Kesän deittejä eli tyhjiä tapaamisia

Koska olen kirjoitellut viime aikoina niin harvakseltaan, en oikeastaan jaksaisi enää muistella kuukausien takaisia treffikumppaneitani, mutta blogin eräänlaisena tarkoituksena on ollut toimia myös oman muistini jatkeena – jotta jokaisesta tapaamisestani ihmisestä jäisi kuitenkin jonkinlainen jälki, jotta Sen Oikean löytyessä osaisin arvostaa sitä, mitä minulla on kaiken etsimisen jälkeen.

Oikeastaan olisi paljon muutakin kerrottavaa, mutta jatketaan kuitenkin vielä kesäisten treffien kertauksella. Jospa tässä hiljalleen päästäisiin nykypäivään ja vähän toisenlaisiinkin kuulumisiin saakka! Jos ei muuta niin ainakin näitä kirjoittaessa huomaan, että olen ainakin yrittänyt tehdä töitä elämäni miehen löytämiseksi, vaikka jo pitkään on tuntunut, ettei sillä saralla tapahdu mitään mainitsemisen arvoista.

51. deittini: herttainen perusinsinööri

Alkukesästä tapasin mukavan insinöörismiehen, jonka kanssa juttu luisti sen verran, että tapasimme useammankin kerran. Kävimme ravintolassa, olimme oluilla, vierailimme ruokatapahtumassa ja lopulta mies kutsui minut kotiinsakin syömään. Elämän raamit olivat periaatteessa kunnossa, ja mies oli hiljattain ottanut kotiinsa kissanpennun – kuinka voisin vastustaa sellaista! Tyyppi olikin hyvin herttainen, hyvä ruoanlaittaja ja selvästi ihastunut minuun. Harmi kyllä en kuitenkaan voi sanoa, että tunne olisi ollut molemminpuolinen. Vaikka mies oli perusfiksu, tuntui, että olemme pohjimmiltaan kiinnostuneita eri asioista. Kun virittelin keskustelua kevään eduskuntavaaleista, hän totesi, ettei seuraa politiikkaa "sillä tavalla", ja kun kiinnitin huomiota tunnetun teoksen pohjalta tehdyn teatteriesityksen mainokseen, hän ei ollut kuullutkaan koko kirjasta. Pieniä juttuja – mutta juuri niitä, jotka minulle itselleni ovat tärkeitä: haluan suhteen, jossa voin keskustella myös muusta kuin arjesta: yhteiskunnasta, historiasta, kirjallisuudesta. En oleta, että toinen tietää kaiken, enhän tiedä itsekään, mutta tietynlainen luontainen uteliaisuus olisi kovasti toivottavaa.

Vaikka mies oli herttainen, romanttisessa mielessä hän oli auttamattoman kömpelö, eikä ehkä niinkään suloisella kuin kiusallisella tavalla. Yhteisen ruokahetken jälkeen istuimme sohvalle katsomaan sarjaa ja hän siirtyi hitaasti lähemmäksi, suuteli minua (ei kovin hyvin) ja rupesi näpräämään paitani vetoketjua auki, vaikka itselleni oli ilmeistä, ettei aurinkoinen iltapäivä, kevyt komediasarja ja toistaiseksi pinnallinen kanssakäymisemme ollut oikea edellytys sellaiselle. Väistin lähestymisen ja ehdotin aurinkoista iltapäiväkävelyä, jolle lähdimmekin. Eri suuntaan erotessamme mies antoi vielä kömpelön suudelman – itse olin jo tajunnut, ettei jatkoa tulisi. Miehessä itsessään ei ollut mitään vikaa ja hänestä tulisi varmasti hyvä kumppani jollekin. Ei kuitenkaan minulle.

52. deittini: turhankin välitön katutaiteilija

Tämä deittini lukeutuu erikoisimpiin tapaamistani. Jo viestien perusteella mietin hieman, mikä tyyppi olisi miehiään – jutut olivat ihan fiksut, mutta hymiöiden käyttö ylitsevuotavan runsasta, sydämiä lauseissa joihin en niitä osaisi itse sijoittaa. Tapasimme paikallisessa baarissa, pelasimme erän biljardia ja lähdimme puistoon pussikaljoille. Mies oli periaatteessa mukava ja ystävällinen, mutta huomasin hyvin pian, että olemme täysin eri maailmoista. Kun kyselin, mitä mies tekee elääkseen, selvisi, ettei oikeastaan mitään – keskittyy musisointiin ja katutaiteiluun. Työttömyydessä ei sinänsä ole mitään vikaa eikä ihminen aina voi vaikuttaa siihen itse, mutta tässä tapauksessa tuntui, että mies oli tietoisesti valinnut elämäntapansa, ettei hän oikeastaan edes haaveillut muusta. Eikä siinäkään mitään, mutta olisi hyvin vaikea nähdä, kuinka se sopisi yhteen oman elämäni kanssa.

Myös miehen persoona oli suomalaisittain erikoinen: hän oli erittäin välitön, rauhaton, ylitsepursuavan avoin, todella lähelle tuleva. Kun tuntematon ihminen tulee aivan viereen, tarttuu käsivarteen tämän tästä ja kysyy hyvin suoria, psykoanalyysilta kuulostavia kysymyksiä, menen itse lukkoon, vaikka pidänkin itseäni perussosiaalisena ihmisenä. Asetelmaa on vaikeaa kuvailla, mutta tunsin kuin olisin yhtäkkiä päätynyt osaksi jonkinlaista näytelmää, jossa minunkin kuuluu näytellä avointa, rentoa ja menevää elämäntapataiteilijaa, vaikka olen pohjimmiltani rauhallinen, kunnollinen, tunnollinen ja epämukavassa tilanteessa varautunut ihminen. Kun mies kuuli, että pidän karaokesta, hän innostui ajatuksesta niin, että ehdotti karaokeen lähtemistä saman tien, keskellä kirkasta iltapäivää. En lähtenyt. Treffit jäivät yksiin.

