Kahdeksas deittini: ihan kiva punapää

Eiliset treffit tulivat ja menivät. Treffikumppani oli jälleen aika lailla sellainen kuin olin kuvitellutkin: ihan kivan oloinen, työssäkäyvä talouspuolen ihminen. Punatukkainen, kaikin puolin tasapainoinen poika. Tavallinen tapaus - enkä vähän liiankin.

Juuri alkuviikosta juttelin kavereideni kanssa siitä, millainen on unelmiemme mies. Kolme neljästä oli sitä mieltä, että silmälasit ovat varsin jees - kunhan ne ovat paksusankaiset ja hieman hipster-henkiset, eivät mitkään ohuet insinöörilasit.  Voi olla, että tällaiset asiat tuntuvat joistakin pieniltä ja merkityksettömiltä sivuseikoilta, mutta en silti voinut sivuuttaa sitä tosiasiaa, että pojalla oli kuin olikin juuri sellaiset lasit, joita vain pari päivää sitten yhdessä kauhistelimme. 

Älkää käsittäkö väärin: en minä itsekään mikään tyyliguru ole, enkä vaadi mitään huippumerkkejä ja uusimpien trendien hallintaa. Minusta ei ikinä olisi pitämään muotiblogia ja edustamaan kauppareissullakin, kulkemaan jatkuvasti valtavirran edellä. Ei kuitenkaan myöskään pahasti sen jäljessä. Jos ei itse huomaa, että pienikokoinen, metallisankainen lasimalli meni pois muodista jo melkein kymmenen vuotta sitten, päättelen vähän väistämättä, että se kertoo tyylitajusta jotain muutakin.

Silmälasit ja omaan makuuni ehkä hieman turhan hentoisen ruumiinrakenteen olisin tietysti pystynyt antamaan anteeksi, jos kaikki muu olisi toiminut ja juttu olisi vienyt mennessään saman tien. Näin ei kuitenkaan käynyt. Oli kiva jutella, mutta niin kuin parilla muillakin treffeillä, aiheet pyörivät aika lailla paikoillaan: töissä ja opiskelussa lähinnä. Yritin laventaa keskustelua, mutta ennen kuin pääsimme mihinkään sen syvemmälle, poika hyppäsi aina eri asiaan kysymällä jostain muusta, harrastuksista, kesälomasta. Pari tuntia meni ihan mukavasti jutellen, mutta en oikein jaksa uskoa, että juttua lopulta riittäisi hirveän paljon pidemmälle.

Lopussa tein silti juuri sen mokan, jota eilisessä postauksessa niin kovasti vannoin välttäväni.

"Ois kiva nähdä uudestaankin", poika sanoi. Ja mitä vastasinkaan?

"Joo", suustani pääsi, vaikka tiesin ihan täysin varmasti, että tässä ei nyt ole kyseessä mikään vuosisadan romanssi. Voi ei, mikä siinä ei-sanassa on niin kovin vaikeaa?

Tilanne on kuitenkin sikäli plus miinus nolla, että tänään sain viimein kerättyä rohkeuteni ja ilmoitettua deitille numero 5, että juttu ei nyt jatku sen pidemmälle. Koska tiesin heikkouteni puhelimessa, tyydyin vain kirjoittamaan pitkän tekstiviestin ja pahoittelemaan, että ilmoitan asian sillä tavoin. Kaikki menikin yllättävän hyvin. Poika kiitti rehellisestä vastauksesta ja toivotti hyvää jatkoa, no hard feelings.

Eihän se niin vaikeaa ollutkaan. Kunpa muistaisin sen myös jatkossa.

Vaikeudesta sanoa ei

Olen ajautunut pienimuotoiseen pattitilanteeseen. Viimeisen parin viikon aikana olen käynyt treffeillä kolmen eri miehen kanssa, ja kaikki ovat tahtoneet tavata minut uudelleenkin. Kiva juttu tietysti sinänsä, ihan mukaviahan he ovat olleet. Nyt ollaan kuitenkin siinä tilanteessa, että olen kerennyt tavata jokaisen jo toisenkin kerran ja jonkinlaisia ratkaisuja olisi pian tehtävä.

Kylmä totuus taitaa olla, että tiedän itse, että ainakin kaksi näistä kolmesta eivät nyt kuitenkaan sytytä minua sen suuremmin. Olen pohjimmiltani varsin nopea ihastuja, ja toistaiseksi olen tuntenut jo ensimmäisillä treffeillä, jos jonkinlaisia kipinöitä on ollut ilmassa. Jos saapuva tekstiviesti aiheuttaa kuitenkin pikemminkin ahdistusta kuin ilon läikähdyksen ja kaikki muut menot menevät mahdollisten jatkotreffien edelle, selvää on, etten ole pohjimmiltani kovinkaan täysillä mukana jutussa. Tai siis jutuissa.

Pahinta tietysti on, että kaikki kolme toista osapuolta tuntuvat olevan. Saan tämän tästä viestejä, puheluita ja pyyntöjä lisätä Facebook-kaveriksi. Vastailen kun jaksan, juttelen takaisin vähän tyhjänpäiväisiä ja lupaan katsoa sopivaa tapaamisaikaa sitten joskus loppuviikosta. Facebook-kaveruudesta olen toistaiseksi kieltäytynyt kohteliaasti paitsi sen ainoan ainakin jossain määrin potentiaalisen kohdalla. Tunnen hirveän huonoa omaatuntoa, enkä siltikään saa sanottua suoraan, että kiitos, mutta ei kiitos.

Erityisen tyhmältä oma käytökseni tuntuu siinä valossa, että tiedän ihan omakohtaisesti, kuinka ikävää on, jos juttu jatkuu pidemmälle, eikä toinen sitten kuitenkaan haluakaan sen enempää. En haluaisi itse toimia niin ja tietynlaista etäisyyttä olen yrittänytkin pitää, mutta eihän se tietenkään riitä. Suorat sanat ovat ainoa, mikä auttaa, ja niiden lausuminen on uskomattoman vaikeaa.

Esimerkki: sunnuntaina otin puhelimen käteen soittaakseni deitti numero 7:lle, peruakseni illan treffit ja sanoakseni, ettei tästä nyt kuitenkaan tule lopulta sen enempää. Miten kävi? Peruin treffit puolipätevän tekosyyn varjolla, mutta sen sijaan että olisin päättänyt jutun, tulinkin lupautuneeksi treffeille seuraavana viikonloppuna. Sunnuntaina menen sitten kyseisen herran luokse. Noh, ehkä on parempi antaa vielä viimeinen mahdollisuus ja kertoa sitten ihan kasvokkain, ellei jutusta edelleenkään tunnu tulevan sen kummempia.

