Liian pian

Olen jälleen ajanut itseni umpikujaan. Puhun kauppatieteilijästä, jonka kanssa olin viime kirjoituksessa lähdössä toisille treffeille. Nyt, neljänsien treffien jälkeen, edessäni on alkanut hahmottua tuttu kuvio. 

Näin se menee: lupaava suhteen alku, jossa olisivat kaikki palaset valmiina. Mukava, fiksu ja kivannäköinen mies, jolla on hyvä huumorintaju, sujuvat sosiaaliset taidot ja paljon yhteistä puhuttavaa kanssani. Mielekäs työpaikka, loppusuoralla olevat opinnot, riittävästi menemistä ja tekemistä ja silti tilaa vakavammallekin suhteelle – ei huono ollenkaan.

Silti palaset eivät aivan loksahda kohdalleen. Yhdessäolo on helppoa ja mukavaa, mutta ei taianomaista. Keskustelu on mutkatonta mutta kovin keveää: jaamme hauskoja sattumuksia nuoruudestamme ja opiskelijavuosiltamme ja intoudumme juttelemaan ruuanlaitosta, mutta emme puhu yhteiskunnasta, emme ihmissuhteista, emme mistään sellaisesta, mitä en voisi jakaa kenen tahansa tuttavan kanssa. Höpöttelen iloisesti ja huoletta, mikä voisi olla hyvä merkki muttei oikeastaan ole: suurten ihastusteni kanssa jännitän enemmän ja mietin sanojani tarkemmin, vaikka se ei aina päällepäin näykään.

Toisilla treffeillä kävimme yhdessä maistelemassa viiniä ja tapaksia. Sain hyvänyönsuukon. Kolmannella tapaamisellamme kävimme ulkoilmakahvilassa ja kävelimme merenrannassa. Mies otti minua kiinni kädestä. Neljänsillä treffeillä kävimme lähikaupassa ja Alkossa, teimme yhdessä ruokaa ja jaoimme viinipullon. Aterian jälkeen siirryimme sohvalle, päädyimme vähän läheisempiin tunnelmiin ja kävimme keskustelun, jonka olisin ehkä mieluummin jättänyt käymättä. 

Mies: "Taidan tykätä susta aika paljon."

Minä: (Pitkä hiljaisuus.) "Kiva kuulla."

Mies: "Tietenkään en tiedä, mitkä sun omat fiilikset on...?"

Minä: "Hmmmmjooniinmäkinsusta." (Epämääräistä muminaa.)

Toivon kovasti, että olisin voinut tarkoittaa sanojani. Totuus kuitenkin on, että ihastuksentunnustus tuli omasta näkökulmastani aivan liian pian enkä voinut vastata siihen takaisin täydellä sydämellä. Emme me toisiamme vielä tunne, emme tarpeeksi. Emme ole puhuneet tulevaisuudesta tai toiveistamme, emme käyneet romanttisen kutkuttavia yöllisiä WhatsApp-keskusteluja emmekä jakaneet itsestämme kuin pienen pintaraapaisun. 

OKCupidin kysymyksistä yksi kuuluu näin: "Ensimmäisten treffien jälkeen treffikumppanisi tunnustaa rakastavansa sinua. Onko se sinusta a) romanttista b) pelottavaa?" Vastaukseni on ehdottomasti b) pelottavaa. 

Vähän sama fiilis pätee tähänkin: en halua ihastuksentunnustuksia ennen kuin minkäänlaisia tunteita on omalla puolellani edes kehittynyt. En missään tapauksessa olisi halunnut myöskään johtaa harhaan, mutta mitä muutakaan olisin voinut? En edelleenkään tiedä, miten olisin voinut olla sekä rehellinen että välttää loukkaamasta toista ja pilaamasta koko iltaa.

On kurjaa joutua myöntämään, että en ole yhtään niin ihastunut kuin mielelläni olisin, varsinkaan kun miehessä itsessään ei ole mitään varsinaista vikaa. On hirvittävän mukavaa, kun joku ottaa pitkästä aikaa kainaloon ja silittelee hiuksia. Mutta kun mies tulee lähelle, suljen silmäni ja ajattelen tahattomasti aivan eri miehiä kuin sitä, joka juuri istuu vieressäni.

Fyysinen vetovoima, se kuuluisa kipinä, ei harmi kyllä kuuntele järjen ääntä. Olisiko tässä hyvä ja luotettava perheenisä? Ehdottomasti. Veisinkö tämän miehen luokseni jatkoille? Ehkä, jos muutakaan ei olisi kiikarissa. Kieltäytyisinkö iki-ihastusteni yökutsuista tämän miehen vuoksi? En usko. 

Sinä on riittävästi vastausta. Jos en edes alussa ole riittävän ihastunut ja innoissani, että haluaisin sulkea muut miehet pois mielestäni, että jaksaisin vastata jokaiseen viestiin ja että odottaisin viidensiä treffejämme toiveikkaana, tämä ei taida riittää.

Viikko sitten törmäsin kotikadullani täysin sattumalta Sijoittajaan ja vaihdoimme pari sanaa. Ei mitään arjesta poikkevaa, ja pelkästään se heitti ajatukseni raiteiltaan koko loppuillaksi. Sen sijaan niinkin iso asia kuin suora ihastuksentunnustus tuoreimmalta treffikumppaniltani ei näköjään herätä minussa mitään tunteita. Jatkoa on vaikea nähdä.

Mutta kuinka kertoa se toiselle? Pelkkä tekstiviesti tuntuisi tässä tilanteessa liian tylyltä. Mutta olisiko yhtään sen reilumpaa sopia treffit, joille mies ilmestyisi iloisen toiveikkaana, ja kertoa sitten uutiset ilman minkäänlaista ennakkovaroitusta?

Jos onkin kurjaa saada pakit, ei niiden antaminenkaan mukavaa ole. Harmittaa jo etukäteen.

CC-kuvat täältä, täältä ja täältä.