Kaikki hyvin, mutta

Nyt kun pääsin taas kirjoittamisen makuun, en millään malta olla kertomatta lisää miehestä, jota tästä eteenpäin Taloustieteilijäksi kutsuttakoon.

Kuten kerroin, ensimmäiset treffimme olivat monella tapaa poikkeukselliset. Ainakin omalla kohdallani ensitapaaminen johtaa hyvin harvoin kemiaan – saati kosketukseen, saati samaan osoitteeseen, saati yhteiseen aamupalaan. Nyt kaikkeen tähän.

Alusta asti on ollut selvää, että välillämme on vetoa.  Tapa, jolla hän tarttuu minua kädestä, jolla hän suutelee hiuksiani, jolla painautuu kainalooni sohvalla, on valtavan luonteva, oikea, hyvä. Pidän hänen lempeästä katseestaan, jäntevästä vartalostaan, pehmeiden hiustensa tuoksusta.

Ennen kaikkea: pidän hänestä. Miehessä on valtavan paljon juuri niitä piirteitä, joita laittavat jotain sisälläni läikähtämään. Hän on rauhallinen, lempeä, pohdiskeleva – hassu ja hyväsydäminen hieman vakavalla, sydämeen takertuvalla tavalla. Hänen arvonsa ja ajatusmaailmansa ovat hyvin lähellä omiani. Jaamme samat ajatukset tasa-arvosta, ihmisarvosta, monista pienistä oikean ja väärän kysymyksistä. Ja mikä parasta: hän osaa keskustella. Juttelemme sujuvasti niin arjen sattumuksista, työprojekteista, perhesiteistä kuin maailman tilasta. Hän on älykäs ja sivistynyt, tilannetajuinen ja sopivalla tavalla kriittinen. Nähnyt, kokenut ja oppinut, ei enää mikään aloittelija elämässä eikä ihmissuhteissa. Aika hänen kanssaan tuntuu tärkeältä ja merkitykselliseltä.

Ensimmäisen tapaamisen jälkeen kaikki on soljunut eteenpäin oudon sujuvasti, palaset ovat loksahdelleet paikoilleen ilman suurempaa meteliä. Useimmiten deittailun alkuvaihe käynnistyy hitaasti: viestitellään vähän niitä näitä, nähdään ehkä seuraavalla viikolla, kysellään kuulumisia, kierretään kaupungin kuppiloita ja museoita kerran tai pari viikossa. Ei tällä kertaa.

Toiset treffit seurasivat välittömästi ensimmäisten jälkeen, ja vielä samalla viikolla näimme myös kolmannen, neljännen ja viidennen kerran. Emme kahviloissa ja kaljatuopillisten ääressä vaan saman katon alla, kotisohvillamme, keittiössä teekupit käsissämme. Kaikki toimi, joten annoimme toimia. Hyvin nopeasti elämäämme vakiintui kaava, joka jatkuu edelleen: arki-iltaisin tapaamme useimmiten minun pienessä kämpässäni, viikonloppuisin yövyn hänen avarammassa asunnossaan. Minä keitän teetä, hän paistaa aamiaissämpylöitä tai croissanteja. Neljän viikon aikana olemme viettäneet  enemmän päiviä yhdessä kuin erikseen: yhtäkkiä en enää eläkään arkeani yksin.

Kaikki on edennyt valtavan nopeasti ja lupaavasti. Ja se tekee kaikesta paljon vaikeampaa.

On nimittäin niin, että miehellä on oma rajansa. Kaiken takana väijyy virtahepo olohuoneessa, asia jota emme pysty ylittämään emmekä kiertämään: miehen ero, se tosiasia että alle kuukausi ennen tapaamistamme hän jakoi arkensa, kotinsa ja sydämensä aivan toisen naisen kanssa.

Virtahepo pilkisteli esiin jo aivan ensimetreillä. Hiustenvärjäystarvikkeet miehen kylpyhuoneessa, kissankarvat matossa, toinen sukunimi ovessa. Tapa, jolla hän lipsautti jatkuvasti "me" menneistä tapahtumista puhuessaan. Salamannopeus, jolla mies käänsi piiloon kiitoskortin välissä olevat valokuvat, kun katselin tavaroita hänen pöydällään.

Miehen kunniaksi sanottakoon, ettei hän kuitenkaan yrittänyt salata asiaa minulta, ei piilotella menneisyyttään – lähinnä ehkä suojella minun tunteitani.

Olimme tapailleet hädin tuskin pari viikkoa, kun kyselyni päivän kuulumisista sai oudon vaisun vastauksen: jutellaan lisää illalla. Kun mies tuli sitten luokseni ja kertoi tavanneensa eksänsä aiemmin päivällä, oli selvää, että virtahepo olisi kaivettava esiin.

Aiempien suhdeviritelmieni pohjalta odotin välittömästi pahinta: olin kehitellyt mielessäni valmiiksi ainakin kymmenen eri skenaariota, joilla mies minut illan päätteeksi jättäisi. Mikään niistä ei toteutunut. Sen sijaan kävimme kypsän ja vakavan keskustelun sekä menneestä että tulevasta.

Menneisyys: Ero on vielä tuore ja kipeä, vaatii selvittelemistä, ottaa aikaa. Yhteistä historiaa, asumista ja seikkailuja on vuosien ajalta, eikä sopeutuminen uuteen käy käden käänteessä. Romanttisia tunteita ei kuitenkaan enää ole, yhteenpaluun mahdollisuus on nolla. Käytännön järjestelyjä on silti vielä tehtävä, yhteisissä piireissä eksä tulee todennäköisesti vastaan jatkossakin. Ja niin kauan kuin tämä kaikki on vielä niin lähellä, mies ei voi antaa itsestään aivan kaikkea, ei heittäytyä uuteen aivan koko olemuksellaan.

Tulevaisuus: Mies pitää minusta ja viihtyy seurassani. Ei kuitenkaan ole valmis liian nopeaan etenemiseen, ei halua vakavaa seurustelua ihan vielä. Toisaalta tahtoo kuitenkin jatkaa näkemistäni ja on valmis sitoutumaan siihen, ettemme tapaile muita samaan aikaan. Ei ihmissuhdepelailuja, ei muita treffejä, ei Tinderin swaippailua niin kauan kuin tätä juttua katsomme eteenpäin.

Keskustelu oli vakava mutta toiveikas, mies avoin mutta lempeä. Kun jälkeenpäin istuin jälleen miehen kainalossa, hymyilin ja tunsin, että olimme ottaneet pitkän askeleen eteenpäin: käsitelleet miehen tilannetta, tunteita ja entistä suhdetta ja saaneet raamit omallemme. Luottamukseni mieheen vahvistui, mustasukkaisuus hälveni. Katsellaan rauhassa, mutta yhdessä – juuri sitähän minäkin oikeastaan halusin.

Viimeiset pari viikkoa ovat olleet onnellisia. Olemme nähneet melkein joka päivä, käyneet elokuvissa, syöneet runebergintorttuja, katsoneet yhteisiä sarjoja, jutelleet ja olleet lähellä ja läsnä. Minulla on miehen luona oma hammasharja ja harmaa oloasu, hän on kiinnittänyt jääkaappiinsa minulta saamansa kortin.

Vain kuukauden tuntemisen jälkeen olemme siinä pisteessä, että suunnittelemme pieniä tulevaisuuden askeleita: illallista ystävänpäivänä, yhteistä junamatkaa kotiseudulle, viikonloppuretkeä jonnekin. Ajattelen miestä ensimmäisenä herätessäni ja viimeiseksi mennessäni nukkumaan. Sen jälkeen vielä unissanikin. Hymyilen kaduilla kulkiessani.

Tänä aamuna kaikki sai kuitenkin jälleen ikävän sävyn, ja pahat aavistukseni ovat jälleen lähteneet nousemaan pinnalle. Kaikki liittyy sovellukseen, joka on saanut aikaan elämässäni enemmän iloa ja surua kuin mikään muu: Tinderiin, kuinkas muutenkaan.

Jo hyvin pian tapaamisemme jälkeen päätin piilottaa oman profiilini: ei uusia matcheja, ei uusia viestejä, sillä miksi ihmeessä haluaisin tavata uusia miehiä kun lähellä oli jo niin lupaava? Myös mies sanoi, ettei viestittele enää muiden kanssa, ja uskoin kyllä. Olimme nähneet niin tiiviisti, etten edes tiennyt, millä ajalla hän olisi ehtinyt muita tavata.

Kumpikaan meistä ei ole kuitenkaan varsinaisesti poistanut profiiliaan, ja silloin tällöin olen käynyt kurkkaamassa miehen kuvia – lähinnä siksi, ettei minulla ole hänestä muitakaan otoksia. Tänään huomasin kuitenkin jotain muutakin: miehen profiiliteksti ei ole enää sama kuin muistin. Mies on muuttanut sitä.

Tinder paljastaa kaiken julman tarkasti: kolme päivää sitten, vain kolme päivää sitten hän on katsonut tarpeelliseksi päivittää profiiliaan – hetkeä ennen kuin minä olen sujahtanut hänen kainaloonsa nukkumaan.

Kysymys kuuluu: Miksi ihmeessä? Ja ketä varten?

Ei nimittäin ainakaan minua – siihen hän ei enää tindereitä tarvitse.

Surettaa ja satuttaa, olo on petetty ja vähän vihainenkin. Jos tämä ei ole pelailua niin mikä sitten? Edessä taitaa olla jälleen keskustelu.

Kuvat: Unsplash. 