Deitti numero 5 on vielä haastavampi tapaus: jo ensimmäisillä treffeillä hän muitta mutkitta oletti, että seuraavakin tapaaminen tulee, enkä hennonnut väittää vastaan, kun toinen oli niin varma asiastaan. Sama toisilla treffeillä: ei sen kummempaa keskustelua fiiliksistä, vain useampi seuraavaa tapaamisaikaa tiedusteleva tekstari jälkeenpäin. Tästä miehestä tiedän niin varmasti, ettei juttu etene, että kolmas tapaaminen tuntuu ylipäätään vähän turhalta, mutta kun kuitenkin jo toista viikkoa olen epämääräisesti lupaillut seuraavaa tapaamista, olisiko kuitenkin reilua nähdä vielä viimeisen kerran ja puhua asiasta kasvokkain? Vai pääsisimmekö molemmat helpommalla, kun vain soittaisin ja sanoisin, ettei tapaaminen taitaisi kuitenkaan johtaa mihinkään? En osaa päättää.

Deitti numero 6:n tapaan mielelläni uudestaan. Hauska poika, vaikken mistään sen vakavammasta osaa vielä sanoakaan. Joka tapauksessa unohdin omaisuuttani hänen luokseen edellisillä treffeillä, joten tapaaminen on väistämättä edessä. Ei haittaa ollenkaan, mutta vähän silti pelottaa, käykö tässä niin, että toinen rupeaa liian nopeasti odottamaan enemmän kuin mihin sitten itse kuitenkaan olen valmis.

Olen liian kiltti ja sen vuoksi hirveän ilkeä. En tahtoisi pahoittaa kenenkään mieltä sanomalla suoraan ei, joten viivytän vastausta, jolloin se pahoittaa mielen vain kahta kauheammin.

Tänä viikonloppuna aion kuitenkin ottaa itseäni niskasta kiinni ja sanoa suoraan, mitkä fiilikseni ovat. Niin vaikeaa kuin pakkien antaminen onkin sen jälkeen kun treffeillä on tosiaan käyty, helpompaa se on nyt kuin myöhemmin.

Vähän hävettää myöntää, mutta kun joka tapauksessa aion kertoa täällä rehellisesti nettideittailustani, kerrotaanpa tämäkin: olen itse asiassa jo siirtänyt katseeni eteenpäin. Täksi illaksi olen sopinut treffit uuden tyypin kanssa. Säädöstä viisastuneena olen kuitenkin vakaasti päättänyt, että mikäli suurempia tunteita ei herää, teen sen selväksi mieluummin heti tänään kuin vaivalloisesti myöhemmin.

Kun kyse on tunteista, on kiltimpää olla suora kuin hellämielinen.

Kuvat: We Heart It

Fiksu profiili, fiksuja vastauksia

Nettideittiaiheisia keskusteluja lukiessani olen monesti ihmetellyt, kuinka negatiivisia kokemuksia monilla naisilla tuntuu nettideittailusta olevan. Välillä tekstien perusteella saa sellaisen käsityksen, että kaikki sivustoilla olevat miehet ovat jos jonkinlaisia törkimyksiä.
 

On naimisissa olevia pettäjiä, väkivaltaisia juoppoja, mielenvikaisia stalkkereita ja törkeyksiä huutelevia setiä. Viesteissä haukutaan kuvia tai profiilitekstiä, lähetellään pyytämättä alastonkuvia tai valehdellaan suut ja silmät täyteen. Treffeillä puolet tekee oharit ja loput ovat jotain aivan muuta kuin ovat väittäneet: polttavat vaikka sanoivat olevansa savuttomia, painavat 40 kiloa enemmän kuin profiilikuvassaan, ehdottavat saman tien seksiä vaikka väittivät olevansa vakavampaa seuraa etsimässä.

 Siksi tuntuukin oudolta, että itse en ole tällaisiin henkilöihin juurikaan törmännyt, vaikka lasken saaneeni yhteydenottoja vähintään sadaltaviideltäkymmeneltä, luultavasti lähemmäs kahdeltasadalta mieheltä. Muutaman kerran olen toki saanut viestin varatulta tai aivan liian vanhalta mieheltä tai minulle on ehdoteltu pelkkää sänkyseuraa, vaikka etsin aivan muuta. Kohtelias mutta tiukka kieltäytyminen on kuitenkin aina mennyt perille, ja haukkumisia en ole saanut päälleni yhtään ainuttakaan kertaa.
 

Asiaa pohdittuani olen tullut siihen tulokseen, että niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan: omalla profiilillaan ja käytöksellään voi vaikuttaa varsin paljon siihen, minkä tyylisiä lähestymisiä saa. Ajatuksella tehty profiili tuo mukanaan ajatuksella kirjoitettuja yhteydenottoja, kepeästi hutaistu taas jos jonkinlaista yrittäjää.
 

Jos tarkoituksena on etsiä fiksua seuraa, ensimmäinen askel on tehdä omastakin profiilista ainakin jossain määrin fiksu. Kuvan tulisi olla siisti ja hyvälaatuinen, edustava muttei mauton. Jos nainen laittaa itsestään hieman suttuisen kuvan jossa meikki on mallia maalipurkki, suu muka-seksikkäällä mutrulla ja puoli rintavarustusta jo valmiiksi esillä, on turha ihmetellä, miksi "kaikki" miehet tahtovat vain sänkykumppania: kuva lähettää jo lähtökohtaisesti viestin, joka karkoittaa fiksummat ja sitoutumishaluisemmat ja vetää puoleensa niitä aivan muita.

 Myös tekstillä on väliä. On totta, että nettideittailussa on naisten markkinat, ja yhteydenottoja varmasti tulee, vaikkei jaksaisi kirjoittaa profiilitekstiinsä juuri muuta kuin "ota selvää ;)", "kysymällä selviää lisää" tai "olisitko se oikea?" Silti naisiakin on palstalla sen verran paljon, että aidosti mukavilla, menevillä ja ajattelevilla miehillä on mahdollisuus valita myös toisin ja ottaa yhteyttä ensisijaisesti niihin, jotka kertovat itsestään vähän enemmänkin ja osoittavat olevansa muutakin kuin nätti naama ja rivin verran tyhjänpäiväistä tekstiä. Siksi myös naisella on syytä panostaa profiilitekstiinsä: persoonaa peliin, kliseet pois ja jotain ihan oikeaa sanottavaa, niin hyvä tulee.
 

Parasta on, jos profiilista välittyy määrätietoisuus: tekstistä näkyy, että nyt ollaan hakemassa vähän muutakin kuin ketä tahansa peitonheiluttelijaa, eikä aivan ensimmäinen vastaantulija kelpaa. Epätoivoisuus tai lannistuneisuus vetää puoleensa helppoheikkejä ja huijareita. Jos sen sijaan osoittaa olevansa fiksu ja itsevarma jo heti alussa, moni vedättäjä ei viitsi edes yrittää.
 

En sano, että pitäisi olla ylimielinen tai snobi, mutta jos varmuudella tietää, mitä hakee, se kannattaa myös ilmaista. Voi olla, että se merkitsee muutamaa aloitusviestiä vähemmän, mutta jos nuo viestit olisivat joka tapauksessa tulleet vääränlaisilta ihmisiltä, sehän on pelkästään eteenpäin. Jos etsii pidempiaikaista seuraa, kannattaa panostaa ja olla tosissaan myös profiilissaan: ei olla vain "katselemassa, mitä täältä löytyisi", hakemassa "seikkailua" tai "kokeilemassa tällaistakin", vaan ihan oikeasti etsimässä kumppania vakavaan suhteeseen, arkea ja juhlaa jakamaan.

