perjantai 10. lokakuuta 2014

Kuudestoista deittini: odotusten vastainen talousopiskelija

Otsikko on mielikuvitukseton, myönnetään. Jotenkin en vain osaa heti ensimmäisten treffien jälkeen keksiä kovinkaan osuvia luonnehdintoja ihmisistä, joita en useimmiten tunne vielä kovinkaan hyvin. Joka tapauksessa tänään vuorossa olivat jälleen treffit. Kivastihan ne menivät, joiltakin osin jopa paremmin kuin odotin: vaikka kuvat viittasivat ehkä liiankin huolellisesti laittautuvaan, ei-aivan-mieleeni-olevaan tyyppiin, oikeassa elämässä vaikutelma oli luonnollisempi ja treffikumppanini jalat tukevammin maan pinnalla kuin olin kuvitellut. Hyvä niin. 

Tulin kuitenkin myös harmittavasti muistutetuksi siitä, miksi ensimmäiset treffit kannattaa aina sopia mieluummin viihtyisään kapakkaan kuin kahvilaan.


Treffikumppanini tuli paikalle myöhässä, mutta oli jo etukäteen pahoitellut asiaa kohteliaasti tekstiviestillä, joten eipä siinä mitään. Siirryimme kahvilaan, seuralainen tarjosi meille juomat. Juttu eteni ihan mukavasti, mutta jälleen huomasin höpötteleväni vähän niitä näitä, täyttäväni tyhjyyksiä hieman turhanpäiväisillä jutuilla. Kuten niin monesti ennenkin, ensimmäinen kuppi tuntui tyhjenevän liian nopeasti, ja kun käsillä ei ollut tekemistä, pienetkin hiljaisuudet häiritsivät enemmän. Lopulta seuralainen haki toisen kupin kahvia, minä lasillisen vettä. Niiden voimin saimme hieman viivytettyä mielekästä jutteluaikaa, mutta puolentoista tunnin päästä alkoi olla selvää, että jotain pitäisi tehdä. Niin intensiivistä juttelu ei nimittäin ollut, että kaikki ympäriltä olisi kadonnut: aika pitkälti small-talk-akselilla kuitenkin lopulta mentiin. Kapakassa ongelma olisi ollut helposti ratkaistavissa: toiset tai jopa kolmannet juomat katkaisevat sopivasti pienet hiljaisuudet. Kahvilassa tällaista vaihtoehtoa ei kuitenkaan ollut. Ei kukaan santsaa kuppikaupalla teetä.

Onneksi kuppila meni jossain vaiheessa kiinni, ja jatkoimme matkaa kotia kohti. Mies saatteli minut bussipysäkille ja lisäsi, että voisi kyllä viedä minut kotiin myös autollaan. Hetken harkinnan jälkeen kieltäydyin kohteliaasti tarjouksesta. En niinkään siksi, että olisin siinä vaiheessa mitenkään suuremmin epäillyt auton kyytiin hyppäämistä ensimmäisillä treffeillä vaan ihan vain siksi, että jokin jutussa ei kuitenkaan pohjimmiltaan tuntunut oikealta, ei taianomaiselta. 


Kun juttelu kääntyi treffien kulkuun, toistin silti vanhan mokani: en osannut sanoa suoraan, mitä ajattelen. Kun toinen osapuoli kertoi, että tapaisi mielellään uudelleen, minä vain nyökyttelin. Joo, kyllä kai minäkin. Paitsi että en silti pohjimmiltani. En vain osannut sanoa ei. Kun erosimme, sain vielä halauksen ja pusun poskelle – sekä huonon omantunnon.

Mitä enemmän tätä mietin, sitä varmempi olen siitä, ettei toinen tapaaminen tule johtamaan mihinkään, vaikkei miehessä sinällään mitään vikaa olekaan. Silti juttu katkesi turhan useasti, silti en tuntenut sitä maagista vetovoimaa, jota kuitenkin olen toisinaan jo ensimmäisellä tapaamisella tuntenut. 

Mitä enemmän tätä mietin, sitä enemmän se häiritsee minua. Pitäisiköhän nyt kuitenkin lähettää vielä perään tekstiviesti ja kertoa suoraan, kuinka asiat ovat?

***

Lähetin. 

Toivotimme hyvät jatkot toisillemme.

Etsinnät jatkuvat. 

Miksi koko tämä teksti kuulostaa jo niin kovin tutulta?

CC-kuvat täältä ja täältä.