Vedenjakajalla

On vierähtänyt reilu kaksi kuukautta siitä kun tapasin miehen, josta edellisessä postauksessa kerroin – kutsuttakoon häntä tummien, tuuheiden hiustensa ansiosta vaikkapa Tummatukaksi. Ne ovat olleet hyviä kuukausia. Olemme nähneet useita kertoja viikossa, viestitelleet päivittäin, toivottaneet hyvät yöt lähes joka ilta joko kasvokkain tai puhelimitse.

Näemme useimmiten jommankumman luona, mutta kevään edetessä ja kesän saapuessa olemme lähteneet myös pitkille kävelyille, kiivenneet kallioille, katsoneet kaupungin siluettia ja käyskennelleet hautausmailla ja keskustan ihmisvilinässä. Käyneet leffassa ja lähiravintoloissa, katsoneet Skamia ja maailmankaikkeutta selittäviä YouTube-videoita, tehneet pastaa ja leiponeet teeleipiä – kaikkea sitä, mitä toisiaan tapailevat ihmiset nyt yleensä tekevät.

Kaikki vaikuttaa hyvältä. Mies on fiksu, hauska, omalla tavallaan suloinen ja aika lailla komea. Hän hieroo hartioitani pyytämättä, ottaa tiukasti kainaloon kun sitä tarvitsen ja kehuu minua kauniiksi uusissa Instagram-kuvissani. Tulee luokseni vaikka viideltä aamulla kun kotiudun juhlista, katsoo sängyssä silmiin ja hymyilee silmät sirrillään niin että varpaissa asti tuntuu. En keksi hänessä mitään vikaa.

Juuri tällä hetkellä hänen kanssaan on hyvä olla, mutta kysymyksistä tärkein on jäänyt vaille vastausta: entä menneisyys, entä tulevaisuus?

Kummastakaan en osaa sanoa sanaakaan.

Kaikki on tapahtunut niin itsestään, ettemme ole koskaan käyneet keskustelua, joka vakavammassa suhteessa on välttämätöntä käydä ennemmin tai myöhemmin. Emme ole puhuneet parisuhdehistoriastamme emmekä tulevaisuuden haaveistamme. Voi olla, että mies on eronnut kolme kuukautta sitten tai voi olla, ettei hän ole ikinä ollut parisuhteessa – en tiedä. Yhtä lailla voi olla, että hän etsii tulevaa vaimoa tai sitten pelkästään mukavaa seuraa ilman vakavampia aikeita – ei aavistustakaan.

Vaikka yhdessäolo on helppoa ja keskusteluyhteys sulava, en osaa tulkita Tummatukkaa aivan loppuun asti. Hänen viestinsä ovat nopeita ja lyhytsanaisia, täysin toisenlaisia kuin omat rönsyilevät ajatukseni. Kun kirjoitan monta riviä siitä, kuinka edellisestä tapaamisesta tuntuu olevan aikaa, kuinka haluaisin ajatukset pois työstä ja harrastusasioista, kuinka mukavaa olisi, jos toinen jäisi vielä yöksi, vastaus tähän kaikkeen voi olla: "Käyhän se :)" Vai että käy. Hyvä on, sitten. Kai?

Kotioloissa mies ottaa minut lähelle, pussaa poskelle ja ottaa kainaloon pyytämättä, mutta kun kävelemme kaduilla, emme koskaan pidä kiinni kädestä. Kun mies viettää luonani iltaa, hän saattaa yhtä hyvin lähteä lopulta kotiinsa kuin jäädä viereeni – vaikka asumme niin naurettavan lähellä toisiamme, että todellista syytä on välillä vaikea ymmärtää.

Niin mukavaa kuin yhdessäolo onkin, pikkuhiljaa mieleeni on hiipinyt voimistuva tunne siitä, että pelkästään tällaisena tämä ei voi jatkua enää kovin kauan. Viestittelemme edelleen päivittäin, mies käyttää edelleen pusu-emojeja, yhdessä on hauskaa ja läheisyyden tunne tuntuu jopa syvenevän. Ja silti jossakin syvällä minua vaivaa tunne siitä, että miehelle tämä on vain mukavaa hengailua, kivaa yhdessäoloa vailla vakavampaa päämäärää.

Sehän ei selviä kuin kysymällä. Ja se taas on helpommin sanottu kuin tehty.

Tapailuissani olen tottunut olemaan se, joka ottaa asiat esiin, kun juttu ei tunnukaan oikealta tai toinen ei vaikuta riittävän kiinnostuneelta. Olen väsynyt roikkumaan kenenkään perässä: olen mieluummin yksin valmiina uusiin mahdollisuuksiin kuin kiinni jossakin, mikä ei koskaan johda mihinkään.

Nyt keskustelun aloittaminen tuntuu kuitenkin poikkeuksellisen vaikealta. Yksin ollessani valmistaudun siihen, että otan seuraavalla kerralla vakavan linjan ja kerron haluavani keskustella siitä, missä mennään. Kun näemme ja mies kiepsauttaa minut kainaloonsa ja juttelee iloisesti niitä näitä, en äkkiä pystykään ottamaan asiaa esille.

Kun keskustelu tulevaisuudesta on aloitettu, sitä ei voi enää perua. Kun toinen haluaa jotain vakavampaa ja toinen ei, on mahdotonta palata enää kevyen huolettomaan yhdessäoloon – keskustelu on vedenjakaja, jonka jälkeen juttu jatkuu syvempänä kuin ennen tai päättyy tykkänään. Itselläni on kokemusta lähinnä jälkimmäisestä.

Juuri tällä hetkellä kaikki on liian hyvin, että olisin valmis riskeeraamaan tasapainon. Ja silti: tämä ei riitä.

CC-kuvat täältä, täältä ja täältä. 

Liian pian

Olen jälleen ajanut itseni umpikujaan. Puhun kauppatieteilijästä, jonka kanssa olin viime kirjoituksessa lähdössä toisille treffeille. Nyt, neljänsien treffien jälkeen, edessäni on alkanut hahmottua tuttu kuvio. 

Näin se menee: lupaava suhteen alku, jossa olisivat kaikki palaset valmiina. Mukava, fiksu ja kivannäköinen mies, jolla on hyvä huumorintaju, sujuvat sosiaaliset taidot ja paljon yhteistä puhuttavaa kanssani. Mielekäs työpaikka, loppusuoralla olevat opinnot, riittävästi menemistä ja tekemistä ja silti tilaa vakavammallekin suhteelle – ei huono ollenkaan.

Silti palaset eivät aivan loksahda kohdalleen. Yhdessäolo on helppoa ja mukavaa, mutta ei taianomaista. Keskustelu on mutkatonta mutta kovin keveää: jaamme hauskoja sattumuksia nuoruudestamme ja opiskelijavuosiltamme ja intoudumme juttelemaan ruuanlaitosta, mutta emme puhu yhteiskunnasta, emme ihmissuhteista, emme mistään sellaisesta, mitä en voisi jakaa kenen tahansa tuttavan kanssa. Höpöttelen iloisesti ja huoletta, mikä voisi olla hyvä merkki muttei oikeastaan ole: suurten ihastusteni kanssa jännitän enemmän ja mietin sanojani tarkemmin, vaikka se ei aina päällepäin näykään.

Toisilla treffeillä kävimme yhdessä maistelemassa viiniä ja tapaksia. Sain hyvänyönsuukon. Kolmannella tapaamisellamme kävimme ulkoilmakahvilassa ja kävelimme merenrannassa. Mies otti minua kiinni kädestä. Neljänsillä treffeillä kävimme lähikaupassa ja Alkossa, teimme yhdessä ruokaa ja jaoimme viinipullon. Aterian jälkeen siirryimme sohvalle, päädyimme vähän läheisempiin tunnelmiin ja kävimme keskustelun, jonka olisin ehkä mieluummin jättänyt käymättä. 

Mies: "Taidan tykätä susta aika paljon."

Minä: (Pitkä hiljaisuus.) "Kiva kuulla."

Mies: "Tietenkään en tiedä, mitkä sun omat fiilikset on...?"

Minä: "Hmmmmjooniinmäkinsusta." (Epämääräistä muminaa.)

Toivon kovasti, että olisin voinut tarkoittaa sanojani. Totuus kuitenkin on, että ihastuksentunnustus tuli omasta näkökulmastani aivan liian pian enkä voinut vastata siihen takaisin täydellä sydämellä. Emme me toisiamme vielä tunne, emme tarpeeksi. Emme ole puhuneet tulevaisuudesta tai toiveistamme, emme käyneet romanttisen kutkuttavia yöllisiä WhatsApp-keskusteluja emmekä jakaneet itsestämme kuin pienen pintaraapaisun. 

OKCupidin kysymyksistä yksi kuuluu näin: "Ensimmäisten treffien jälkeen treffikumppanisi tunnustaa rakastavansa sinua. Onko se sinusta a) romanttista b) pelottavaa?" Vastaukseni on ehdottomasti b) pelottavaa. 

Vähän sama fiilis pätee tähänkin: en halua ihastuksentunnustuksia ennen kuin minkäänlaisia tunteita on omalla puolellani edes kehittynyt. En missään tapauksessa olisi halunnut myöskään johtaa harhaan, mutta mitä muutakaan olisin voinut? En edelleenkään tiedä, miten olisin voinut olla sekä rehellinen että välttää loukkaamasta toista ja pilaamasta koko iltaa.

On kurjaa joutua myöntämään, että en ole yhtään niin ihastunut kuin mielelläni olisin, varsinkaan kun miehessä itsessään ei ole mitään varsinaista vikaa. On hirvittävän mukavaa, kun joku ottaa pitkästä aikaa kainaloon ja silittelee hiuksia. Mutta kun mies tulee lähelle, suljen silmäni ja ajattelen tahattomasti aivan eri miehiä kuin sitä, joka juuri istuu vieressäni.