 Kristinuskon ja aika monen muunkin uskonnon oppeja lainaten myös netissä kannattaa kohdella muita niin kuin haluaisi itseään kohdeltavan. Vaikka yhteydenottaja ei kiinnostaisi millään tavoin, asian voi ilmaista joko välinpitämättömyydellä, töykeällä töksäytyksellä tai niin että molemmille jää hyvä mieli. Jutuista päätellen aika moni nainen ei ylipäätään edes vaivaudu vastaamaan - minusta se on tökeröä ainakin silloin, kun toinen on selvästi käyttänyt aikaa viestin kirjoittamiseen.
 

Kohtelias "ei kiitos" ei paljoa vaadi. "Kiitos viestistä! Vaikutat mukavalta ja rehelliseltä tyypiltä, mutta - -. Oikein mukavaa syksyn jatkoa ja onnea etsintöihin! :)" Kas näin, aikaa meni minuutti tai pari. Toiselle luultavasti kävi selväksi, että tämä juttu ei sen pidemmälle jatku, mutta tämänkaltainen toivottelu tuskin herättää spontaania vihareaktiota, todennäköisemmin vain kiitokset vastauksesta ja hyvän jatkon toivotukset takaisin.
 

Yllättävää kyllä pidättyvä kohteliaisuus tepsii usein jopa törkimyksiin. Itse sain kerran seksiehdottelun, johon vastasin kiittämällä viestistä mutta toteamalla, että profiilistani pitäisi kyllä käydä varsin selväksi, että sellaista seuraa en missään tapauksessa ole hakemassa. Yllätyksekseni sain jopa anteeksipyynnön ja pahoittelun siitä, jos loukkaannuin!
 

Toisella kertaa annoin lähestyjälle pakit varsin erilaisiin elämänarvoihimme vedoten. Toinen vaikutti sen verran meditatiiviselta ja henkiseltä tyypiltä, että omat ajatukseni eivät yltäneet aivan samoihin sfääreihin. Vastaukseksi sain yllättävän kärkkään viestin: "Just tuollaisia te kaikki naiset ootte!" Ihan rauhallisesti totesin, että jos henkilö todella luokittelee koko sukupuolen pelkästään yhden yksittäisen mielipiteen perusteella, minulla ei olisi ollut haluakaan tutustua enempää.
 

Kului viisi minuuttia, ja sain ystävällisen, kohteliaan anteeksipyynnön. Oli kuulemma vain niin turhauttavaa saada jatkuvasti pakkeja. Ymmärtäähän sen, mutta ei sitä silti tarvitsisi muihin purkaa. Kun kuitenkaan itse ei lähde mukaan henkilökohtaisuuksiin, toinenkin osapuoli ymmärtää usein käyttäytyvänsä hölmösti. Lopussa toivoteltiin toisillemme jälleen mukavaa jatkoa puolin ja toisin.
 

Tiiviisti siis: jos etsit fiksua ja vakavasti otettavaa seuraa, tarkista, että omakin profiilisi on fiksu ja tekee selväksi, mitä olet hakemassa. Kun saat aloitusviestin, mieti, millaisen vastaanoton itse haluaisit omalle lähestymisyrityksellesi saada. On kivempi saada edes lyhyt vastaus kuin ei vastausta ollenkaan. On kivempi saada ystävällinen kieltäytyminen kuin masentava lyttääminen.
 

Ihmiset ovat ihmisiä myös nimimerkin takana. Netti ei ole mikään syy heittää kohteliaisuussääntöjä ja käyttäytymisnormeja roskiin. Sitä paitsi: kuka tietää, vaikka juttukumppani olisi vielä tulevaisuuden naapurisi, työkaverisi, esimiehesi?
 

Jos oikein hyvin käy, ties vaikka puolisosi.
 

Kuvat: We Heart It

Toinen ja kolmas deittini: kohteliaat kauppispojat

Toinen ja kolmas deittikumppanini olivat monella tapaa hieman samankaltaisia: kohteliaita, kivannäköisiä ja fiksuja kauppispoikia, jotka eivät sitten kuitenkaan sytyttäneet sen enempää.

Ensimmäisen kanssa kävin aamiaisella kivassa pienessä kahvilassa tavallisena lauantaiaamupäivänä. Treffikumppanini oli jo työelämään siirtynyt kauppatieteilijä, fiksu ja hyvinpukeutuva, ulkonäkönsä puolesta suorastaan huomattavan komea. Emme olleet aikaisemmin ehtineet keskustella viesteissä oikeastaan paljonkaan, ja tapaaminenkin meni vähän niitä näitä jutellessa. Kyseltiin harrastuksista, keskusteltiin perheestä ja opiskelutaustoista. Ei kuitenkaan sen enempää. Tuossa vaiheessa olin itse kerennyt juuri käydä ekoilla treffeillä rokkipojun kanssa, ja totta puhuen voi olla, että omat ajatukseni harhailivat tuolla hetkellä enemmän edellisissä kuin meneillään olevissa treffeissä.

Oli toki mukavaa, mutta keskustelun jatkaminen vaati jatkuvaa panostusta - juttu ei lähtenyt sujumaan aivan itsestään siten kuin se parhaimmillaan tekee. Reilun tunnin päästä aloimme molemmat puuhastella lähtöä. Poika maksoi minunkin aamupalani ja saatteli vielä vähän matkaa, kaikin puolin herrasmies siis. Lähtiessä halasimme hyvästiksi, mutta kumpikaan ei puhunut seuraavasta tapaamisesta, ei silloin eikä myöhemmin. Emme enää ottaneet yhteyttä, ja miksipä olisimmekaan? Oli kivaa, muttei niin kivaa, että siitä olisi mitään sen suurempaa tullut.

Toisen kauppispojan kanssa juttu oli pitkälti samankaltainen. Fiksu, kohtelias ja ihan söpökin (ei tosin samalla tavoin suoranaisen komea) tapaus. Poika oli kysellyt perääni useampaankin kertaan jo aiemmin, mutta tuolloin olin kieltäytynyt ja vedonnut tapailevani toista, mikä tietysti oli siinä vaiheessa ihan tottakin. Kun sitten taas palasin treffipalstoille, tämä herra otti saman tien uudelleen yhteyttä, eikä minulla ollut sen kummempaa syytä kieltäytyäkään: mukavan oloinen tyyppi, vaikka eivät meidänkään viestimme mitenkään erityisen pitkiä tai syvällisiä olleet.

