maanantai 16. joulukuuta 2013

Ympäri mennään

Vanha suola janottaa. Totta joka sana, tuli huomattua viikonloppuna.

Oikeita eksiäni, siis entisiä seurustelukumppaneitani, en kaipaa edes hetkittäin. Eroilla on ollut syynsä, enkä ole unohtanut niitä. Asia erikseen ovat kuitenkin ihmiset, jotka ovat käväisseet elämässäni nopeammin - entiset treffituttavuudet ja jatkoseuralaiset saattavat edelleen palata kuvioihin silloin kuin sitä vähiten odottaa.

Niin ainakin tänä viikonloppuna. Lauantaina vietettiin vuoden viimeisiä isompia juhlia, ja odotukset illalle olivat korkealla. Kollega ei toiveistani huolimatta ilmestynyt paikalle, mutta Sijoittaja ja Vakitapaus ilmestyivät. Heidänkään kanssaan en kuitenkaan lopulta ehtinyt juuri jutella, sillä jatkoille saapui myös eräs suomenruotsalainen herrasmies, jota tapailin epäsäännöllisen säännöllisesti noin vuosi sitten. Hauska, suloinen, kaikin puolin sympaattinen ja puoleensavetävä tyyppi, ainakin jos minulta kysytään. Nallekarhumainen hänkin, nyt kun asiaa mietin.

Kovin vakavaksi juttu ei koskaan edennyt - lähinnä siihen pisteeseen, että tapanamme oli lähteä juhlista samaan osoitteeseen ja ihmiset tiesivät sen. Muuten näimme varsin harvoin, eikä minkäänlaisesta sitoutumisesta voi puhua. Emme päässeet keskusteluissa kovinkaan syvälle tasolle, ja jossain vaiheessa juttu jäi paikalleen. Silti ehdin ihastua. 

Tapailu päättyi, kun samainen herra ilmaisi eräiden juhlien jälkeen, että tahtoo jatkaa kotiin mieluummin yksin. Hetken aikaan olin hieman hajalla, vaikka loppu olikin ollut aavistettavissa jo pitkään. 




Silläkin uhalla, että tämä alkaa kohta kuulostaa Salkkareilta, paljastan: Suomenruotsalaisherra asuu yläkerrassani. Muutenkin liikumme jonkin verran samoissa piireissä, joten vaikka juttu päättyi, emme pystyneet välttelemäänkään toisiamme.
 
Parin ensimmäisen kuukauden ajan kohtaamiset olivat hieman vaivaannuttavia. Törmäsimme kuitenkin jatkuvasti, ja jossain vaiheessa aloimme taas vaihtaa pari sanaa, kysellä kuulumisia kun toinen tuli rappukäytävässä vastaan.

Nyt syksyn aikana juttelu on käynyt entistä luontevammaksi, ja juhlissa olemme muutamaan kertaan keskustelleet pidemminkin. Viimeksi pari viikkoa sitten iloitsin kaverilleni, kuinka mukavaa on, että pystymme taas olemaan ihan luontevasti kavereita. 

Kavereita, niinpä niin. Lauantaina unohduimme jälleen juttelemaan pitemmäksi aikaa. Istuin pöydänreunalla ja Suomenruotsalaisherra seisoskeli edessäni, melkoisen lähellä näin jälkeenpäin ajatellen. Muistikuvat ovat aavistuksen verran utuiset, mutta jossain vaiheessa taisimme kumpikin tajuta, että emme edelleenkään pidä toisiamme ihan pelkkinä kavereina. 



Taksi vei samaan osoitteeseen, sain yökutsun yläkertaan. Aamulla Suomenruotsalaisherra laittoi minulle kunnon aamupalaa, croissanttia ja kaikkea. Olin yllättynyt ja yllättävän onnellinen illan ja yön käänteistä. Kumpaakaan ei tuntunut millään lailla harmittavan.

En edelleenkään laita toiveitani siihen, että tästä jotain elämää suurempaa kehkeytyisi, mutta en myöskään pistäisi pahakseni, jos päädyn yläkertaan vielä uudemmankin kerran. 

Nähtäväksi jää. Joulun lähestyessä kuviot hiljenevät, ja ainakaan ennen uuttavuotta tiedossa tuskin on kovinkaan paljon uusia käänteitä. Ihan kivakin niin - välillä tekee hyvää vain olla ja rauhoittua, viettää aikaa perheen ja ystävien parissa ilman sen suurempaa draamaa. 

Jollain tapaa minua jaksaa huvittaa, että koko loppusyksynä en oikeastaan ole löytänyt ketään uutta - ainoastaan vanhat tuttavuudet ovat yksi kerrallaan palanneet uudelleen elämääni. Ympäri mennään, yhteen tullaan.


CC-kuvat täältä ja täältä.

torstai 12. joulukuuta 2013

Kolmastoista deittini: leppoisa nallekarhu

Aikaisemmin totesin, että deittipalstoilla on jälleen tullut vastaan muutama kiinnostavan oloinen tapaus. Yhden kanssa saimmekin sovittua eiliseksi pikaiset treffit.
 
Aivan suoralta kädeltä en välttämättä olisi veikannut, että mies on juuri minun tyyppiäni. Kyseessä oli hieman vanhempi, tekniikan alan töitä tekevä insinööri. Ulkomuoto ihan hyvällä tavalla nallekarhumainen, olemus jollain tapaa kypsempi kuin monen aikaisemman samaa ikäluokkaa edustaneen treffituttavuuden. Rennon ja reilun oloinen kaveri.
 
Miehen tapa kirjoittaa viestejä oli varsin tiivis, eikä hän paljastanut elämästään etukäteen oikeastaan kovinkaan paljon. Jollain tapaa kirjoitustyyli oli kuitenkin harkittu ja veikeä, selvästi joukosta erottuva. Ennakkofiilikseni oli positiivisen puolella, ja ilokseni huomasin, että sisälukutaitoni on edelleen kunnossa: treffikumppani paljastui varsin sympaattiseksi ja hauskaksi mieheksi.
 
Tapasimme suoraan töiden jälkeen keskustassa yksien merkeissä. Jo pitkän aikaa olen valitellut, että treffit kuluvat yleensä aika saman kaavan mukaan, työ- tai opiskeluasioista puhuessa. Ei kuitenkaan tällä kertaa! Toki kävimme hieman läpi elämän pääkuvioita, mutta fiilis oli selvästi keskustelevampi kuin monilla aiemmilla treffeillä - vain ehkä kahden tai kolmen tyypin kanssa juttelu on sujunut heti ensimmäisellä tapaamisella yhtä luontevasti kuin nyt. Puheenaiheet eivät jääneet tarkasti mieleen, mutta juttelimme muun muassa mökkeilystä ja murteista, joulunvietosta ja perheistä. Muistan nauraneeni ja muistan toisen osapuolen nauraneen. Minulla oli oikeasti hauskaa, ei ainoastaan ihan mukavaa. Uskallan väittää, että nämä olivat parhaat treffini sitten alkusyksyn gourmet-illallisen.
 

 Molemmilla oli vielä loppuillaksi ohjelmaa, joten yhdet jäivät tällä kertaa yksiin, mutta reipas tunti meni niin vikkelästi, että pitempäänkin olisimme varmasti viihtyneet.
 
Hyvästellessämme mies totesi muitta mutkitta, että "eiköhän vielä nähdä", eikä se ollut varsinaisesti edes kysymys. Olin samaa mieltä. Jollain tapaa taidan tykätä tuollaisesta välittömyydestä: jos molemmilla selvästi on kivaa, mitäpä sitä sen kummemmin jahkailemaan.
 
Miehelläkin taisi olla ihan hyvät fiilikset, sillä illalla sain vielä tekstarin. Ei mitään sen ihmeellisempää, sanoi vain että vaikutin kivalta tytöltä ja toivotteli hyviä öitä. Hymyilytti kuitenkin heti. Näin toimii herrasmies.
 
Sinkkukerholtakin tuli heti positiivista palautetta. "On kyllä siisteintä oikeesti että jollakin nettideittailu toimii noin hienosti. Sä oot jotenki upeesti masteroinu sen", yksi kaverini totesi. Ehkä niin - kolmestatoista tavatusta tyypistä täydet kolmetoista on ollut kaikin puolin mukavia miehiä, vaikka kaikki eivät olekaan sytyttäneet enemmän kuin kaverina. Tietysti se yksi oikea on vielä löytämättä - masteroinnista voi ehkä puhua vasta sen jälkeen.
 
Yritämme tavata vielä ennen joululomia. Eiköhän aikaa sen verran löydy. First things first.
 
 
Muista kuvioista sen verran, että Vakitapaus on ollut tavallista hiljaisempi eikä ottanut minuun minkäänlaista yhteyttä koko viikonloppuna - harvinaista jo sinänsä. Vähän jo aloin epäillä, että koko homma on hiipumassa, mutta pitäisi vain muistaa, että on meillä aiemminkin ollut kausia jolloin näemme vähän harvemmin, eikä mikään ole silti muuttunut. Eilen sain taas viestin tutusta numerosta, otin glögikutsun vastaan. Joulukukkani kukkii jo komeasti.
 