Fyysinen vetovoima, se kuuluisa kipinä, ei harmi kyllä kuuntele järjen ääntä. Olisiko tässä hyvä ja luotettava perheenisä? Ehdottomasti. Veisinkö tämän miehen luokseni jatkoille? Ehkä, jos muutakaan ei olisi kiikarissa. Kieltäytyisinkö iki-ihastusteni yökutsuista tämän miehen vuoksi? En usko. 

Sinä on riittävästi vastausta. Jos en edes alussa ole riittävän ihastunut ja innoissani, että haluaisin sulkea muut miehet pois mielestäni, että jaksaisin vastata jokaiseen viestiin ja että odottaisin viidensiä treffejämme toiveikkaana, tämä ei taida riittää.

Viikko sitten törmäsin kotikadullani täysin sattumalta Sijoittajaan ja vaihdoimme pari sanaa. Ei mitään arjesta poikkevaa, ja pelkästään se heitti ajatukseni raiteiltaan koko loppuillaksi. Sen sijaan niinkin iso asia kuin suora ihastuksentunnustus tuoreimmalta treffikumppaniltani ei näköjään herätä minussa mitään tunteita. Jatkoa on vaikea nähdä.

Mutta kuinka kertoa se toiselle? Pelkkä tekstiviesti tuntuisi tässä tilanteessa liian tylyltä. Mutta olisiko yhtään sen reilumpaa sopia treffit, joille mies ilmestyisi iloisen toiveikkaana, ja kertoa sitten uutiset ilman minkäänlaista ennakkovaroitusta?

Jos onkin kurjaa saada pakit, ei niiden antaminenkaan mukavaa ole. Harmittaa jo etukäteen.

CC-kuvat täältä, täältä ja täältä.

I'm afraid I will never get to see you again

Eräs tiistai-iltainen keskustelu:

Minä: What's going on? I really don't know what I've done to deserve this kind of silence and indifference from you lately but I feel like something's changed. :( If you're just not interested in seeing me anymore, it would be fairer to say it directly. 

Jenkkitutkija: I'm really sorry :'( You deserve better than me. 

M: I really wouldn't want to think that way but I just don't understand why you're acting so differently. Has something happened, have I done something wrong? It's alright to change mind but some kind of explanation would help. I'm really lost and confused.

J: You haven't done anything wrong, I really like you
J: I just have a lot of problems

M: Well I really like you too and I just wish you could've told me about all that. I would have wanted to help if I could. But if those problems really make you feel like you don't want to see me anymore there is not much I can do of course.

J: I'm afraid I will never get to see you again. 
J: When I say you deserve better than me, it's because you deserve someone who doesn't want to spend most of his time alone. 

M: I wish it wasn't true. And I really don't think some other kind of person would be any "better" than you. But if you're feeling this whole thing isn't the right thing for you right now I'll try to understand and respect that. 

J: I feel it's better this conversation was in person, and not text messages

M: Me too. I just didn't know if you would have agreed to see

J: Of course I would

M: I kind of had the conversation on mind already on Friday but couldn't express myself too well. Sorry, it never was my intention to handle these things by messaging. If you still want to talk in person we can do that of course

J: I would

M: Tomorrow? 

J: Tomorrow I'm helping a friend
J: I can meet on Thursday

M: Okay, Thursday then


***

Otapa tuostakin nyt sitten selvää. You deserve better than me, kuinka yllättävää. En oikein osaa sanoa, yrittääkö mies vain olla kohtelias vai onko kyse oikeastikin siitä, että pohjimmaiset ongelmat piilevät hänen omassa elämässään. Niin tai näin, tuskinpa tämä tästä varsinaisesti iloksi kääntyy.

Yöunet taitavat jäädä lyhyiksi vielä parin yön ajaksi. Torstaina keskustellaan. 

Viestipiina

Elämässäni olen hetkittäin kärsinyt akuutista pelko- ja ahdistustilasta, jota voisi kutsua myös viestipiinaksi. Tiedätte ehkä tilanteen: viestipiina syntyy, kun lähettää tavalla tai toisella merkittävän viestin itselleen tärkeälle ihmiselle, eikä tiedä lainkaan, kuinka toinen reagoi. Sitten vain odotellaan, toivotaan parasta ja pelätään pahinta. Silmät kiinni, sormet ristiin.

Omassa elämässäni suurimmat viestipiinat ovat liittyneet – kuinkas muutenkaan – miehiin. Muistot ulottuvat kauas. Ala- ja yläasteen tunnusteluviestit luokan salaiselle ihastukselle: sisältö on jo unohtunut, mutta odotuksen pelonsekainen jännitys yhä kirkkaana mielessä. Nopeasti unohtuva mutta sillä hetkellä musertava pettymys, kun ihastus ei vastaakaan tunteisiin – ja se läikähtelevä riemu niinä kertoina, kun toinen onkin ajatellut aivan samoin. Sydämiä vilisevät kuvaviestit ja nolot maanantaiaamut koulun käytävillä ihastuksen katsetta väistellen.

Ja entäs sitten sitten teinivuodet ja internet-keskustelujen kulta-ajat! Siinä sitä viestipiinaa riittikin. Miten toinen reagoi irkin yksityisviestiin? Uskallanko avautua suhdeajatuksistani mesessä ja Facebookin privakeskustelussa? Mikä on sopiva vastausaika, ettei vaikuta yli-innokkaalta muttei toisaalta välinpitämättömältäkään? Kuinka myöhään on liian myöhään illalla lähettää viesti kaverille tai "kaverille"? Ja milloin on oikea aika ryhtyä käyttämään merkkiyhdistelmää pienempi kuin kolme?

Opiskelijaelämään siirtyessä viestipiina sai jälleen uusia ulottuvuuksia. Bileyön jälkeiset seurantunnusteluviestit ylä- ja alakerran herrasmiehille (ks. blogin alkuaikojen merkinnät) tai satunnaisille heiloille aiheuttivat pientä mutta pohjimmiltaan positiivista odotusta: saanko vielä yöseuraa, loksahtaako ovi raolleen minua varten? Kauhunsekaista jännitystä puolestaan loivat kömpelöt lähestymisyritykseni iki-ihastusteni suuntaan. Harkitsematon heitto Sijoittajalle: Olitko tosissasi kun sanoit, että voisin tulla joskus saunomaan? (Huono idea.) Kysymys Brittimiehelle: Mitä sanoisit, jos tulisin käymään? (Aluksi hyvä idea, mutta jälkiviisaudella erään lopun alku. Reissun jälkeen sydän särkyi vähitellen jokaisen ystävällisen mutta etääntyvän vastauksen myötä.)

Aina viestipiina ei toki piile odottelussa vaan ihan vain itse viestissä. Jo ala-asteella pääsin tutustumaan myös ilmiöön nimeltä tekstariero. "MÄ JÄTÄN SUT!!" kutosluokan aikainen "poikaystäväni" ilmoitti, kun sai (virheellisesti) ymmärtää, että minulla olisikin ollut juttua aivan toisen luokkatoverini kanssa. Ihmissuhdedramatiikka, ei mikään uusi juttu elämässäni! Myöhemmin palasimme tietysti vielä yhteen tekstiviestijättäjän kanssa, mutta jotenkin "suhde" ei enää ottanut sujuakseen.

Ja kuten blogiani lukeneet saattavat tietää, edellinen vakava seurustelusuhteeni päättyi kaksi vuotta sitten siihen, että aikuinen mies katsoi hyväksi ilmoittaa WhatsApp-viestillä noin vain keskellä iltaa, "ettei enää pysty tähän". Ihan ok parien treffien jälkeen, vähemmän ok yli puolen vuoden seurustelun päättämiseksi.

Kaikki tämä pohdinta kumpuaa siitä tosiasiasta, että aivan kohta elän jälleen viestipiinan keskellä. Oikeastaan jo nyt: Jenkkitutkijasta ei ole kuulunut sanaakaan puoleen viikkoon, ja joka kerta kun puhelin piippaa, valpastun vain huomatakseni saaneeni viestin serkulta tai kissakuvan äidiltä. En kykene työskentelemään, en kykene nukkumaan öisin. En mitenkään pysty odottamaan perjantaihin asti, josko miehestä mahdollisesti viimein sattuisi kuulumaan jotain.

Taitaa olla aika selvittää asiat.

"What's going on? I really don't know what I've done to deserve this silence and indifference from you lately but I feel like something's changed. :( If you're just not interested in seeing me anymore, it would be fairer to say it directly."

Apua. Sinne meni.

Nähtäväksi jää, saanko kaupanpäälliseksi myös tekstarieron. Parempi silti sekin kuin tämä epätietoisuus.

Pelottaa.

CC-kuvat täältä, täältä ja täältä. 

Myrsky vesilasissa – eikä ehkä sittenkään

Tätä viikkoa on värittänyt melkoinen epätietoisuus. Tiistaina kerroin, kuinka vaikeaa on, kun toinen vaikuttaakin äkkiä etäiseltä, vastaa viesteihin eri tavoin kuin ennen ja jättää toivottamatta hyvää yötä ja huomenta. Pelonsekaisin tuntein laitoin illalla Jenkkitutkijalle viestin, jossa yritin olla mahdollisimman huoleton, mahdollisimman vähän painostava vaikka sisälläni kuohui: "How does you week look like? I was just wondering if you'd like to see some day." Yllätyksekseni ja ilokseni sain ehdotuksen: "How about tomorrow?"

