69. deittini: humaani taloustieteilijä

Monien mutkien ja loputtomien treffilistausten jälkeen olen pitkästä aikaa pääsemässä kiinni siihen, mitä minulle ihan oikeasti nyt kuuluu.

Hyvää, niin luulen. Olen nimittäin ihastunut. 

Hymyilyttää. 

Hengästyttää. 

Sisälläni lepattaa.

Ja koko ajan pelkään, että menetän tämän kaiken ihan milloin vain. 

Mutta peruutetaanpa vielä ajassa taaksepäin. Mennään loppiaista edeltävään lauantaihin, reilun kolmen viikon taakse. 

Takana olivat pitkät juhlapyhät, olin juuri käynyt lamauttavan lopetuspuhelun edellisen deittini kanssa ja itkenyt silmäni turvoksiin ennen ensimmäistä paluupäivää töihin. Lauantai-iltana mieli oli kuitenkin alkanut tasoittua. Luin kirjoja, katsoin MasterChef Australiaa, puuhailin kotona – ja päätin tarttua Tinderiin, kuten aina ennenkin kaiken jälkeen. 

Matcheja alkoi taas tulla, mutta yksi kiinnitti huomioni ylitse muiden: kivannäköinen, kuvassaan hymyilevä, kaikesta päätellen kotiseudultani kotoisin oleva mies, joka mainitsi profiilissaan monta periaatetta ja arvoa, jotka sopivat omaankin ajatusmaailmaani. Mies laittoi välittömästi viestiä, ja minä vastasin.

Monta sanaa ei tarvinnut vaihtaa, ennen kuin huomasimme, että yhteistä todella oli. Olimme kotoisin täysin samalta suunnalta, asuimme samassa kaupunginosassa, symppasimme kaikkea brittiläistä. Tunsimme alkavaa kolmenkympin kriisiä, pidimme matkustelusta ja unelmoimme samoista matkakohteista – vaikka samaan aikaan koimme myös huonoa omaatuntoa lentämisen ilmastovaikutuksista. Juttelimme perhe- ja ystävyyssuhteista, pohdimme elämän suuntaa. Keskustelu kantoi, yhteisten asioiden listaa olisi voinut jatkaa pidemmällekin. Mies totesi suoraan: nyt on planeetat kohdallaan. 

Jossain vaiheessa mies alkoi puhua nukkumaanmenosta, ja itselleni varsin poikkeuksellisesti päätin tehdä aloitteen: haluaisiko mies jatkaa keskustelua myös kasvokkain? Halusi hän. Sovimme treffit heti seuraavaksi illaksi. 

Tapaamispaikalla mies odotteli jo minua ja kättelimme kömpelösti. Sopimamme olutpaikka olikin sunnuntaina kiinni, mutta löysimme pienen nurkkauksen kotoisasta pubista, otimme oluet ja juttelimme. Ja juttelimme. Yhteistä nousi esiin niin paljon, että hämmästyin uudestaan. Puhuimme kouluajoista ja harrastustutuista, kävimme läpi sukumme kuvioita ja historiaa, löysimme keskustelun tavat ja aiheet jotka ylittivät tyypilliset ensitreffit. Mies teki töitä talouden parissa, harrasti aktiivisesti, keskusteli fiksusti, jakoi humaanit ja suvaitsevaiset arvot – vaikutti kaikin tavoin älykkäältä, aikuiselta ja tasapainoiselta ihmiseltä, joka hakee samaa kuin minäkin. Eikä aikaakaan kun kävi ilmi, että emme ainoastaan olleet käyneet lukiota samassa kaupungissa vaan samassa lukiossa. Useamman vuoden ajan, toisiamme silti tuntematta tai jälkeenpäin ollenkaan muistamatta. En jaksanut edes hämmästyä, kun selvisi, että asumme myös samalla kadulla, melkein naapureina, talomme näköetäisyydellä toisistaan. 

Otimme vielä oluen tai pari. Keskustelun lomassa mies hipaisi välillä kättäni pöydän päällä, jalkaani pöydän alla, ja yhtäkkiä istuimme vastakkain käsi kädessä. Jossain vaiheessa mies kysyi, voisiko tulla istumaan viereeni. Hän tuli ja suuteli minua, ihan tuosta vain, ensimmäisillä treffeillä, täydessä pubissa. Eikä mitenkään lyhyesti. 