Tapasimme eräällä puutarhalla, käveleskelimme ympäriinsä puistoteitä pitkin ja poikkesimme sympaattiseen ulkoilmakahvilaan kupposille. Aika meni mukavasti ja puhuttavaa oli, mutta jossain vaiheessa minusta alkoi tuntua, että minä olin se, joka puhui enemmän. Hölöttelin vähän niitä näitä, hiljaisuutta välttääkseni kai. Sinänsä juttelu oli ihan luontevaa, mutta ei tälläkään kertaa erityisen syvällistä: työ, opiskelu ja asuinpaikka ovat toki ihan kivoja aiheita, mutta keskustelumme olisi voitu käydä melkein keiden tahansa välillä - en tuntenut mitään sen suurempaa kipinää. Lopuksi kävelimme vielä keskustaan ja poika kysyi fiiliksiäni. Sanoin, että ihan kivat, puhuimme ohimennen mahdollisesta seuraavasta tapaamisesta. Myöhemmin vaihdoimme vielä pari viestiä, mutta poika tuntui siirtävän vastuun tapaamisen sopimisesta minulle, ja lopulta kumpikaan ei sitten saanut aikaiseksi ehdottaa uusia treffejä. Ehkä hyvä niin: en oikein usko, että nekään olisivat mihinkään johtaneet.

Yhteenveto: mukavia poikia, muttei mitään sen enempää. Tapaamiset osoittivat, että vaikka kaikki kriteerit täyttyisivät paperilla helposti, se ei silti vielä millään tapaa takaa, että perhoset rupeaisivat automaattisesti lentelemään vatsanpohjassa. Joskus törmää kummallisiin oletuksiin siitä, että kunhan musiikkimaku, elämäntavat ja taustat osuvat tarpeeksi hyvin kohdalleen ja typerät "synkkausprosentit" ovat korkealla, se riittää. Näin asia ei missään tapauksessa ole.

Tietynlaiset muodolliset vaatimukset työstä, harrastuksista tai koulutustaustasta ovat vain lähtökohta: välttämätön, muttei vielä millään tavoin riittävä edellytys toimivalle suhteelle. Ihmiset voivat vastata kysymyslomakkeisiin täsmälleen samalla tavoin, mutta se ei auta yhtään mitään, jos toisen kanssa ei tunnu olevan muuta juteltavaa kuin päivän sää.

Kuvat: We Heart It

Profiili kuntoon, osa 2: Profiilikuvan valinta

Yksi nettideittailun ikuisuuskysymyksistä on profiilikuva ja sen merkitys. Toisten mielestä on pelkästään pinnallista edes laittaa tai vaatia profiilikuvaa, toiset taas eivät juuri muuta katsokaan. Itse uskaltaisin väittää, että profiilikuvalla todella on merkitystä, eikä siinä ole lähtökohtaisesti mitään väärää. Ulkonäkö vaikuttaa ihmisistä muodostettaviin mielikuviin ja kanssakäymiseen tavallisessa arkielämässä, joten totta kai sama pätee myös netissä. Kuva ei ole kaikki kaikessa, mutta jos haluaa tehdä fiksun vaikutelman ja panostaa profiiliinsa, kannattaa käyttää hetki myös sopivan otoksen valintaan eikä lätkäistä ensimmäistä vastaantulevaa räpsäisyä itseään edustamaan.

Ensimmäinen valinta on tietysti se, laittaako kuvansa ylipäätään näkyville vaiko ei. Tätä valintaa tehdessä on tiedostettava, että kuvallinen profiili saa pääsääntöisesti selvästi enemmän yhteydenottoja kuin kuvaton. Jos haluaa pitää kuvansa suurelta yleisöltä piilossa, kannattaa siis varautua ottamaan itse aktiivisemmin yhteyttä muihin - ja tarjota kuvaansa joka tapauksessa varsin aikaisessa vaiheessa keskustelua joko viestiin liitettävän linkin tai mahdollisen sähköpostiosoitteen kautta. 

Kokonaan kuvan näyttämistä tuskin voi välttää, mikäli juttukumppani on ihan täysissä järjissään. On täysin normaalia ja jopa fiksua vaatia juttukumppanin kasvot nähtäväksi ennen ensimmäistä tapaamista: tämä ei ole pinnallisuutta, vaan ihan jo perustavanlaatuinen turvallisuuskysymys. Kun kasvot joka tapauksessa ensimmäisellä tapaamisella paljastuisivat, miksi niitä ei voisi näyttää etukäteen? Jos naama ei miellytä, ei asia lopulta muuksi muutu pelkästään kuvaa panttaamalla - sen sijaan moni potentiaalinen treffikumppani kyllä kaikkoaa tällaisella ylikorostetulla yksityisyydellä. 

Ymmärrän, että jotkut ihmiset ovat työnsä tai asemansa puolesta tehtävässä, jossa omaa kuvaa ei haluta profiiliin ensimmäisenä näytille. Matti Vanhanen tuskin pisti profiilikuvaansa koko kansan näytille seuraa hakiessaan; tunnettu muusikko, urheilija tai poliitikko ei välttämättä halua tulla tunnistetuksi aivan ensimmäisessä käänteessä. Useimmat muut syyt profiilin piilossapitämiselle ovat kuitenkin varsin hataria. 

Tekosyy 1: "Onhan se noloa, jos tutut näkee!" Mutta mitenkäs ne tutut profiilin näkevätkään? Niinpä niin, olemalla treffisivustolla itsekin. Ei siinä silloin luulisi olevan paljon sanomisen varaa, eikä nettideittailussa ole mitään noloa, jos vain ottaa sellaisen asenteen itse. Nettideittailu on seuranhakumahdollisuus siinä missä muutkin - eihän kukaan häpeile sitäkään, että katselee baarissa kiinnostavan näköisiä tyyppejä.

Tekosyy 2: "Olen oikeasti ihan hyvännäköinen, mutta en halua, että ihmiset ihastuvat minuun vain ulkonäön tähden." Usko tai älä: eivät he ihastukaan. Toki joku saattaa ottaa yhteyttä kivan kuvan perusteella, mutta kyllä viestittelyn pohjalta aika nopeasti voi päätellä, onko ajatuksissa ihan oikeasti jotain yhteistä vai onko toinen kiinnostunut vain ulkonäöstä. Tunteet ovat sen verran monimutkainen juttu, että treffeillä tuskin kipinät sinkoilevat pelkästään nätin naaman perusteella, jos mitään todellista sanottavaa ei ole.

Tekosyy 3: "Olen niin ruma, että muuten en saa ikinä ketään." Moni saattaa ajatella, että kunhan viestit alkavat kulkea, toinen osapuoli ehtii ihastua niin syvästi, ettei ulkonäöllä sitten lopulta olekaan mitään väliä. Mene ja tiedä, ehkä näinkin joskus käy. Todennäköisempää kuitenkin on, että pelkkien viestien perusteella toinen ehtii luoda päässään ihan omanlaisen mielikuvan juttukumppanista, ja pettymys onkin kahta kauheampi, kun todellisuus ei sitten vastaakaan sitä. Kun kuvat kuitenkin jossain vaiheessa on tapana vaihtaa, eikö tunnu paljon ikävämmältä, että hyvin alkanut juttu päättyy siihen, että kuvan lähettämisen jälkeen toisesta ei enää kuulu sanaakaan? Parempi olisi ollut heti alkuvaiheessa karsia profiilikuvalla ne, joille pelkkä naamataulu on kynnyskysymys.