PS. Hah, sisäisiä ristiriitoja havaittu! Blogini kuvauksessa totean varsin selkeästi, etten syty "nallekarhuille"! Mutta taidan tarkoittaa sillä ennemminkin sitä, että en syty tyypeille, jotka kuvailevat itse itseään sillä sanalla. Noin yleensä ottaen nalleissa ei toki ole mitään vikaa.


CC-kuvat täältä ja täältä.

lauantai 7. joulukuuta 2013

Välitilassa

Miesrintamalta ei mitään uutta. 

Vakitapauksen suhteen huomasin pari päivää sitten kummallisen jutun. Emme olleet nähneet perjantain jälkeen, siis viiteen päivään. Se tuntui yllättävän pitkältä ajalta. Kun sitten taas tapasimme, juttua olisi tullut vaikka kuinka, koko viikon edestä. Olen jollain hassulla tavalla alkanut tottua Vakitapauksen läsnäoloon - ruvennut luottamaan siihen, että on ihminen, jolle voin säännöllisesti päivittää arjen pieniä kuulumisia. Tarvitsen häntä, ihan vain ystävänä ja juttukaverinakin. 

Tajusin myös, että jos jompikumpi meistä alkaa mihinkään vakavampaan, päivärytmini muuttuvat aika paljonkin. Niin käy oikeastaan joka tapauksessa, sillä Vakitapaus muuttaa pois talosta ennemmin tai myöhemmin. Vaikka olen koko ajan tiedostanut, ettei tämä voi jatkua näin ikuisuuksiin, ajatus siitä, ettei Vakitapaus enää jonain päivänä olekaan vakitapaus, on yllättävän kurja.

Olen viime aikoina alkanut nähdä unia Vakitapauksesta muiden tyttöjen kanssa. Tiedän kyllä, että hänellä on muitakin kuvioita, ihan kuten itsellänikin. Pääasiassa kuvittelen olevani asian kanssa ihan sinut, mutta unet kertovat kyllä muusta - jossain sisimmässäni asia taitaa kuitenkin vaivata minua. Olen mustasukkainen, vaikkei minulla oikeastaan olisi syytä eikä oikeutta olla. Viimeksi viikko sitten Vakitapaus oli avautunut kaverilleni eräästä tutusta tytöstä, jonka seuraan oli kuulemma joku yö päätynyt. Tänään juttelin kyseisen kaverin kanssa parkkipaikalla pitkään miehistä ja elämästä, ja kuinka ollakaan, Vakitapaus sattui kävelemään juuri samaan aikaan ohi. Moikkaus oli varsin jäätävä. Vakitapaus aavisti takuulla, että tieto tytöstä oli kulkenut eteenpäin minullekin.

En tiedä. Kaikki pyörii paikallaan. 



Eilen vietin iltaa jälleen juhlatunnelmissa. Eräs puolituttu herra piti varsin ansiokkaasti seuraa, hauskuutti, tarjosi shotteja jotka jälkeenpäin ajatellen olisin kyllä voinut jättää väliinkin. Ei kuitenkaan mitään kaveruutta kummempaa, ainakaan omalta osaltani: tyyppi on pari vuotta itseäni nuorempi ja kaiken lisäksi eksäni kaveri. Mukavaa seuraa, joka tapauksessa.

Samalla tutustuin toiseenkiin tyyppiin, jonka kanssa juttelu sujui vähintäänkin mukavasti. Illan kuluessa pyörimme jatkuvasti yhdessä, tanssimme, juttelimme, nauroimme. Kiinnostavan oloinen tapaus, ihan hyvännäköinenkin. Vastoin parempaa tietoa olisin ehkä väittänyt, että hän yritti aivan selvästi iskeä minua. 

Paremman tiedon sain puolivälissä iltaa: herra on kuulemma kihloissa, vaikka sormusta ei sormessa näkynytkään. Sepä siitä sitten. 

Loppuillasta shotit alkoivat tuntua siinä määrin, että minusta ei joka tapauksessa olisi ollut yöseuraksi yhtään kellekään. Kaverini piti huolta, istui vieressä, huolehti että pääsen turvassa kotiin. Kihlattukin oli kuulemma yrittänyt jatkuvasti tulla avukseni, mutta kaverini oli häätänyt hänet pois. Ehkä parempi niin.

Ihme haahuilua.




CC-kuvat täältä ja täältä.

sunnuntai 24. marraskuuta 2013

Kahdestoista deittini: peruskiva taloustyyppi

Perjantaina kävin kuin kävinkin pitkästä aikaa nettideiteillä. Tarina jää tällä kertaa aika lyhyeksi: ei mitään sellaista kerrottavaa, mitä en jostain edellisestä deitistä olisi jo sanonut.

Netissä keskustelu oli varsin sujuvaa ja ajatukset menivät hyvin yksiin. Sen suurempaa flirttailua ja leikinlaskua ei kuitenkaan ollut - ei netissä, ei oikealla tapaamisella. Kävimme kahvilla ja sitten vielä yksillä, juttelimme pari tuntia niitä näitä. En kunnolla edes muista, mitä - lähinnä kai töistä ja opiskelusta, jälleen kerran. 

Tyyppi oli kaikin puolin mukavan oloinen, tavallinen työssäkäyvä talousalan ihminen, mutta mitään erityisempää keskusteluyhteyttä ei oikein löytynyt. Siinä missä muutamat aikaisemmat treffit ovat venyneet helposti kolmen tai neljänkin tunnin mittaisiksi, näin ei millään tapaa meinannut nyt käydä. Välissä hiljaisuuksia, piti erikseen miettiä mitä seuraavaksi sanoisi. 

Lähtiessä totesin, että oli kiva tavata. Kumpikaan ei puhunut mitään mahdollisesta seuraavasta tapaamisesta, enkä usko, että pidämme enää yhteyttä. Maagista "kemiaa" ei oikein löytynyt, vaikka tyyppi itsessään olikin ihan kiva. Kuten sanottua, "ihan kiva" ei näissä hommissa kuitenkaan riitä vielä kovinkaan pitkälle. Luulen, että toisen osapuolen fiilikset olivat jokseenkin samat - hän ei ainakaan vaikuttanut mitenkään erityisen innokkaalta tai ihastuneelta, ei siltä että laittaisi myöhemmin viestiä perään ja toivoisi toista tapaamista. 

No, kokemusta rikkaampaana jälleen. Yrittänyttä ei laiteta.
 
 

Eilen olimme isommalla kaveriporukalla liikenteessä baarissa, pitkästä aikaa. Iskusuunnitelmien toteutus jäi varsin vaatimattomaksi meidän kaikkien osalta, mutta ei se oikeastaan haitannut juurikaan. En ole koskaan kokenut, että seuranhaku baarista olisi erityisemmin oma juttuni - mieluummin tutustun ihmisiin opiskelijakuvioiden, netin tai omien tuttavieni kautta.
 
Baariseuraa ei löytynyt - ei sillä, että olisin sellaista oikeastaan hirveästi etsinytkään. Sen sijaan kotiin tullessani sainkin vielä viestin kovin tutusta numerosta ja päädyin Vakitapauksen luo. Toista yötä peräkkäin, itse asiassa. Juuri eilen vakuutin taas itselleni, ettei jutussa oikeastaan ole mitään järkeä, mutta täytyy myöntää, että yöllä olin vain ja ainoastaan ilahtunut kutsusta.


 
Iltaa ilahduttivat myös Brittimiehen viestit, baarissa hänkin. "I have a really cool idea. You. Come here."
 
Tällä viikolla kommunikaatiomme on ottanut uudenlaisen askeleen eteenpäin: ääniviestit! Niitä lähettelimme eräänä yönä toisillemme varsin ahkerasti. Aluksi tuntui vähän hölmöltä nauhoittaa omaa englanninkielistä puhetta, mutta paluuviestit olivat niin hauskoja, että hölmöys unohtui pian. Oli uskomattoman kivaa kuulla pitkästä aikaa Brittimiehen ääntä. Ja brittiaksenttia. Oi. Oijoi.


Creative Commons -kuvat täältä ja täältä.

torstai 21. marraskuuta 2013

Vertaistuen voimin

Vaikka sitä oikeaa ei ole ahkerasta etsinnästä huolimatta löytynyt, koko sinkkuelämäni aikana en ole kokenut itseäni yksinäiseksi - en todella, vaikka täällä saatankin välillä niitä näitä nurista. Kiitos siitä kuuluu ystävilleni ja kavereilleni. Aina on joku, jonka kanssa lähteä yksille, mennä kahville tai jutella niitä näitä ihan muuten vain. On biletysseuraa, krapulapitsaseuraa, iltateeseuraa ja lounasseuraa - ihan sellaista seuraa, mitä kulloinkin kipeimmin tarvitsen.

Tietysti on myös kaksi parasta ystävää, joille voin soittaa vaikka keskellä yötä ja puhua mistä vain. Kertoa ihan mistä vain - jopa tästä blogista. Vaikka näemme harmittavan harvoin, vatsalihakset ovat nauramisesta kipeät ja olo tuntuu kaksi kertaa keveämmältä joka kerta kun pääsemme kunnolla juttelemaan. (Kiitos teille, ja terveisiä sinne! Luette kuitenkin. :))




Viime aikoina elämääni on piristänyt myös muiden samassa tilanteessa olevien vertaistuki. Muutama viikko taaksepäin saimme parin kaverin kanssa eräillä jatkoilla loistavan idean: perustetaan sinkkukerho! Perustamiskokous pidettiin kello yhdeltä yöllä, pöytäkirjanpitoa vauhdittivat asiaankuuluvat kokousskumpat. Kerho tuntui silti hyvältä idealta vielä aamullakin.
 