Tässä vaiheessa aloin tuntea vieressämme istuvan parin silmät selässämme, joten päätimme jatkaa matkaa. Kävelimme kotiinpäin käsi kädessä, kaikki tuntui niin hyvältä että hykerrytti. Risteyksessä mies ehdotti, että menisimme luokseni, mutta kotoani odottavaa sotkua muistellen ehdotin hänen asuntoaan. Sinne jatkoimme. 

Kämppä oli siisti ja avara – vähän liiankin avara, kuten hieman myöhemmin tajusin. Yö oli ihana, vaikka nukuin hieman levottomasti vieraassa paikassa, kokonaan uuden ihmisen vieressä.

Aamulla ei ollut kiire minnekään. Mies paistoi purkkicroissantteja ja kaatoi teetä eriparisiin, hieman eriskummallisiin mukeihin. Pahoitteli, ettei hänellä tällä hetkellä ollut kunnollisia.

Juuri pois muuttanut eksä oli nimittäin vienyt ne mukanaan. 

Tajusin, että samasta syystä kämppä vaikutti niin tyhjältä: ei ruokapöytää, ei tuoleja, ei viherkasveja. Ei vielä ihan oikeaa, omaa eron jälkeistä elämää. Paikkojen asettamista, palasten kokoamista. 

En kysellyt asiasta enempää, en vielä silloin. Jatkoimme hidasta aamua ja vaihdoimme numeroita, ennen kuin lähdin kotiin.

Ensimmäiset treffit: 18 tuntia. Se taitaa olla henkilökohtainen ennätykseni. 

Mies laittoi ensimmäisen viestin melkein saman tien. Vaikka olimme nähneet koko edellisen illan, yön ja aamun, toiset treffit järjestettiin minun luonani vielä samana iltana. 

Sen jälkeen olemme viettäneet useampia päiviä yhdessä kuin erikseen. Kolmessa viikossa on tapahtunut enemmän kuin olisin uskaltanut uneksiakaan, ja silti kaikki on vielä aivan alussa. 

Mutta siitä lisää ensi kerralla. 

Kuvat: Unsplash. 

Loppuvuoden deittejä

Koska sinnikkäänä, joskin sinänsä perustelemattomana päämääränäni on ollut kirjata ylös ainakin muutamia muistikuvia jokaisesta deitistäni, minulla on tällä hetkellä hieman kirittävää. En haluaisi käsitellä ihmisiä listoina ja numeroina, mutta loppusyksynkin aikana on ollut sen verran paljon ei-mihinkään-johtavia ekoja treffejä, että siihen tämä nyt väistämättä menee, jos haluan harvojen postauksieni lomassa pysyä edes jotenkuten ajan tasalla. Sanottakoon, että numeroiden järjestys on vähän niin ja näin – tosiasiassa mielikuvani menevät jälkeenpäin sekaisin ja treffien aikajärjestys lipsuu, vaikka deittien määrä sinänsä pitäisikin paikkansa. Tämä tuskin kuitenkaan haittaa muita kuin itseäni.

Oikeasti tällä hetkellä on meneillään paljon mutkikkaampia ja syvempiä kuvioita, mutta nykyhetkeen päästäkseni minun täytyy purkaa hetken verran menneitä.

Varoituksen sana: postaus on megapitkä. Haluan kuitenkin kaiken kerralla harteiltani pois – you have been warned.

Tehdäänpäs laskutoimituksia. Aiemmassa postauksessa mainitsemani ranskalaisherra oli kaiketi 59. deittini, kun taas viestituskailua ja epävarmuutta herättänyt tyyppi oli deittini numero 60. Ja niin, kuten arvata saattaa, aavistukseni osuivat taas kerran täysin oikeaan. Kun lopulta kerroin miehelle havainneeni, että tämän ajatukset ovat muualla, hän myönsi auliisti, että ero olikin mielessä vielä sen verran, etteivät uudet kuviot tuntuneet vielä ajankohtaisilta. Emme lopulta järjestäneet edes toisia treffejä. Miehen minulle lainaama kirja on edelleen hyllyssäni, ja vaikka kävimme keskustelun hyvässä ja lämpimässä hengessä, en usko, että tulen enää ehdottamaan kahvitteluja. Kysyköön hän, jos kirjaansa kaipaa.