Tekosyy 4: "Mutta kun vaimo/mies/avopuoliso/tyttö-/poikaystävä saattaa nähdä." Mene itseesi, olet idiootti. Jos olet varattu, sinulla ei ole mitään syytä pyöriä treffipalstoilla.

Jos profiilikuvansa nyt kuitenkin päättää laittaa näkyville, kannattaa valita hyvin otettu, selkeä ja tunnistettava kuva, jossa ilme on neutraali tai positiivinen ja kuvauspaikka fiksusti valittu. Ota huomioon ainakin nämä:

- Kuvanlaatu ratkaisee paljon. Hyvällä kameralla riittävässä valossa otettu kuva tekee jo itsessään ihmeitä verrattuna rakeiseen, hämyiseen räpsäisyyn. Jo kännykkäkameroillakin saattaa nykyään saada ihan laadukasta jälkeä, ja vaikket itse kameraa omistaisi, varsin suurella todennäköisyydellä moni tuttavasi omistaa. Kun kamerat räpsivät nykyään tilanteessa kuin tilanteessa, huono kuva saattaa pahimmassa tapauksessa välittää viestiä siitä, ettet juuri käy ihmisten ilmoilla tai ettei sinulla ole kovinkaan laajaa tuttavapiiriä.

- Ei itse otettuja peilikuvia, ei ainakaan hämärässä tilassa likaisen peilin edessä salamalla otettuja epämääräisen valjuja kuvia. En ole vielä koskaan törmännyt tämänkaltaiseen otokseen, joka olisi ollut edustava. Ei myöskään vessakuvia, missään tapauksessa ja minkään syyn varjolla!

- Kuvan tulisi olla tunnistettava ja riittävän läheltä otettu. Ei välttämättä mikään naamakuva, mutta kymmenien metrien päässä merenrannalla seisova siluetti tai turistinähtävyyden alla kököttävä pikkuinen piste ei kerro ihmisestä vielä mitään. Mielenkiintoisimpia ovat jossain luonnollisessa tilanteessa kuten harrastuksen parissa otetut kuvat. Passikuvamaiset tuijotuskuvat saattavat sopia työhakemukseen, mutta treffipalstoilla on ihan suotavaa laittaa persoonaakin peliin!

- Kiinnitä huomiota ilmeeseen. Maansa myynyt mutrusuu karkoittaa ainakin minut profiilista ihan välittömästi. Mitään hammashymyä ei välttämättä vaadita, mutta pieni hymynkare tai vähintään asiallisen neutraali ilme tekee ihmeitä. Jos profiilikuvasta välittyvä viesti on "Hakkaan sut!" tai "Minulla ei ole koskaan elämässäni ollut yhtään ystävää, otan kenet vain", ei siinä silloin toinen osapuoli riemusta kilju. Ja tytöt hei, ylimielinen duckface tai ylhäältäpäin otettu bambinkatse oli ehkä ihan jees 15-vuotiaana IRC-Galleriassa, ei enää aikuisen ihmisen seuranhakuilmoituksessa.

- Älä heruta haballa, vatsalihaksilla tai tisseillä. Moni on yhtä mieltä siitä, että liian avonaiset kaula-aukot ovat profiilikuvassa vähän mauton juttu, mutta jostain kumman syystä monet miehet tuntuvat silti kuvittelevan, että itse otettu kuva paidattomasta yläruumiista olisi jotenkin erittäin jees. No, ei muuten ole, riippumatta siitä, onko tyyppi timmissä kunnossa vaiko ei. Ehkä jollekin kelpaa, mutta ainakin itse etsin ennemmin fiksua päätä kuin paljasta kroppaa, ja jälkimmäisen esittely kielii edellisen puutteesta. Kyllä hyvä kunto ja ryhdikäs olemus näkyvät, vaikka päälleen olisi malttanutkin t-paidan verran vetää. 

- Tupakka ja alkoholi pois kuvasta! Ehkä skumppa- tai viinilasi muuten sivistynyttä tunnelmaa henkivässä kuvassa vielä menettelevät, mutta tupakka huulilla tai kaljatuoppi kädessä eivät pahemmin sytytä - etenkään jos vielä profiilikuvassa menee väittämään itseään lähes savuttomaksi tai raittiiksi. Näitä tapauksia todella näkee huvittavan usein. 

Pohjimmiltaan kuva kertoo paljon paitsi varsinaisesta ulkonäöstä myös itse ihmisestä. Nettipalstoilla moni valittaa, että on vain niin ruma ja vastapuoli niin nirso ja pinnallinen, että kaikki jutut kaatuvat siihen. Uskaltaisin kuitenkin väittää, että harva ihminen on niin kerrassaan luotaantyöntävän näköinen, etteikö voisi hyvän kameran, asiallisen taustan, siistien vaatteiden ja kampauksen sekä ystävällisen ilmeen avulla saada vähintäänkin kohtuullista profiilikuvaa. Harva hakee mitään missityttöä tai mallipojua: kunhan vähän huolehtii ulkonäöstään ja viitsii panostaa sopivaan kuvaan, lähestulkoon kuka tahansa voi luoda itsestään mukavan, positiivisen vaikutelman.

Kuvat täältä ja täältä.

Ensimmäinen deittini: rokkipoju

Jotta voisin kertoa siitä, missä deittirintamalla mennään nyt, koen tarpeelliseksi kertoa ensin siitä, missä siellä on menty aiemmin. Niinpä ajattelin omistaa muutaman postauksen verran tilaa aiemmille treffituttavuuksilleni. 

Parasta lähteä liikkeelle ihan alusta. Ensimmäinen deittituttavani kulkekoon nimellä rokkipoju, kuten eräs kaverini hänet kertomani perusteella nimesi. Oikeastaan ulkoinen olemus muistutti pikemminkin skeittipoikaa, mutta bändissä soittaminen oikeuttakoon nimen. 

Kuten aiemmassa postauksessa jo mainitsinkin, sain siis heti ensimmäisenä nettideittailupäivänäni mielenkiintoisen yhteydenoton. Siinä missä moni muu tyytyi kyselemään kuulumisiani tai kertomaan itsestään kahdella rivillä, tämä tyyppi vastasi pitkään profiilikuvaukseeni pitkällä aloitusviestillä, jossa kertoi itsestään varsin mielenkiintoisesti ja värikkäästi. Oikeastaan hän ei edes kysynyt mitään - toivoi vain, että ottaisin yhteyttä takaisin. Minä otin, ja siitä lähti liikkeelle pitkien, varsin nokkelien ja ilahduttavien viestien ketju. Tapaamista poika ehdotti, ennen kuin olin ehtinyt nettideittailla vuorokauttakaan, ja tietysti suostuin. Kaikki vaikutti hyvältä: kiinnostava, kiehtova työpaikka, kiva kuva, mielenkiintoisia vapaa-ajan harrastuksia ja positiivinen, ennakkoluuloton elämänasenne.

