45. kerta toden sanoo?

Kun käy kymmenillä ja taas kymmenillä sokkotreffeillä, oppii huomaamaan, että hyvillä ja loistavilla ensitapaamisilla on eroa. Olen kuullut väitettävän, ettei ensimmäisen tapaamisen perusteella pysty sanomaan vielä paljoakaan toisesta ihmisestä ja kemioista. Uskallan olla eri mieltä: usein pystyy.

Vajaa kolme viikkoa sitten päädyin pitkästä aikaa ensimmäisille treffeille, jotka olivat enemmän kuin "ihan kivat". Mies tuli vastaan Tinderin tapaisessa nettideittipalvelu Happnissa ja laittoi viestiä heti matchin jälkeen. Oikeastaan en tiedä, kumpi kysyi treffeille kumpaa: minä tiedustelin, mitä miehellä on viikolla ohjelmassa ja hän sanoi, että kaikenlaista, mutta yksille oluille löytyisi kyllä aina aikaa. Niille lähdimme.

En asettanut tapaamiselle suuria oletuksia ennakkoon. Viestimme olivat olleet lyhyitä ja kuvissaan mies näytti vähän liiankin tyylikkäältä: jäin miettimään, olisiko kyseessä jälleen "sports, travelling & healthy lifestyle" -tyyppinen urheilullinen mutta hieman pinnallinen kauppismies.

Ei ollut. Treffeille ilmestyi hauska ja hymyileväinen, siististi pukeutunut, fiksu ja filmaattinen humanistimies, joka oli komea juuri sillä tavalla, joka vetoaa minuun. Tummat, tuuheat hiukset, veistokselliset kasvot, lempeä katse. Ei erityisen pitkä, mutta enpä ole minäkään; ei valtavan lihaksikas, mutta sellaisen perään en koskaan ole ollutkaan. Täydellinen, jos minulta kysytään.

Juttu sujui: löysimme heti hämmentävän paljon yhteistä ajatusmaailmastamme, arvoistamme, työtehtävistämme, kiinnostuksenkohteistamme. Perinteisten treffipuheenaiheiden sijaan puhuimme poliittisista näkemyksistämme, urasuunnitelmistamme ja historiasta, ja kun lähdimme eri suuntiin, minulla oli voimakas tunne siitä, että puhuttavaa olisi ollut vielä paljon, paljon enemmänkin.

Heti treffien jälkeen viestitin sinkkukerhollemme:

Hurraa, uskoni nettitreffeihin palautui tänään! Tapasinpas ihan kerrassaan mukavan miehen. Kaikki kohdallaan: asuu [samassa kaupunginosassa kuin minä], työskentelee [samalla alalla kuin minä], poliittisesti samoilla linjoilla, fiksu ja innoissaan historiasta. Puhuttiin ekoilla treffeillä kulttuurivallankumouksesta ja kaupunkisuunnittelusta, virkistävää vaihtelua perinteisille aloituskeskusteluille. Vielä tosi hyvännäköinen eikä edes tullut treffeille fleece-paidassa. :D Nyt vain pitää toivoa, että sekin on vielä innokas näkeen uudelleen. 

Ilokseni mies oli kuin olikin halukas näkemään vielä. Tapasimme keskiviikkona, seuraavat treffit sovittiin perjantaina spontaanisti samalle illalle: pitsalle paikalliseen, ei mitään sen mutkikkaampaa.

Söimme pitsat ja löysimme jälleen hassun paljon pieniä yhteisiä asioita. Intoilimme siitä, kuinka molemmat iloitsevat niinkin pienestä ja arkisesta asiasta kuin kierrätys, ja vielä siinäkin vaiheessa,  kun keskustelimme muovipullojen koostumuksesta, keskustelu tuntui sujuvalta ja mielenkiintoiselta.  Matka jatkui pitseriasta vielä oluille, ja niiden jälkeen oltiinkin kiinnostavan kysymyksen äärellä. Jonnekin tekisi vielä mieli mennä, mutta ei enää oluille. Mihin siis?

Iltateelle hänen luokseen, mies ehdotti.

Suostuin, tietysti. Miehen kämppä sijaitsi vain kivenheiton päästä omastani ja oli sisustukseltaan hyvin lähellä omaa makuani: yhdistelmä vanhaa ja uutta, modernia muotoilua ja tyylikkäitä perintöhuonekaluja – ja täydellinen näköala. Teekupposten jälkeen jäimme juttelemaan pitkäksi aikaa. Unohduin kertoilemaan niitä näitä lapsuudestani ja kotipaikkakunnastani ja mies vain katseli, hymyili, suuteli sitten yllättäen, kesken lauseen.

Jäin yöksi. Aamulla ei ollut kiire mihinkään. Mies laitteli aamupalaa, teki meille smoothieta, antoi lähtiessäni lapun, jossa oli hänen puhelinnumeronsa. Saatteli vielä kotiovelle saakka.

Sen jälkeen olemme nähneet lähes päivittäin.