61. treffikumppanini tapasin kahdesti. Kävimme oluilla, kävimme standup-keikalla. Mies oli mukava, fiksu insinööri, tietyllä tavalla makuuni – ja sitten kuitenkaan ei. Vetoa ei ollut, en kokenut miestä kohtaan mitään fyysistä. Toisten treffien jälkeen kesti melkein viikon ennen kuin hänkään laittoi viestiä perään, joten eipä jutussa sen kummempia jatkon eväitä tainnut olla.

62. deittini oli parrakas, mukavan oloinen mutta juro mies, jonka kanssa keskustelu tuopillisen ääressä vaati enemmän yritystä kuin keskustelun pitäisi vaatia. Kumpikaan ei ottanut yhteyttä jälkeenpäin. Nyt, paria kuukautta myöhemmin, en todella muista hänestä juuri mitään, tuskinpa hänkään minusta.

63. deittini vaikutti tekstien ja viestien perusteella keskimääräistä mielenkiintoisemmalta, keskimääräistä aloitteellisemmalta ja keskustelutaitoisemmalta mieheltä. Totta puhuen hänen ensimmäinen aloitusviestinsä oli niin valtavan pitkä ja polveileva, että olin alun perin jättänyt siihen vastaamatta, mutta törmäsimme vielä uudestaan ja päätimme tavata. Mies oli ammattimuusikko ja kovasti kallellaan yhteiskunnalliseen kannanottamiseen. Treffikeskustelumme kahvilassa olikin pikemminkin poliittinen ja yhteiskunnallinen pohdinta kuin varsinainen tutustumiskeskustelu, ja yllätyksekseni oman pöytämme vieressä istuva tyyppi, jonkin sortin toimittaja, liittyi siihen mukaan. Siinä me sitten kolmestaan pohdimme populismin syitä ja ilmentymiä. Ihan hauskaa ja kiinnostavaa, mutta ei ehkä niinkään romanttista.

Treffien jälkeen mies lisäsi minut Facebookiinsa, mutta ei koskaan laittanut henkilökohtaista viestiä. Sittemmin olenkin lähinnä seurannut sivusilmällä hänen postausvirtaansa – joka sekin on niin pitkä ja polveileva, etten oikein jaksa lukea viestejä loppuun.

64. deittini epäilytti minua hieman ennalta, mutta mies oli Tinder-profiiliaan hauskempi ja eläväisempi tapaus, hyvin spesifiin alaan erikoistunut tutkija. Kävimme museolla ja oluella, juttu kulki ihan kohtuullisesti ja olisin ehkä saattanut lähteä toisillekin treffeille, jos hän olisi suoraan kysynyt. Ei kuitenkaan kysynyt, laittoi vain seuraavana aamuna hyvin lyhyen viestin, johon en osannut kunnolla tarttua, eikä keskustelu jatkunut enää pidemmälle.

65. deittini oli omalla tavallaan kiinnostava, mutta ei ehkä sittenkään aivan samalla aaltopituudella kanssani. Keskustelimme pitkään kirjallisuudesta, mikä sinänsä herättää aina toiveeni – on ihanaa ja virkistävää, etteivät kaikki treffikeskustelut pyöri pelkästään koulutustaustan, työkuvioiden ja lomasuunnitelmien ympärillä, ja kirjat ovat nykyään suosikkiaiheideni joukossa. Ehkä hieman poikkeuksellisesti äänessä oli enemmän mies kuin minä. Vaikka hänen ajatuksensa olivat kiinnostavia ja olisin halunnut tarttua niihin syvemminkin, en oikein osannut – ehkäpä kemiamme ja keskusteluyhteytemme eivät kuitenkaan toimineet ihan loppuun asti. Kumpikaan ei ottanut yhteyttä enää jälkeenpäin.