Tavatessamme olin yhä varautunut kiusalliseen kohtaamiseen, pelkkään halaukseen, teekuppien äärellä käytävään vaisuun keskusteluun, jonka päätteeksi toinen lähtee eikä enää palaa. Siihen  nähden iltamme oli yllättävän mukava, yllättävän hauska, yllättävän arkinen ja tavallinen. Jenkkitutkija ehdotti, että käymme hakemasta kaupasta illallistarvikkeet. Kotonaan hän kokkasi meille valkosipulista lohipastaa. Söimme ja jutustelimme aivan normaalisti, päätimme lähteä kävelylle ihan kuten minä tahansa muunakin päivänä. Kuvittelin, että kuljeskelimme kaupungilla päämäärättömästi, mutta miehellä olikin ollut mielessään tietty kahvila, johon hän meidät ohjasi. 

Loppukesän aurinko lämmitti vielä sen verran, että jäimme terassille. Pitkään viihdyimmekin:  keskustelu oli mukavimpia pitkään aikaan emmekä poistuneet, ennen kuin sulkemisaika lähestyi. Jutustelun lomassa Jenkkitutkija tuli itse esitelleeksi minulle tuoreita Instagram-otoksiaan ja syy näköalavierailuunkin selvisi: miehen kollega oli muuttamassa pois maasta, ja työporukka oli viettänyt viimeisiä yhteisiä päiviään kaupungilla kierrellen. Ei sittenkään romanttisia treffejä toisen tytön kanssa, saatoin mielessäni huoahtaa.

Kiertelimme vielä hetken kaupungilla ja juttelimme niitä näitä. Omissa silmissäni kaikki vaikutti normaalilta, eikä mikään viitannut siihen, ettei Jenkkitutkija olisi enää kiinnostunut tapailemaan. Minua odotti kotona yövieraaksi saapunut sukulaispoika, joten yöksi en voinut jäädä, mutta hyvästellessämme risteyksessä mies otti minut kainaloon, suuteli, hymyili, oli ihan yhtä ihana kuin ennenkin. Kysyin, milloin näemme seuraavan kerran. "Soon", mies totesi eikä antanut mitään syytä olettaa, etteikö niin olisi. Viikonloppuna ei kuulemma olisi mitään ihmeempää ohjelmaa.

Kotona ajattelin: ehkä kaikki olikin vain päässäni. Ehkä vain kuvittelin, ehkä kaikki tosiaan oli aivan hyvin eikä syytä huoleen ollut. Hölmö minä, kaikkea sitä meneekin keksimään. Onneksi en sentään ollut lähettänyt mitään epätoivoista "We need to talk" -settiä. 

Mutta. Mutta mutta. 

Ei kaikki ihan hyvin ole. Keskiviikkoisen tapaamisemme jälkeen en edelleenkään ole kuullut miehestä oma-aloitteisesti sanaakaan, ja kun perjantai-iltana koetin kevyesti tiedustella, onko miehellä suunnitelmia illaksi, sain juuri sellaisen vastauksen, jota olin jo aikaisemmin pelännyt. "I've been out every night this week. I'm feeling a bit sick :("

Yeah right, sanon minä. Nyt ollaan siis näköjään todellakin siinä pisteessä, että mies joutuu keksimään tekosyitä välttääkseen tapaamistamme. Viestittelimme vielä hetken mutta vastaukset olivat sen verran niukkoja, että tajusin lopulta hiljentyä. 

Päätin, etten jaksa olla ainoa, joka lähettää viestejä ja ehdottelee tapaamista. Jos Jenkkitutkija on vielä kiinnostunut, ottakoon itse yhteyttä. Eräänlainen ihmiskoe kai tämäkin: kauanko menee, että mies ajattelee minua edes sen verran, että lähettää yhden vaivaisen WhatsApp-viestin? 

Sunnuntai-iltapäivää viedään, eikä sanaakaan ole kuulunut. 

Eihän tämä nyt oikein hyvältä näytä. Ei ollenkaan hyvältä. 

Testi jatkukoon. Jos en seuraavaan perjantaihin mennessä kuule miehestä mitään, on kai pakko ottaa ohjakset omiin käsiin ja todeta, että eiköhän tämä ollut tässä. En minä voi olla ihmissuhteessa, jossa jo puolentoista kuukauden päästä joudun jatkuvasti epäilemään itseäni, suhdetta ja miestä. Enhän minä yleensä edes ole mustasukkainen. En käy läpi jokaista Instagram-kuvasta tykännyttä naista, en pelkää miehen kävelevän sattumalta vastaan käsi kädessä jonkun muun kanssa. En stalkkaa toisen WhatsApp-profiilia vain nähdäkseni, milloin tämä viimeksi on ollut paikalla (viime yönä kello 1.21. Minkähän vuoksi? Ei ainakaan minun.)

Tämä ei tee hyvää minulle. 

CC-kuvat täältä, täältä ja täältä. 

Vaikea hengittää

Deittailu: kirvelevää mustasukkaisuutta, kalvavaa epätietoisuutta, kuristavaa menettämisen pelkoa. Sitäkin se usein on. Tänään enemmän kuin yleensä. 

Vain muutama päivä sitten iloitsin siitä, kuinka olen ehkä viimein löytänyt ihmisen, jonka kanssa on hyvä olla. Deittailuvaiheen keveällä, kepeän iloisella hattaralla on kuitenkin musertava taipumus sulaa yhä nopeasti kuin se ilmestyykin. Vaikka mitään ei oikeastaan ole edes tapahtunut, pelkään äkkiä, että tämä kaikki onkin taas päättymässä. 

En tiedä, mistä tunne tarkalleen johtuu. Vielä torstaina kuljimme käsi kädessä kaupungilla,  moikkasimme ystäviäni, jaoimme muurikkalätyn. Jenkkitutkija houkutteli minua hankkimaan liput samoille festareille, joille hänkin on menossa. Jatkoimme hänen luokseen, jäin yöksi. 

Aamu oli omituisen vaisu. Pyörimme molemmat sängyssä hereillä pitkään, silittelin miehen selkää ja odotin huomiota, jota en kuitenkaan saanut. Kumpikaan ei puhunut, ei osannut tehdä oikein mitään. Lopulta lähdin miehen luota epävarmempana kuin sinne saavuin.

Vietin viikonloppua ystävieni luona eri kaupungissa. Parin viikon takaisen reissun aikana ja vielä viime viikollakin ollessani toisella puolella Suomea viestittelimme jatkuvasti, toivottelimme hyvää yötä ja huomenta, ylikäytimme hymiötä 😘. Nyt miehen viestit olivat kuitenkin äkkiä niukkasanaisia ja harvassa. Lauantaina kerroin innoissani illasta, lähettelin hassuja kuvia. Vastaus: "Not much going on here. Hope you're having a great time!" Eikä muuta.

Sunnuntain hyvänyön viestissä pusuhymiön sijaan pelkkä 😊, maanantaina ei enää sitäkään. 

Eilisestään mies kertoi vain "I'm not feeling too well. – – Had to leave work early – –." Samana iltana mies oli kuitenkin lisännyt Instagramiinsa (jota hän ei välttämättä tiedä minun seuraavan) kuvan näköalapaikasta, siitä samasta, jonne hän minut vei deittailutaipaleemme alussa. 

Se ei ole paikka, jonne mentäisiin yksinään. 

Kun aloimme tapailla, kävin jossain vaiheessa deittisovelluksessa vilkaisemassa, mistä keskustelumme olikaan alkanut ja havaitsin ilokseni, ettei mies ollut käyttänyt sovellusta viikkokausiin. Tänään minun oli pakko tarkistaa uudestaan: paikalla viimeksi eilen. 

Yritän takoa päähäni järkeä: 

Parista hymiöstä on turha päätellä yhtään mitään. 

Instagram-kuvia voi lisätä jälkeenpäinkin. Näköalapaikalla voi käydä yksinään tai kaverin kanssa. 

Deittipalvelussa voi tsekata viestit, jos yhdessä ei ole sovittu vielä sovelluksen poistamisesta. 

Kaikella todennäköisyydellä pelkään ihan turhaan, olen vainoharhainen ja perusteettoman mustasukkainen. 

Silti päässäni on alkanut syntyä tarina, joka menee jotakuinkin näin: Perjantaiaamuna mies äkkiä tajusi, ettei näe minussa enää mitään kiinnostavaa, ei todellista tyttöystäväainesta. Kun lähdin pois kaupungista, hän ymmärsi asian entistä selvemmin, piti pieniä kuulumisiani tylsinä ja tyhjänpäiväisinä. Palasi takaisin deittisovellukseen, sopi treffit. Kipusi näköalapaikkaan, suuteli auringonlaskussa jotakin aivan toista tyttöä. Yrittää nyt viestiä minulle mahdollisimman niukasti, jotta tajuaisin lopulta itsekin: yhteistä tulevaisuutta ei ole. 

Ajatuskin ahdistaa, oksettaa, lamauttaa. On vaikea hengittää. 

On se mahdollista. Epäonnisen suhdehistoriani valossa: täysin mahdollista. Eikä mies tekisi edes väärin, teknisesti. Emme ole sopineet mitään, emme luvanneet mitään toisillemme, emme edes lisänneet toisiamme FB-kavereiksi. Jos tämä katkeaisi, minulle jäljelle jäisi vain oluttapahtuman tyhjä mainoslasi, ei muuta.

Tietysti kaikki saattaa olla vain pääni sisällä. Jokin kertoo silti: kaikki ei ole niin kuin oli. 

