Keskiviikkoillan sunnuntaimies

Viime sunnuntaina purin sinkkukerholle tuntojani:

Mä tarvisin sunnuntaimiehen. Sellaisen, jolle vois mennä juhlien jälkeen koomaileen ja syömään ja katsoon jotain turhia ohjelmia. Sellainen fiilis on nyt.

Ja kas vain, heti pari päivää myöhemmin alkaa näyttää siltä, että toiveeseeni onkin ehkä vastattu – omalla tavallaan. Ratkaisu löytyy yllättävän läheltä ja on nimeltään vanha tuttu Vakitapaus. 

Parin viikon takaisen kahvittelumme jälkeen arvelin, ettei homma jää vielä aivan siihen. Minulla on selvästi ennustajan kykyjä: eilen keskellä tavallista arki-iltaa sain kuin sainkin kutsun tulla saunomaan Vakitapauksen luokse. Mikäs siinä, ei minulla sen suurempia ollut ohjelmassa. 

Löylyt olivat hyvät, saunaoluen jälkeen terassilla seisoskellessa olo seesteinen. Söimme iltapalaa, katsoimme tv:tä ja kellon lähestyessä nukkumaanmenoaikaa sain odotusteni mukaisesti kuulla, että yöksikin voisi jäädä. Jäin. 

Aamulla heräsin auringonpaisteeseen, Vakitapaus oli jo lähtenyt töihin. Puhelimessa odotti viesti: En raaskinut herättää prinsessaa. Kotiin päin kävellessä taivas oli kirkas ja syyspäivä leuto. Ostin Lidlistä aamupalaleipää enkä onnistunut peittämään hymyäni. 

Jos jonain sunnuntaina kaipaan teeveenkatselu- ja krapularuokaseuraa, uskoisin taas tietäväni, kehen ottaa yhteyttä.

Kahdeksastoista deittini: boheemi elämäntaitokouluttaja

Tämäniltaiset treffini olivat omituiset. Ihan hyvällä tavalla, mutta omituiset silti. 

Yleensä treffikumppanini ovat noudatelleet jokseenkin samaa kaavaa: korkeakoulutettuja, tavallisen mukavia miehiä, joilla on kiikarissa kiva työpaikka ja vakituinen parisuhde.  Joiden kanssa voi puhua töistä ja opiskeluista, ehkä vähän harrastuksista ja jos oikein tuuri käy niin kenties yhteiskunnasta tai tulevaisuuden haaveista. Jotka katsovat vapaa-ajallaan sarjoja, kuntoilevat ja käyvät kavereiden kanssa oluttuopin äärellä iltaa istumassa.

Noh, tämä tapaus oli jotain aivan muuta. 

Ehkä minun olisi pitänyt arvata se jo siitä kun mies viestissään kysyi, lähtisinkö seikkailemaan. Hälytyskellojen olisi pitänyt soida edes hieman: minä kun en ole seikkailijatyyppiä, en oikeastaan. En sano, ettenkö pitäisi uusista kokemuksista tai haluaisi nähdä maailmaa, mutta mikään spontaani, räväkkä heittäytyjä en missään nimessä ole. Olen huono kävelemään päin punaisia ja kapinoimaan auktoriteetteja vastaan. En uskaltaisi liftata, enkä ole koskaan maistanut tupakkaa. Matkalla valitsen mieluummin hotellin kuin sohvasurffailun. Joogaretriitti tai reppureissailu Intiassa eivät innosta oikeastaan missään määrin, enkä kaipaa elämääni extreme-urheilukokemuksia. 

Treffikumppani sen sijaan paljastui boheemiksi elämäntaitokouluttajaksi, joka asuu hippikommuunissa ja tahtoo parantaa maailmaa. Ilta oli kaunis ja kahvien sijaan päätimme mennä kävelylle. Matkan varrella treffikumppani kiipesi puuhun ja sitten patsaaseen. Katselin vieressä muina naisina ja yritin olla meiningissä mukana – minä, joka en ole kiivennyt kahta metriä korkeampaan puuhun edes lapsena. Keskustelu sujui kutakuinkin niin, että mies kertoi havaintojaan elämästä ja minä nyökkäilin. Välillä sain toki osakseni kysymyksiä, joihin en osannut vastata. Mikä on elämäsi rohkein teko? Entä suurin unelmasi? Tuntui kuin olisin ollut työhaastattelussa, johon en ollut valmistautunut lainkaan. Samalla kun mies kertoi filosofisia mietteitään elämästä, minä yritin päästä samalle keskustelun tasolle, mutta tunsin totta puhuen itseni tylsäksi ja teennäiseksi.

Mies esitti, että ihminen ei useimmiten ole onnellinen suljetussa suhteessa, ja jakoi auliisti ajatuksiaan seksuaalisuudesta. Heidän kommuunissaan on kuulemma ok vaihtaa aamupalalla kokemuksia sadomasokismista ja silitellä toisia sohvalla, ja jos seinän takaa kuuluvat rakkauden äänet illalla häiritsevät, vika on ainoastaan omassa ajatusmaailmassa. Selvä juttu. Tulin melko nopeasti siihen tulokseen, että olen perinteisempi kuin arvasinkaan. En tietenkään tuomitse tällaista elämäntapaa, mutta itselleni en sellaista toivoisi, enkä ehkä kumppanillenikaan. 

Istuskelimme lopuksi vielä hetken puiston penkillä ja välillämme ammottavasta henkisestä kuilusta huolimatta annoin jostain syystä miehen silitellä hiuksiani ja käydä tuttavallisemmaksi kuin oikeastaan olisi ollut tarpeen. Ajattelin sen menevän hänen kontaktia ottavan elämäntapansa piikkiin, ja niin se ehkä menikin. Kokonaisuudessaan ilta oli omalla oudolla tavallaan ihan mukavakin, mutta en usko, että meidän kummankaan sisällä liikahti yhtään mitään. En usko, että tapaamme enää koskaan.