Huh. Jotenkin olin ajatellut, että olen käynyt viime kuukausina ihan vain muutamilla treffeillä, mutta onpa näitä sitten kuitenkin kertynyt.

Joten jatketaan.

66. deittini oli veikeä, yllättäväkin tapaus: japanilainen, kovasti Suomesta innostunut mies, joka etsi uusia tuttavuuksia uudessa kaupungissa. En lopulta päässyt ihan selville, oliko hän etsimässä niinkään treffiseuraa kuin ihan vain uusia ystäviä – ainakin meidän keskustelumme jäi lopulta hyvin kaverilliselle tasolle. Mies osasi suomen kieltä jo varsin sujuvasti ja juttelimme sekä suomeksi että englanniksi, parin tunnin teehetki meni sukkelaan ja näimme vielä uudestaankin glögeillä seuraavalla viikolla. Kävi ilmi, että asumme ihan lähekkäin, joten vaihtelimme vielä muutamia viestejä ja mies ehdotti, että voisi kokata minulle japanilaista ruokaa joulun jälkeen. Emme kuitenkaan ole nähneet sittemmin – paitsi hetken verran: mies oli saanut jostain jouluherkkuja, joista ei itse välittänyt, joten hän kävi tuomassa ne minulle, naapureita kun olemme. Kiva ja ilahduttava ele! Emme kuitenkaan ole olleet yhteyksissä enää sittemmin. Omalta osaltani ehkä ennen kaikkea siksi, että minulla ei tällä hetkellä ole aikaa ja voimia uusiin kaverisuhteisiin – nykyisessä elämässä ja suhdekuvioissakin on tarpeeksi kannateltavaa.

67. deittini oli mies, jolle olisin vielä joitakin viikkoja sitten omistanut ehdottomasti postauksensa. Hetki meni kuitenkin jo, ja nyt yritän suhtautua häneen enää yhtenä deittinä muiden joukossa.

Kyseessä oli latinalaisamerikkalainen IT-alan tyyppi, jonka kanssa tapasimme oluiden merkeissä joulun alla. Mies oli hymyilevä, sosiaalinen ja monin tavoin hurmaava, aksenttiaan myöten jotenkin hyvin amerikkalainen tyyppi: avoin, aloitteellinen, puhelias ja hyvin kiinnostunut minusta alusta saakka. Ihmisenä hän oli kiehtovampi kuin useimmat deittini yhteensä, ja kun hän jo toisilla treffeillä suuteli minua, en vastustellut. Jo samana iltana tapasin hänen ystäviään baarissa, seuraavilla treffeillä jäin hänen luokseen yöksi. Kaikki eteni hyvin vauhdikkaasti, eikä mies hidastanut myöskään keskusteluissa. Jo toisilla treffeillä olin kuullut paljon hänen edellisestä, monin tavoin vaikeasta ja traumaattisesta parisuhteestaan, ja pian olimme jutelleet tunteista, joista harvemmin puhun tuttujenkaan ihmisen kanssa.

Pidin siitä, kuinka hän soitteli äidilleen espanjaksi. (Latasin puhelimeeni espanjanoppimissovelluksen.) Minua kiehtoi hänen kotimaansa, jota en ollut aiemmin tullut juuri ajatelleeksikaan. (Googlasin maasta kaiken olennaisen.) Yritin oppia hänen häkellyttävän tapansa kysyä vaikeita kysymyksiä suoraan. (Listasin etukäteen kysymyksiä, joita itse voisin hänelle esittää.)

Jälkeenpäin ajatellen: yritin muuttaa itseäni hänen mieleisekseen. Ja sehän ei kovin pitkälle toimi.

Varsin nopeasti kävi ilmi, että miehen nopeasti syttyvillä tunteilla on myös varjopuolensa. Traumat edellisestä suhteesta olivat syvemmät kuin olin aluksi tajunnut, ja äkkiä löysin itseni tilanteesta, jossa mies yhdisti minuun epävarmuuksia ja vaikeita ominaisuuksia, jotka kuuluivat hänen entiselle tyttöystävälleen – eivät minulle. On oikeastaan naurettavaa, miten niin pienestä asiasta tulikin niin suuri, mutta niin vain kävi.