Illalla aion lähettää viestin ja kysyä, haluaisiko mies nähdä huomenna. Jos vastaus on vaikeasti kiertelevä ei, tiedän, mitä odottaa. Mitä pelätä jälleen. 

26. treffikumppanini: huomaavainen lääkisopiskelija

Tämän postauksen piti olla kovin toisenlainen. 

Vain muutama päivä sitten kerroin siirtyneeni sinkkuudesta tapailuvaiheeseen, heränneeni vielä samana aamuna ihanan miehen vierestä. Tarkoitukseni oli kertoa tarina, joka alkaa ensimmäisistä treffeistä ja päättyy alkavan suhteen tyytyväiseen tasapainoon ja odottavaan onneen, tulevaisuuden lupaukseen, valoon pitkän pimeyden jälkeen. 

Niin kuvittelin kaksi päivää sitten. Viime yönä tarina taipui kuitenkin toiseen suuntaan. Äkkiarvaamatta, varoittamatta, olenkin jälleen tyhjän päällä.

Aloitetaan kuitenkin alusta. 

Lokakuun lopussa sain suosikkipalstallani Suomi24 Treffeillä mutkattoman mukavan viestin mieheltä, jonka nimeän opiskelualansa perusteella Lääkäriksi, vaikkei hän olekaan vielä valmistunut. Miehessä oli kaikki kunnossa: fiksu teksti, hyvä kuva, elämän palaset paikoillaan. Ikä tosin mietitytti aluksi: kaksi vuotta vähemmän kuin minulla, joka olen vuosikaudet julistanut kaikille, etten kiinnostu itseäni nuoremmista miehistä. Mitään muuta vikaa en kuitenkaan löytänyt, joten päätin antaa mahdollisuuden, astua itse määrittelemieni hölmöjen rajojen ulkopuolelle. 

Tapasimme kahvilassa. Aluksi juttu vaati vähän käynnistymisaikaa ja huomasin jännittäväni ja höpötteleväni liikaa tyhjyyttä täyttääkseni. Hiljalleen keskustelu alkoi kuitenkin sujua, ja lopulta poistuimme vasta kun kahvila sulkeutui. Halasimme, vaihdoimme numerot ja sovimme tapaavamme toistekin. Ikä ei tuntunut enää kovinkaan oleelliselta seikalta.

Seuraavilla treffeillä kävimme syömässä ja kuljimme merenrantaan. Täydeksi yllätyksekseni Lääkäri oli varautunut kävelyretkeemme: hän oli ottanut mukaan kaakaota ja pientä syötävää ihan vain treffejämme varten. Olin vaikuttunut ja ilahtunut. Olin jo melkein unohtanut, millaista on, kun toinen ihminen panostaa johonkin ihan vain minun vuokseni. Suutelimme ensimmäisen kerran, kävelimme käsi kädessä takaisin kohti keskustaa.

Seuraavalla viikolla mies pyysi minut luokseen syömään: itse graavattua lohta, täydelliseksi liekitettyä crème brûléeta. Juttu sujui, viini maistui, olin edelleen kovin yllättynyt ja onnellinen. Jäin yöksi. 

Sen jälkeen kaikki alkoi kulkea omalla painollaan: tapasimme muutamia kertoja viikossa, katsoimme leffoja sängyssä, laitoimme ruokaa ja kävimme katsomassa, kun kaupungin jouluvalot sytytettiin. Opin Lääkärin ovikoodin, totuin siihen että hän otti äänekkäästi tikittävästä pöytäkellostani paristot yöksi pois. 

En rakastunut välittömästi ja päätä pahkaa – en ollut aivan heti varma, onko meillä riittävästi yhteistä. Taustamme olivat erilaiset, poliittiset arvomme hieman toisistaan poikkeavat, tapamme viestiä erityyliset. Vähitellen vakuutuin kuitenkin siitä, että vaikka ajattelimme joistakin asioista eri tavoilla, pystyimme keskustelemaan niistä järkevästi ja kiinnostavasti. Väittelimme filosofiasta, ihmisoikeuksista ja sukupuolten välisestä tasa-arvosta, nousimme keskiyöllä sängystä piirtelemään keskusteluaihettamme havainnollistavia matemaattisia käyriä. 

Huomaamattani ihastuin. Lääkärin lähellä oli helppoa ja mutkatonta olla. Hän veti minua puoleensa enemmän kuin kukaan aikoihin, osasi katsoa silmiin ja rutistaa tiukasti kun sitä tarvitsin. Nukahdin hänen viereensä usein hymy huulilla. Ajattelin, että kaikki oli hyvin. 

Samaan aikaan minussa eli kuitenkin pieni epävarmuus, jonkinlainen hienoinen huoli, joka teki minut aavistuksen verran varautuneeksi, esti antamasta kaikkeani. Tiesin, että Lääkäri oli eronnut pitkästä suhteesta vain muutamia kuukausia aikaisemmin, enkä voinut olla miettimättä, vertaisiko hän minua eksäänsä. Etsisikö vain korviketta, hakisiko laastaria haavoihin? Olin huomaavinani pieniä merkkejä edellisestä suhteesta siellä täällä. Sängyssä Lääkärillä oli yhä oma puolensa, eikä sillä ollut mitään tekemistä minun kanssani. 

Tämän viikon aikana kaikki oli kuitenkin mennyt hyvin, keskustelumme olivat venyneet aamuyöhön ja aikaiset herätykset aamupäivään. Eilisiltana saavuin Lääkärin luokse odottavin mielin, itse tehty joulukortti laukussa. Näkisimme viimeisen kerran ennen kuin lähtisin joulunviettoon kotimaisemiin, ihana ilta tiedossa!

Katsoimme leffan ja vähän toista kunnes nuokahtelin, ehdotin nukkumaanmenoa. Valojen sammuttua Lääkäri ei kuitenkaan hakeutunutkaan viereeni kuten tavallisesti, ei puhunut mitään, vältteli katsettani. Kysyin, onko kaikki hyvin. 

Ei ollut. Kaikki ei tosiaankaan ollut hyvin.

Vaikka Lääkäri oli vakuuttanut päässeensä yli edellisestä suhteesta, niin ei sitten ollutkaan. Kuluneella viikolla hän oli törmännyt eksäänsä ja herättänyt ajatukset, jotka luuli jättäneensä jo taakseen. Ei enää tiennyt mitä tahtoi, tahtoiko mitään. 

Vaikka minulla oli ollut aavistukseni, olin järkyttynyt ja yllättynyt – ja pohjattoman surullinen. Katselimme toisiamme silmiin, yritimme löytää sanat eteen tulleelle esteelle. Lääkäri halusi miettiä tilannetta, selvittää asioita itselleen. Sovimme, että pidämme taukoa joululomien ajan, kun olemme joka tapauksessa eri kaupungeissa. Hän miettii, minä odotan. 

Ymmärsin ratkaisua, enkä siltikään. Vaikka kuinka taistelin vastaan, kyyneleet kastelivat tyynyn ja sumensivat sanani. Itkemisestä ei tullut ollenkaan loppua, murhe pakahdutti ja lamaannutti minut täysin. Ajattelin laukussani yhä odottavaa joulukorttia, <3:llä minä. Lääkäri otti syliinsä, halasi ja silitteli, pyysi anteeksi. Lohdutti juuri niin kuin pitääkin. Silti nyyhkytin vielä kauan sen jälkeen kun hänen hengityksensä oli tasaantunut uneen. 

Aamulla kyyneleet palasivat heti kun avasin silmäni. Paljoa en puhunut. Lääkäri oli ihana ja ymmärtäväinen, halasi tiukasti, sanoi kauniita sanoja. Kysyi, milloin palaan kaupunkiin. Sanoi, että soitellaan. Annoin joulukortin ja kävelin bussipysäkille silmät turvonneina, huulet rohtuneina, sydän tyhjänä.

Soitellaanko tosiaan? Ei aavistustakaan. Aloite on nyt hänellä, kaikki on hänestä kiinni. En aio lähetellä viestejä ellei hän lähetä, en roikkua perässä väkisin. Kahden viikon päästä olemme jälleen samassa kaupungissa ja silloin tiedän, onko meillä vielä tulevaisuutta. 

Yleensä en usko taukoihin ihmissuhteissa. En juuri koskaan.
Yritän valmistaa itseäni pahimpaan. 

Huomenna on vuoden pimein päivä. Valo pakenee ennen kuin on ehtinyt kunnolla saapuakaan.

CC-kuvat täältä, täältä, täältä ja täältä. 

Prioriteetit järjestykseen

Minne katosi päivät? En tiedä, mutta marraskuuta viedään, eivätkä elämäni kuviot ole muuttuneet miksikään. Töissä on yhtä mukavaa kuin ennenkin, gradu on yhtä keskeneräinen kuin ennenkin, minä vähintään yhtä sinkku kuin ennenkin. "Vähintään" siksi, että jossain vaiheessa sinkkuelämäni sentään sisälsi jos jonkinlaista säätöä ja sutinaa. Nykyään harvemmin.

Vuosien ajan elämässäni pyörivien miesten määrä on korreloinut kohtalaisen hyvin aamuyölle venyvien opiskelijabileiden määrän kanssa. Tänä vuonna olen jättäytynyt aktiivitehtävistä, ja samalla bileidenkin määrä on laskenut. Lisäksi omanikäiseni ja vanhemmat miehet ovat alkaneet siirtyä yliopistosta työelämään, eikä viikonlopun suunta ole enää automaattisesti opiskelijajärjestön tanssilattia. Voitte siis päätellä, mihin suuntaan potentiaalisten miesten määrä on kääntynyt. Viiden pisteen vihje: ei ylöspäin. 