Jos ei muuta niin löysinpähän itsestäni ainakin erään totuuden: minussa ei ole hippiverta, ei sitten yhtään.

CC-kuvat täältä ja täältä.

Mustia sukkia ja pieniä iloja

En ole koskaan pitänyt itseäni erityisen mustasukkaisena tyyppinä. Suhteissani en ole epäillyt kumppaneideni luotettavuutta, vaatinut tarkkoja tilityksiä illanvietoista tai kyräillyt miehen kaverityttöjä. Eräällä eksälläni oli tapana käydä naispuolisen kaverinsa kanssa toisinaan kahdestaan saunassakin, enkä ollut asiasta moksiskaan – mikä tosin selittyi myös sillä, että tyttö seurusteli eksäni parhaan kaverin kanssa ja oli varsin läheinen myös minulle. Niin tai näin, suuremmalle mustasukkaisuudelle ei mielestäni ole suhteessa tarvetta niin kauan kuin kaikki on hyvin ja luottamus toiseen kunnossa.

Seurustelukumppaneistani en siis ole mustasukkainen. Vaan annahan olla, jos puhutaan jostakin entisestä säädöstä.  

Eilen juhlittiin taas pitkän kaavan mukaan. Illanvietossa oli mukana melkoinen liuta tuttaviani, heidän joukossaan myös on-off-ihastukseni Sijoittaja. Jo osallistujalistaa lukiessani erään naispuolisen henkilön nimi aiheutti minussa pientä levottomuutta, ja illan myötä kävi selväksi, ettei ollenkaan turhaan. Juhlat olivat hauskat, jatkot menevimmät pitkään aikaan. Tanssimme ja hengailimme baaritiskillä isolla porukalla, oli hauska nähdä pitkästä aikaa vanhoja tuttavia. Jatkuvasti huomioni kohdistui kuitenkin Sijoittajaan ja tähän tyttöön, joka käy tapahtumissa suhteellisen harvoin mutta on sitäkin pidetympi. Myönnän itsekin, että kyseessä on kaikin puolin sympaattinen ja ulospäinsuuntautunut tapaus. 

Silti en voinut mitään pettymykselle, joka kasvoi kasvamistaan, kun tajusin, että illalla olisi yksi ainut mahdollinen suunta. Pystyin ainoastaan seuraamaan sivusta, kuinka Sijoittaja ja tyttö tanssivat ja tilasivat juomia, kuinka koskettivat toisiaan ohimennen, kuinka Sijoittaja piti kättä tytön selällä ja kuinka molemmat etsivät loppuillasta yhdessä tuumin takkejaan. Ehdin poistua paikalta ennen heitä, mutta en hetkeäkään epäile, etteikö näiden kahden matka jatkunut yöksi samaan osoitteeseen.

En onnekseni tehnyt mitään typerää, mutta tiedostan hyvin, että näytin epäilemättä säälittävältä tuijotellessani koko illan haikeana heidän peräänsä. Sijoittajalle ei varmasti ole mikään salaisuus, että olen häneen ihastunut, eikä minuakaan varsinaisesti yllätä, ettei tunne ole molemminpuolinen. Siihen nähden suhtautumiseni ja käytökseni on typerää ja lapsellista. En ymmärrä turhaa perässäroikkumista muilta, mutten silti pysty lopettamaan sitä itse. Ehkä eilisilta tulisi nähdä merkkinä: se on ohi, täysin ja kokonaan. Ei ole mitään järkeä pahoittaa jatkuvasti mieltään itsestäänselvyyksien vuoksi. Siispä höpinät Sijoittajasta jääköön nyt tähän, ellei jotain oikeasti mainitsemisen arvoista tapahdu. Ei tapahdu. 

Ei kuitenkaan niin huonoa, ettei jotain hyvääkin: 

1. Huomenna on luvassa jälleen treffit, hieman poikkeuksellisesti OkCupidin kautta. Mies lähestyi minua niin hyvällä ja iskevällä viestillä, että suostuin treffeille käytännössä saman tien. Ainakin kuvan ja tekstin perusteella varsin varteenotettavan oloinen tapaus, katsotaan siis!

2. Toisaalla vietetyn syyslomaviikon jälkeen kurkistin tänään pitkästä aikaa postilaatikkoon ja löysin kortin Saksasta. Brittimiehen lähettämä onnittelukortti oli syötävän suloinen ja teksti ihastuttava. Erityisesti jälkikirjoitus "PS: :)" lämmitti sydäntäni hurjasti. Pelkkä tavallinen hymiö ilman muuta tekstiä on viesti, jonka hän lähetti minulle ensimmäisen tapaamisemme jälkeen ja jonka itse lähetin hänelle toisen tapaamisemme jälkeen. Minun korvissani se tarkoittaa paljon enemmän kuin voisi äkkiseltään luulla. Miksi Brittimies on minulle niin hirvittävän ihana että alan toivoa aivan liikoja? Epäreilua.

Olen tänä syksynä aloittanut uudestaan saksan opinnot. Ihan muuten vain, no reason. 

CC-kuvat täältä ja täältä.

Vapaa, onnellinen

Huopatossutehtaalta päivää! Hiljaista on pitänyt, niin blogin kuin seuraelämänkin puolella.

Jostakin kumman syystä minua ei silti oikeastaan edes haittaa, että eron jälkeen olen saanut seuraa ainoastaan yhdeksi yöksi. Sen lisäksi takana on kolmet treffit ja tarkemmin määrittelemätön iltapäivä Vakitapauksen kanssa sekä mukavia viestejä deittipalveluissa ja WhatsAppissa. Suosikkityypiltäni Brittimieheltä sain jopa kortin, jossa luki selvällä suomen kielellä "<3:llä", ja kyllähän siinä omakin sydän väkisin hieman suli.