Tapasimme arki-iltana mukavassa baarissa, ja juttu luisti heti alkuun siinä määrin että yhdet juomat vaihtuivat toisiin ja kolmansiinkin. Vaikutelma oli täsmälleen sama, jonka olin viestienkin kautta saanut. Emme kyselleet harrastuksista tai perheenjäsenistä, emme lomakokemuksista ja koulumuistoista. Sen sijaan keskustelimme ihan oikeasti, väittelimme politiikastakin. Lähtiessä poika totesi, että en minä nyt ihan hullu ole. Sovimme seuraavan tapaamisen. 

Puoltatoista viikkoa myöhemmin rokkipoju järjesti kotonaan bileet, joihin minäkin sain kutsun. Kun muut lähtivät jatkoille, minä jäin. Poika kutsui niitä elämänsä parhaiksi toisiksi treffeiksi. Aamulla kuljin kotiin hymy korvissa. 

Sen jälkeen tapailimme viikoittain. Pari kertaa poika kävi minun luonani, useimmiten minä hänen. Kävimme syömässä, vierailimme pojan työpaikan juhlissa ja vietimme iltapäiviä ja iltoja pojan kämpässä. Jossain vaiheessa juttu kuitenkin pysähtyi paikoilleen. Yhtäkkiä huomasin, että kaikki tapaamiset sujuivat samalla kaavalla - emme tehneet mitään uutta tai käyneet uusissa paikoissa, vaikka kesä oli kauneimmillaan. Mikä pahempaa, minä aloin olla se, joka otti yhteyttä useammin. Tapasimme enimmäkseen kerran viikossa, vaikkei ollut mitään suoranaista estettä sille, ettemmekö olisi voineet nähdä useamminkin. 

Jossain vaiheessa olin piilottanut oman profiilini deittisivustolta, mutta huomasin, että rokkipoju ei ollut tehnyt samoin ja kun kysyin asiasta, selvisi, ettei hän ollut aikeissakaan tehdä niin. 

Lopulta tein omat johtopäätökseni, otin mukaani pojalta lainaamani kirjan ja kysyin, onko nyt tosiaan niin, ettei innostusta kuitenkaan ole sen suurempaan. Vastaus oli myöntävä. Poika ei kuulemma ollut sitoutumistyyppiä, ei ollut seurustellut sen kummemmin vuosikausiin eikä edes kaivannut suhdetta elämäänsä. Ei ainakaan minun kanssani, päättelin.

En ollut millään lailla yllättynyt, mutta pettynyt silti: vaikka juttu ei ollutkaan osoittanut pitkään aikaan edistymisen merkkejä, poika oli niin mahtava tyyppi, että olisin silti halunnut uskoa johonkin suurempaan. Samalla olin vihainen. Kun kuitenkin jo alkumetreiltä asti ilmaisin profiilissani, että etsin nimenomaan vakavampaa suhdetta, olisi ollut reilua ja rehellistä kertoa jo aiemmin, ettei toisella osapuolella ollutkaan sellaiseen sen suurempia haluja. Minä ihastuin ihastumistani aivan turhaan.

Yhden illan itkin, sitten pistin taas profiilini näytille ja sovin vielä saman viikon aikana parit uudet treffit. 

Kaikesta huolimatta jutusta jäi positiivinen fiilis, ja olen iloinen, että tapasimme. Pidän edelleen rokkipojua loistavana tyyppinä, ja voisin ainakin kuvitella, että jos joskus törmäämme kaupungilla, olisi jopa ihan mukavaa vaihtaa pari sanaa. Ainakin vakuutuin siitä, että nettideittimaailmassa ihan oikeasti piilee loistavia tyyppejä. 

Yksi ongelma tosin on: ensimmäinen deittini asetti riman niin korkealle, että toistaiseksi kukaan muu ei vielä ole pystynyt sitä ylittämään.

Ainakin yhden asian opin. Jos toinen ei tosissaan kiinnosta seurustelumielessä, on parempi ilmoittaa se heti alussa kuin venyttää juttua väkisin. Mitä pidemmin tapailu jatkuu, sitä kipeämmin sen päättyminen sattuu. 

Profiili kuntoon, osa 1: Nimimerkin valinta

Huolellisesti laadittu, persoonallisesti rakennettu profiili on nettideittailun A ja O. Voisi kuvitella, että kyseessä on pohjimmiltaan varsin yksinkertainen prosessi. Valitaan kiva kuva, vastataan pariin kysymykseen ja kirjoitetaan teksti, jossa kerrotaan tiiviisti itsestä ja siitä, mitä ollaan etsimässä. Valmista on!
 

Ei tarvitse selailla profiileja kovinkaan kauan huomatakseen, että homma on monelle silti kaikkea muuta kuin helppo. Profiilien taso ulottuu laidasta laitaan ja harvassa ovat ne, jotka todella on hiottu aivan loppuun asti niin hyvin, ettei parantamisen varaa olisi. Blogissa aionkin paitsi kertoa omista kokemuksistani myös antaa niiden pohjalta vinkkejä siitä, kuinka saada deittiprofiili houkuttelevammaksi.
 

Kaikki lähtee liikkeelle varsin yksinkertaisesta jutusta: nimimerkin valinnasta.
 

Nimi on pieni asia, jolla voi silti olla suuri merkitys. Neutraali, pohjimmiltaan varsin simppeli nimi on usein paras valinta. Nimen ei tarvitse kuvata mitään erityistä, mutta kiva tietysti on, jos se on sen verran napakka, että jää ihmisten mieleen. On helpompi sanoa, mitä ei kannata tehdä kuin mitä kannattaa. Tarkista ainakin nämä:
 

- Ei numeroita tai vuosilukuja. "Matti532" kertoo mielikuvituksettomuudesta: jos matteja on jo muita, olisiko kuitenkin kannattanut keksiä jotain ihan muuta? "Matti2013" voi tuntua ihan menevältä luomishetkellään, mutta entäs sitten, jos haluat deittailla vielä vuonna 2015? Ei hyvä. Sama pätee ikään: "Matti28" voi tuntua jopa tahalliselta harhaanjohtamiselta siinä vaiheessa kun Matti onkin jo 32.
 

Koska useimmat treffisivustot näyttävät henkilön iän joka paikassa, edes syntymävuotta ei ole tarpeen merkitä nimimerkkiin. Törmäsin asian tiimoilta kerran varsin hupaisaan esimerkkiin. Minuun otti yhteyttä henkilö, joka oli merkinnyt iäkseen 30. Totesin etsiväni itse hieman nuorempaa seuraa, ja kuinkas ollakaan, mies vastasi, että olikin merkinnyt ikänsä vahingossa väärin ja olevansa oikeasti 26 vuotta. Muuten hyvä, mutta herran nimimerkki oli *nimi*83. Kävipä hassusti, kun juuri vuonna 1983 syntyneet täyttävät tänä vuonna 30! Juttu jäi sillä kertaa siihen.

Opetus: jos haluat huijata ikäsi (mitä en toki suosittele), älä nyt herranjestas sentään merkitse sitä nikkiisi.

- Ei latteuksia ja surkutteluja. "Kulta_kainaloon", "söpö_nallekarhu" ja "ikuisestiyksin" ovat vain... noh, noloja. Eivätkä muuten yhtään sen parempia myöskään englanniksi. "Missingsomeone" ja "i-know-u-want-me": kiitos, mutta ei kiitos.
 