53. deittini: väsähtänyt teatteriharrastaja

Näissä treffeissä ei ole suoraan sanoen paljoakaan kerrottavaa. Tapasin teatteria harrastavan tyypin ja päädyimme kävelylle merenrantaan. Tyyppi tuli suoraan jostain muualta ja oli omien sanojensa mukaan uupunut, väsynyt ja nälkäinen, ja hieman siltä minustakin vaikutti: keskustelu ei oikein lähtenyt lentoon, vaikka meillä olikin teoriassa paljon yhteistä.

Rannalla sijaitsi jonkinlainen musiikkitaideteos, ikään kuin tuulikello, jota pystyi kilkuttelemaan metalliputkilla (ja ei, en puhu Sibelius-monumentista!). Minulla on teoria: se, miten ihmiset tällaiseen teokseen suhtautuvat, jakaa heidät kahteen luokkaan, jotka ovat auttamatta keskenään yhteensopimattomia. Mies rupesi välittömästi rummuttelemaan kilkutinta. Minä löin metalliosaa muutaman kerran näön vuoksi, mutta enimmäkseen vilkuilin meitä tuijottavia ihmisiä ja toivoin, että siirtyisimme eteenpäin mahdollisimman nopeasti. Julkinen performanssi: ei minun juttuni. Selvästi hänen.

Treffien jälkeen kumpikaan ei laittanut enää viestiä.

54. deittini: menevä puolituttu

Seuraava treffikumppanini oli tyyppi, jonka tunsin hämärästi: meillä oli yhteisiä tuttuja, olimme todennäköisesti olleet useammankin kerran samoissa juhlissa mutta emme koskaan jutelleet. Itse asiassa mies oli erään tuttuni eksä – kuitenkin sen verran kaukainen, ettei asialla olisi ollut väliä. Menin kuitenkin tekemään asian, jota olisi ehkä kannattanut välttää: kysyin etukäteen tutuiltani, mitä mieltä he ovat miehestä. "Tosi mukava tyyppi, mutta vähän häntäheikki. Ei kohtele naisia hyvin" oli tuomio. Luultavasti ei kuitenkaan kovinkaan objektiivinen sellainen ottaen huomioon, että se perustui lähinnä miehen ex-tyttöystävän kertomiin vaikutelmiin.

Treffit menivät hyvin: ostimme viiniä ja piknikeväitä, kävelimme merenrantaan, juttelimme tuntikausia, makoilimme auringon lämmittämillä kallioilla vielä kun auringonlasku vaihtui kesäiseen hämärään. Puhuttavaa oli, yhteistä oli – mutta jotenkin etukäteen saamani tuomio pyöri mielessä. Vaikka mies vaikutti kiinnostuneelta, en onnistunut vakuuttamaan itseäni siitä, että hän olisi aivan pohjimmiltaan sellainen tyyppi, jota olin etsimässä. Mielessä pyöri myös jonkinlainen käsitys siitä, että mies on humalassa hieman turhankin rellestävää sorttia – mutta tästäkään minulla ei ole varmuutta. Treffien jälkeen en kuullut hänestä kolmeen päivään ja kun lopulta laitoin itse viestiä, mies sanoi, että oli jäänyt odottelemaan omaa yhteydenottoani. Keskustelu ei kuitenkaan enää oikein lähtenyt käyntiin, ja kun parin päivän päästä asensin Tinderin uusiksi, en jäänyt kaipaamaan yhteyttä.

55. deittini: täysi tuppisuu

Tässäpä treffikumppani, jollaista en ollut ennen tavannutkaan: mies, jolla ei tuntunut olevan minulle kerrassaan mitään sanottavaa. En tiedä, oliko hän vain pohjimmiltaan todella ujo vai olinko todella toisenlainen tyyppi kuin hän oli ajatellut, mutta harvoin olen kohdannut ihmistä, jonka kanssa keskustelu olisi yhtä täydellisen vaikeaa ja yksipuolista. Kun esitin kysymyksiä, sain vain lyhyitä vastauksia, jotka eivät vieneet keskustelua eteenpäin, joihin oli mahdotonta tarttua. Tuntui kuin olisin ollut haastattelemassa työntekijää, joka ei edes halunnut päästä paikkaan töihin. Sanomattakin selvää, että se jäi siihen.

56. deittini: arkkitehti toisesta kaupungista

Tämä on deitti, jota hehkutin vielä edellisen postauksen alussa, enkä sinänsä syyttä: tyyppi oli toisessa kaupungissa asuva arkkitehti, erittäin mukava, erittäin sosiaalinen, samoista asioista kiinnostunut ja fiksu. Istuimme terassilla loppukesän auringossa, ja ainakin minä viihdyin hyvin. Hän oli kuitenkin lähdössä kaupungista jo samana iltana, eikä ollut oikeastaan edes realistista miettiä toisten treffien mahdollisuutta. Jos jotain, mies palautti kuitenkin monien epäonnistumisten jälkeen taas uskoni treffailuun: kivojakin tyyppejä on vielä vapaana.