En tunne itseäni yksinäiseksi, en ainakaan vielä. Ystäviä on ympärillä ja miehiäkin silti sen verran, että mielenkiinto ja toivo pysyvät yllä. Juhliin lähden yhä toiveikkaana, vaikka palaankin kotiin yksin. Treffejä olen edelleen innokas sopimaan, vaikka pari edellistä tapausta eivät olekaan suuremmin sykähdyttäneet. Sinkkuelämää on takana vasta reilu kuukausi, mitä muuta tässä vaiheessa nyt olisi pitänytkään tapahtua? Luultavasti en olisi edes valmis sitoutumaan vielä sen suuremmin. Tietyllä tapaa nautin jälleen vapaudesta ja jännityksestä, uusien ihmisten mahdollisuudesta ja siitä, että voin antaa miesten tarjota drinkkejä ilman huonoa omaatuntoa.

Kämppäni on siistimpi kuin koskaan. Olen jälleen alkanut lukea aamulla sanomalehteä ja laihtunut pari kiloa ilman mitään ylimääräistä työtä. Iltaisin on taas aikaa kahlata romaaneja ja katsoa tv-sarjoja. Elämä tuntuu olevan järjestyksessä. Arkisilta kauppareissuilta kuljen kotiin kevein askelin. Kahlaan kumpparit jalassa lehtien seassa ja tunnen olevani onnellinen nytkin, onnellinen yksinkin. Hymyilen bussissa lauleskeleville pikkulapsille ja Silja Linen veikeälle mainoshylkeelle.

Näin sen mielestäni pitää ollakin. Kun on hyvä olla yksin, on helpompi olla myös kaksin.

Tällä hetkellä kiinnostavin suomalaisherra on edelleen toisessa kaupungissa asuva Tinder-tuttavuuteni. Mitä enemmän juttelemme, sitä enemmän yhteistä löydämme. Viestit saavat hymyilemään: niinpä, juuri noin minäkin ajattelen.

En koskaan aikaisemmin ole viestitellyt kenenkään deittituttavuuden kanssa näin pitkään ja aktiivisesti ilman ensimmäistäkään tapaamista, ja se alkaa hiljalleen huolestuttaa. Yleinen totuus on, että treffit pitäisi järjestää, kunhan lähtökohdat ovat suunnilleen kunnossa; pidempi viestittely synnyttää ainoastaan turhia mielikuvia ja odotuksia, jotka eivät välttämättä pidäkään paikkaansa tai täyty. Niin sanotaan. Silti haluan uskoa, että tässä voisi kenties olla ainekset johonkin suurempaankin. Tähän mennessä mikään ei ole viitannut siihen, että tyyppi olisi mitään muuta kuin olen ajatellutkin hänen olevan.

Vielä tämän viikon olemme molemmat kiinni eri kaupungeissa, mutta sen jälkeen aion vakaasti jatkaa aiempaa keskusteluamme mahdollisesta tapaamisesta. Jos ei nyt, milloin sitten? Selvää on, että molemmat ovat kiinnostuneita toisen Tinder-olemuksesta ja kirjallisesta ulosannista. Kaikki muu selviää kuitenkin vasta tavatessa.

CC-kuva täältä.

Seitsemästoista deitti: tanssitaitoinen penninvenyttäjä

Kas näin, niin lähti tämäkin viikko käyntiin treffeillä! Tällä kertaa seuralaisena oli tanssia harrastava it-alan mies, jolla oli varsin monipuolinen uratausta ja kunnianhimoiset tavoitteet niin harrastusten kuin elämän suhteen. Mies teki minuun poikkeuksellisen hyvän vaikutuksen avoimella ja pitkällä aloitusviestillä, jossa kertoi rehellisesti itsestään ja ehdottipa heti ensimmäisen viestin päätteeksi jo treffejäkin. Kun profiili oli kaikin puolin kunnossa ja kuvakin ihan edustavaa sorttia, minä päätin: mikä jottei. Totuushan on, että profiililla ja viesteillä haluan lähinnä kartoittaa, että peruslähtökohdat ovat kunnossa ja vastapuoli vaikuttaa kiinnostavalta. Jos näin on, voin suostua treffeille käytännössä siltä seisomalta. Mitäpä sitä turhaan jahkailemaan, ei se siitä kummemmaksi muutu.

Jo eilisiltana mies soitti ja varmisti tämänpäiväisen tapaamispaikkamme. Olipa muuten ensimmäinen tyyppi, jonka kanssa juttelin puhelimessa ennen ensimmäistä tapaamistamme! Vielä puhelunkin perusteella tapaus vaikutti varsin lupaavalta ja itse asiassa odotin tämänpäiväistä tapaamista hieman innokkaammin kuin treffejä keskimäärin. 

Vastassa oli sama ihminen, jonka olin netissäkin tavannut. Jatkoimme niitä näitä rupatellen ravintolaan, ja juttu tuntui sujuvan ihan hyvin. Syödessämme pienet asiat alkoivat kuitenkin hiljalleen häiritä minua. Kumppani tuijotti ruokalistaa keskittyneesti ja tiedusteli tarjoilijalta, ovatko kaikki tarjouksessa olevat annokset "saman kokoiset". Muisti vielä muistuttaa, että toivottavasti ateria on riittävän iso, kun siitä kerran maksetaan. Kun tarjoilija suositteli meille ruuan kanssa tiettyä siideriä, mies tiedusteli erikseen, mitä se maksaa ja mikä on lasin koko. Päätti sitten ottaa ihan vain jäävettä, seurasin nöyrästi esimerkkiä.