Seuraavalla kerralla mies tuli luokseni katsomaan leffaa. Popcornit paloivat, ilta onnistui. Välissä kävin reissussa, mutta näimme heti samana iltana palatessani kaupunkiin. Ja sitäkin seuraavana: tavallisena arki-iltana mies tuli hakemaan minut autolla. Ajelimme lähiseudulla, kävimme katsomassa lähteviä lentokoneita ja hylättyjä kaivoslampia, söimme thaimaalaista. Ja mikä parasta: kävimme Prismassa! Muille kuin sinkuille on ehkä vaikea avata sitä, kuinka mahtavaa onkaan kulkea jonkun kanssa kahdestaan jättitavaratalon illan tyhjentämiä käytäviä, kurkata taloustavaraosaston alelaarit, valita leipä, ostaa jotakin niin täydellisen arkista kuin vessapaperia.

Täsmälleen tuota olen sinkkuvuosinani eniten kaivannut. Pieniä, suuria asioita, arkista yhdessäoloa, oman curryannoksen jakamista, paikkaa etupenkillä, suudelmaa sorakuopilla.

Bileillan jälkeisenä aamuna saatua viestiä: lähdetkö syömään sushiöverit?
Selkähierontaa surkean sunnuntaileffan lomassa.
Tekstiviestiä kesken työpäivän.

Taidan olla pahasti ihastumassa.

Olemme tunteneet alle kolme viikkoa, josta liki kolmasosan olen viettänyt ulkomailla. Silti olemme ehtineet nähdä yli kymmenen kertaa, mikä ylittää monin kerroin sen määrän, jonka yleensä uutta treffikumppania ensimmäisten viikkojen aikana näen. Toissapäivänä mies lisäsi minut Facebookiin.

Lupaavinta on, että olemme jo käyneet keskusteluja, jotka luotaavat tulevaisuutta, vaikka toki  vain huolettomasti, ohimennen. Tiedän, että mies haluaisi asua joskus vanhassa pitsihuvilassa, saada lapsia, antaa heille kansainväliset nimet. Omassa päässäni alan kehitellä taas valtavasti tulevaisuuksia.

On toki myös muutamia muttia. Tietenkään mitään ei ole vielä sovittu, ei tunnustettu, ei päätetty. Olen itse lopettanut tinderöinnin ja käynyt Happnissakin vain harvakseltaan kurkkaamassa – mutta mies on ollut siellä paikalla samana päivänä joka kerta, kun olen asian tsekannut. Etsiikö vielä matcheja, käykö sittenkin treffeillä samaan aikaan jonkun toisen kanssa? En tiedä.

Lisäksi mies on kovin huono nukkumaan yhdessä. Viikolla menemme yleensä eri osoitteisiin nukkumaan, vaikka ilta olisikin jatkunut jo pitkälle. Onko unensaanti todellinen syy? Ja onko tilanne ratkaistavissa vähitellen? En tiedä.

Epävarmuudestakin huolimatta näen tässä jutussa niin paljon enemmän rohkaisevia kuin lannistavia merkkejä, etten mitenkään voi olla olematta hirvittävän innoissani.

Eilen kävimme kahden tunnin iltakävelyllä. Kiipesimme aidan yli ratapihalle, kiersimme työmaan läpi hylätyille tunneleille, katselimme graffitiseiniä jotka pian katoavat uuden kaupungin tieltä. Mies vei minut talonsa kattoterassille, jolta avautui huikea näkymä kaupunkiin, ja aamulla heräsin miehen sängystä laina-t-paidassa, onnellisena.

Minulla on hänen luonaan oma hammasharja. Se on enemmän kuin mikään muu vuosiin.

CC-kuvat täältä, täältä, täältä ja täältä. 

43. ja 44. deittini: tyyliään etsivä ranskalaisinsinööri ja spontaani yödeitti

Lukijani toivoi uutta postausta ja huomautti, että kuulumisia ei ole kuulunut pitkään aikaan. Myönnetään, guilty as charged! Korjataanpa siis asia. 

Kevääni on kulunut vielä vauhdikkaammin kuin keväät yleensä. Parin vuoden tauon jälkeen olen jälleen ryhtynyt järjestöhommiin, jotka täyttävät iltani kokouksilla ja viikonloppuni edustustilaisuuksilla. Myös töissä on ollut vilskettä, ja lopputulos on se, että deittailu on jäänyt pahasti muun elämän jalkoihin. Ei kuitenkaan kokonaan – olen ihminen, joka tarvitsee elämäänsä aina hieman kipinöitä, vaikka kuinka pieniä tahansa. En ikinä ole ymmärtänyt heitä, jotka voivat elää vuosia ihastumatta tai järjestää loppuelämänsä siinä ajatuksessa, että kumppania ei tule eikä tarvitsekaan tulla. Tarvitsen jonkun, jota ajatella illan viimeisellä hetkellä ennen nukahtamista.