Kerhon idea on tiiviisti ja ytimekkäästi "edistää jäsenten iskemistoimintaa" eli myötävaikuttaa seuranhakuun kannustuksen ja vertaistuen voimin. Käytännössä siis käymme juhlissa, jaamme kokemuksia ja vinkkejä ja juoruilemme kunkin meneillään olevasta tilanteesta hyvän tekosyyn varjolla. Yllättävän hauskaa ja mieltä nostattavaa, vaikka tulokset ovatkin jääneet toistaiseksi varsin vaatimattomiksi.

Se, että muut painivat ihan samanlaisten ongelmien kanssa ja haluavat ihan yhtä lailla seuraa kuin itsekin, lohduttaa kovasti. Ei tilanne niin tuhoontuomittu ehkä olekaan.

Sinkkuelämässäkin on puolensa! Jos ei muuta niin ainakin sinkkukerhoon kuuluminen. Seurustelemaan ryhtyvä jäsen erotetaan välittömästi. 



Ai niin muuten vielä. Huomenna treffit! 
"Aktiivinen jäsen", sinkkukerhosta kommentoitiin heti tuoreeltaan uutista. 

En ole mitenkään uskomattoman innoissani vielä tässä vaiheessa, mutta kuka tietää. Pahimmassakin tapauksessa tiedossa on luultavasti ihan kivat iltakahvit, joten ei valittamista. 
 


Creative Commons -kuvat täältä ja täältä.

tiistai 19. marraskuuta 2013

Lisää verkkoja vesille: testissä OkCupid

Heipparallaa ja hellät tunteet! Pitkästä aikaa ajattelin taas palata blogin varsinaiseen teemaan eli nettideittailuun. Olen nimittäin tässä hiljalleen tehnyt uuden mielenkiintoisen aluevalloituksen. 

Reipas kuukausi sitten eräs lukijani vinkkasi minulle deittisivustosta, johon en aikaisemmin ollut törmännytkään: OkCupid oli minulle täysin uusi tuttavuus.

Aika erinomainen tuttavuus, uskallan nyt reilun kuukauden kokemuksella väittää. Pitkään kuvittelin Suomi24 Treffejä fiksuimmaksi ja monikäyttöisimmäksi ilmaiseksi treffisivustoksi suomalaista seuraa hakevalle. Väärässä olin!

Syy siihen, etten itse liittynyt OkCupidiin jo aikaisemmin on se, että oletin sivuston olevan täysin ulkomainen - arvelin, että tavallisia parikymppisiä suomalaismiehiä on sen kautta aivan turha etsiä. Väärässä olin taas! Toki sivusto on kansainvälinen, ja käyttäjiä on ympäri maailmaa. Tekniikka on kuitenkin sen verran fiksu, että jos ilmoittaa hakevansa seuraa lähiseudulta, palvelu myös näyttää seuraa lähiseudulta eikä yritä tarjota minulle turkkilaisia tai amerikkalaisia herrasmiehiä. 



 
Jollekin tietysti saattaa olla pieni kompastuskivi, että sivusto on täysin englanninkielinen - esittelytekstejä myöten. Lähes jokainen suomalainenkin on kirjoittanut tekstinsä kolmannella kotimaisella. Ensin se hämmensi hieman, mutta sitten tajusin, että asiasta on paljon hyötyäkin. Liekö englannin vai jonkin muun vaikutusta, mutta OkCupidissa tuntuu olevan aivan poikkeuksellisen fiksua ja sanavalmista väkeä. Mielenkiintoisia, ajatuksella tehtyjä profiileja on huomattavasti enemmän kuin Suomi24:ssä, E-Kontaktista puhumattakaan. Yllätyksekseni huomasin itsekin, ettei profiilitekstin laatiminen englanniksi nyt erityisen vaikeaa ollut - oikeastaan pidän OkCupid-profiilistani ehkä jopa enemmän kuin Suomi24:n vastaavasta.

Monella deittisivustolla on jos jonkinlaisia mätsäysprosentteja. En yleensä ole luottanut niihin kovinkaan paljon, mutta tässäkin tapauksessa OkCupid on positiivinen yllätys. Homma ei perustu pelkästään pariin satunnaiseen kysymykseen, vaan lukemattomiin "valitse vaihtoehdoista" -kysymyksiin, joita käyttäjä voi täytellä oman mielensä mukaan niin paljon kuin ikinä jaksaa. Mitä enemmän täyttää, sitä enemmän mätsäysprosentti kertoo. Samalla toisten vastauksia lukiessa saa oikeastikin aika hyvän käsityksen tämän ajatuksista.
"Onko äänestäminen sinusta tärkeää?" 
"Tapailetko vain ihmisiä, joilla on hyvä kroppa?" 
"Valitsisitko loppuelämäksesi ennemmin unelmatyön vai sielunkumppanin?"
"Ohjaako selviytymisvietti mielestäsi kaikkia ihmisen päätöksiä?" 

Tämänkaltaiset ja toki myös keveämmät kysymykset valottavat oikeastikin aika hyvin, millainen maailmankatsomus toisella käyttäjällä on. Olen pystynyt selvittämään heti kättelyssä, että mies ei ole minun tyyppiäni, jos hän on pitänyt homoseksuaalisuutta syntinä, kertonut polttavansa säännöllisesti pilveä tai todennut, ettei koskaan aio hankkia lapsia. Muun muassa nämä kysymykset tulisivat joka tapauksessa ennemmin tai myöhemmin vastaan, joten parempi että ennemmin. 



Jotain mätsäysprosentin paikkansapitävyydestä kertoo se, että aivan ensimmäisenä palvelu suositteli minulle ei enempää eikä vähempää kuin... omaa eksääni! Eikä siis mitä tahansa treffituttavuutta vaan miestä, jonka kanssa kuitenkin asuin kaksi vuotta yhdessä. Vaikka tiemme toki jossain vaiheessa erosivatkin, ajatuksemme todellakin kohtasivat monella tavalla. Aika hienoa, että nettideittipalvelu osaa sanoa sen saman tien!

Muutenkin sivusto on varsin monipuolinen ja teknisesti sujuva. Jonkinlainen botti laskeskelee yhteensopivaisuuksia ja ehdottelee mahdollisia treffikumppaneita, jotka ihan oikeastikin vaikuttavat yleensä ottaen kiinnostavilta. Chat-tyyppisten online-viestin lähettäminen on mahdollista. Sivusto kertoo myös, kuinka aktiivisesti toinen osapuoli vastailee viesteihin - ominaisuus, jonka luulisin ilahduttavan erityisesti miehiä. Netissä valitetaan usein, kuinka naiset eivät vastaa, mutta OkCupidissa näkee jo etukäteen, jos vastapuolella ei ole ollut tapana laitella viestiä takaisin. Vastapuoli todennäköisesti tietää tämän itsekin ja senpä vuoksi siis vastaakin helpommin kuin ehkä muissa palveluissa. Kätevää!

Hakutoiminto on toisaalta varsin monipuolinen, mutta toisaalta ihmisten löytäminen perustuu varsin paljon sivuston itsessään antamiin suosituksiin. Jos jostain on annettava miinusta, sellainen on ehkä se, että viestejä tulee selvästi vähemmän kuin Suomi24:ssä, ja lähettäjistä varsin suuri osa on ties kuinka kaukaa, vaikka kuinka ilmoittaisi hakevansa Suomessa asuvaa miestä. Toisaalta käyttäjät ovat huomattavan hyväkäytöksisiä, ja pakkeihinkin vastataan yleensä hymyillen ja hyvänonnentoivotuksin. Ilmapiiri on jollakin tapaa mukava ja asiallinen, huomioiva ja kohtelias. Suosittelen!
 


Olen viime aikoina ollut hieman passiivinen niin tämän kuin muidenkin sivustojen suhteen, mutta nyt olen hieman taas mietiskellyt tilannettani ja tullut siihen tulokseen, että ei se ota jos ei annakaan. 

Vakitapauksen kanssa juttu tuskin koskaan vakavoituu - jos oikeasti olisimme rakastuneita, miksi hukkaisimme niin valtavan monta iltaa ja tilaisuutta vain kaverillisesti istuskellen? Brittimies on Briteissä ja mitään sen vakavampaa ei kuvioissa ole hetkeen ollutkaan. 

Niinpä olen sopinut nyt ensimmäiset OkCupid-treffini! Tyyppi on kaikin puolin fiksun ja mukavan oloinen ja tuntuu ajattelevan asioista huomattavan samalla tavoin kuin minä. Kauppispoika taas sattumalta - onko nettideittailu jotenkin erityisen suosittu kauppatieteilijöiden keskuudessa vai osaavatko he vain markkinoida itseään hyvin?
 
Kovin paljon muuta en vielä tyypistä tiedä, mutta tulevan viikonlopun jälkeen osaan ehkä sanoa enemmän. Hyvillä mielin mennään!