Jälkiruokalistoja tuodessa herra paheksui kovasti hintoja, vaikka ihan normaalia tasoa ne minun silmissäni näyttivät edustavan. Toivoi, että jäätelöön varmasti saa runsaasti kastiketta kun siitä nyt tuolla tavoin erikseen joutuu maksamaan ja korosti vielä tarjoilijalle, että haluaa sitten kunnon palloja, ei mitään tämän kaupungin minikauhalla tehtyjä. Minä ja tarjoilija naureskelimme kiusaantuneena. Ennen kuin tuli laskun aika, mies luikahti nopeasti vessaan ja huikkasi minua pyytämään laskun hänellekin. Selvä juttu, mutta olisin minä oman osuuteni voinut maksaa ihan muutenkin... 

En tiedä. Juttelu sujui kyllä aivan mukavasti, mutta ravintolakäytös jäi hieman hämmentämään. Mies käy kuitenkin päivätöissä eikä vaikuttanut mitenkään erityisen vähävaraiselta, joten tuntui hassulta, että meistä kahdesta minä, opintotuella ja säästöillä elävä opiskelija, tunsin itseni tuhlaavaiseksi, kun en miettinyt siiderin kokoa tai jäätelöpallojen tarkkaa määrää. 

Säästäväisyys on hyve, mutta jotain rajaa. Jos jo ensimmäisillä treffeillä toinen osoittaa säästävänsä sieltä mistä ikinä voi, uskallan epäillä, ettei yhteinen elämä olisi erityisen auvoisaa. Osaan käyttää rahojani fiksusti ja jättää jotain pahankin päivän varalle, mutta tarvittaessa myös elää ja nauttia, kun tilanne sen sallii. En halua miestä, joka arvottaa ravintola-annokset hinta-/määräsuhteen perusteella, en vain halua. 

Noin muuten ilta sujui kyllä ihan mukavasti, ja vielä erotessamme harkitsin hetken, voisimmeko tosiaan tavata vielä uudelleen. Kysymys jäi auki, puhelinnumerot oli vaihdettu jo etukäteen. Kotiin tullessani huomasin saaneeni uuden Facebook-kaveripyynnön, ja silloin oli pakko lyödä jarrut pohjaan. 

Pikkuvinkki: vielä ensimmäisten treffien jälkeen ei ole mitään syytä pyytää toista Facebook-kaveriksi, ellet ole aivan varma, että kummallakin osapuolella on ehdoton halu tavata uudelleen ja tutustua tosissaan paremmin. Muuten saatat vaikuttaa hieman yli-innokkaalta – ja vaikka olisit hyväkin tyyppi, toinen ei välttämättä ole halukas jakamaan koko elämääsi ja kaveripiiriäsi nähtäväksesi vielä tässä vaiheessa. Ensimmäiset treffit eivät usein kerro vielä paljoakaan, ja jos heti seuraavalla tapaamisella tullaan siihen tulokseen, ettei jutussa sittenkään ole potentiaalia, on molemmille ainoastaan kiusallista jäädä roikkumaan toisen FB-ystäviin. Näin sen ainakin itse koen. 

Illalla kerroin ystävällisesti treffikumppanilleni, että tällä kertaa jutusta ei kuitenkaan taida tulla sen suurempaa. Meitä molempia odottaa varmasti vielä jossain joku sopivampikin ihminen.

Kuvat täältä ja täältä.

Vakitapauksen paluu

Blogiani alusta asti lukeneet saattavat muistaa miehen, joka on kulkenut teksteissäni nimellä Vakitapaus. Nimi kertoo taustastamme: meillä on jokseenkin pitkä ja säännöllinen tapailuhistoria, joka ei kuitenkaan koskaan edennyt vakavaksi. 

Aluksi Vakitapaus oli tyyppi, jonka luokse päädyin satunnaisesti viettämään yötä juhlien jälkeen. Jossain vaiheessa aloimme hengailla enemmänkin, katsoa iltaisin yhdessä tv:tä, käydä lenkillä ja laittaa ruokaa. Kaveruuden ja jonkin muun rajat pysyivät kuitenkin tiukkoina: olohuoneessa käyttäydyimme kuin pelkät kaverukset, vaikka toisinaan jäinkin edelleen myös yöksi. Molemmilla oli koko ajan muitakin, ja kumpikin tiesi sen. Jos baarista tai opiskelijabileistä ei löytynyt seuraa, alakerrassa oli aina ihminen, jolle pystyi laittamaan viestiä vaikka kolmelta yöllä – friends with benefits -henkeä parhaimmillaan. Jouluna vaihdoimme pienet lahjat ja olin minihyasintista kohtuuttoman otettu. Vakitapauksesta tuli vähitellen osa arkeani.

Kaikki päättyi hyvin äkkiä, kun tapasin Opettajan. Emme käyneet minkäänlaista keskustelua emmekä päättäneet, että tässä se nyt sitten oli. En vain enää ottanut yhteyttä; en vain enää saanut iltaisin viestejä alakerrasta. 

Yli puoleen vuoteen emme käytännössä nähneet emmekä edes jutelleet muuten kuin pari kertaa ohimennen. Sen tiesin, että Vakitapaus osti hiljattain asunnon ja muutti toiselle puolelle kaupunkia, mutta sitäkään en kuullut häneltä itseltään vaan välikäsien kautta.

Tilanne muuttui eilen. Puolenpäivän aikaan, täysin yllättäen, sain Facebook-viestin tutulta mieheltä: tulisinko tutustumaan hänen uuteen asuinseutuunsa? Olin kutsusta ilahtunut ja vastasin myöntävästi. Jossakin mieleni sopukoissa olin ehkä erostani lähtien jo aavistellutkin, että yhteydenotto saattaisi vielä tulla.