Olen minä parilla treffeillä käynyt, tarkistanut Suomi24-viestini, viuhtonut Tinderiä vasemmalle ja oikealle. Silti: ei ketään maailmaani mullistavaa, ei miestä jonka kanssa edes harkitsisin yhteistä elämää. Vanhoista tapauksista ei ole apua. Vakitapauksen paluu ei ollutkaan varsinaisesti paluu, sillä emme ole olleet yhteydessä yhteisen yömme jälkeen. Sijoittajaa en ole nähnyt kuukausiin. Suomenruotsalaisherra kertoi tänään muuttavansa vuodenvaihteessa työn perässä toiselle puolelle Suomea. 

Siksi olen yrittänyt tutustua uusiin ihmisiin, olla sallivampi, päästä yli typeristä ennakkovaatimuksistani. Ollaan jo siinä pisteessä, että voisin ehkä potentiaalisesti harkita meneväni treffeille pitkähiuksisen tai itseäni nuoremman miehen kanssa. Kai. Ehkä. Olen koettanut pitää silmäni auki baarissa, tehnyt jopa ilmoituksen Facebookin sinkkuryhmään. (Monta tykkäystä, nolla treffipyyntöä.)

Kun mitään ei vieläkään ole kuulunut, olen jatkanut elämääni ihan onnellisena itsekseni. Hamstrannut romaaneja, nähnyt ystäviä, käynyt kummallisen nimisillä ryhmäliikuntatunneilla. (Sh'bam, CXWORX, Piloxing Barre. Kuka näitä keksii?) 

Ensimmäistä kertaa koko elämässäni viherkasvini ovat alkaneet pysyä hengissä. Johonkin minunkin pitää huolenpitoni kohdistaa. 

Huomaan olevani umpikujassa: mitään ei tapahdu, ellen itse tee jotain, ellen muuta jotakin muutakin kuin Tinderin profiilikuvaa. Oikeastaan vastaus on selvääkin selvempi. Gradu. Sen tulisi nyt olla tärkein tavoitteeni, tärkeämpi kuin satunnainen Tinderin selailu tai samaa kaavaa toistavat perustreffit. Kunhan maisterin paperit ovat kädessä, elämä on taas edessä ihan uudella tapaa. Töissä on hyvä mahdollisuus vakipaikkaan, jatkuva huono opiskeluomatunto katoaa ja iltaisin on taas aikaa harrastaa jotain aivan uutta. Juuri nyt mikään ei estä minua valmistumasta, ellei sitten oma laiskuuteni.  Työ ei ole tunteihin sidottu, harrastukset eivät ole aikaan sidotut, minä en ole kehenkään sidottu. 

Olen huomannut puhuvani elämästäni sitten kun -muodossa. Sitten kun ehdin harrastaa, menen yksinlaulutunnille. Sitten kun opinnot ovat takana, luen maailmankirjallisuuden klassikot. Sitten kun vähän laihdutan, saan varmasti helpommin huomiota. Ja sitten kun löydän sopivan miehen, ei minulta mitään puutu. Sitten elämässä on kaikki kohdallaan. 

Niinpä niin. 

Joka tapauksessa seuraavien kuukausien aikana aion keskittyä elämässäni kerrankin johonkin muuhun kuin sopivan miehen etsintään. Tulee kohdalle kun on tullakseen – en voi laittaa muuta elämääni paussille vain sen takia, etten ole onnistunut löytämään sopivaa ihmistä, niin kipeästi kuin sitä haluaisinkin. 

Hiljaiselo saattaa jatkua blogin puolella vielä jonkin aikaa. Kokonaan en kuitenkaan katoa mihinkään. 

Toisen naisen kengissä

Silläkin uhalla, että menetän kaikenlaisen moraalisen uskottavuuteni ja kunnioitukseni, nyt on tunnustettava jotain: lähdin perjantaina varatun miehen matkaan. En vahingossa enkä tietämättäni, vaikka mielelläni niin väittäisinkin. Kyseessä on sama mies, joka on vilahtanut blogissa jo muutaman kerran. Hauska, mukava, hyvännäköinen tyyppi – jolla on toisessa kaupungissa asuva tyttöystävä, on ilmeisesti ollut jo monta vuotta.

Miten tähän päädyttiin? Jo ensimmäisellä tapaamisellamme reilu vuosi sitten sain sellaisen käsityksen, että mies on minusta kiinnostunut. Näin kirjoitin blogiini joulukuussa 2013: "Samalla tutustuin toiseenkiin tyyppiin, jonka kanssa juttelu sujui vähintäänkin mukavasti. Illan kuluessa pyörimme jatkuvasti yhdessä, tanssimme, juttelimme, nauroimme. Kiinnostavan oloinen tapaus, ihan hyvännäköinenkin. Vastoin parempaa tietoa olisin ehkä väittänyt, että hän yritti aivan selvästi iskeä minua."

Tuolloin "parempi tieto" kertoi, että herra olisi ollut kihloissa asti, mutta tästä en ole edelleenkään saanut varmuutta. Varattu joka tapauksessa, sen tietävät kaikki. 

Ensimmäisen kohtaamisemme jälkeen olin pian varattu myös itse aina syksyyn asti, enkä muista, että olisimme tällöin olleet kovinkaan paljon tekemisissä. Syksyn kuluessa olemme kuitenkin vaihtaneet silloin tällöin muutamia sanoja lämpimään sävyyn ja mies on toisinaan kiikuttanut käteeni drinkin ihan pyytämättä ja yllättäen. Joulukuussa tilanne kulminoitui muutamiin jatkopusuihin, minkä jälkeen mies ilmeisesti pyrki hieman välttämään vauhdikkaita juhlia samassa paikassa kanssani. Nyt ymmärrän hyvin, minkä vuoksi.

Perjantaina olimme jälleen tutussa paikassa juhlimassa, tunnelma oli katossa ja kummatkin meistä kovasti menotuulella. Jonkinlaista kemiaa välillämme oli, siitä ei pääse mihinkään: pyörimme koko illan yhdessä, enkä voi väittää, ettenkö olisi huomannut, että miehen elkeet olivat selvästi lähentyvää sorttia. Jossain vaiheessa sain taas muutaman pusun ja melko yksiselitteisiä ehdotuksia siitä, että voisin jatkaa iltaa hänen luokseen.

En lähtenyt siltä seisomalta, viivyttelin vastaustani. Ehdotukset kuitenkin toistuivat ja mies tuntui olevan niiden suhteen tosissaan. Neljän aikaan myönnyin; hyppäsimme samaan taksiin. Mies maksoi.

Perillä olin totta puhuen vähän liian väsynyt ja vähän liian humalassa, jotta yöstä olisi voinut tulla erityisen ikimuistoista. Aamu sujui ihan mukavissa tunnelmissa, ei mitään suurempia jäätymisiä. Kävellessäni bussipysäkille minulla oli oudon huoleton olo. Tuntui siltä, että nyt pitäisi katua, enkä silti oikein osannut.

Luulen, että mies on hoitanut sitä puolta minunkin edestäni. Eilen vuorossa olivat vielä toisetkin juhlat, jonne itse ilmestyin vasta jatkoille, ja siinä vaiheessa mies oli jo kadonnut paikalta. Ehkä parempi niin.

Vähän tässä pitää kuitenkin pysähtyä miettimään. Teinkö väärin? Jollakin mittarilla ihan varmasti kyllä. En tosiaankaan tahtoisi olla tyttöystävän kengissä enkä tietenkään haluaisi, että joku muu lähtisi oman poikaystäväni luokse yötä viettämään.

Toisaalta en millään tavoin tunne naista, vaikka olenkin hänet joskus ohimennen nähnyt. Kavereiden miehiin en missään nimessä koskisi, mutta tässä tapauksessa minulla ei ollut mitään erityistä sidettä tyttöön. Pohjimmiltani olen sitä mieltä, että niin kauan kuin petetty ei ole kolmannen osapuolen ystävä, vika ja vastuu on viime kädessä täysin pettäjän harteilla. Varattu osapuoli on se, joka on rikkonut lupauksensa ja pettänyt luottamuksen, hän eikä kukaan muu.

Tässä tapauksessa oli täysin selvää, että mies oli meistä se aloitteellinen toimija. Jos tyttö en olisi ollut minä, se olisi luultavasti ollut joku toinen. Moni muukin on huomannut, että kyseisellä herralla on juhlissa usein iskumoodi käynnissä, vaikken olekaan kuullut, että juttu olisi muiden kanssa ihan näin pitkälle mennyt.

En ole ratkaisustani mitenkään ylpeä, mutta en välttämättä myöskään kadu tai toimisi toisin, vaikka mahdollisuus tulisi. Vähän surullista, mutta sinkkuna oppii tarttumaan tilaisuuteen lähteä mukavan miehen matkaan silloin kun sellainen tulee kohdalle. Olen valmis menemään melko pitkälle, että aina ei tarvitsisi herätä yksin.

Tällaiseenkin se toisinaan johtaa.

CC-kuvat täältä ja täältä.

Huithapelina

Useimmiten pidän itseäni ihan järkevänä ja harkitsevaisena ihmisenä. Ajattelen ennen kuin toimin, mietin tekojeni seurauksia, en lähde mukaan mihinkään mikä voisi myöhemmin kaduttaa. 