Creative Commons -kuvat täältä, täältä ja täältä.

lauantai 16. marraskuuta 2013

Ihmissuhdetyhjiö

Taas on hetki vierähtänyt edellisestä merkinnästä. En oikeastaan osaa selittää, miksi - ihmissuhde-elämässäni ei kai vain ole tapahtunut mitään radikaalia muutosta. Ei mitään uutta ja mullistavaa, ei uusia kiinnostavia tapauksia eikä uusia sovittuja treffejä.

Viimeiset viikot ovat pyörineet lähinnä yhden miehen ympärillä, ja se on tuttu ja turvallinen Vakitapaus. Sanoin, ettei mitään ole tapahtunut, mutta tavallaan silti on: viime viikkoina olemme viettäneet enemmän aikaa yhdessä kuin koskaan ennen. En edes valehtele, jos väitän viettäväni hänen luonaan kolme tai neljäkin iltaa viikossa. Enimmäkseen kuitenkin lähinnä kaverillisissa merkeissä. Vakitapaus keittää minulle teetä ja tarjoaa keksiä, katselemme sarjoja ja höpöttelemme niitä näitä. Olohuoneessa hän ei koskaan ota minua edes kainaloonsa. Toisinaan kysäisee ehkä lopuksi jäämään yöksi, muttei läheskään aina. Edelleenkään hän ei ole käynyt omassa kämpässäni kertaakaan, ei kertaakaan.


 
Viime viikolla kävimme ensimmäistä kertaa yhdessä iltalenkillä. Tänään jäin ensimmäistä kertaa nukkumaan hänen kämpilleen vielä sen jälkeen kun hän itse lähti. Kaverini totesi, että olemme kuin vanha pariskunta. Olemmeko? Ehkä niin. Olemme kangistuneet kaavoihin ennen kuin koskaan ehdimme mitään muuta kokeillakaan. Sana tapailustamme (jos sitä sillä nimellä voi edes kutsua) on hiljalleen levinnyt eteenpäin, enkä ole oikeastaan enää edes vaivautunut kiistämään asiaa.
 
Vaikka olemme asiasta jo kerran keskustelleetkin, en ole aivan varma, missä mennään. Miksi viettää melkein joka vapaailta yhdessä ja olla silti enemmän kaveri kuin mitään muuta? Omalta osaltani tiedän vastauksen. Olen viime aikoina alkanut jollain tapaa ahdistua yksinäisistä illoista. Olen aina ajatellut viihtyväni ihan hyvin yksiksenikin, mutta perjantai- tai lauantai-illat ilman tekemistä saavat minut nykyään levottomaksi. Olen niin tottunut menemään ja näkemään ihmisiä, että yksinolo saa minut apaattiseksi. Seilaan pitkin nettiä, katson sarjoja enkä saa mitään aikaiseksi. Ja toisekseen: viihdyn Vakitapauksen kanssa. Keskustelumme käy ilta illalla helpommaksi. Nauran enemmän, kerron enemmän - välillä huomaan pohtivani, voisiko tästä ikinä tulla jotain enemmän.
 
Eiliseltä yksinäisyydeltä minut pelasti Vakitapaus, mutta tänään hän lähti reissuun (Sijoittajan kanssa, kuinkas muutenkaan), eikä minulla ole mitään suunnitelmia illaksi. Pitää varmaan pyytää jotakin kaveria juoruilemaan viinilasillisen ääreen. 

Reissuista tulikin mieleeni: vietän uuttavuotta itsekin reissussa. Pienehköön matkaseurueeseen kuuluvat sekä Vakitapaus että Sijoittaja. Jänniä aikoja edessä.

Viimeinen kuukausi on ollut nettideittailun suhteen huomattavan passiivista, mutta nyt olen päättänyt ryhdistäytyä. Yksi kiinnostava tapaus onkin taas löytynyt, mutta jostain syystä en saa itseäni vastaamaan hänelle niin usein kuin kohteliasta olisi. En enää jaksa höpistä niitä näitä kovin kauan - tahdon mieluummin tavata mahdollisimman pikaisesti, sillä vasta silloin minä oikeasti tiedän, onko jutussa potentiaalia. 
 


Brittimies on ihana. Ja sanoo minun olevan ihana. Ja asuu edelleen Lontoossa. 
Hän suunnittelee kuitenkin edelleen vakavasti tulevansa tänne. Ja on ilmoittanut, ettei ole tulossa katsomaan niinkään Suomea kuin minua. 

Tuntuu, että elämässäni on kaikki hyvän ihmissuhteen palaset, mutta valitettavasti ne vain tulevat eri lähteistä. Hyviä öitä on milloin kenenkin kanssa. Mukavaa, luontevaa arkista yhdessäoloa Vakitapauksen kanssa. Sydäntä sykähdyttäviä keskusteluja Brittimiehen kanssa.

Mutta missä on ihminen, jonka kanssa elämä olisi kaikkea tätä?


Kuvat: We Heart It

maanantai 4. marraskuuta 2013

Kahden viikon miehet

Blogin puolella on pitänyt pari viikkoa vähän hiljaista, mutta hengissä ollaan! Mitään suurta ja mullistavaa ei ole tapahtunut, mutta ehkä jotain kuitenkin. Täytyy kyllä myöntää, että tästä on huolestuttavaa vauhtia tulossa lähinnä deittipäiväkirja; netti-etuliite on viime aikoina ollut aika lailla vähissä.

Niin nytkin. Juuri nyt elämässä vain tapahtuu niin paljon, etten ole oikeastaan edes kaivannut uusia treffituttavuuksia enkä pyörinyt nettideittipalstoilla kovinkaan aktiivisesti.

Viime viikko kului enimmäkseen Vakitapauksen seurassa, jopa hämmentävissä määrin. Jossain vaiheessa huomasin, että olin viettänyt kokonaiset viisi edellistä iltaa kyseisen herran luona - jonkinlainen ennätys, ehdottomasti. Tv-sarjoja, teetä ja vähän viiniäkin. Joinain iltoina jäin yöksi, useimpina en. 

Alun perin näimme lähinnä bileiden jälkeisinä öinä, nykyään enimmäkseen ihan tavallisina arki-iltoina. Hassua.

Myönnetään silti: tälle viikolle mahtui kyllä yksi bileyökin. Perjantaina oli jälleen juhlat, joissa oli paikalla varsin suuri osa täälläkin mainituista tapauksista. Jälleen toivoin päätyväni Sijoittajan matkaan, jälleen päädyin toisaalle. Kaikesta päätellen minun ja Sijoittajan välit ovat jälleen palanneet normaaliin eli viileän ystävälliseen olotilaan. Moikataan, vaihdetaan pari sanaa, siinä se. Katsotaan uudestaan taas ehkä puolen vuoden päästä, tai jotain.

Lauantai-iltapäivällä heräsin siis Vakitapauksen vierestä. Mikäpä siinä. Tuttu ja turvallinen osoite. Ei ainakaan turhan pitkä kotimatka.



Vakitapauksen lisäksi kuvioissa on pitkästä aikaa vilahtanut iki-ihastukseni Kadetti. Poika oli viikonloppuna käymässä asuinkaupungissani ja pyysi minua kahville. Kovin kauan emme ehtineet nähdä, mutta kohtaaminen oli monessakin mielessä mielenkiintoinen.

Ehkä taustoista sen verran, että jossain määrin välillämme on aika lailla aina ollut kemiaa. Elämäntilanteet, aika ja paikka eivät kuitenkaan ole olleet puolellamme, eikä mitään vakavampaa ole ikinä syntynyt. Nykyään tapaamisten välillä saattaa vierähtää useitakin kuukausia, mutta on kummallista, miten hyvin tulemme edelleen toimeen silloin kun näemme. Tälläkään hetkellä elämässäni ei ole ketään muuta ihmistä, jonka kanssa tuntuisi luontevalta kävellä kaupungilla käsi kädessä tai pussailla junalaiturilla.

Hassua oli, että eilen Kadetti esitteli minut myös veljelleen, jonka kanssa oli kaupungissa käymässä. Lähtiessämme eri suuntiin hän ei mitenkään salaillut juttua vaan suuteli minua tuosta vain, veljen silmien alla. Mitähän tästä pitäisi ajatella? Jotenkin elän edelleen sellaisessa ajatuksessa, ettei perheenjäsenille ole tapana esitellä ihan ketä vain selvästi enemmän kuin kaverina. 

Iltapäivän aikana Kadetti kyseli myös elämäntilanteestani. Sanoin totuudenmukaisesti, että mitään suurempia kuvioita ei ole. Ei, vaikka ehkä tahtoisinkin. Kadetti totesi ehkä hieman yllättäen, että hänkään ei joka tapauksessa pääsisi käymään tässä kaupungissa kuin kerran kuussa. Jäin miettimään, mihin hän kommentillaan viittasi. Siihenkö, kuinka paljon näkisimme jos oikeasti tahtoisimme kehitellä jotain enemmän?

No, katsotaan. Seuraavan kerran näemme oletettavasti joululomalla. Paljon ehtii tapahtua vielä ennen sitä.