Kävimme kävelyllä täydellisessä syyssäässä keltaisten lehtien sataessa, kaupunginosa oli rauhallinen ja kauniimpi kuin muistinkaan. Juttelu tuntui jatkuvan siitä mihin se joskus jäi: yhdessäolo oli helppoa ja luontevaa, ja tuntui vaikealta uskoa, ettemme olleet olleet missään tekemisissä yli puoleen vuoteen. Vakitapaus tarjosi noutoruuat, joita menimme syömään hänen luokseen. Asunto oli viihtyisä ja paremmin sisustettu kuin edellinen; ruoka maistui, enkä hennonnut kieltäytyä kahvistakaan, vaikken oikeastaan yleensä juo sitä. Katselimme tv:tä, testasimme pelikonsolia. Olin jo sopinut menoja illaksi, enkä lopulta voinut jäädä kovin pitkäksi aikaa, mutta tapaaminen oli mukava, yhdessäolo yhtä helppoa kuin ennenkin. 

Lähtiessä Vakitapaus sanoi, että oli kiva, kun pääsin käymään. Emme halanneet emmekä millään tapaa osoittaneet, että kyse olisi mistään sen kummemmasta kuin kahden kaveruksen tapaamisesta. Ehkä ei ollutkaan. Vielä en osaa arvioida, mihin tämä johtaa vai johtaako mihinkään. 

Minulla on kuitenkin pieni tunne, ettei tämä jää tähän. Olen mahdollisuudesta ilahtuneempi kuin olisin arvannut.

CC-kuvat täältä ja täältä.

Kuudestoista deittini: odotusten vastainen talousopiskelija

Otsikko on mielikuvitukseton, myönnetään. Jotenkin en vain osaa heti ensimmäisten treffien jälkeen keksiä kovinkaan osuvia luonnehdintoja ihmisistä, joita en useimmiten tunne vielä kovinkaan hyvin. Joka tapauksessa tänään vuorossa olivat jälleen treffit. Kivastihan ne menivät, joiltakin osin jopa paremmin kuin odotin: vaikka kuvat viittasivat ehkä liiankin huolellisesti laittautuvaan, ei-aivan-mieleeni-olevaan tyyppiin, oikeassa elämässä vaikutelma oli luonnollisempi ja treffikumppanini jalat tukevammin maan pinnalla kuin olin kuvitellut. Hyvä niin. 

Tulin kuitenkin myös harmittavasti muistutetuksi siitä, miksi ensimmäiset treffit kannattaa aina sopia mieluummin viihtyisään kapakkaan kuin kahvilaan.

Treffikumppanini tuli paikalle myöhässä, mutta oli jo etukäteen pahoitellut asiaa kohteliaasti tekstiviestillä, joten eipä siinä mitään. Siirryimme kahvilaan, seuralainen tarjosi meille juomat. Juttu eteni ihan mukavasti, mutta jälleen huomasin höpötteleväni vähän niitä näitä, täyttäväni tyhjyyksiä hieman turhanpäiväisillä jutuilla. Kuten niin monesti ennenkin, ensimmäinen kuppi tuntui tyhjenevän liian nopeasti, ja kun käsillä ei ollut tekemistä, pienetkin hiljaisuudet häiritsivät enemmän. Lopulta seuralainen haki toisen kupin kahvia, minä lasillisen vettä. Niiden voimin saimme hieman viivytettyä mielekästä jutteluaikaa, mutta puolentoista tunnin päästä alkoi olla selvää, että jotain pitäisi tehdä. Niin intensiivistä juttelu ei nimittäin ollut, että kaikki ympäriltä olisi kadonnut: aika pitkälti small-talk-akselilla kuitenkin lopulta mentiin. Kapakassa ongelma olisi ollut helposti ratkaistavissa: toiset tai jopa kolmannet juomat katkaisevat sopivasti pienet hiljaisuudet. Kahvilassa tällaista vaihtoehtoa ei kuitenkaan ollut. Ei kukaan santsaa kuppikaupalla teetä.

Onneksi kuppila meni jossain vaiheessa kiinni, ja jatkoimme matkaa kotia kohti. Mies saatteli minut bussipysäkille ja lisäsi, että voisi kyllä viedä minut kotiin myös autollaan. Hetken harkinnan jälkeen kieltäydyin kohteliaasti tarjouksesta. En niinkään siksi, että olisin siinä vaiheessa mitenkään suuremmin epäillyt auton kyytiin hyppäämistä ensimmäisillä treffeillä vaan ihan vain siksi, että jokin jutussa ei kuitenkaan pohjimmiltaan tuntunut oikealta, ei taianomaiselta. 

Kun juttelu kääntyi treffien kulkuun, toistin silti vanhan mokani: en osannut sanoa suoraan, mitä ajattelen. Kun toinen osapuoli kertoi, että tapaisi mielellään uudelleen, minä vain nyökyttelin. Joo, kyllä kai minäkin. Paitsi että en silti pohjimmiltani. En vain osannut sanoa ei. Kun erosimme, sain vielä halauksen ja pusun poskelle – sekä huonon omantunnon.

Mitä enemmän tätä mietin, sitä varmempi olen siitä, ettei toinen tapaaminen tule johtamaan mihinkään, vaikkei miehessä sinällään mitään vikaa olekaan. Silti juttu katkesi turhan useasti, silti en tuntenut sitä maagista vetovoimaa, jota kuitenkin olen toisinaan jo ensimmäisellä tapaamisella tuntenut. 

Mitä enemmän tätä mietin, sitä enemmän se häiritsee minua. Pitäisiköhän nyt kuitenkin lähettää vielä perään tekstiviesti ja kertoa suoraan, kuinka asiat ovat?

***

Lähetin. 

Toivotimme hyvät jatkot toisillemme.