Jostain syystä olen kuitenkin miesten suhteen toisinaan melkoinen huithapeli. Monesti noudatan ennemmin hetken mielijohdetta kun tarkempaa harkintaa ja katson helpommin hetkeen kuin pitkälle tulevaisuuteen. Olen lähtenyt kolmena peräkkäisenä yönä kolmen eri miehen matkaan, vaikka heistä kaikki tunsivat toisensa. Olen jättänyt festaripäivän välistä lähteäkseni avoautoajelulle puolituntemattoman miehen kanssa ja varannut lennot Saksaan kahdesti tapaamani Brittimiehen luokse. Usein ratkaisut ovat osoittautuneet hyviksi. Esimerkiksi avoautoajelu toi mukanaan elämäni ehkä parhaat treffit. Saksan-reissun kohtalosta en tietenkään vielä tiedä.

Toisinaan päähänpistot eivät ole aivan niin erinomaisia.

Perjantaina oli näköjään jälleen spontaanien päätösten ilta. Olimme muutaman entisen työkaverini kanssa iltaa istumassa ja sitten baarissa. Valomerkin tultua lähdin kotia kohti yksinäni, ja yöbussissa viereeni istui ihan mukavan oloinen joskin firman pikkujoulujen jäljiltä hieman humalainen mies, jonka kanssa vaihdoimme jostain syystä pari sanaa. Jo ensimmäisestä lauseestani mies suureksi yllätyksekseni tunnisti heti murteeni, vaikka ei omien sanojensa mukaan ollut edes samalta suunnalta kotoisin, ja jotenkin rupesimme juttelemaan. Jotenkin tulin  viidentoista minuutin aikana myös luvanneeksi yöpaikan.

Jo bussissa tajusin, että jutussa ei ehdottomasti ole minkäänlaista tulevaisuutta, mutta tiesin myös, että kaksin on kivempi herätä kuin yksin. Asiat johtivat toisiin. Yöllä koskin ohimennen miehen kättä ja tajusin jotain, mitä en aiemmin ollut huomannut: nimettömässä oli sormus. Siinä vaiheessa oli melko lailla myöhäistä tehdä mitään, joten annoin asian olla. Eihän se minun vikani ollut, en ollut tiennyt asiasta mitään. En olisi ottanut miestä luokseni, jos olisin. Aamulla mies tajusi onneksi lähteä kotiinsa varsin pian, eipä meillä suurempaa juteltavaa ollut. Olin kuulevinani hänen mutisevan ovella "vitun pikkujoulut".

Muistelin kuulleeni jossain välissä myös miehen nimen, ja Facebook-stalkkaus paljasti lisäjärkytyksen: profiilikuvakin oli vaimon kanssa otettu, ja julkisista päivityksistä päätellen pariskunta oli saanut ihan vastikään myös vauvan.

Melkoinen perheenisä. Toisaalta miehen elkeet olivat kyllä sellaiset, etten hetkeäkään usko, että olisin ollut mitenkään ainut toinen nainen. Sääliksi käy perhettä. Mikä ihmisen ajaa tuollaiseen? Ei meillä niin syvää sielujen sympatiaa ollut, että sen vuoksi kannattaisi perheonni tai avioliitto vaarantaa.

En ymmärrä. En arvosta.

CC-kuvat täältä ja täältä.

Treffikulttuuri kunniaan

Amerikkalaisia draamasarjoja katsoessa mieleen nousee yksi kysymys: onko se todella noin helppoa? Treffeille pyytäminen, nimittäin. Tiedätte varmaan, mistä puhun. 

Mies törmää naiseen ja auttaa tätä nostamaan ostoksensa takaisin kassiin. Kaupassa molemmat tarttuvat samaan muropakettiin. Odotushuoneessa on jonoa. Lentokoneessa satutaan vierekkäisille paikoille. Hissi jumittuu. Vaihdetaan ihan vain pari sanaa arkisessa tilanteessa, ja treffit on sovittu noin minuutissa.

Tapahtuuko tätä tosielämässä?  Kyllä vain. Monessa maassa treffikulttuuri kukoistaa huomattavasti eloisammin kuin Suomessa. Treffeille voi pyytää tuntematontakin ihmistä ilman sen suurempaa kynnystä, eivätkä mahdolliset pakit ole maailmanloppu. 

Ollessani reissussa Lontoossa odottelin ostoskadulla ystäviäni kaupasta. Kuinka ollakaan, juttusille tuli yhtäkkiä nuori, mukavannäköinen mies. Kätteli ja kertoi nimensä, ilmoitti suoraan: näytät mukavalta tyypiltä, olisi hauska tutustua. Olin hämmentynyt, mutta samalla oudon ilahtunut. Tietysti kerroin, että olen pian palaamassa Suomeen, jossa minua jo muutenkin odotetaan. Mies ei ollut millänsäkään. Eipä siinä sitten mitään, selvä juttu, herra ilmoitti ystävällisesti. Take care, hän hymyili vielä jatkaessaan matkaansa. Minuakin hymyilytti. Tällaisia tilanteita saisi sattua kohdalle useamminkin.

Paluulennolla Suomeen viereeni sattui vielä mukavan oloinen nuori suomalaismies, joka rupesi juttelemaan heti koneen noustessa. Matka meni nopeasti niitä näitä rupatellessa ja löysimme paljonkin yhteistä. Loppumatkasta seuralainen kysyi hieman painokkaasti, olenko tuomassa jollekin tuliaisia, ja vastasin myöntävästi, Opettajan kanssa kun silloin vielä seurustelin. Aivan varma en ole, mutta mikäli vastaukseni olisi ollut kieltävä, mies olisi luullakseni hyvinkin saattanut ehdottaa tapaamista tai kysäistä numeroa. Tämäkään juttuhetki ei kuitenkaan tällä kertaa johtanut mihinkään – ja silti erkanimme hyvässä hengessä ja hymyillen.

Mitäkö yritän sanoa? Ehkä sitä, että toivoisin tämänkaltaisia kohtaamisia enemmänkin ihan tavalliseen arkeen. Nettitreffien myötä olen huomannut, ettei haittaa, vaikka toista ei tuntisikaan vielä entuudestaan: treffeillä ehtii kyllä kartoittaa, kolahtavatko kemiat yhteen vaiko eivät. Pakit voi antaa ja ottaa vastaan varsin kohteliaasti, eikä touhussa mitään häviä, ellei voitakaan.

Silti treffikulttuuri ei tunnu vielä oikein iskostuneen suomalaiseen arkeen. Numeroa voidaan kyllä kysyä baaritiskillä tai ruotsinlaivalla, mutta tavalliset arjen kohtaamiset jäävät usein ainoiksi laatuaan. Myönnän syyllistyväni tähän myös itse: vaikka kuinka ajattelisin, että kaupassa ovea pitelevä tai samalla kurssilla istuva mies vaikuttaa kiinnostavalta tyypiltä, mieleenikään ei tulisi tehdä aloitetta aivan tuosta vain. Sehän saattaisi vaikka sanoa ei! 

Ja entä sitten? Tuskinpa kukaan ottaa treffipyyntöä loukkauksena, vaikkei siihen suostuisikaan. Jos ei koskaan kysy, ei anna edes mahdollisuutta myönteiselle vastaukselle. 

Itse en silti ole uskaltanut ehdottaa treffejä edes tutulle ihmiselle. Viime viikkoina olen törmännyt uudestaan vanhaan lukiotuttuuni, varsin hauskaan ja keskustelutaitoiseen mieheen, jonka kanssa olimme aikanaan melko paljonkin tekemisissä ja tulimme hyvin juttuun. Nyt, vuosien päästä, satuimme samalle kurssille, ja tavaksemme on tullut käydä tunnin jälkeen yhdessä syömässä tai kahvilla – välillä kahdestaan, välillä muidenkin kurssilaisten kanssa. Jännittäväksi homman tekee vanha kunnon Tinder. Kuten sanottua, minun tapauksessani palvelu ei suinkaan suodata pois omia Facebook-tuttujani. Kun kyseinen herra sitten tuli vastaan, painoin kuin painoinkin sydäntä. It's a match!  sivusto ilmoitti saman tien.

Kumpikin meistä on varmasti tiedostanut asian, vaikka emme olekaan siitä ääneen puhuneet. Silti kumpikaan ei ole myöskään poistanut match-paria. Tänään kävimme jälleen tunnin jälkeen lounaalla, minkä jälkeen seuralainen halusi ihan oma-aloitteisesti tarjota minulle vielä kahvit, toipa samalla suklaapatukankin. Pieniä eleitä, mutta eleitä kuitenkin.

Olin jotenkin niin ilahtunut, etten huomannut edes sanoa, etten oikeastaan juo kahvia.

Ainakin minulla oli hauskaa, eikä toinenkaan osapuoli aivan kyllästyneeltä vaikuttanut. Tiedostan tietysti hyvin, että tämä kaikki voi edelleen mennä pelkästään vanhan kaveruuden piikkiin. Silti jokin pieni ääni toivoo, että kyseessä olisi jotain enemmänkin. 

Kurssi on omalta osaltani ohi todennäköisesti varsin pian, ja kahvittelujen päättyminen harmittaa jo valmiiksi. Olenkin päättänyt kerätä rohkeutta: jos kaikki jatkuu samaan malliin, viimeisen tunnin jälkeen aion ilmaista, että kahvit sopisivat kyllä jatkossakin.

Ei se ota, jos ei annakaan.

CC-kuvat täältä, täältä ja täältä.

Yllättävä Tinder-kohtaaminen

Pari vinkkiä miehelle:

– Älä jätä kumppaniasi tekstiviestillä.

– Jos nyt kuitenkin jätät, älä ainakaan etsi seuraa Tinderistä viikon kuluttua erosta.

