sunnuntai 16. marraskuuta 2014

Huithapelina

Useimmiten pidän itseäni ihan järkevänä ja harkitsevaisena ihmisenä. Ajattelen ennen kuin toimin, mietin tekojeni seurauksia, en lähde mukaan mihinkään mikä voisi myöhemmin kaduttaa. 

Jostain syystä olen kuitenkin miesten suhteen toisinaan melkoinen huithapeli. Monesti noudatan ennemmin hetken mielijohdetta kun tarkempaa harkintaa ja katson helpommin hetkeen kuin pitkälle tulevaisuuteen. Olen lähtenyt kolmena peräkkäisenä yönä kolmen eri miehen matkaan, vaikka heistä kaikki tunsivat toisensa. Olen jättänyt festaripäivän välistä lähteäkseni avoautoajelulle puolituntemattoman miehen kanssa ja varannut lennot Saksaan kahdesti tapaamani Brittimiehen luokse. Usein ratkaisut ovat osoittautuneet hyviksi. Esimerkiksi avoautoajelu toi mukanaan elämäni ehkä parhaat treffit. Saksan-reissun kohtalosta en tietenkään vielä tiedä.

Toisinaan päähänpistot eivät ole aivan niin erinomaisia.



Perjantaina oli näköjään jälleen spontaanien päätösten ilta. Olimme muutaman entisen työkaverini kanssa iltaa istumassa ja sitten baarissa. Valomerkin tultua lähdin kotia kohti yksinäni, ja yöbussissa viereeni istui ihan mukavan oloinen joskin firman pikkujoulujen jäljiltä hieman humalainen mies, jonka kanssa vaihdoimme jostain syystä pari sanaa. Jo ensimmäisestä lauseestani mies suureksi yllätyksekseni tunnisti heti murteeni, vaikka ei omien sanojensa mukaan ollut edes samalta suunnalta kotoisin, ja jotenkin rupesimme juttelemaan. Jotenkin tulin  viidentoista minuutin aikana myös luvanneeksi yöpaikan.

Jo bussissa tajusin, että jutussa ei ehdottomasti ole minkäänlaista tulevaisuutta, mutta tiesin myös, että kaksin on kivempi herätä kuin yksin. Asiat johtivat toisiin. Yöllä koskin ohimennen miehen kättä ja tajusin jotain, mitä en aiemmin ollut huomannut: nimettömässä oli sormus. Siinä vaiheessa oli melko lailla myöhäistä tehdä mitään, joten annoin asian olla. Eihän se minun vikani ollut, en ollut tiennyt asiasta mitään. En olisi ottanut miestä luokseni, jos olisin. Aamulla mies tajusi onneksi lähteä kotiinsa varsin pian, eipä meillä suurempaa juteltavaa ollut. Olin kuulevinani hänen mutisevan ovella "vitun pikkujoulut".



Muistelin kuulleeni jossain välissä myös miehen nimen, ja Facebook-stalkkaus paljasti lisäjärkytyksen: profiilikuvakin oli vaimon kanssa otettu, ja julkisista päivityksistä päätellen pariskunta oli saanut ihan vastikään myös vauvan.

Melkoinen perheenisä. Toisaalta miehen elkeet olivat kyllä sellaiset, etten hetkeäkään usko, että olisin ollut mitenkään ainut toinen nainen. Sääliksi käy perhettä. Mikä ihmisen ajaa tuollaiseen? Ei meillä niin syvää sielujen sympatiaa ollut, että sen vuoksi kannattaisi perheonni tai avioliitto vaarantaa.

En ymmärrä. En arvosta.


CC-kuvat täältä ja täältä.

keskiviikko 12. marraskuuta 2014

Jotakin mitä odottaa

Blogi on viime aikoina ollut hiljainen. Samoin oma elämäni. Pari edellistä viikkoa ovat koostuneet lähinnä opiskelusta, Orange Is the New Black -sarjasta, kokouksista sekä juhlista, joista olen päätynyt kotiin poikkeuksetta yksin. 

En ole jaksanut erityisemmin nettideittailla, en tutustua uusiin ihmisiin, en käydä treffeillä.

Jotain suurta on silti tapahtunut. 

Tämän syksyn aikana olen tajunnut, että elämässäni on tällä hetkellä yksi ainoa mies, jota en saa pois mielestäni. Yksi ainut ihminen, jonka lähettämät viestit saavat vatsan täyteen perhosia, jonka sanat kääntävät suupielet ylöspäin ja mielen mylläkälle. En tiedä, onko jutussa aitoa potentiaalia enkä oikeastaan edes sitä, onko toinen osapuoli tosissaan kiinnostunut minusta. Olen kuitenkin hiljalleen ymmärtänyt, että se ei selviä kuin yhdellä tapaa.

Varasin tänään lentoliput Saksaan. 

Alle kuukauden päästä vietän viikonlopun Brittimiehen luona. Perjantaista maanantaihin, neljä päivää ja kolme kokonaista yötä. 

En tiedä, miten päin olla. Tämä on joko todella huono tai todella hyvä idea, ei mitään siltä väliltä.

On täysin mahdollista, että perillä huomaankin, ettei meillä todellisuudessa ole mitään juteltavaa tai että Brittimies on jo ehtinyt ihastua johonkin toiseen. Saatan joutua viettämään yöni vieraspatjalla ja katsoa kuinka Brittimies yrittää minun huomaamattani näpytellä illalla viestiä jollekin aivan toiselle tytölle. Mistäpä minä tiedän. Olemme viettäneet aikaa yhdessä ehkä kahdeksan tuntia ikinä, emme sen enempää. Emme ole kertaakaan käyneet avointa keskustelua omista tunteistamme, eikä minulla ole aavistustakaan, mitä Brittimiehen parisuhde-elämässä on syksyn aikana tapahtunut. Tässä valossa reissu tuntuu oikeastaan aivan järjettömältä.

Ja silti toisaalta. Entä jos? En melkein uskalla sanoa sitä ääneen, mutta tietysti toivon, että tässä on jotain enemmän. Että tällaisella järjettömällä reissulla on syynsä. En minä aivan kenen tahansa perässä ympäri Eurooppaa lentelisi.

Mitä viikonlopusta seuraa, sitä en vielä osaa mitenkään miettiä. Tällä hetkellä tiedän vain sen, että en osaa jatkaa elämääni enkä rakastua tosissani kehenkään, ennen kuin selvitän, mitä minun ja Brittimiehen välillä on.

"Please book the flights and give me something to look forward to. It seems surreal that you will actually come here but it seems like you will be :)", Brittimies vastasi aiemmin päivällä.

Nyt todellakin on jotakin mitä odottaa.