Etsinnät jatkuvat. 

Miksi koko tämä teksti kuulostaa jo niin kovin tutulta?

CC-kuvat täältä ja täältä.

Odotusta ilmassa

Olen hiljalleen sopeutunut sinkkuuteen. 

Opettajaa en ole unohtanut, en aivan vielä. Hän vilahtaa ajatuksissani yhä päivittäin, toisinaan öisinkin. Viimeksi viime yönä näin unta, jossa olin saattamassa Opettajaa lentokentälle. Jätin hänet kahvioon ja pyysin odottamaan minua, kun kävisin hakemassa jotakin. Kun palasin takaisin, Opettaja olikin jo kadonnut sanomatta mitään. Taskussani oli hänen puhelimensa, mutta tiesin, ettemme enää näkisi. Pohdin, voisinko lähettää kännykän postipaketilla hänen peräänsä. Ehkä pelkkä sim-kortti riittäisi, minä päätin.

Unia en osaa tulkita, mutta selvää on, että en enää haikaile yhdessäolon perään enkä näe meitä käsi kädessä edes alitajunnassani. Eteenpäin on siirryttävä, ja olen kai alkanut hyväksyä ajatuksen.

Surun ja haikeuden tilalle on alkanut hiljalleen tihkua intoa ja odotusta. Samoin kuin nuoruudessa, myös sinkkuudessa parasta on unelmointi. Kaikki on taas mahdollista!  Seuraava mies voikin olla unelmieni täyttymys, hurmaava herrasmies, komea ja kunnianhimoinen unelmavävy. Ehkäpä löydänkin juuri sen, mitä etsin, ehkä tapaan elämäni rakkauden ja elän onnellisena loppuun asti.

Miesrintamalla on näkynyt pieniä, mutta lupaavia merkkejä. Valitettavasti ei kylläkään parin viikon takaisen jatkoseuralaiseni suunnalta. Olen tiennyt, että hänellä on ollut jonkinlainen friends with benefits -suhde erään puolituttuni kanssa, mutta iltamme jälkeen tilanne on saanut dramaattisia piirteitä. Naispuolinen osapuoli ei sittenkään ollut tainnut ottaa tilannetta aivan yhtä keveästi kuin yöseuralaiseni, ja kun piireissämme alkoi liikkua huhu, että mies on iskenyt muita naisia ja pussaillut jonkun toisen tytön (kröhöm...) kanssa jatkoilla, tyttö vietti eräidenkin juhlien lopun itkien ja yöseuralaistani uhkaillen. Nyt yöstämme on ilmeisesti syytä olla mahdollisimman hiljaa, vaikka silminnäkijöitä on joka tapauksessa liian monta, että juttu pysyisi erityisen salassa. Viimeisimmät juhlat ovatkin sitten kuluneet korostetun neutraaleissa merkeissä meidän kahden osalta. Hohhoi, sanon minä. Mitenhän tässä taas näin kävi?

Nettirintamalla tilanteeni sen sijaan näyttää lupaavammalta. Seuraavat treffit on sovittu perjantaiksi. Tyyppi on varsin mukavan ja kohteliaan oloinen, sujuvasanainen ja fiksu miekkonen. Ehkä ulkonäkö mietityttää vielä hieman - kuvien puolesta herra tuntuu olevan suorastaan liian laitetun oloinen. Tietysti minusta on hyvä ja arvostettava asia, että miehetkin huolehtivat ulkonäöstään, mutta esimerkiksi korvalävistykset ja värjätyt hiukset eivät ole se juttu, joka miehessä itseäni eniten viehättää. Eivät myöskään salibodailukuvat. 

Katsotaan nyt kuitenkin. Tyhjäpäiseltä toinen osapuoli ei missään tapauksessa vaikuta, joten uskoisin, että illasta tulee joka tapauksessa aivan mukava.

Vielä asteen verran innostuneempi olen eräästä toisesta tapauksesta. Jokin aika sitten kerroin, että tähän saakka mielenkiintoisin Tinder-tuttavuuteni asuu aivan väärässä kaupungissa, mutta muuten juttu luistaa erinomaisesti. Se on luistanut edelleen: olemme viestitelleet lähes päivittäin nyt miltei kuukauden ajan. Mies nosti aiheen tänään esille ja tulimme siihen tulokseen, että olisi kiva myös nähdä. Bussit kulkevat. Katsotaan, saammeko aikataulut kohdalleen. Ennen kaikkea: saammeko kemiat kohdalleen? Toistaiseksi juttelu on ollut hyvin antoisaa ja olemme löytäneet kliseisesti ilmaisten paljonkin yhteistä. Nyt alamme kuitenkin olla siinä pisteessä, että toinen alkaa vaikuttaa jo sen verran tutulta, että ainut askel eteenpäin on tavata in real life. 

Jännää!

CC-kuva täältä.

Moikka-miehet, kiitos ei

Toisinaan kuulee ihmettelyjä siitä, miksi viesteihin ei vastata. Syitä on tietysti lukemattomia, mutta tässäpä taas yksi:

Mies: Hmm...:-)

Minä: Hmm vain - en oikein tiedä, mitä tuollaiseen pitäisi vastata. Joka tapauksessa sanottakoon, että X on itselleni turhan kaukana, juttuseuraa etsin ihan vain Y:n seudulta. Kaikkea hyvää kuitenkin sulle, ja onnea etsintöihin! :)

Mies: Vittuako sit vastasit 

*blokkaa minut käyttäjistä*

En voi kuin ihmetellä. Toisena osapuolena olisin ylipäätään tyytyväinen, että joku vaivautuu vastaamaan yhtään mitään niin täydellisen mitäänsanomattomaan aloitukseen kuin "Hmm" – mitään muuta hän ei tosiaankaan vaivautunut minulle kirjoittamaan. Ehkäpä typerästä aloituksesta olisi pitänyt päätellä jotain muutakin: ruudun toisella puolella ei tosiaan tainnut olla ihan fiksuimmasta tai mukavimmasta päästä oleva kaveri. Että piti vielä blokatakin minut – minähän varmasti olinkin se, joka pommittaa toista tyhjänpäiväisillä viesteillä ja töykeällä kielenkäytöllä. Tässä se taas näkyy: typerä kostonhalu, tahto sanoa viimeinen sana ihan vain periaatteen vuoksi, ihan vain siksi, ettei kestä tulla torjutuksi, vaikka sitten kuinka kohteliaasti ja ystävällisesti tahansa.