- Teinikieli ja vuosi 2004 menivät jo. Söpöiksi, hauskoiksi tai tyttömäisiksi kuvitellut "HaniKisu", "mariapejpe" tai "emiliatäsmoi" eivät enää nappaa, jos koskaan nappasivatkaan. Ylimääräiset erikoismerkit, numerot ja isot kirjaimet kummallisissa paikoissa aiheuttavat lähinnä päänsärkyä. Jostain käsittämättömästä syystä myös hieman vanhemmat ihmiset tuntuvat toisinaan kuvittelevan, että "raXuli-72" on yhä Qmint h0ttii, niinQ.
 

- Älä kerro liikaa. "Matti.meikalainen" on nikkinä yhtä huono idea kun kertoa oma puhelinnumeronsa ensimmäisessä viestissä. Liika on liikaa - netissä kaiken saman tien kertova ei ole mukavan avoin vaan yksinkertaisesta typerä.
 

- Älä viittaa seksiin, ellet ole etsimässä vain ja ainoastaan sitä. "Kovanasulle" tai "hyvinvarusteltu" menevät monilta suoraan ö-mappiin, mitä tahansa profiilissa tai viestissä sitten sanotaankin.
 

- Mielikuvitus ei ole pahitteeksi. "Mies.lahti", "perus_jäbä" ja "mävain": jos olette ihan tosiaan sitä mieltä, että nimimerkkinne on osuva, älkää ainakaan väittäkö profiiliteksteissänne itseänne luoviksi, persoonallisiksi tai joukosta erottuviksi ihmisiksi. Myöskään julkkisten nimet omana nikkinä eivät kerro erityisestä välkkyydestä. "Mexan_Fox_lover" ei todennäköisesti saa vastauksia Mexan Foxin näköisiltä, mutta ei kyllä muiltakaan.
 

Joku raja silti luovuudessakin: "vihreäarpakuutio" tai "tähtisädetikkusilmä" eivät enää ole persoonallisia vaan yksinkertaisesti outoja. Romanttinen lässynlää ei pure kaikkiin, joten kannattaa vielä harkita, onko "sateenkaarisuukko" tai "käsikkäin_auringonlaskuun" sittenkään paras valinta.
 

Tämän kieltolistan jälkeen sanottakoon nyt kuitenkin lopuksi, että useimmiten ihmiset osaavat kyllä valita ihan järkevän nimimerkin. Kun nimi ei ole suorastaan erottuvan huono tai kummallinen, sillä ei yleensä ole sen suurempaa väliä - ja jos kaikki muu on kohdallaan, heikommankin nikin saa helposti anteeksi.
 

PS. Tekstin nimimerkit ovat itse keksimiäni. Jos jollakin sattuu todella olemaan jokin tässä mainitsemistani nikeistä, pahoittelut - ja osanottoni.

Ihan tavalliset, ihanan tavalliset nettideittaajat

Kypsällä viiden kuukauden nettideittailukokemuksella uskaltaisin tiivistää vaikutelmani kahteen sanaan: yllättävän positiivinen.

Ensimmäiset odotukseni olivat ristiriitaiset. Kukaan tuttavistani ei ollut ainakaan myöntänyt kokeilleensa nettideittailua, eikä minulla ollut minkäänlaista käsitystä siitä, mitä kannattaisi odottaa. Naistenlehdissä kerrottiin, kuinka rakkaus syttyi ensimmäisestä viestistä. Keskustelupalstoilla varoiteltiin mielenvikaisista stalkkereista, jotka selvittävät osoitteen ja hiipivät yöllä ikkunan alle.

Päätin kuitenkin luottaa omaan arvostelukykyyni ja kertoa itsestäni paljon ja rehellisesti. Latasin helposti tunnistettavan kuvan, kirjoitin pitkän ja huolellisen tekstin, laitoin kriteeripalkit tarkasti kohdalleen. Viestejä alkoi tulla.

Ensimmäisinä päivinä muistelen saaneeni yhteydenottoja noin 80 tyypiltä. Olin varautunut varattuihin ukkomiehiin, ällöttäviin seksinvonkaajiin, yli-ikäisiin äijiin, pakkomielteisiin stalkkereihin ja yksinäisiin peräkammarinpoikiin. Sen sijaan sainkin yllättyä positiivisesti: viestien lähettäjät olivat mukavia, kohteliaita ja ystävällisiä miehiä, jotka mahtuivat ikärajaukseni sisälle ja vaikuttivat olevan sitä mitä väittivätkin. Okei, muutama oli turhan vanha minun makuuni ja yksi toivoi pelkkää yöseuraa, jotkut vaikuttivat hieman yksinkertaisilta ja muutama ei keksinyt mitään muuta sanottavaa kuin "moi, mitä kuuluu?" mutta silti: viestit olivatkin täysin asiallisia, viestien lähettäjät aivan tavallisen oloisia ihmisiä! Missä olivat ne röyhkeät, käytöstapoja vailla olevat häiriköt, joista olin niin paljon kuullut? En edelleenkään tiedä.

Järkyttynein olin tietysti siitä faktasta, että jo ensimmäisenä deittailupäivänäni sain yhteydenoton tyypiltä, joka oli aivan täsmälleen sitä, mitä hain. Kerron tapauksesta tarkemmin vielä myöhemmin, mutta lyhyesti sanoen: heti ensimmäinen viesti poikkesi päivänselvästi kaikista muista, ja muutamien pitkien viestien jälkeen päädyimme lopulta onnistuneille treffeille ja sen jälkeen useamman kuukauden tapailuun. Yhä edelleen ajattelen kyseistä henkilöä varsin suurella lämmöllä, vaikka jutusta ei lopulta sen enempää tullutkaan.

Ensimmäisten päivien jälkeen viestitulva alkoi hieman tyrehtyä, mutta sen jälkeenkin uusia yhteydenottoja on tullut tasaisena virtana noin parikymmentä viikossa. Suurin osa miehistä ei toki ole ollut juuri sitä mitä etsin, mutta yksikin riittäisi varsin hyvin - ja tähän mennessä olen ehtinyt todeta omin silmin, että nettideittipalvelut pitävät sisällään varsin varteenotettavia ehdokkaita!

Nettideittihistoriani lyhyesti: tällä hetkellä on käynyt treffeillä

seitsemän tyypin kanssa, joista
viiden kanssa useammankin kerran. Näistä
kolmen kanssa olemme edenneet pussailuasteelle,
kahden kanssa siitä eteenpäin ja
yhden kanssa pidempäänkin tapailuun.

Kahteen heistä olen ihastunut niin tosissani, että olisin omasta puolestani saattanut olla valmis vaikka vakituiseen suhteeseen.
Harmi tietysti, että he itse eivät sitten olleet aivan samalla kannalla.

Niinpä etsinnät jatkuvat. Tällä hetkellä en ole tosissani ihastunut kehenkään, mutta ainakin tiedän, että se aivan varmuudella on mahdollista.