Pakko mainita nyt vielä lopuksi Brittimiehestä. Hänestä en ole hetkeen puhellut täällä sen enempää, mutta se ei johdu siitä, ettei mitään olisi tapahtunut vaan ennemminkin siitä, että kyseisestä herrasta on aivan huomaamatta tullut jonkinlainen osa jokapäiväistä elämääni. Viestittelemme päivittäin. Emme jatkuvasti, mutta sitäkin pidemmin. Kymmenen WhatsApp-viestiä kerrallaan ei ole mikään tavaton juttu, ja toinen vastaa sitten kun ehtii. Joskus viestittelemme reaaliajassakin. Lähinnä öisin, lähinnä juhlien jälkeen. 

Viime aikoina mieltäni on lämmittänyt muun muassa seuraava tunnustus: 
- I wish we could spend more time together. You're such excellent company. 

Toissa yönä viestittelimme pitkään. Kello oli Englannissa neljä, täällä kuusi ja kumpikin meistä oli väsynyt ja jossain määrin humalassa. Viestien sisältö menee siis ehkä senkin piikkiin, mutta silti saamani viestit hymyilyttivät seuraavanakin päivänä.
- *Nimeni* <3 You're a wildchild.
- I bet sleeping you is very lovely. Like waking you. Except more tired.
- I'm sending you a digital cuddle to facilitate the sleep.

Hyvänyöntoivotukseksi hän kirjoitti vielä pätkän suomalaisia laulunsanoja, joita on kyllä varsin vaikea tulkita mitenkään muuten kuin romanttisesti. Sanoma oli suurin piirtein "tahtoisin herätä viereltäsi".

Mainitsinko jo, että brittienglanti on kaunein kuulemani kieli?


Kuvat: We Heart It

keskiviikko 23. lokakuuta 2013

Yhdestoista deittini: fiksu amispoika

Taannoin linjailin täällä blogin puolella, että etsin korkeakoulutettua miestä. Minulta tiedusteltiin, miksi niin: enkö muka aio antaa tilaisuutta kellekään muulle?

No, tällä kertaa päätin antaa. Treffikumppani oli kaikin puolin fiksun oloinen ja kirjoitti varsin sujuvaa suomen kieltä, joten en nähnyt mitään syytä olla tapaamatta vain sen vuoksi, että lukiopaperit ja korkeakoulut puuttuivat. Mukava ja sympaattinen tapaus, jolla oli elämä kaikesta päätellen ihan kivasti tasapainossa ja luovan alan mielenkiintoinen työpaikka löytynyt. Ulkonäkökin ihan perustyylikäs.

Tapasimme kahvilassa ja juttelu sujui yllättävänkin helposti. Pari tuntia vierähti nopeasti. Keskustelu pyöri tuttuun tapaan lähinnä opiskelujen ja töiden ympärillä, mutta juttua tuli aika luontevasti, ei tarvinnut väkisin keksiä. Jos joku olisi väittänyt poikaa ihan tavalliseksi teekkariksi, en olisi varmasti epäillyt ollenkaan.
 
Eräs aluksi pieneltä tuntunut juttu rupesi kuitenkin jossain vaiheessa häiritsemään: vaikka en edes kokenut, että koulutuseromme olisi ollut mitenkään ylitsepääsemätön juttu, poika itse tuntui jatkuvasti korostavan sitä. "No, mähän nyt oon kotoisin vain...", "mullahan on vain amiksen paperit", "eihän meillä tietenkään mitään..." Jollain tapaa tuntui, että poika asetti minut automaattisesti korkeammalle jalustalle ja itsensä matalammalle.
 
Etukäteen hän toivoi, etten pidä pelkkää koulua fiksuuden mittarina. Jälkeenpäin hän tiedusteli, "miten tällaisen kouluttamattoman tyypin seura kelpasi". Kelpasi?




En ihastunut. Vaikka olikin ihan mukavaa jutella, mitään kaveruutta kummempaa ei kyllä mitenkään päässyt syntymään. 
 
Niin kai se vain on: itsevarmuus vetoaa minuun. Itsensä vähättely ei missään tapauksessa, milloinkaan. Ei minulla olisi mitään amispoikaakaan vastaan, jos hän kaikesta huolimatta olisi fiksu, sivistynyt ja ylpeä siitä, mitä tekee. Jos taustaa kuitenkin pitää jatkuvasti pyydellä anteeksi ja tuntuu kuin minua katsottaisiin ylöspäin heti kun alan puhua kandistani, jokin ei vain täsmää. Kaipaan parisuhteessa tasavertaisuutta. Erilaisuudessa ei tietysti ole mitään pahaa, mutta jos toinen jo lähtökohtaisesti katsoo olevansa altavastaaja, jonka pitää "kelvata" toiselle, ei siitä kyllä kunnon suhdetta lähdetä rakentamaan. 

Itsevarmuutta kehiin! Omista valinnoistaan saa ja kuuluu olla ylpeä, vaikkeivät ne olisikaan samat kuin toisen. Lopulta alempi koulutus ei ollut tässäkään tapauksessa yhtään niin iso turn-off kuin anteeksipyytely ja epävarmuus omasta itsestään.

Treffien jälkeen ilmoitin pojalle ystävällisesti, että jatkan vielä etsintöjäni eteenpäin. Toivoteltiin hyvät jatkot puolin ja toisin.


Kuva täältä.

maanantai 21. lokakuuta 2013

Liiankin liki

Pikapäivitys elävästä elämästä: ote tämäniltaisesta viestittelystäni Vakitapauksen kanssa.

Minä: (Vihjaan, että voisin tulla katsomaan erästä Sarjaa, jota olemme seuranneet yhdessä)
Vakitapaus: "Sori, mutta alakerran naapuri ehti ensin :D"
Minä: "Kylläpä näitä naapureita riittää!"
Vakitapaus: "Alkaa tulla jo ahdasta! Lupaan olla katsomatta Sarjaa :)"
Minä: "Parempi onkin! ;)"

Nyt ihan oikeasti, onkohan tämä enää normaalia? Vakitapaushan on siis oma alakerran naapurini. Olen pitkään tiennyt, että hän on nähnyt välillä toistakin tyttöä, mutta että tämä tyttökin on Vakitapauksen ja siis myös minun alakerran naapuri...? Ei huhhuh. En ole ihan varma, pitäisikö minun nyt oikeasti nauraa vai itkeä tälle kuviolle, lopettaa koko homma vai jatkaa vain ihan niin kuin ennenkin.
 
Ja tosiaan, vastikään kuvioissa vilahtaneet Sijoittaja ja Humanistikaveri ovat siis Vakitapauksen hyviä kavereita. Kolmikko viettää paljon aikaa ihan vain kolmestaan. Olen joskus miettinyt, puhuvatkohan he koskaan minusta. Toivottavasti eivät. En halua edes miettiä, kuinka sekin keskustelu menisi.
 
Tällaisina iltoina muistan, miksi voisi olla ihan hyvä löytää mies netistä, täysin näiden piirien ulkopuolelta.




PS. Kaksi minuuttia tämän julkaisemisen jälkeen saan uuden viestin:

Vakitapaus: "Vaihto!" 

Niin että taidankin tästä vielä lähteä katsomaan Sarjaa. Tämä on ihan uskomatonta. Ja silti menen. "Sohva olis valmiiksi lämmin", Vakitapaus ilmoitti. Toimiiko mikään normaali ihmissuhde muka näin?

sunnuntai 20. lokakuuta 2013

More friends with benefits

Viikonloppu on ollut vauhdikas, näin voisin väittää. Juhlat sekä perjantaina että lauantaina, lopputulos vähän toisenlainen kuin olin ajatellut. 

Perjantaina toivoin kovasti, että päätyisin illan päätteeksi Sijoittajan matkaan. Jatkot menivätkin mukavasti: hän tarjosi minulle juomia, jutteli niitä näitä, kiusasi laittamalla jääpaloja niskaani. Kaikki merkit viittasivat siihen, että yhteys on edelleen olemassa. Jossain vaiheessa iltaa Sijoittaja kuitenkin uppoutui keskusteluun minulle tuntemattoman pojan kanssa, ja minua vedettiin kahtaalle: kaikki kanssani samalla suunnalla asuvat olivat lähdössä taksilla kotiin ja pyytelivät minua matkaan, Sijoittaja jatkoi keskusteluaan eikä tuntunut edes huomaavan tilannetta. Päätin lopulta myöntyä ja hyppäsin kavereideni kanssa taksiin.
 

En kuitenkaan päätynyt kotiin. Kaveripoikani, sanottakoon vaikka Humanistikaveriksi, oli selvästi huomannut pettymykseni siitä, etten ollut päätynyt Sijoittajan matkaan, ja ehdotti, että tulen hänen luokseen. "Mehän ollaan hyviä kavereita, ei tarvitsisi olla yksin." Siinä vaiheessa iltaa olin kovasti samaa mieltä. Olen kerran aiemminkin ollut saman herran luona yötä ja huomannut, että suhteemme ei muuttunut siitä miksikään. Olemme pelkkiä kavereita, vaikka satunnaisesti nukkuisinkin hänen kainalossaan. Oli mukavaa, kävimme pitkän keskustelun yhteisistä tuttavistamme ja ihmissuhteista. Vielä aamullakin jatkoimme juttelua ennen kuin lopulta lähdin kotiin. Kauhean kivaa, että on ainakin yksi poika, jonka kanssa kaikesta ei tarvitse tehdä liian monimutkaista.