Mitä enemmän yksisanaisia "Moikka"- tai ";)"-aloitteita saan, sitä vakuuttuneempi olen siitä, etteivät niiden lähettäjät ole erityisen potentiaalista seuralaisainesta. Olen kärsivällisesti naputellut vastauksia tyypeille, joiden profiili ammottaa tyhjyyttään, jotka asuvat aivan väärällä puolella Suomea ja jotka kuvittelevat, että sarjatykityksellä jokaiselle naiselle lähetetty "moi mitä kuuluu" riittää käynnistämään erinomaisen keskustelun. Hiljalleen olen alkanut pohtia, kannattaako tämä. Miksi minä käytän aikaani kohteliaisiin vastauksiin niille, jotka eivät selvästi ole vilkaisseetkaan profiiliani tai panostaneet aloitukseensa pienintäkään ajatusta? Miksi edes yritän olla mukava ihmisille, jotka eivät tunne minkäänlaista empatiaa ja suhtautuvat naisiin kuin esineisiin?

En oikein tiedä. Olen jo kauan sitten oppinut, että tyhjänpäiväiset aloitteet eivät koskaan johda mihinkään. Ehkä silti ajattelen, että hyvä levittää hyvää, mutta toisinaan välinpitämättömyys saattaisi olla parempi ratkaisu. Kovin vakavissani en törkeyksiä ota enkä pahoita niistä mieltäni sen pitemmäksi aikaa, mutta tuskinpa kukaan tökeryyksistä varsinaisesti ilahtuukaan. 

Itse satun onneksi tietämään, että nettipalstoilla pyörii varsin kunnollisia ja mukaviakin miehiä. Jos töykeämpiä tapauksia sattuu kuitenkin useampia aloittelevan nettideittaajan tielle, enpä ihmettele, että into vastaamiseen hiipuu melkoisen vikkelästi. Monella taktiikkana varmasti onkin vastata vain aidosti mielenkiintoisen ja mukavan oloisille tyypeille, enkä voi heitä siitä juurikaan syyttää. 

Olen melkoisen varma, että juuri tällaisten hmm-miesten mukaan mahtuu myös niitä, jotka itkevät sitten Suomi24:n Nettideittailu-keskustelupalstalla, mikä siinä oikein on, kun naiset eivät vastaa. Jo on kumma, kun silmäniskuhymiö tai "moi oot söpö" ei herätä valtaisaa vastakaikua! Jotkut ovat jopa kirjoittaneet pitkän viestin, jossa kirjoittavat itsestään ja kyselevät toisesta osapuolesta ja tämän harrastuksista ja toiveista – ja jonka lähettävät sitten samanlaisena ihan jokaiselle, nyt kun kerran on viesti kirjoitettu. Tuntuu typerältä vastata, että harrastukset löytyvät kyllä profiilista, samoin miestoiveet ja tulevaisuuden tavoitteet, niin että jospa vilkaisisit nyt ihan vain sitä ennen kuin lähetät saman viestin taas kymmenelle muulle naiselle.

Töykeys ja välinpitämättömyys on karhunpalvelus jokaiselle nettideittaajalle. Mitä enemmän kuraa tulee niskaan, sitä haluttomampi kukaan on vastaamaan ja sitä turhemmalta aloitteenkin tekeminen tuntuu, kun kukaan ei "kuitenkaan" vastaa. Panostamisen määrä pienenee, ei-vastauksien määrä kasvaa ja jossain välissä niihin tuleekin sitten sanottua ikävästi takaisin, vaikka syytä ei oikeastaan olisi. Noidankehä on valmis.

Tällöin nekin, jotka lähettävät pelkän moikka-viestin ihan hyvällä tarkoituksella ja pelkkänä keskustelunherättäjänä, jäävät auttamatta alakynteen.

Senpä vuoksi: jos olet tosissasi, kirjoita ensimmäiseen viestiin enemmän kuin sana tai kaksi. Sano jotain itsestäsi, kysy muutakin kuin kuulumisia. Tadaa: jo näin yksinkertaisilla keinoilla erotut eduksesi monesta muusta!

PS. Jottei ihan synkistelyksi menisi, sanottakoon silti, etteivät kaikki kohtaamiset suinkaan näin negatiivisia ole. Useimmat eivät. Tänään sain yhtä lailla myös seuraavanlaisen vastauksen: "ihanasti vastattu :) kiitos. ––  kaikkea hyvää sulle myös. oispa ihmiset jatkossakin noin kivoja." Ehkäpä vastaaminen ei silti aivan turhaa touhua ole!

Treffikulttuuri kunniaan

Amerikkalaisia draamasarjoja katsoessa mieleen nousee yksi kysymys: onko se todella noin helppoa? Treffeille pyytäminen, nimittäin. Tiedätte varmaan, mistä puhun. 

Mies törmää naiseen ja auttaa tätä nostamaan ostoksensa takaisin kassiin. Kaupassa molemmat tarttuvat samaan muropakettiin. Odotushuoneessa on jonoa. Lentokoneessa satutaan vierekkäisille paikoille. Hissi jumittuu. Vaihdetaan ihan vain pari sanaa arkisessa tilanteessa, ja treffit on sovittu noin minuutissa.