Kaikki deittituttavani ovat olleet aivan sitä mitä ovat väittäneetkin olevansa. Kaikki ovat tulleet tapaamispaikalle ajoissa, kaikki ovat olleet ystävällisiä ja kohteliaita, ketään ei ole tehnyt mieli juosta saman tien karkuun. Kaikkien kanssa kipinät eivät toki ole saman tien sinkoilleet ja muutamilla treffeillä juttua on pitänyt vääntää vähän tikustakin - mutta sitten taas parin tyypin kanssa yhdet ovat vaihtuneet kolmiksi tai lyhyt juttuhetki venähtänyt neljäksi tunniksi heti ensimmäisillä treffeillä.

Toivoa on. :)


Kuva: We Heart It

Minä, nettideittaaja?

Tilanne on lyhyesti tämä: olen nettideittaaja ja haluan puntaroida asiaa muutenkin kuin omassa päässäni. Niinpä päätin perustaa blogin, jossa pohdin nettideittailua, nettideittailijoita ja muuta ilmiön ympäriltä ja vierestä. Samalla selvitän vastausta olennaisimpaan kysymykseen: voiko internetin ihmemaailmasta ihan tosiaan löytyä se oikea?

Miten tähän oikein päädyttiin? Vielä puoli vuotta sitten en luultavasti olisi uskonut, jos joku olisi väittänyt, että ryhdyn hakemaan seuraa netistä. Olen uskoakseni ihan kivannäköinen, menevä ja sosiaalinen opiskelijatyttö, ihmisiä on ympärillä ja elämä on muutenkin aika mukavasti kunnossa. Juhlia ja illanviettoja riittää tuon tuostakin, ja vaikka olen sinkkuna jo hetken verran ollut, seuraa on kyllä halutessa löytynyt muualtakin kuin baarilattialta aamuyön tunteina.
 

Silti sitä oikeaa ei ole tullut vastaan. Tapailut eivät ole johtaneet sen vakavampaan; kenenkään kanssa ajatukset eivät ole loksahtaneet niin saumattomasti yksiin että se olisi johtanut sen suurempaan sitoutumiseen. Kuviot ovat vaihtuneet välillä varsin tiheästikin, ja silti tilanne on pysynyt samana: sinkkuna ollaan, edelleen.
 

Ehkä se oli teeveessä pyörivä Eliittikumppanin mainos, ehkä erään tuttavani maininta siitä, että hänen kaverinsa oli menossa treffeille netissä tapaamansa tyypin kanssa. Niin tai näin, yhtenä päivänä sain vain äkkiä päähäni, että nyt on aika tehdä ilmoitus deittisivustolle ja suunnata katseet uusiin ihmisiin. Tuumasta toimeen: pian oli profiiliteksti kasassa, sopiva kuva valittu, kriteerit asetettu kohdalleen. Klik vain, ja äkkiä huomasin saavani yhteydenottoja enemmän kuin olin arvannutkaan. Eikä edes miltään vanhoilta ukoilta, seksiseuraa etsiviltä huijareilta tai epäsosiaalisilta mammanpojilta, vaan ihan tavallisilta, mukavilta, mielenkiintoisilta miehiltä. Sen jälkeen paluuta ei ollut.
 

Miksi sitten päätin aloittaa blogin? Ensinnäkin: siihen nähden että nettideittailua kaikesta päätellen harrastaa reilusti päälle satatuhatta suomalaista (tämän verran käyttäjiä on jo pelkästään Suomi24-treffisivustolla), tietoa ja kokemuksia löytyy netistä yllättävän vähän. Kun itse päätin deittimaailmaan sukeltaa, minulla ei ollut aavistustakaan siitä, mikä olisi paras sivusto, millainen hyvä profiili, mikä yleinen deittietiketti. Suomi24-sivuston keskustelupalsta on toki varsin aktiivinen, mutta myös jokseenkin masentava paikka: keskusteluissa suurimmassa äänessä tuntuvat olevan enemmän tai vähemmän katkeroituneet, vastakkaiseen sukupuoleen oudon vihamielisesti suhtautuvat ihmiset, joilla ei ole nettideittailusta eikä tapaamistaan ihmisistä oikein mitään hyvää sanottavaa.


Silti toisenlaisiakin tarinoita kaikesta päätellen on: ihmiset voivat ihan oikeastikin löytää kumppaninsa netistä. Aihe vilahtelee silloin tällöin tiedotusvälineissä, ja muutamaan nettideittailua käsittelevään blogiinkin olen törmännyt. Tämän blogin myötä tahdon kuitenkin tuoda esiin vielä yhden näkökulman lisää.
 

Toinen syy on ihan henkilökohtainen: nettideittailu ihan tosissaan kiinnostaa minua ilmiönä, ja ainakin tällä hetkellä tuntuu, että minulla olisi aiheesta paljonkin sanottavaa. En silti ole liikkeellä vain tutkimusmielessä. En minä deittisivustolle mitenkään vahingossa ole päätynyt, enkä ole pelkästään katselemassa meininkiä vaan ihan vakavissani etsimässä ihanaa miestä elämääni.

Millaisia aiheita blogi käsittelee? Tähän en vielä itsekään osaa vastata tyhjentävästi, mutta tarkoitus olisi rakentaa jonkinlainen kuva siitä, mitä nettideittailun maailma pitää sisällään ja kuinka siellä tulee toimeen. Aion puhua mielenkiintoisen profiilitekstin luomisesta, sopivan kuvan valinnasta, ikärajojen määrittelystä ja vaikkapa siitä, millä tavoin kiinnostavaa ihmistä kannattaa lähestyä ja mitä treffeiltä voi odottaa. Näkökulma on tietysti itsekkäästi ihan vain minun: en väitä tietäväni nettideittailusta yhtään sen enempää kuin kukaan muukaan sitä kokeillut, eikä ole olemassa vain yhtä tapaa rakentaa kiva profiili tai pyytää ekoille treffeille. En myöskään osaa sanoa, millainen on miessukupuolen, toisella puolella Suomea asuvan tyypin tai ihan vain edes naapurini kokemus seuranhakupalstoista. Mielelläni kuulisinkin siis myös muita kokemuksia ja mielipiteitä aiheen tiimoilta - kommenttilaatikko on auki!
 

Samalla kerron myös omakohtaisista kokemuksistani, käymistäni treffeistä, tapaamistani tyypeistä. En mene henkilökohtaisuuksiin eikä tarkoituksena missään tapauksessa ole nostaa ihmisiä tunnistettavasti esille, mutta omien sattumusten kautta aiheesta on mielenkiintoisempaa puhua. Kuka tietää, vaikka etsintä vielä jokin päivä tuottaisikin tulosta!
 

Tässä vaiheessa voisin ehkä vielä mainita, että omat käsitykseni perustuvat ennen kaikkea jo yllä mainittuun Suomi24 Treffit -sivustoon. Maksullisista deittipalveluista minulla ei ole mitään käsitystä - on siis ihan todennäköistä, että se, mitä itse väitän, ei pädekään monen muun kohdalla.

Tervetuloa seuraamaan nettideittipäiväkirjaani! :)
 

Kuvat: We Heart It