57. deittini: samanhenkinen konsultti

Tämä deitti jatkoi jollakin tapaa edellisen linjaa: mukava, fiksu, sosiaalinen tyyppi, jonka kanssa meillä tuntui olevan paljonkin juteltavaa, paljonkin yhteistä oluiden ääressä. Valitettavasti minusta tuntui kuitenkin, että olin tällä kertaa itse innokkaampi kuin toinen osapuoli. Minä olin se, joka ehdotti treffejä, joka ehdotti paikkaa ja aikaa, joka laittoi viestiä treffien jälkeen. Ja vaikka mies vastasikin epämääräisesti, että olisi mukava nähdä uudestaankin, hän ei tehnyt mitään sen eteen – joten en tehnyt lopulta minäkään.

58. deittini: sosiaalisesti kiusallinen keilaaja

Jälleen kerran muistutus siitä, että jos toinen vaikuttaa jotenkin erikoiselta ja levottomalta viestitellessä, hän todennäköisesti on sitä myös oikeassa elämässään. Profiilissaan mies oli korostanut olevansa sosiaalisesti skarppi tyyppi ja oli toivonut samaa myös toiselta, mutta tavatessa totesin, ettei väite pitänyt kovinkaan hyvin paikkansa: mies oli puhelias, mutta jollakin lailla tilannetajuton, huumorintajultaan täysin toisenlainen kuin minä.

Menimme keilaamaan: kävi ilmi, että mies oli varsin hyvä, minä taas varsin epätasainen. Välillä täyskaato, enimmäkseen melkein täyshuti. "Naisethan on tuollaisia vuoristoratoja", mies heitti, enkä hämmästyksekseni osannut kuin hymähtää – minä, joka olen luonteeltani poikkeuksellisen kaukana vuoristoradasta melkein kehen tahansa verrattuna. Kun mies heitti vielä myöhemminkin useampia arvioita siitä, millaisia "naiset" ovat, tajusin treffiseurani olevan melko lailla pihalla nykyaikaisista tasa-arvokäsityksistä. Myös lakonian taju oli tyypille vieras. Kun hän heitti täyskaatoja, kommentoin mielestäni ihan yleiseen tyyliin: "Ei huono", "Olipa aika hyvin!"

"Vai että aika hyvin", mies vinoili minulle, enkä voinut kuin hämmästellä. Mitä hän sitten odotti? Fanfaareita ja ylistyssanoja?

Eniten jutussa jäi harmittamaan, että mies ehti poistaa minut Tinderistä ennen kuin minä ehdin poistaa hänet.

Sen sellaista. Treffeillä on siis käyty, mutta se, mitä ne ovat tuoneet tullessaan – niin, vähänpä kerrassaan. Ei auta kuin toivoa, että Tinderin swaippailu tuo kuitenkin vielä tulosta ennemmin tai myöhemmin.

Näiden jälkeen luulin itse asiassa jo kerran törmänneeni täyskymppiin, mutta väärässä olin. Siinä on kuitenkin sen verran kerrottavaa, että jätettäköön seuraavaan kertaan!

Kuvat: Unsplash

Paluu Tinder-maailmaan: 46. ja 47. deittini

Vaikka erossa on varmasti vielä läpikäytävää, olen viimeisen parin viikon aikana suunnannut katseeni nopeasti eteenpäin ja palannut sinne, mistä kaikki alun perin alkoikin: nettideittailun ja Tinder-kulttuurin pariin. Joku voisi sanoa, että olen siirtänyt ajatukseni uuteen vähän liiankin sukkelaan, mutta niin tai näin, Tinder, Happn ja OkCupid löytyvät jälleen puhelimestani. 

Paluu oli yllättävän helppo. OkCupid oli jopa säilyttänyt kaikki aikaisemmat kuvaustekstini ja kyselyvastaukseni – hyvä niin, sen verran pitkät rimpsut olin itsestäni aikanaan kirjoittanut. Kuvat vaihdoin uudempiin ja tekstejä viilasin hieman, mutta kaiken kaikkiaan homma sujui vanhalla rutiinilla. 

Tietysti myös deittipalvelut ovat parin vuoden aikana ehtineet muuttua. Radikaaleimmin oli uudistunut OkCupid, joka toimi aikaisemmin lähinnä tietokoneen selaimella. Käyttäjiä pystyi selailemaan varsin vapaasti, ja kenelle tahansa pystyi laittamaan viestiä, mikä johti myös siihen, että sain jatkuvasti lähestymisiä ympäri maailmaa ihmisiltä, joiden kanssa treffien järjestäminen olisi ollut käytännössä mahdotonta. 

Nyt myös OkCupid on siirtynyt mobiilimaailmaan, ja käyttöliittymä on muuttunut huomattavan samankaltaiseksi Tinderin kanssa. Sikäli harmillista, että muutoksen myötä moni on tyytynyt vain parin sanan kuvausteksteihin, kun aikaisemmin OkCupidin paras ominaisuus oli juuri se, että sen kautta sai selkeästi parhaan käsityksen toisesta osapuolesta jo pelkästään tekstien ja kyselyihin annettujen vastausten perusteella. 

Hyvä puoli on, että toisen käyttäjän lähettämiä viestejä ei näe enää automaattisesti, ellei matchia ole syntynyt, mikä vähentää myös spämmiä: tyhjänpäiväisiä, ketjussa lähetettyjä hello darling -viestejä maailman toiselta puolelta ei tule ikävä. Toisaalta uuden ihmisen huomiota on hyvin vaikea enää kiinnittää, ellei matchia synny välittömästi. Ikävin huomioni on, että kun miehet hakemastani ikäryhmästä loppuvat kesken, sovellus rupeaa tarjoamaan toivettani vanhempia ja nuorempia ehdokkaita, vaikka tiedän täysin varmasti, etten ole tässä vaiheessa hakemassa 25- tai 40-vuotiasta miestä. 