– Jos nyt kuitenkin etsit, älä ainakaan ilmaise haluavasi selvästi vakavampaa seuraa, jos olet juuri perustellut entisellesi, että olet menettänyt uskosi rakkauteen ja parisuhteeseen.

– Jos nyt kuitenkin ilmaiset, älä ainakaan laita profiilikuvaksesi entisen tyttöystäväsi ottamaa otosta.

– Jos nyt kuitenkin laitat, älä ainakaan juuri sitä seesteistä juhannuskuvaa, jota tämä kuvasi pitkään ja hartaasti ja jota turhaan ehdotti profiilikuvaksesi. Tiedoksi: hän puhui Facebook-, ei Tinder-profiilista.

– Jos nyt kuitenkin tämänkin teet, älä ainakaan ihmettele, että entinen tyttöystäväsi lähettää sinulle Facebookissa itkuisia viestejä ja kertoo, että on paha olla.

Tällaista eilen. Luulin päässeni eteenpäin jo aivan kivasti, väärässä olin. 

Onhan se rationaalisesti ihan järkevää, että Opettaja haluaa jatkaa eteenpäin ja laittaa Tinder-profiiliinsa edustavia otoksia, joista yksi nyt vain sattuu olemaan minun ottamani.

Pahalta se kuitenkin tuntuu. 

(Ja tosiaan: Tinderissäni on yksi pieni vika. Se ei näytä yhteisiä tuttavia eikä suodata omia Facebook-ystäviäni pois minulle näytettävien miesten joukosta. No, ainakin minulle alkaa hiljalleen valjeta, kuinka moni omista tutuistani onkaan haku päällä. Tähän mennessä neljä entistä heilaa bongattu.)

Hyviä uutisia

Viimeinen viikko on sisältänyt lähinnä opiskelustressiä ja flunssaa, mutta ei niin huonoa ettei jotain hyvääkin:

 

Nettideittailu taitaa ihan oikeasti toimia. 

 

Muutamassa postauksessa olen puhunut Opettajasta, jonka tapasin ensimmäistä kertaa pari viikkoa sitten. No, yhteydenpito on jatkunut, ja koko ajan minusta tuntuu enemmän ja enemmän siltä, että tässä voisi nyt oikeastikin olla jonkinlaista potentiaalia.

Ei toki pitäisi hyppiä asioiden edelle: oikeastaan emme ole edes nähneet kuin kolme kertaa. Eilen kävin ensimmäistä kertaa hänen luonaan. Katsottiin elokuvaa, syötiin iltapalaa, ei mitään sen ihmeellisempää. Ei tarvinnut: yhdessäolo oli mukavaa ja luontevaa ihan niinkin. Yöllä Opettaja piti minua kainalossa tiukemmin kuin kukaan pitkään aikaan. 

Nettideittiprofiilini ovat pysyneet kiinni ja saavat edelleen pysyä. Viikonloppuna päädyin bileistä ihan vain yksin omaan sänkyyni, vaikka paikalla olivat sekä Vakitapaus, Sijoittaja että Suomenruotsalaisherra. Kadetti olisi kai halunnut nähdä, mutta olin kiireinen, kuumeinen - ja suunnitellut muutenkin viettäväni aikaa lähinnä Opettajan kanssa, jos jonkun.

Tällä hetkellä kaikki tuntuu kovasti hyvältä. Kaksi pientä probleemaa tosin on: sekä deitti numero kolmetoista että Kadetti ovat laitelleet viestejä, ja pohdin, olisiko reilumpaa sanoa ihan vain suoraan  kummallekin, että haluan nyt tällä hetkellä pysytellä ihan vain kaverina - niinhän asia nimittäin on. 

 

Onko korrektia ilmoittaa asia deittikumppanille pelkällä tekstiviestillä, jos olemme kuitenkin tavanneet jo kahdesti? Kolmas tapaaminen tuntuu vähän turhalta, jos tiedän vastauksen joka tapauksessa olevan ei. Soittaakin kai voisin, mutta jotenkin se tuntuu hankalalta. Olen ihan riittävän huono sanomaan ei edes tekstillä, saati sitten puhelimessa. Erityisen romanttisiksi treffimme eivät joka tapauksessa vielä edenneet, joten olisiko ystävällinen ja perusteltu tekstiviesti aivan mahdoton juttu?

Mitä Kadettiin tulee... Jaa-a. Hänen kanssaan pelkkä tekstiviesti taitaisi tuntua vähän hölmöltä, varsinkin kun hän ei kuitenkaan suoranaisesti ole koskaan ilmaissut olevansa sen vakavammin kiinnostunut eikä ehkä olekaan. Olettaapahan vain muuten vain, että olen aina halukas viettämään hänen kanssaan öitä, kun siihen mahdollisuus tarjoutuu. Ehkä parempi on pysytellä nyt ihan kivoissa ja ystävällisissä väleissä ja mainita kaveruudesta sitten jos ja kun tapaaminen tulee taas ajankohtaiseksi. Noin periaatteessa tahtoisin ehdottomasti pysyä vielä hyvissä väleissä, mutta sen suurempi kanssakäyminen tuntuu vähän teeskentelyltä, kun oma kiinnostus suuntautuu aivan toisaalle.

Ei onneksi mitään ylitsepääsemättömiä esteitä - eiköhän tämä tästä lutviudu.

 

Minulla on ikävä Opettajaa jo nyt.

Vaikea, vaikeampi, paras

Pidän haasteista. Ihan kiva juttu noin muuten, mutta valitettavasti sama seikka pätee myös ihmissuhteisiini: mitä vaikeammin tavoiteltava mies on, sitä enemmän ihastun. Sitoutumiskammoinen, vain satunnaisesti tunteitaan paljastava Sijoittaja saa sydämeni lyömään joka ikinen kerta nopeammin, kuten myös Suomenruotsalaisherra, joka oikeastaan on jo kerran antanut minulle pakit. Samoin Kollega, joka teki edellisellä tapaamisellamme oharit; samoin Brittimies, joka sattuu asumaan toisella laidalla Eurooppaa. Tahdon mahdottomia.

 

 

Ja sitten toisaalta: kyllästyn nopeasti, jos mies ihastuu minuun liian ilmeisesti tai liian nopeasti. Viime talvella tapailin hetken teekkaripoikaa, joka halusi suunnilleen kuukauden jälkeen ottaa pussailukuvia ja miettiä yhteistä tulevaisuutta. Minun silmissäni hän muuttui saman tien pelkäksi kaveriksi. 

 

Kadettiin puolestaan olin ihastunut niin kauan kuin törmäsimme pari kertaa vuodessa, kaikki oli kauhean epävarmaa enkä yhtään tiennyt, tykkääkö hän minusta tosissaan vai ei. Viimeisen puolen vuoden sisällä hän on kuitenkin koettanut järjestää tapaamisia tämän tästä, lähettänyt viestejä (joihin vastaan ihan liian suurella viiveellä, jos vastaan) ja kysellyt ihmissuhdetilanteestani (sinkku edelleen, kuinkas muutenkaan). Kuinka ollakaan: tunteeni ovat hitaasti mutta varmasti haihtuneet. Eivät vielä kokonaan, mutta kuitenkin siinä määrin, että kysely seuraavasta tapaamisesta saattaa enemmän ärsyttää kuin ilahduttaa. 

Niin kuin nyt esimerkiksi eilen. Edessä tyhjä viikonloppu, suunnitelmissa istua koneella ja lukea tappotahdilla tenttikirjaa. Englanninkielistä minitekstiä tuhat sivua, tenttiin alle kaksi viikkoa. Sitten Kadetti ilmaisee, että hänelläkin olisi viikonloppu vapaana, voisi tulla käymään tässä kaupungissa. Ei ainakaan vähiten minun takiani, päättelen rivien välistä.   

Katsotaan, on vähän kiire. En voi luvata mitään. Pitää lukea tentteihin.

Kadetti on kuitenkin sinnikäs. Hänenkin pitää opiskella. Mehän voidaan opiskella yhdessä!

Hmm ehkä joo. Mutta mun sitten tosiaan pitää lukea koko ilta. Oon silloin tehokkaimmillani. 

Niin kuin oikeasti olenkin.

 

No mutta entäs mitä teen ennen iltaa?

Opiskelen mä silloinkin, vähän hitaammin vain.

En saa sanottua, että minä ihan oikeasti olin ajatellut viettää sunnuntain aivan kaikessa rauhassa itsekseni. Ja yhtäkkiä hänen pieni visiittinsä onkin vienyt siihen, että opiskelemme kai sitten huomenna koko illan yhdessä ahtaassa yksiössäni. Yöpaikkakin taitaa olla Kadetin toiveissa, hän kun tosiaan sattuu asumaan melko lailla kaukana.

Miksi en osaa sanoa ei?

Mutta ei se helppoa ole, ei kun ottaa huomioon, kuinka kauan meilläkin on ollut juttua. Kadetti tuntuu olevan kovin varma siitä, että minä tahdon aina nähdä, että tänne voi aina tulla yöksi, että pidän aina kädestä ja pussaan, nyt ja jatkossa. Ihana mies hän onkin, en minä sitä kiistä. Kokonaan vetovoima ei vieläkään ole kadonnut. En minä tahtoisi olla tyly, en pahoittaa yhtään kenenkään mieltä. Silti tämä ei vain tunnu enää niin hyvältä kuin pitäisi. 

 

Teen asiat itselleni kovin vaikeiksi. Tavoittelen niitä joita en koskaan voi saavuttaa ja ohitan ne, jotka selvästi voisin. Eipä mikään ihme, ettei sinkkuelämälle näy loppua.

CC-kuvat täältä ja täältä.