Vielä helmikuussa kaipasin kovasti ulkomaille muuttanutta Kitaristia ja laskeskelin kuukausia häneen paluuseensa. Aluksi vaikutti siltä, että myös hän ajatteli minua – tai no, ainakin tykkäili Instagram-kuvistani. Kuukausi sitten tapahtui jotain: tykkäykset loppuivat kuin seinään ja kun lähetin Kitaristille WhatsAppissa keveän viestin meitä molempia koskevasta tapahtumasta, hän vastasi tasan niin lyhyesti kuin mitenkään voi olemalla kuitenkaan suoranaisen tyly. Osaan lukea rivien välistä: tämän jutun perään on turha haikailla nyt sen enempää. Ajoitus ei taaskaan ollut puolellamme.

Pitkän hiljaisuuden jälkeen päätin siis jälleen aktivoitua deittikanavissa. Kuinka ollakaan, OkCupidissa sain yhteydenoton ranskalaismieheltä, jonka ajatukset vaikuttivat käyvän kovasti yksiini omieni kanssa. Tapasimme kahvilassa, ja totta tosiaan: puhuttavaa riitti. 

Valitettavasti se ei vielä yksinään aina riitä. Aluksi minua huvitti kovasti se, että miehen etunimi ja ala olivat samat kuin toisella ranskalaismiehellä, jota tapailin viime syksynä. Jopa ulkonäössä oli jotakin samaa – yhtä pientä miinusta lukuun ottamatta. Siinä missä ensimmäinen ranskalaistuttavani oli tyylikäs kuin mikä, jälkimmäinen oli... mitenhän sen nyt sievästi sanoisi. Käytännöllinen. Järkevästi pukeutuva. Maanläheinen.

Käytti siis Gote-Tex-lenkkareita maastolenkin lisäksi kaupungilla ja ilmestyi treffeille värikkäässä fleece-paidassa. 

En ole koskaan pitänyt itseäni erityisen pinnallisena ihmisenä, enkä toisaalta ole itsekään mikään  palvottu tyylikuningatar. Silti ranskalaismiehen pukeutumistyylissä oli jotakin, mitä en vain millään pysty ymmärtämään. Sen jälkeen kun seurustelin kaksi vuotta ihmisen kanssa, joka olisi lähtenyt baariinkin Gore-Tex-housuissa ilman väliintuloani, olen tehnyt sisimmässäni lupauksen: ei enää ikinä. Tietoteekkarityyliksi nimeämäni järkevänkirjavankauhea pukeutumistyyli on yksi pahimmista seksintappajista, joita tiedän. Elämän perussääntöjä: sukkia ei laiteta sandaaleihin, kaupungilla ei kuljeta ilman paitaa, treffeille ei mennä pyöräilyshortseissa tai fleece-paidoissa. 

Näin ranskalaismiestä kaksi kertaa kahveilla. Juteltavaa riitti ja mies sai erityisplussaa hyvästä englannistaan (ja okei, myös siitä, että kehui brittiaksenttiani). En kuitenkaan onnistunut havaitsemaan sen suurempia romantiikan merkkejä. Emme vaihtaneet edes numeroita vaan kommunikoimme lähinnä OkCupidin välityksellä, ja toisten treffien jälkeen en vain enää saanut aikaiseksi kirjoittaa uutta viestiä. En edelleenkään voi vannoa, etteikö tilanne olisi toinen, jos miehen tyyli olisi ollut erilainen, mutta jos ei sytytä, ei vain sytytä, eikä ole minun asiani puuttua siihen, mitä aikuinen ihminen pukee päälleen. Joku toinen ehkä tykkääkin. 

Samoihin aikoihin kävin pikatreffeillä myös uuden Tinder-tuttavuuden kanssa. Olimme matchanneet ensimmäisen kerran jo syksyllä ja vaihdelleet silloin muutamia viestejä, mutta treffit olivat jääneet sopimatta. Maaliskuun lopussa törmäsimme Tinderissä uudestaan ja tekstailimme muutamia päiviä. Eräänä perjantaina olin ollut juhlissa, nähnyt kaupungissa käymässä olleita ystäviäni ja ollut juuri lähdössä kotiin, kun puhelimeen ilmestyi treffikutsu. Kello lähestyi yhtä, mutta mitäs tuosta: bussi peruspubiin ja tutustumaan. Mies oli mukava ja viimeinen tunti ennen valomerkkiä meni nopeasti, mutta johtuipa se sitten treffiseurasta tai takana jo olevista oluista ja viinilasillisista, mieleeni ei jäänyt mitään niin erityistä, että olisin myöhemmin saanut aikaiseksi ottaa yhteyttä uudestaan. Ei hänkään: tapaaminen jäi ensimmäiseksi ja viimeiseksi. 

OkCupidin ja Tinderin jälkeen päätin ottaa viimeisen oljenkorren käyttöön ja rupesin taas tykkäilemään ihmisistä Happnissa. 

Se kannatti.

CC-kuvat täältä, täältä ja täältä.