Tapahtuuko tätä tosielämässä?  Kyllä vain. Monessa maassa treffikulttuuri kukoistaa huomattavasti eloisammin kuin Suomessa. Treffeille voi pyytää tuntematontakin ihmistä ilman sen suurempaa kynnystä, eivätkä mahdolliset pakit ole maailmanloppu. 

Ollessani reissussa Lontoossa odottelin ostoskadulla ystäviäni kaupasta. Kuinka ollakaan, juttusille tuli yhtäkkiä nuori, mukavannäköinen mies. Kätteli ja kertoi nimensä, ilmoitti suoraan: näytät mukavalta tyypiltä, olisi hauska tutustua. Olin hämmentynyt, mutta samalla oudon ilahtunut. Tietysti kerroin, että olen pian palaamassa Suomeen, jossa minua jo muutenkin odotetaan. Mies ei ollut millänsäkään. Eipä siinä sitten mitään, selvä juttu, herra ilmoitti ystävällisesti. Take care, hän hymyili vielä jatkaessaan matkaansa. Minuakin hymyilytti. Tällaisia tilanteita saisi sattua kohdalle useamminkin.

Paluulennolla Suomeen viereeni sattui vielä mukavan oloinen nuori suomalaismies, joka rupesi juttelemaan heti koneen noustessa. Matka meni nopeasti niitä näitä rupatellessa ja löysimme paljonkin yhteistä. Loppumatkasta seuralainen kysyi hieman painokkaasti, olenko tuomassa jollekin tuliaisia, ja vastasin myöntävästi, Opettajan kanssa kun silloin vielä seurustelin. Aivan varma en ole, mutta mikäli vastaukseni olisi ollut kieltävä, mies olisi luullakseni hyvinkin saattanut ehdottaa tapaamista tai kysäistä numeroa. Tämäkään juttuhetki ei kuitenkaan tällä kertaa johtanut mihinkään – ja silti erkanimme hyvässä hengessä ja hymyillen.

Mitäkö yritän sanoa? Ehkä sitä, että toivoisin tämänkaltaisia kohtaamisia enemmänkin ihan tavalliseen arkeen. Nettitreffien myötä olen huomannut, ettei haittaa, vaikka toista ei tuntisikaan vielä entuudestaan: treffeillä ehtii kyllä kartoittaa, kolahtavatko kemiat yhteen vaiko eivät. Pakit voi antaa ja ottaa vastaan varsin kohteliaasti, eikä touhussa mitään häviä, ellei voitakaan.

Silti treffikulttuuri ei tunnu vielä oikein iskostuneen suomalaiseen arkeen. Numeroa voidaan kyllä kysyä baaritiskillä tai ruotsinlaivalla, mutta tavalliset arjen kohtaamiset jäävät usein ainoiksi laatuaan. Myönnän syyllistyväni tähän myös itse: vaikka kuinka ajattelisin, että kaupassa ovea pitelevä tai samalla kurssilla istuva mies vaikuttaa kiinnostavalta tyypiltä, mieleenikään ei tulisi tehdä aloitetta aivan tuosta vain. Sehän saattaisi vaikka sanoa ei! 

Ja entä sitten? Tuskinpa kukaan ottaa treffipyyntöä loukkauksena, vaikkei siihen suostuisikaan. Jos ei koskaan kysy, ei anna edes mahdollisuutta myönteiselle vastaukselle. 

Itse en silti ole uskaltanut ehdottaa treffejä edes tutulle ihmiselle. Viime viikkoina olen törmännyt uudestaan vanhaan lukiotuttuuni, varsin hauskaan ja keskustelutaitoiseen mieheen, jonka kanssa olimme aikanaan melko paljonkin tekemisissä ja tulimme hyvin juttuun. Nyt, vuosien päästä, satuimme samalle kurssille, ja tavaksemme on tullut käydä tunnin jälkeen yhdessä syömässä tai kahvilla – välillä kahdestaan, välillä muidenkin kurssilaisten kanssa. Jännittäväksi homman tekee vanha kunnon Tinder. Kuten sanottua, minun tapauksessani palvelu ei suinkaan suodata pois omia Facebook-tuttujani. Kun kyseinen herra sitten tuli vastaan, painoin kuin painoinkin sydäntä. It's a match!  sivusto ilmoitti saman tien.

Kumpikin meistä on varmasti tiedostanut asian, vaikka emme olekaan siitä ääneen puhuneet. Silti kumpikaan ei ole myöskään poistanut match-paria. Tänään kävimme jälleen tunnin jälkeen lounaalla, minkä jälkeen seuralainen halusi ihan oma-aloitteisesti tarjota minulle vielä kahvit, toipa samalla suklaapatukankin. Pieniä eleitä, mutta eleitä kuitenkin.

Olin jotenkin niin ilahtunut, etten huomannut edes sanoa, etten oikeastaan juo kahvia.

Ainakin minulla oli hauskaa, eikä toinenkaan osapuoli aivan kyllästyneeltä vaikuttanut. Tiedostan tietysti hyvin, että tämä kaikki voi edelleen mennä pelkästään vanhan kaveruuden piikkiin. Silti jokin pieni ääni toivoo, että kyseessä olisi jotain enemmänkin. 

Kurssi on omalta osaltani ohi todennäköisesti varsin pian, ja kahvittelujen päättyminen harmittaa jo valmiiksi. Olenkin päättänyt kerätä rohkeutta: jos kaikki jatkuu samaan malliin, viimeisen tunnin jälkeen aion ilmaista, että kahvit sopisivat kyllä jatkossakin.

Ei se ota, jos ei annakaan.

CC-kuvat täältä, täältä ja täältä.