Olin hädin tuskin tullut kotiin, kun sain viestin Vakitapaukselta. "Onko nälkä?" Oli, ihan kauhea. Olisin voinut syödä mitä vain. Niin me sitten päätimme lähteä sushibuffetiin kaupungin toiselle puolelle, ihan tuosta vain. Oli kivaa, Vakitapauksen kanssa juttelu ja oleminen käy koko ajan helpommaksi. Sushien jälkeen päätimme vielä lähteä jälkiruokakahveille toiseen kaupunginosaan, lauantaipäivänä kummallakaan ei ollut sen suurempia suunnitelmia. Vakitapaus tarjosi. Pyörimme vielä hetken kirjakaupassa, sitten takaisin kotiin. Ei mitään ihmeellistä tai kummallista, mutta vähän kuitenkin: kuten olen sanonut, vietän aikaa Vakitapauksen kanssa lähinnä hänen kämpässään. Koko tänä aikana tämä oli vasta kolmas kerta, kun liikuimme kahdestaan jossain muuallakin kuin neljän seinän sisällä.

Vakitapaus kertoi lähtevänsä illalla Sijoittajan kanssa kaupungille ja toivoin, että he olisivat vielä päätyneet samoihin juhliin kuin minä. Eivät päätyneet. Sen sijaan minulla oli tanssintäyteinen ja hauska ilta ihan vain kavereideni kanssa. Välillä kiva niinkin: ilta oli hauska, ei harmittanut mennä yksin kotiin.
 
Nyt syksyn myötä on taas alkanut tuntua siltä, että "oikeassakin" elämässä riittää sen verran menoa ja meininkiä, että nettideittailu on jäänyt hieman sivuun. Ei kuitenkaan kokonaan: tänään kävin treffeillä yhdennentoista nettituttavuuteni kanssa. Siitä ehkäpä lisää seuraavalla kerralla! Tässä postauksessa taitaa olla miehiä jo ihan riittävästi yhdelle kertaa.


Kuva: We Heart It

torstai 17. lokakuuta 2013

Alavirettä ilmassa

Tämä on niitä iltoja, kun olen aivan tyhjä. Kaikki on ihan hyvin, ja silti mikään ei tunnu oikein miltään.

Juttelin Facebookissa Kadetin kanssa. En enää innostu hänen kanssaan keskustelemisesta niin kuin ennen. 

Brittimies ei ole vastannut minulle mitään koko iltana. 

Huomasin, että toistaiseksi suurin nettideitti-ihastukseni Rokkipoju on uusinut aiemmin varsin niukan profiilitekstinsä ja kuvailee siinä ihannenaistaan. Kuvailu ei vastaa minua millään lailla.
 
En ole vieläkään saanut kerrottua Teekkaripojulle, etten vain ole tarpeeksi kiinnostunut. 
 
Bisnesmies ei ole ottanut yhteyttä eikä ota.
 
Sovin sunnuntaiksi nettitreffit, vaikka en edes lähtökohtaisesti usko, että meillä olisi tarpeeksi yhteistä.

Vakitapauksen Facebook-päivitystä on kommentoinut tyttö, jonka epäilen olevan se sama, jonka olen pari kertaa nähnyt rappukäytävässä. Vaikka kovasti vakuutan itselleni, etten välitä, taidan minä sittenkin vähän välittää. 
 
Yksi harvoista opiskelijakavereistani, joka todella tietää mieskuvioistani, kertoi plassanneensa minut vahingossa Sijoittajan viereen tulevan viikonlopun pöytäjuhlissa ja kysyi, haluanko muutosta järjestykseen. Sanoin haluavani. 
 
Pelkään liian paljon, että huomaammekin taas, ettei meillä oikeastaan ole mitään sanottavaa toisillemme. 


Tällaista tänään.

tiistai 15. lokakuuta 2013

Kuinka monta on liikaa?

Niin villi ja vapaa kuin olenkin, viimeisen puolentoista vuoden olen joutunut miettimään monta kertaa, mikä on oikein ja mikä väärin. Missä menevät sinkkuelämän moraaliset rajat? Onko reilua ottaa yhteyttä ihastuneeseen mieheen, jos kuitenkin sisimmässään tietää, ettei jutusta lopulta tule sen vakavampaa? Ennen kaikkea: kuinka montaa miestä on kohtuullista tapailla samanaikaisesti?
 
Joku saattaisi sanoa, että ihan niin montaa kuin mieli tekee, ellei muusta ole sovittu eikä muuta ole annettu ymmärtää. Säännöllinenkään yökyläily ei ole millään tapaa sama asia kuin parisuhde tai seurustelu, eikä toisella ole mitään automaattista oikeutta vaatia sitoutumista, ellei toinen sellaista tahdo. Tällä logiikalla olen itsekin luovinut eteenpäin: en ole suostunut tuntemaan huonoa omaatuntoa siitä, että olen jonain sunnuntaina herännyt eri miehen vierestä kuin vielä lauantaina. Kuvioissa on saattanut olla viisikin nimeä saman kuukauden sisällä, enkä koe itseäni mitenkään huonommaksi ihmiseksi sen takia. Silti täytyy myöntää: kyllähän tämä joskus vähän mietityttää.
 
Olenko selityksen velkaa, jos kävelen kaupungilla käsi kädessä jonkun kanssa ja vastaan sattuukin aivan toinen treffikumppani? Mitä jos mies tapailee toistakin tyttöä eikä tällä ole aavistustakaan minusta? Entäpä jos tapailemani miehet ovat kavereita keskenään?

Viimeinen on juuri nyt täysin todellinen ja ajankohtainen ongelma. Sattuu nimittäin olemaan niin, että Sijoittaja ja Vakitapaus ovat keskenään varsin hyviä kavereita. Ystäviä oikeastaan, voisin kai sanoa. Molempien kanssa minulla on pitkä historia ja hyvä syy olettaa, että miehet ovat asiasta tietoisia. Kun Sijoittaja aivan ensimmäistä kertaa otti minut kainaloonsa ja tarjosi drinkin, Vakitapaus poistui baarista sanaakaan sanomatta. Sijoittajan tietämyksestä en ole varma, mutta tuntuu vaikealta uskoa, että Vakitapaus olisi salannut häneltä pitkän aikaa säännöllistä tapailua kanssani.

Itse asiassa Vakitapauksen luo päädyin ensimmäistä kertaa sen jälkeen kun olimme kolmestaan viettämässä baari-iltaa: tanssimme pöydillä, pojat tarjosivat minulle vuorotellen drinkkejä, haaveilin lähteväni Sijoittajan matkaan. Yllättäen Vakitapaus olikin silti lopulta se, joka pyysi minut luokseen. Sen jälkeen molemmat ovat pyörineet kuvioissa enemmän ja vähemmän.

Molemmat ovat ilmaisseet, etteivät ole etsimässä mitään sen vakavampaa. Onko siis oikein viettää öitä kummankin kanssa? Vai voiko kaksikin olla liikaa?

Viime perjantain juhlissa paikalla oli myös Vakitapaus. En voinut olla huomaamatta, että siinä vaiheessa kun minulla alkoi taas juttu luistaa Sijoittajan kanssa, hän katseli suuntaamme ja lähti jossain välissä varsin yllättäen paikalta. Sattumaa? Ehkä. Silti mietin, onko kyse muustakin. Vakitapaus väitti, ettei ylläty mistään kuvioista, mutta tarkoittiko hän ihan tosiaan myös kuvioita oman ystävänsä kanssa?

Kovin pitkävihainen Vakitapaus ei ainakaan ole. Vielä lauantaina heräsin onnellisena Sijoittajan vierestä. Kaksi päivää myöhemmin Vakitapaus laittoi viestiä, pyysi katsomaan sarjoja, jäämään yöksi. Jäin.

Jännäksi jutun tekee myös, että me kolme olemme jälleen ensi viikonloppuna samoissa juhlissa. Kumman kanssa poistun, vai poistunko kummankaan? Se selvinnee sunnuntaihin mennessä.

Piiri pieni pyörii.


Kuva: We Heart It

PS. Joku lukija oli näemmä lisännyt blogini myös Bloglovin-palveluun. Voit nyt seurata blogia Bloglovinin kautta täältä!

sunnuntai 13. lokakuuta 2013

Yllättävä yöseuralainen

Perjantaina kävin pienimuotoisissa pöytäjuhlissa. Ilta sai hieman yllättävän päätöksen.

Tästä miehestä en ole puhunut kuin yhdessä postauksessa sivulauseella: mainitsin joskus, että suurimpia ihastuksiani koko viime vuosien aikana on ollut poika, jonka kanssa emme oikeastaan edes löydä yhteistä juteltavaa selvin päin. 
 
No, perjantaina emme olleet selvin päin. 

Ellen olisi jo nimennyt toista treffikumppaniani Bisnesmieheksi, nimeäisin tämän. Näillä kahdella herralla on nimittäin yllättävän paljon yhteistä: sama koulutus, saman alan työpaikka, siistit kämpät ehkä kaupungin suosituimmassa osassa sadan metrin päässä toisistaan. Kauluspaitapoikia, molemmilla eteisessä nahkakengät lepolesteissään. 
 