Happnissa homma näyttäisi toimivan melko lailla kuten ennenkin, mitä nyt sekin on ottanut käyttöön Tinder-tyylisen swaippailun. Ehdottomasti rasittavin ominaisuus on edelleen se, että selailussa näkyviin jäävät edelleen kaikki ne miehet, joille olen itse painanut sydäntä, vaikka he eivät olisikaan tehneet samoin – eli feedissäni on jatkuvasti kasvava joukko miehiä, jotka eivät välitä minusta, mutta koska itse pidän heistä, en raaski heitä poistaakaan. 

Tinder on näennäisesti sama kuin ennenkin, mutta algoritmit vaikuttavat kääntyneen tavallista ilmaiskäyttäjää vastaan. Matcheja tulee huomattavasti huonommin kuin pari vuotta sitten, vaikka tekstini on käytännössä sama, ja vaikka olenkin välissä vanhentunut kahdella vuodella, en jaksa uskoa, että kuvieni taso olisi romahtanut niin dramaattisesti, että se selittäisi muutoksen. Ihan periaatteestakaan en kuitenkaan halua maksaa palvelusta, jonka lisäominaisuuksilla en tee juuri mitään: en käytä superlikeä, minun ei ole tarpeen tykätä yli 60 ihmisestä vuorokauden aikana enkä näe mitään syytä piilottaa omaa ikääni tai olinpaikkaani. Näillä siis mennään. 

Mutta hypätäänpä asiasta seuraavaan. Vaikka paluu deittimaailmaan on ollut osaltani melko rauhallinen, muutamat treffitkin ehdin jo tällä välin sopia ja kokea. Yhteenvetona sanoisin, että ei mitään elämää mullistavaa, mutta kiva alku kuitenkin – I’m back on track!

46. deittini: pitkä tietotekniikan opiskelija 

Tämän miehen tunnistin Tinderissä välittömästi: olimme matchanneet jo joskus vuosia sitten, mutta silloin kumpikaan ei aloittanut keskustelua. Nyt mies aloitti, vaihdoimme muutamia viestejä ja sovimme pian treffit paikalliseen museoon. 

Näyttely oli kiinnostava, historiafani minussa hykerteli. Myös mies oli mukava, fiksu, kivan näköinen – ei mitään erityisempää vikaa. Kun lähdimme näyttelystä, mies ei kuitenkaan osannut oikein ehdottaa jatkoa, joten otin asian omiin käsiini ja ehdotin kahveja. Sopivaa paikkaa ei löytynyt. Miehellä ei ollut ehdottaa treffipaikkaa ja omakin ehdotukseni ehti sulkeutua juuri parahiksi, joten päädyimme kauppakeskuksen kliiniseen, hiljaiseen kahvinurkkaukseen. Juttelu sujui mutta ei noussut mitenkään erityiselle tasolle, ja kun mies ilmoitti, että hänen täytyisi lähteä kotiin nukkumaan, minäkään en nähnyt syytä viivytellä. Erotessamme kumpikaan ei edes ehdottanut, että olisi kiva nähdä uudestaankin, enkä ollut mitenkään yllättynyt, ettei miehestä kuulunut sen enempää. 

Mikä sitten tökkäsi omalta osaltani? Tietysti se, ettei mies vaikuttanut mitenkään erityisen kiinnostuneelta minusta itsestäni: keskustelu ei kulkenut syvälliselle tasolle enkä ottanut selvää, olisiko mies itse saanut aikaiseksi ehdottaa edes kahveja vai olisiko koko tapaamisemme jäänyt yhteen näyttelykierrokseen, jos asia olisi ollut hänestä kiinni. Toisaalta koin, että myöskään elämäntilanteemme eivät tällä kertaa kohdanneet. Mies oli vasta aloittanut kokonaan uuden alan opiskelun, ja vaikutti siltä, että kestää vielä vuosia, ennen kuin hän pystyy siirtymään työelämään, jossa olen itse ollut täysipäiväisesti jo vuosia. Opiskelijaelämässä ei ole mitään vikaa, mutta tässä vaiheessa olen jo kypsä siirtymään seuraavaan vaiheeseen. Nuudelien ja opiskelijasolujen aika on ohi, myös parisuhteessa. 

47. deittini: amerikkalainen asiakaspalvelija

Seuraava deittini löytyi Happnin syövereistä: kivan näköinen, fiksun oloinen amerikkalaismies, joka oli viihtynyt Suomessa jo useammin vuoden. Ajatukset vaihtuivat sujuvasti, ja tapaaminen viihtyisässä pubissa oli nopeasti sovittu. Tapaamispaikassa minua oli vastassa mukava tyyppi, jälleen kerran: miellyttävät kasvot, hyvät keskustelutaidot, hymyilevä olemus. Mies oli itseäni vain aavistuksen pidempi, mutta ruumiinrakenne ei ole koskaan ollut itselleni tärkempiä kriteerejä, joten tämän olisin pystynyt ohittamaan, jos kaikki muu olisi täsmännyt. 

Jotain jäi silti puuttumaan. Tätä ”jotain” on aina yhtä vaikea määritellä, mutta mitä enemmän olen käynyt treffeillä, sitä selkeämmin olen oppinut huomaamaan, jos homma ei vain klikkaa ihan loppuunsa saakka. Voisin kuvitella tapaavani miestä toistekin, mutta vain kaverina. Treffeistä on nyt pari päivää eikä kumpikaan ole ottanut yhteyttä toiseen, joten seikkailu jatkukoon jälleen!

