Kahdeksas deittini: ihan kiva punapää

Eiliset treffit tulivat ja menivät. Treffikumppani oli jälleen aika lailla sellainen kuin olin kuvitellutkin: ihan kivan oloinen, työssäkäyvä talouspuolen ihminen. Punatukkainen, kaikin puolin tasapainoinen poika. Tavallinen tapaus - enkä vähän liiankin.

Juuri alkuviikosta juttelin kavereideni kanssa siitä, millainen on unelmiemme mies. Kolme neljästä oli sitä mieltä, että silmälasit ovat varsin jees - kunhan ne ovat paksusankaiset ja hieman hipster-henkiset, eivät mitkään ohuet insinöörilasit.  Voi olla, että tällaiset asiat tuntuvat joistakin pieniltä ja merkityksettömiltä sivuseikoilta, mutta en silti voinut sivuuttaa sitä tosiasiaa, että pojalla oli kuin olikin juuri sellaiset lasit, joita vain pari päivää sitten yhdessä kauhistelimme. 

Älkää käsittäkö väärin: en minä itsekään mikään tyyliguru ole, enkä vaadi mitään huippumerkkejä ja uusimpien trendien hallintaa. Minusta ei ikinä olisi pitämään muotiblogia ja edustamaan kauppareissullakin, kulkemaan jatkuvasti valtavirran edellä. Ei kuitenkaan myöskään pahasti sen jäljessä. Jos ei itse huomaa, että pienikokoinen, metallisankainen lasimalli meni pois muodista jo melkein kymmenen vuotta sitten, päättelen vähän väistämättä, että se kertoo tyylitajusta jotain muutakin.

Silmälasit ja omaan makuuni ehkä hieman turhan hentoisen ruumiinrakenteen olisin tietysti pystynyt antamaan anteeksi, jos kaikki muu olisi toiminut ja juttu olisi vienyt mennessään saman tien. Näin ei kuitenkaan käynyt. Oli kiva jutella, mutta niin kuin parilla muillakin treffeillä, aiheet pyörivät aika lailla paikoillaan: töissä ja opiskelussa lähinnä. Yritin laventaa keskustelua, mutta ennen kuin pääsimme mihinkään sen syvemmälle, poika hyppäsi aina eri asiaan kysymällä jostain muusta, harrastuksista, kesälomasta. Pari tuntia meni ihan mukavasti jutellen, mutta en oikein jaksa uskoa, että juttua lopulta riittäisi hirveän paljon pidemmälle.

Lopussa tein silti juuri sen mokan, jota eilisessä postauksessa niin kovasti vannoin välttäväni.

"Ois kiva nähdä uudestaankin", poika sanoi. Ja mitä vastasinkaan?

"Joo", suustani pääsi, vaikka tiesin ihan täysin varmasti, että tässä ei nyt ole kyseessä mikään vuosisadan romanssi. Voi ei, mikä siinä ei-sanassa on niin kovin vaikeaa?

Tilanne on kuitenkin sikäli plus miinus nolla, että tänään sain viimein kerättyä rohkeuteni ja ilmoitettua deitille numero 5, että juttu ei nyt jatku sen pidemmälle. Koska tiesin heikkouteni puhelimessa, tyydyin vain kirjoittamaan pitkän tekstiviestin ja pahoittelemaan, että ilmoitan asian sillä tavoin. Kaikki menikin yllättävän hyvin. Poika kiitti rehellisestä vastauksesta ja toivotti hyvää jatkoa, no hard feelings.

Eihän se niin vaikeaa ollutkaan. Kunpa muistaisin sen myös jatkossa.