On kauhean vaikea keksiä tälle miehelle kuvaavaa nimeä, mutta puhutaan vaikkapa Sijoittajasta. Jännittävä tapaus ihmissuhdehistoriassani, kaikin puolin. Kaikki lähti liikkeelle jo varsin kauan sitten eräistä rapujuhlista. Olin kyllä tiennyt tyypin jollain tasolla jo pidemmän aikaa, mutta jatkoilla hän aivan yllättäen ilmaisi kiinnostuksensa minuun ja äkkiä tajusin, että mieshän on aika kiehtova tapaus. Kiehtova ja auttamattoman sitoutumiskammoinen, kuten myöhemmin kävi ilmi. 
 


Pidän Sijoittajaa mukavana ja varsin huumorintajuisena miehenä, mutta mitenkään helpostilähestyttävä hän ei ole. Ehkä hieman historiammekin vuoksi keskustelu ei aina suju kauhean luontevasti, jännitän hänen seuraansa. Emme näe kovin usein, mutta silloin kun näemme, vaihtoehtoja on käytännössä kaksi. Ensimmäinen ja yleisempi on se, ettemme ole juurikaan tekemisissä. Vaihdamme ehkä pari sanaa, saatamme kysäistä pikaisesti kuulumisia, siinä se. Toinen vaihtoehto on se, että moikkaamme alkuillasta ohimennen ja siinä vaiheessa kun olemme juoneet jo hieman, ajaudumme vääjäämättömästi yhteen. Sijoittaja tarjoaa drinkin, ottaa minut kainaloonsa, varoittaa aina uudestaan ettei ole sitä mitä haluan ja minä sanon aina uudestaan että tiedän sen, enkä välitä. Päädymme yöksi hänen luokseen. 

Jälkimmäinen vaihtoehto tapahtuu ehkä kaksi kertaa vuodessa. Olen oppinut kantapään kautta, että Sijoittaja ei pohjimmiltaan ole etsimässä mitään vakavampaa, hän ahdistuu jo yhdestä tekstiviestistä illan jälkeen. En koskaan osaa ennakoida, mihin tapaamisemme johtavat. Yleensä eivät mihinkään, mutta silloin kun johtavat, yö on jotain muuta kuin kenenkään muun kanssa. Vaikka juttelu ei aina automaattisesti sujuisi, tällä miehellä on minuun ihan hämmentävä fyysinen vetovoima, joka ei perustu mihinkään järjellä selitettävään. Hän ei ole perinteisellä tavalla komea, ei sellainen tapaus jonka perään jokainen nainen automaattisesti jäisi tuijottamaan ja haaveilemaan. Ehkä tietynlainen salaperäisyys kuitenkin kiehtoo, varsinkin kun olen todennut, että kohtalaisen suljetun kuoren alla piilee hauska, sympaattinen ja yllättävän läheisyydenkipeä mies. Sijoittaja tietää, mistä tykkään, enkä tarkoita nyt mitään kaksimielistä: hän vain osaa rutistaa, silitellä hiuksia, katsella silmiin ja hymyillä juuri oikealla tavalla, niin että sisällä läikähtää. 


Koska minun ja Sijoittajan seuraavaan kohtaamiseen saattaa aina vierähtää helposti puoli vuotta ellei enemmänkin, vietän jokaisen hetken hänen luonaan kuin se olisi viimeinen. Seuraavana aamuna olen yhtä hymyä, vaikka tiedän aivan hyvin, että tämä juttu ei tule ikinä johtamaan mihinkään suurempaan. Sijoittaja vain on yksinkertaisesti parasta mahdollista yöseuraa - ja on joskus sanonut samaa minustakin. Kummallista, miten kemiat vain toisinaan toimivat, vaikka ihmiset itsessään olisivatkin lopulta liian erilaisia. 

Lähtiessäni eilen iltapäivällä kotiin Sijoittaja totesi vain: "Seuraavaan kertaan." Sitä toivon.


Kuvat täältä ja täältä.

torstai 10. lokakuuta 2013

Muumimukeja ja kaukohaaveita

Näin eilen pitkästä aikaa Teekkaripojua. Kävimme keskustassa yksillä, juttelimme pari tuntia, ei tällä kertaa sen kummempia. Molempien piti herätä aamulla omista sängyistään. Oli mukavaa ja luontevaa niin kuin aina, istuimme pubin nurkassa ja pidimme toisiamme kädestä ja aina hetkittäin keskustelun keskellä mietin: Miksi ei? Miksei tästä voisi tulla jotain? Tarkkailin teekkaripojua ja tajusin, että hän on oikeastaan varsin komea tapaus, komea ja kauhean mukava. Juttelimme opiskelun lisäksi myös politiikasta ja mediamaailman viihteellistymisestä, pienissä paloissa ajatukset tuntuivat välillä menevän kovastikin yksiin. Oli helppo olla. Miksi ei, eikö?

Mutta ei, silti ei. Näemme vielä, mutta tiedän, ettemme loputtomiin. 
 
Suomi24:ssä minua on taas pyydelty treffeille. Kolmesta eri suunnasta, oikeastaan. Ehkä menenkin. Kahdelle olen sanonut alustavasti joo, jos vain saamme ajan järjestettyä. Tässä vaiheessa miehistä ei ole vielä paljonkaan sanottavaa. Töissäkäyviä tavallisen mukavia miehiä, kaksi kolmesta kauppatieteilijöitä. Ties vaikka tykästyisinkin. Eikä maailma kaadu, jos en.
 
Bisnesmiehestä ei ole kuulunut edelleenkään. Eipä taida enää kuuluakaan. Harmi, mutta minkäs teet. Olisi silti ollut suoraselkäisempää sanoa edes jotain kuin häipyä vain.
 

 
Oikeastaan päivän paras juttu on, että Brittimiehestä sen sijaan kuuluu, kovastikin. Päivällä hän lähetti minulle kuvan muumimukikokoelmastaan ja ilmoitti selvällä suomen kielellä: "Jos olisit muumi olisit niiskuneiti koska olet söpö ja kiva." Ei Google Translatea, toim. huom.! Brittimies ihan tosiaan osaa hieman suomea,  vaikka yleensä englanniksi juttelemmekin. Onhan se silti hauskaa saada hyvänyöntoivotukset välillä ihan ensimmäisellä kotimaisella, myönnän. Muutenkin hän tietää hämmentävän paljon pienestä kotimaastani. Hullut päivät on Brittimiehelle ihan tuttu käsite, samoin Matti Nykänen ja Nuuskamuikkunen. Olen aina yhtä yllättynyt hänen Suomi-tietoudestaan.

Parasta on, että taannoinen keskustelumme Suomen-reissusta ei tosiaankaan tainnut olla pelkkä ohimennen sanottu heitto. Tänään Brittimies nimittäin kertoi suunnittelevansa edelleen tuloa tänne, mikäli hän vain on "still invited". Kerroin, että on kyllä, kovastikin. Poika kyseli, olisiko joulunalusaika hyvä ajankohta. "I know it'll be cold but we can just wrap up warm and drink lots of glögi". Erinomainen suunnitelma, minä vakuutin.

Yhtäkkiä tuntuu, ettei minulla oikeastaan ole mitään sen kummempaa kiirettä sitoutua. Totta puhuen: en halua olla varattu siinä vaiheessa kun Brittimies tulee tänne. Jos nyt siis tulee, eihän se tietenkään mitenkään varmaa vielä ole. Eikä sillä, että olisin saman tien mitään elämää suurempaa suunnittelemassa. Silti: jos jotain on tapahtuakseen, en halua, että sille on estettä. 

On kauhean kivaa olla edes pikkuisen ihastunut, vaikka sitten vain kaukoihastunut.


keskiviikko 9. lokakuuta 2013

Salailua ja noloilua?

Viime aikoina yhdessä jos toisessakin tiedotusvälineessä on vilahdellut kiinnostavia juttuja nettideittailusta. Yle uutisoi 2.10. "yksinäisten sydänten rahastuksesta" ja kertoi pari viikkoa aiemmin, että nettideittailussa on naisten markkinat. Hesarissa puolestaan esitettiin syyskuun puolivälissä., että netissä solmitut ihmissuhteet kestävät kauemmin, ja Ava julkaisi pari päivää myöhemmin gallupin, jossa tiedusteltiin, onko vastaajalla kokemuksia nettideittailusta. (Ylivoimisesti suurin vastaajaryhmä, 41 prosenttia kaikista, kertoi hyvistä kokemuksista. Vain 35 prosenttia vastanneista ei ollut edes kokeillut nettideittailua.)
 
En tiedä, onko juttujen määrä kasvanut vai kiinnitänkö vain itse niihin nykyään enemmän huomiota, mutta joka tapauksessa tuntuu, että nettideitti-ilmiö on hiljalleen nousemassa yhä selvemmin myös suuren yleisön ja etenkin nuorten aikuisten tietoisuuteen.
 