Seuraavan treffikumppanini tapaankin sitten jo tänään. Siitä lisää myöhemmin. 

CC-kuvat: Pixabay.

Paluu menneisyyteen

Jokainen Tinder-käyttäjä törmää ennemmin tai myöhemmin samaan kysymykseen: kannattaako tykätä, jos vastaan tuleekin oikean elämän tuttava, johon tekisi mieli tehdä tuttavuutta vähän enemmän?

Viimeisen parin viikon aikana tapahtuneen perusteella sanoisin: kannattaa. 

Palataanpa ajassa vuosi jos toinenkin taaksepäin. 

On alkusyksy. Toinen opiskeluvuosi on juuri pyörähtänyt käyntiin ja ilmassa on pientä jännitystä, kevyesti kuplivaa uutuuden tuntua. Opiskelijajärjestön juhlissa musiikki soi ja siideri maistuu, tanssilattia täyttyy, uusia kasvoja tulee ja menee. Yksi jää juttelemaan: huomattavan komea ja keskustelutaitoinen mies, joka soittaa kitaraa, juoksee maratoneja ja tuntee siinä sivussa vielä yhteiskunnalliset kiemurat.

Ajoitus ei ole hyvä, oikeastaan se on aivan kauhean huono: minulla on jo meneillään aivan muita kuvioita. Silti ei tarvita kuin pari tuntia ja olen myyty. Tanssilattialla on vaikea pitää käsiä irti toisesta, askeleet vievät samaan opiskelijakämppään. Myöhemmin muistan lähinnä sen: askeettisen soluhuoneen, aamuyön utuisen valon, kesän viimeisen lämmön ja miehen, jonka lähellä on hirvittävän hyvä olla. 

Vähän liiankin hyvä. Viikonlopun jälkeen omatunto painaa. Seuraavissa juhlissa hädin tuskin moikkaan miestä. Välttelen häntä, välttelen itseäni hänen kanssaan. 

Kaikki unohtuu melkein yhtä nopeasti kuin alkaakin, mutta pelkkänä kaverina en miestä osaa enää myöhemminkään nähdä. Harvoissa kohtaamisissa on jotain kiusallista. Häpeän tylyä katoamistani, mutta en voi nostaa asiaa enää uudelleen esille.

Kuluu vuosia. 

Tammikuussa 2017 mies tulee yllättäen vastaan Tinderissä. Painan sydäntä. Joidenkin päivien kuluttua puhelin piippaa: It's a match! Ilahdun, mutta vielä enemmän ilahdun viisi minuuttia myöhemmin, kun Facebookiin tulee kutsu miehen järjestämiin juhliin seuraavalla viikolla. 

Perjantaina saavun juhliin, joista en tunne ketään muita kuin tämän miehen ja nyt-taas-pelkän-ystäväni Konsulttikaverin. Kun Konsulttikaveri tekee lähtöä, minä vastaan jääväni vielä hetkeksi silläkin uhalla, etten edelleenkään tunne muita paikallaolijoita. 

Ilta vierähtää, skumppapulloja avataan, karaokea lauletaan ja äkkiä havahdun siihen, että kello on viisi. Alan tehdä lähtöä kotiin, kun humalainen pianistinalku ehdottaa minulle ja miehelle illan viimeistä hidasta. Hetken päästä tanssimme valssia pianon säestyksellä, yritämme sovittaa askeliamme My Heart Will Go Oniin ja Walking in the Airiin. Turhaan, tietysti, tempo ja kappale vaihtuvat lennosta.

Musisointi katkeaa, kun yläkerran asukkaat tulevat ilmoittamaan, että nyt saa soitto loppua. Mutta kun lähdemme kotiin, lähdemme samalla ovenavauksella, askeleet vievät taas samaan suuntaan. 

Miehen kämppä on ehtinyt vaihtua välissä. Lähelläolo on aivan yhtä helppoa kuin ennenkin, niin käsittämättömän luontevaa, etten ymmärrä, miten olen voinut unohtaa koko ihmisen niin pitkäksi aikaa. Mies osaa halata tiukasti, silitellä hiuksia, painaa otsan otsaa vasten, ottaa syliin niin hellästi ja niin rakastavasti, että sydän pakahtuu, henki salpaantuu, melkein itkettää. En tiedä, ajatteleeko hän samoin – ei välttämättä, ehkä hänen yönsä ovat aina tällaisia. Minun eivät koskaan.

Yleensä irtaudun toisesta nukkuessani, käännän kylkeä, vohkin peiton, huomaan asennon hankalaksi ja käteni puutuneeksi. En nyt. Nukumme koko yön aivan lähekkäin, samalla tyynyllä, kasvot kymmenen sentin päästä toisistaan. Olo on lämmin ja turvallinen, seesteisen onnellinen. En tahtoisi olla missään muualla koko maailmassa.

Aamu on hiljainen. Teen lähtöä nopeasti ja mietin, näemmekö enää. Ovella mies sanoo ilokseni: olipa hyvä alku vuodelle, mennäänkö joku ilta oluelle.

Seuraavalla viikolla menemme oluelle. Juttu luistaa ihan mukavasti, keskustelu kulkee arkisten asioiden ja yhteisten tuttavapiirien ympärillä. Minua jännittää enemmän kuin sokkotreffeillä. On suurempi kynnys keskustella ihmisen kanssa, jonka tuntee jo vuosien takaa muttei sittenkään kunnolla: emme ole pitkiin aikoihin olleet tekemisissä kuin satunnaisesti.