Minulla oli takanani pitkä ja uuvuttava työviikko, oikeastaan pitkä ja uuvuttava työsyksy. Kesken yhteisen kokkailuillan mies yllättäen tarttui hieman erikoiseen tapaani käyttää englannin kestoverbejä  ja huomautti asiasta monta kertaa uudestaankin. Työstressi ja kaikki muu oli niin pinnalla, että puhkesin kyyneleihin, joilla oli todellisuudessa hyvin vähän tekemistä verbien ja hyvin paljon tekemistä väsymyksen kanssa. Juuri sinä iltana olin vain niin uupunut, etten jaksanut enää sitä, että joku puuttuu jopa tapaani puhua.

Sitähän mies ei pystynyt ymmärtämään, vaan tulkitsi kyyneleet merkiksi jonkinlaisesta henkisestä epävakaudestani, siitä, että minunkin seurassani pitää olla valtavan varovainen kaikissa teoissaan ja sanoissaan tai muuten syntyy valtava draama. Näinhän asia ei ole – yleisesti olen ehkä jopa poikkeuksellisen vähädraamainen, tasainen ja konflikteja välttelevä ihminen.

Asia keskusteltiin ja käytiin läpi – tai niin kuvittelin. Tapauksen jälkeen lähdin pidemmäksi aikaa joululoman viettoon, ja hiljalleen huomasin tutumpaakin tutumman kuvion: mies vastasi viesteihin yhä hitaammin, yhä lyhyemmin ja yhä latteammin.

Joulun jälkeen näimme vielä, mutta tiesin, että jotain oli muuttunut. Ennen kuin ehdimme tavata seuraavan kerran, mies soitti minulle, ja siitäpä syntyikin melkoinen fiasko. En ole omimmillani puhelimessa enkä etenkään englanniksi, joten keskustelu oli jo lähtökohtaisesti ahdistava. Pian kävi ilmi, että älytön verbiriitamme oli edelleen miehen mielessä, ja sen valossa hän oli alkanut nähdä kaikenlaisia muitakin ongelmia suhteessamme. Mies sanoi, ettei halua osoitella minua sormella ja syytti heti perään minua monista asioista, jotka eivät kuulostaneet lainkaan minulta. Kaikin tavoin hankalan ja sekavan keskustelun päätteeksi koko juttu päätettiin haudata.

Jälkeenpäin harmittaa, että minä itse rupesin selittelemään itseäni ja omia tekojani liikaa: en ole vastuussa siitä, että toinen on niin kiinni mennessä, ettei osaa kohdata minua sellaisena ihmisenä kuin oikeasti olen. Vaikka muistan olleeni mieheen jo hyvinkin ihastunut, miinuksen puolelle päädyttiin: muisto hänestä on jollain tavalla ikävä ja tympeä, ja toivon, ettemme kohtaa enää.

Onneksi tunnelin päässä häämötti jälleen valoa, vaikka en tiennyt sitä vielä.

68. deittini edusti jälleen sarjaamme "ihan kivat tyypit, joihin joissakin olosuhteissa olisin voinut tutustua enemmänkin". Mies oli rento ja rempseä, jollakin tavalla valoisa ja lämmin persoona, nauravainen ja hauska tyyppi. Kävimme kahvilla ketjupaikassa, juttelimme niitä näitä ja mies ehti jo innostua, että voisi viedä minut Star Wars -elokuvaan. Ehkä kehonkieleni kuitenkin puhui puolestaan, sillä treffien jälkeen tyyppi ei koskaan palannut asiaan.

Valitettavan torjuva suhtautumiseni johtui siitä, että olin jo ehtinyt jutella deitilleni numero 69 ja kääntää ajatukseni häneen.

Sen jälkeen kaikki onkin ollut menoa. Mutta se on seuraavan postauksen aihe.

Paljastan silti vähän:
1. Olen pelottavan ihastunut.
2. Tiedän, ettei tunne ole aivan yksipuolinen.
3. Tilanne on vaikea.


Kuvat: Unsplash.