Onhan naistenlehdissä jo pitkään vilahdellut kertomuksia siitä, kuinka pariskunnat ovat löytäneet toisensa netistä, ja suurimmalla osalla ihmisistä on varmasti selvä mielikuva siitä, mistä nettideittipalveluissa oikeastaan on kyse. Silti asiasta puhutaan edelleen hämmentävän vähän, kun ottaa huomioon, kuinka paljon nettideittipalvelun käyttäjiä todella on. Sadattuhannet suomalaiset ovat vähintäänkin kokeilleet nettideittailua, oletettavasti kymmenettuhannet myös löytäneet sieltä jonkun. Silti asiaa tunnutaan jollain tapaa häpeilevän. Kuuluisin esimerkki lienee eräänkin ex-pääministerin ja ex-morsiamen "Ikea-tutustuminen", joka paljastui myöhemmin ihan vain nettikohtaamiseksi.
 

 Jotain kertoo sekin, että blogimaailmassa nettideittailua sivuavien aktiivisten blogien määrä voidaan laskea lähestulkoon yhden käden sormilla, vaikka blogeja noin muuten tuntuu olevan laidasta laitaan. Omansa löytävät niin nukkekotiharrastajat, perhonsitojat kuin luomukosmetiikan käyttäjät, mutta nettideittailublogeja kirjoittavat lähinnä kyseisten deittipalvelujen omat ylläpitäjät.
 
Tietysti asia on arka ja henkilökohtainen: on minullakin syyni sille, etten esiinny blogissa omalla nimelläni. En halua, että kaikki tuttavani deittikumppaneista puhumattakaan voivat seurata täältä, mitä miesrintamalla nyt milloinkin on meneillään. Itse nettideittailua en kuitenkaan missään vaiheessa ole kokenut mitenkään häpeälliseksi asiaksi. Olen kertonut "harrastuksestani" varsin oma-aloitteisesti ystävilleni, opiskelu- ja työkavereilleni, siskollekin. Muutama on jopa suositteluni seurauksena innostunut kokeilemaan nettideittailua itsekin. Ja ne kaksi miestä, joita olen "oikeassa elämässäni" satunnaisesti tapaillut, ovat molemmat täysin yllättäen paljastuneet nettideittaajiksi hekin.
 
Yllättävän yleistä ja normaalia siis: kun nuoret aikuiset ovat tottuneet hoitamaan netissä melkein kaiken, miksipä sitä ei voisi kokeilla seuranhakuunkin? Suomi 24 Treffeissä löydän omalta alueeltani yli 3000 sopivan ikäistä mieskandidaattia, ja jo nyt olen bongannut palvelun käyttäjien joukosta ainakin seitsemän omaa tuttavaani. Kaikki ihan tavallisia, mukavia, sosiaalisia ihmisiä, jotka löytävät kyllä seuraa ihan "oikeassakin elämässä" - sitä oikeaa vain ei ole vielä tullut kohdalle, joten miksipä sitä ei voisi netistäkin etsiä.
 

Omasta mielestäni nettideittipalvelu on loistava väylä löytää mukavia ihmisiä, joita muuten ei koskaan kohtaisi. Ainakin itse elän lopulta aika pienen kuplan sisällä, lähinnä omien opiskelijakuvioideni keskellä. Unelmamies saattaa kuitenkin piillä jossain aivan muualla.
 
Tähän mennessä nettideittailu on poikinut hauskoja ja mielenkiintoisia yhteydenottoja, kymmenen mukavaa ja fiksua treffituttavuutta, kolme ihastusta, pari kuukautta säännöllisempääkin tapailua. Nolla huijaria, nolla oharia, nolla negatiivista treffikokemusta. Mitä hävettävää tässä olisi?
 
Myös Ylen uutinen 31.8. vihjaa, että asenteet ovat muuttumassa. "Nettideittailija ei ole enää loisteputken valossa dataava kummajainen. Kumppanin hakeminen netissä on yleistynyt ja arkipäiväistynyt." Varsin mielenkiintoisen ja nettideittailun monia puolia valottavan jutun mukaan stereotypiat peräkammarin pojista ja vanhoistapiioista elävät yhä, mutta ovat hiljalleen väistymässä.
 
Silti juttua varten haastateltu tyttö ei halua esiintyä koko nimellään eikä "huutele ympäriinsä nettideittailevansa". "Monet pelkäävät mielikuvaa, että etsii jotenkin epätoivoisesti parisuhdetta eikä kykene sitä muuten löytämään", tyttö toteaa.
 


 Epätoivoisesti? Niin, onhan tuota tullut mietittyä. Että onko tässä nyt sitten jotenkin epätoivoinen, kun netistä asti pitää seuraa etsiä.
 
Aika nopeasti muistan kuitenkin aina pari juttua.
 
Sen, että seuraa löytyy kyllä muutenkin, mutta ei vain toistaiseksi sellaista, joka nappaisi ihan täydellisesti.
 
Sen, että olen törmännyt netissä aidosti hyviin, lahjakkaisiin, meneviin ja hauskoihin tyyppeihin.
 
Sen, että netti on monessa suhteessa huomattavasti fiksumpi ja sivistyneempi seuranhakupaikka kuin yökerhon baaritiski yöllä kello kolme.
 
Ei, en tosiaankaan näe tässä mitään epätoivoista tai noloa.

 

sunnuntai 6. lokakuuta 2013

Missä mennään nyt

Eri miehet vilahtelevat ja vaihtelevat blogin puolella sen verran tiiviisti, että ajattelin hieman kartoittaa, missä mennään ja kenen kanssa.


Vakitapaus lähetti eilisiltana viestiä. Oli käymässä kotiseudulla kuten minäkin, pohti kaupungille lähtöä ja selvitteli kai etukäteen, voisimmeko ehkä nähdä. Lopulta kumpikaan meistä ei kuitenkaan päässyt kaupungille asti, näkemiset jäivät väliin. Olin silti tyytyväinen: viesti osoitti, että juttu jatkuu friends with benefits -keskustelumme jälkeenkin yhtä sutjakasti kuin ennenkin. Kaiken lisäksi illanvietto ei kaikella todennäköisyydellä olisi edes johtanut yönviettoon: kaipa Vakitapaus olisi ihan oikeastikin tahtonut nähdä ihan muuten vain, viettää aikaa kanssani muutenkin kuin yöseuran vuoksi. Ajatus lämmittää mieltä.
 
Myös eräs kadetti, iki-ihastukseni teiniajoilta asti, on laitellut taas viime päivinä viestiä. Tästä tapauksesta en ole blogissa puhellut, eihän kyseessä edes ole mikään nettideitti - olemme tunteneet vuosikaudet, ja homma on aina ollut vähän soutamista ja huopaamista. Kiinnostusta on molemmin puolin, mutta ajoitus ja fyysinen sijainti eivät oikein ole olleet puolellamme, ja tämän vuoden aikana tilanne tuntuu vakiintuneen siihen, että vietämme mielellämme iltoja ja öitäkin yhdessä silloin kuin tilanne sallii - mutta yleensä ei salli, joten jatkamme elämäämme eteenpäin omilla suunnillamme. Tänä viikonloppuna oli vähän puhetta nähdä, kun kerrankin satuimme samaan kaupunkiin, mutta emme sitten kuitenkaan törmänneet.
 
Deitti numero kuusi eli Teekkaripoju on jutskaillut minulle pitkin viikkoa Facebookissa. Olisi ehdottanut tapaamista lauantaille, ellen tosiaan olisi lähtenyt viikonlopuksi vanhempieni luokse. Sovittiin, että mietitään tapaamista uudelleen tulevalla viikolla. Mietitään kai sitten.
 
Brittimies on lähetellyt viestejä kuten ennenkin. "Good morning sunshine :)" piristää edelleen aamujani.
 
Bisnesmiehestä ei ole kuulunut sanaakaan. Ei yhtään ainuttakaan viestiä, ei mitään. Kai se on sitten uskottava, että hän ei vain ole kiinnostunut, ei sen vertaa että jaksaisi oma-aloitteisesti edes viestiä laittaa. Ehkä hänen suhtautumisensa on sama kuin oma asenteeni Teekkaripojuun. Kiva tyyppi, mutta ei vain pyöri mielessä niin paljon, että saisi itse aikaiseksi sopia tapaamista tai vaihdella kuulumisia. Siis: ei sen suurempia tunteita.
 
Tähän on kai tyydyttävä, vaikka olin ravintolatreffien jälkeen kovastikin toiveikkaalla mielellä. Toisaalta: treffikokemus voi olla varsin erilainen riippuen siitä, kummalta osapuolelta kysyy. Katsokaa vaikka!
 


 Linkkivinkki peräisin Loppukiri-blogista.


Joka tapauksessa sinkkuiluni näyttää jatkuvan kuten tähänkin asti: miehiä toki on, muttei ketään vakavampaa, ei ketään jonka kanssa jutulla olisi oikeasti mahdollisuuksia edetä. Tällä hetkellä Teekkaripoju on ainoa, joka edes mahdollisesti saattaisi haluta jotain enemmän, ja häneen minä itse taas en taida olla tarpeeksi ihastunut.

Miten tämä onkin niin vaikeaa? Jatkuva säätö kyllästyttää. Yksinäisyys uuvuttaa. Tekee turraksi, väsyttää. Kaipaan jo muuta.