Pubista jatkamme elokuvaan, jota mies on etukäteen ehdottanut: italialainen kuusikymmentäluvun taide-elokuva, mustaa ja valkoista, maalauksellisia kohtauksia ja vähäeleinen juoni. Koko elokuvan ajan istun jäykästi paikoillani, tunnen miehen käsivarren omaani vasten mutta en uskalla liikahtaa. Ei uskalla mieskään – olemme lähekkäin mutta emme niin lähekkäin, että siitä voisi tehdä minkäänlaisia tulkintoja. Deittailun absurdiutta: juhlien jälkeen on täysin luonnollista nukkua kiinni toisessa, suudella ja silitellä kuin vakavammassakin suhteessa, ja silti kädestä kiinni pitäminen elokuvissa on niin suuri askel, ettei kumpikaan rohkene sitä ottaa.

Elleivät molemmat viivyttelisi eri suuntiin lähtemistä, ellen saisi vielä hyvänyönsuukkoa, saattaisin jo vähän pelätä, ettei jutussa sittenkään ole sen enempää. Mutta viivyttelemme, suutelemme ja viestittelemme vielä illalla seuraavasta tapaamisesta.

En malttaisi odottaa ensi torstaita. Ja samaan aikaan en haluaisi ajan menevän sekuntiakaan eteenpäin.

Koko jutun taustalla väijyy nimittäin raskas tietoisuus siitä, että tälläkin kertaa ajoitus on täysin väärä, huonoin mahdollinen. Vaikka kaikki menisi juuri niin kuin pitääkin, vaikka haluaisimme jatkaa tapailua ja viettää aikaa yhdessä, en voi tehdä yhtikäs mitään sille tosiasialle, että parin viikon päästä tämä kaikki on jälleen ohi.

Ensi viikolla mies muuttaa toiselle puolelle Atlanttia.



CC-kuvat täältä, täältä ja täältä. 

Täydellisen Tinder-kuvan valinta

Olen huomannut, että moni päätyy blogiini etsiessään tarkempia tietoja Tinderistä ja sen käytöstä. Siinä missä yksittäistä postaustani luetaan yleensä noin 100–300 kertaa, parin vuoden vuoden takaista Tinderin alkeet -kirjoitustani on luettu tähän mennessä yli 41 000 kertaa. Tinder siis selvästi kiinnostaa – ja myös askarruttaa – googlailijoita.

Siksipä ajattelinkin vastata omasta puolestani kysymykseen, jota moni aloitteleva ja ehkä kokeneempikin Tinder-deittailija varmasti pohtii: Millainen on hyvä Tinder-profiilikuva? Profiilikuvan valintaa olen sivunnut blogissani jo vuosia sitten, mutta tuolloin pohdin aihetta lähinnä perinteisempien nettideittisivustojen näkökulmasta.

Tinderissä kuvan merkitys on kuitenkin vielä suurempi: moni käyttäjä ei välttämättä edes vilkaise profiilitekstiä tai muita tietoja, vaan päätös tehdään hyvin nopeasti ensimmäisen kuvan perusteella. Itsekin myönnän syyllistyväni tähän. Ellei ensimmäinen kuva vakuuta, en vilkaisekaan tietoja tai muita kuvia vaan pyyhkäisen profiilin kylmästi vasemmalle. 

Ei siis ole aivan se ja sama, millaisen otoksen palveluun itsestään laittaa: parhaimmillaan tai pahimmillaan kuvavalinta voi ratkaista, pyyhkäiseekö elämäsi rakkaus sinut vasemmalle vai oikealle. Hätä ei kuitenkaan ole tämän näköinen! Omaan profiilikuvaan voi nimittäin vaikuttaa varsin paljon. Enkä puhu nyt ulkonäöstä: omia kasvonpiirteitä tai vartaloa on vaikea muuttaa tuosta vain, mutta uskallan väittää, että hyvän profiilikuvan pystyy ottamaan käytännössä kuka tahansa. Ilme, tilanne, kuvanlaatu, vaatetus, muut kuvassa olijat – nämä ja monet muut seikat vaikuttavat ratkaisevasti siihen, onko oma profiilikuva hitti vai huti.

Oma empiirinen kokemukseni perustuu ennen kaikkea miesten profiileihin, joten seuraavat vinkkini on suunnattu erityisesti heille. Samoja ohjenuoria voi kuitenkin soveltaa melko pitkälti myös naisiin. Kyseessä on tietysti vain yhden akateemisen, noin 25-vuotiaan, vakavaa seuraa etsivän kaupunkilaisnaisen näkemys, ja makuja on monia muitakin. Tinderiä selaillessani uskallan silti väittää, että moni hyötyisi, kun pysähtyisi edes hetkeksi tarkastelemaan profiilikuvaansa hieman tarkemmalla silmällä. Profiilikuvasi edustaa muiden silmissä sitä, mitä haluat itsestäsi sanoa. Millaisen tarinan kuvasi kertoo?

Vinkit koskevat ennen kaikkea ensimmäistä profiilikuvaa, joka on ensimmäinen asia, mitä muut Tinder-käyttäjät sinusta näkevät. Samoja linjoja kannattaa kuitenkin soveltaa myös muihin otoksiin.

Ennen tarkempia yksityiskohtia tiivistettäköön vielä yhteen:

Paras profiilikuva on hyvälaatuinen otos, jossa sinä (ja vain sinä) näyt tunnistettavasti, lähietäisyydeltä, niin että kasvot ja silmät näkyvät ja ilme on neutraali tai positiivinen.

Siitä päästäänkin liikkeelle!