4 kommenttia:

  1. Kun sinulla tuntuu toistuvan tämä kuvio (deitit ovat ihan mukavia, mutta eivät sytytä), niin minua kiinnostaisi tietää enemmän ajatusmaailmastasi:
    Melkein jokainen deittisi olisi halunnut jatkaa tapailua - mitä ajattelet tästä? Oletko yksinkertaisesti niin upea tapaus, että miehet ovat polvillaan edessäsi, vai onko kyseessä miesten yleinen ominaisuus? Nämä tapailemasi miehet eivät vaikuta kuitenkaan miltään heittopusseilta, vaan joukossa on paljon suht menestyneitä ihmisiä, joilla asiat elämässä mallillaan.

    Ajatteletko, että miehillä tilanne on samanlainen, eli että deittejä käydään läpi kymmeniä ja niistä kukaan ei oikein kiinnosta?

    VastaaPoista
  2. En usko, että olen mitenkään aivan poikkeuksellisen tyrmistyttävä ja upea tapaus - ennemminkin fiksu ja tasapainoinen naapurintyttö, jolla on asiat kunnossa ja tulevaisuuden suunta tiedossa. Ensivaikutelman perusteella olen varmaankin monen mielestä ihan hyvää parisuhdematskua, jos näin voi sanoa. Mikään ilmiselvä miestennielijä en kuitenkaan ole.

    Totta on, että lähes kaikki tapaamani miehet ovat halunneet tavata toisenkin kerran. Osittain tämä johtuu ehkä hassusta nurinkurisuudesta: mitä enemmän pelkkänä kaverina toista pidän, sitä vähemmän mietin omia sanojani ja sitä vapaammin höpöttelen niitä näitä. Tämä saattaa synnyttää vaikutelman siitä, että juttuhan luistaa hienosti, vaikka tosiasiassa kaipaisin itse vielä jotain syvempää.

    Toinen syy voi olla se, että moni muu ei välttämättä valitse treffikumppaneitaan yhtä kriittisesti kuin minä. En edes tapaa ihmisiä, jotka eivät jo lähtökohtaisesti sytytä ainakin jollakin tapaa. Kaikki treffikumppanit eivät välttämättä ole kriteereissään näin tiukkoja, ja saattaa olla, että minun on helpompi erottua edukseni toisen osapuolen sekalaisista treffiseuralaisista kuin hänen erottua muista treffikumppaneistani, jotka kaikki ovat olleet mukavia ja fiksuja miehiä.

    Tunnen itseni ja makuni hyvin, ja osaan aika suoralta kädeltä sanoa, millainen tyyppi minua kiinnostaa tosissaan ja millainen ei. Kaikki eivät kuitenkaan mieti näin: moni saattaa ajatella, että kunhan tyyppi on mukava ja miellyttävä, tunteet voivat tulla mukaan sitten hiljalleen.

    En usko, että näitä asioita voi yleistää koskemaan vain miehiä tai naisia. Omalla kohdallani vain tiedän, millaista on, kun juttelu kulkee suorastaan satumaisen hyvin, ja ellen aisti sellaista fiilistä, en yleensä ihastu (joskin poikkeuksiakin on).

    Sanottakoon vielä, että itse asiassa olen kyllä kiinnostunut useistakin treffikumppaneistani: tähän mennessä ehkä viisi tyyppiä kuudestatoista ovat olleet sellaisia, jotka olen ehdottomasti tahtonut tavata uudelleenkin. Joka kolmas ei minun korvaani kuulosta mitenkään erityisen vähältä vaan ihan rohkaisevalta luvulta. :)

    VastaaPoista
  3. Mietin tuossa tuota tyhjän teekupin syndroomaa ja tulipahan siinä sitten mieleen, että voisitko mennä myöhäiselle lounaalle tai muuten vaan "ulos syömään" treffiseuralaisen kanssa? Silloin ei tarvitsisi kipata tuoppitolkulla alkoholia, mutta tekemistä riittäisi pidemmäksi aikaa.

    -T :)

    VastaaPoista
  4. Totta, siinä on kieltämättä ihan hyvä vaihtoehto! Pitäisi varmasti kokeilla useamminkin. Itse asiassa juuri huomenna olenkin todennäköisesti menossa uuden tuttavuuden kanssa syömään, joten voin raportoida, kuinka toimii. ;)

    Syömisessä mietityttää ehkä lähinnä se, että jotkut miehet kokevat "velvollisuudekseen" tarjota ensimmäisillä treffeillä, enkä kovin mielellään laittaisi heitä maksamaan teekuppia tai olutta enempää. Tämäkin on kyllä varmaankin vältettävissä, kunhan itse kaivan tarpeeksi ajoissa tarmokkaasti lompakon esille. :D

    (Voi, päästäisiinpä pian taas jutskaileen ihan kunnolla!)

    VastaaPoista