Vältä näitä

eli asiat, jotka saavat pyyhkäisemään profiilin vasemmalle

• Liian kaukaa kuvattu. Profiilikuvasi tarkoitus on näyttää, millainen tyyppi mobiiliverkon toisessa päässä on. Jos kuvassa näkyy pelkästään kaukaisuudessa seisova, tunnistamaton tumma hahmo auringonlaskun valossa, vasemmalle menee, olipa auringonlasku sitten kuinka hieno hyvänsä. Tinderistä etsitään ihmisiä, ei maisemia.

• Tunnistamaton. Sukua edelliselle. Moni tuntuu kuvittelevan, että sukellusmaski, moottoripyöräkypärä tai halloween-naamio ovat pätevä asuste, joka kertoo harrastuksesta tai huumorintajusta. Mieti kuitenkin vielä: kasvot ovat nimenomaan se, mitä potentiaalinen Tinder-match haluaa sinusta nähdä.

• Aurinkolasit. Ei ihan yhtä suuri synti kuin edelliset, mutta silmät ovat asia, johon ihminen kiinnittää ensimmäisenä huomionsa. Jos ne on peitetty heti ensimmäisessä kuvassa, mielenkiinto laskee. Muissa kuvissa aurinkolasit voivat olla ihan ok, mutta itse en lähtisi treffeille ihmisen kanssa, joka on peittänyt silmänsä jokaisessa kuvassa.

• Huono laatu. Rakeiset, sumuiset, tärähtäneet, hämärät ja räikeään vastavaloon otetut profiilikuvat tekevät huonon vaikutelman ja saavat kysymään, onko itse tyyppikään lopulta kovin skarppi. Hyvälaatuisuus ei tarkoita ammattikuvaajan ottamia studio-otoksia: nykyään millä tahansa älypuhelimella saa vähintään keskiverron lopputuloksen, kunhan valitsee paikan oikein. Siis: ei puolihämäriä baareja ja valjuja kylpyhuoneita taustaksi.

• Aggressiivinen, ylimielinen tai masentunut ilme. Kasvoilta välittyvä ilme on yksi tärkeimpiä viestejä, ja jos ilmeesi sanoo: ”Vihaan sua!” tai ”Olen epätoivoinen, otan kenet vain”, vastapuoli tuskin hurraa ilosta. Myöskään ylimielisen halveksuva katse ei saa sukkia pyörimään jaloissa – kuten ei myöskään etenkään naisten suosima vanha klassikko, duckface.

• Aseet ja kansainväliset käsimerkit. Voisi kuvitella, ettei tätä tarvitsisi erikseen edes  mainita, mutta niin vain vastaan on tullut profiileita, joissa mies tähtää kuvaajaa ja samalla kuvan katsojaa kiväärillä, pistoolilla tai keskisormella. Siinä voi hetken verran miettiä, mikä on kuvan viesti.

• Muut ihmiset. Profiilikuvassa  tärkeintä on yksi ihminen, ja se olet sinä. Muut kannattaa jättää suosiolla pois, ellei kuvasta käy esimerkiksi valaistuksen vuoksi välittömästi selväksi, kenestä on kyse. Jos profiilikuvassa möllöttää kolme nuortamiestä, mistä tinderöijä tietää, kenen profiilista on kyse? Ja jos mies poseeraa naisseurassa tai toisin päin, vielä pahempi: vaikka kyseessä olisi siskosi, katsoja ei sitä tiedä. Pahinta ovat eksän kanssa otetut yhteiskuvat, joista eksä on rajattu pois niin että kuvasta huomaa edelleen selkeästi, että kainalossa on toinen nainen/mies. Lasten paikka ei ole Tinderissä, ainakaan tunnistettavasti. Myöskään kaveria/kummia/mummia ei ole reilua ottaa mukaan omaan Tinder-kuvaan kysymättä lupaa. Toki muiden päät voi peittää, minkä jotkut fiksusti tekevätkin, mutta helpoin ratkaisu on laittaa kuvia, joissa olet sinä ja vain sinä. 

• Ilman paitaa. Miehet ilman paitaa: ei, ei ja ei. Sixpackilla tai tynnyrillä, superhaballa tai spagettikäsillä – sama se. Omiin silmiini salipullistelukuvat kertovat lähinnä pinnallisuudesta tai sen kaltaisesta urheilullisuudesta, jolla peitetään älyllisiä puutteita. Tämä väite jakanee mielipiteitä, sillä sixpack-kuvilla on epäilemättä tykkääjänsäkin ja pullistelijoihin mahtunee ihan hyviäkin tyyppejä. Jos tavoitteena on löytää sopiva biitsikissa tai väliaikaista sänkyseuraa, paidattomuus voi hyvinkin toimia. Jos etsinnässä on kuitenkin syvällisempi, älykkäisiin keskusteluihin ja yhteiseen ajatusmaailmaan perustuva ihmissuhde, neuvoisin välttämään – tyylistä tai hyvästä tilannetajusta paidattomuus ei erityisemmin viesti. Sama pätee naisten bikini- ja peppuselfiekuviin.

• Tupakka ja alkoholi. Jos kuvissasi näkyy tupakka, varaudu siihen, että yhä useampi painaa rastia. Tupakka kun ei ole nykyään enää yhtä siisti juttu kuin yläasteen seiskaluokalla. Alkoholin kanssa raja on häilyvämpi – lasi skumppaa tai viiniä tai laatuolut oikeassa tilanteessa voi toimia, Koff-tölkki kädessä tai lärvilautanen edessä ei niinkään.

• Esineet ja asiat. Vaikka olisit maailman suurin Jokerit-fani, vaikka ikkunastasi olisi mielettömät merinäkymät ja vaikka haluaisit jakaa myös Tinder-tuttavien kanssa kerrassaan mahtavan nettimeemin, hillitse itsesi: käyttäjät haluavat nähdä kuvissa nimenomaan sinut, eivät lätkälogoa tai maisemakuvia.

• Vanhat kuvat. Älä käytä kuvia, joissa et näytä enää nykyiseltä itseltäsi. Vaikka ne johtaisivat matchiin, totuus tulisi ilmi viimeistään treffailuvaiheessa, joten miksi peitellä sitä? Vuosi tai pari sinne tai tänne ei välttämättä ole paha asia, jos ulkonäkö ei muuten ole muuttunut, mutta esimerkiksi vaate-, hius- ja silmälasityyli muuttuvat ajan mukana ja vievät vanhan kuvan vetoa. Etenkin silmälaseissa vanhentunut kehysmalli antaa helposti kuluneen, nörtähtävän vaikutelman.

• Yksipuolisuus. Profiilikuvissa toisto ei kannata. Yksi ainut kuva on parempi vaihtoehto kuin kuusi kuvaa samalla ilmeellä, samalla rajauksella ja samalla kuvakulmalla. Jos haluat laittaa kuvia enemmän, huolehdi siis siitä, että ne ovat keskenään riittävän erilaisia ja lisää vain yksi kuva yhdestä tilanteesta. Jos olet pyytänyt ystävääsi ottamaan sinusta kivoja profiilikuvia syksyisellä puistonpenkillä, kuva toimii kerran. Kolme hieman eri kulmasta kuvattua puistonpenkkikuvaa vaikuttaa lähinnä hölmöltä. Ja vaikka yksi sporttikuva voikin olla kiva, käsitys persoonasta jää yksipuoliseksi, jos kaikissa kuvissa ollaan vain sukeltamassa, laskuvarjohyppäämässä, vuorikiipeilemässä ja juoksemassa maratonia.

• Filtterit ja kuvanmuokkaus. Jos osaat hienosäätää kirkkautta ja kontrastia ja tehdä rajauksesta vähän skarpimman, kaikin mokomin. Selkeästi näkyvät filtterit kannattaa kuitenkin jättää välistä: useimmiten ne huonontavat kuvanlaatua ja tekevät lopputuloksesta suttuisemman ja geneerisemmän. Ihoa tasoittava kauneusfiltteri toimii vain tiettyyn pisteeseen asti ja menee helposti överiksi. Snapchatin koirankorvafiltterit ovat jo menneen talven lumia ja estävät näkemästä, miltä oikeasti näytätkään. Prisma-sovelluksen käytön voisi kieltää profiilikuvissa kokonaan. Usko pois: se tuo profiiliisi enemmän massateini- ja white trash -viboja kuin sielukasta taiteellisuutta.

• Seksuaaliset vihjaukset. Ellet ole etsimässä vain yhden yön seuraa (ja toisinaan silloinkin), seksuaalisia vihjauksia kannattaa välttää. Ei ylös vedettyä paidan helmaa tai alas valutettuja olkaimia, ei silmäniskuja ja huulten puremista, ei koskaan kuvaa, jossa näkyy vain vartalosi ilman päätä, sillä tällaisen kuvan keskeisin viesti on: haluan pelkkää seksiseuraa. Omassa sängyssä otetut, usein vähävaatteiset selfiet menevät samaan mauttomuuden kategoriaan.

Suosi näitä

eli asiat, jotka todennäköisemmin johtavat  matchiin

• Hymy ja positiivinen ilme. Kenties tehokkain keino saada tykkäys: kiva hymy kiinnittää heti huomion ja luo positiivisen kuvan sinusta. Hymyn puuttuessa myös neutraali, kohteliaan avoin ilme toimii hyvin.

• Hyvälaatuisuus. Tarkka, hyvin rajattu, riittävästi valaistu kuva tekee automaattisesti paremman vaikutukset kuin hämärä suttu. Hyvä tarkennus (tarkasti näkyvä hahmo, sumeampi tausta) luo erityisen hyvän vaikutelman. 

• Harrastukset, elävän elämän tilanteet. Persoonallisuutesi saa näkyä kuvissa. Jos tykkäät soittaa kitaraa, laita kuva sinusta soittamassa kitaraa. Jos viihdyt akateemisissa juhlissa, laita kuva sinusta frakissa tai iltapuvussa. Jos tykkäät retkeillä, laita kuva itsestäsi luontopolulla tai nuotiota sytyttämässä. Luonnolliset tilanteet ovat kivoja ja kiinnostavia ja kertovat sinusta lisää, antavat syyn aloittaa keskustelun.

Mieti vielä

eli asioita, jotka voivat toimia – tai sitten ei

• Huumori on vaarallinen laji. Vaikka viime syksyn crossdressing-bileet ja työväenopiston vartalonmaalauskurssi olisivat olleet hauskin juttu ikinä, erikoiset asut ja pilailukuvat eivät välttämättä avaudu sivullisille. Ilveilyt, irvistelyt ja tekoviikset voivat olla hauska juttu tuttujen kesken, mutta kun tuntematon ihminen tutustuu profiiliisi kymmenen sekunnin ajan, ovatko nämä se asia, jonka haluat itsestäsi ensimmäisenä nostaa esille? Parhaimmillaan erikoisasut kiinnittävät huomion ja antavat syyn aloittaa keskustelu – pahimmillaan saavat pyyhkäisemään ohi, kun kuva ei oikein aukea tai tyyppi vaikuttaa oudolta.

• Lemmikit. Lemmikit kuvissa voivat olla sekä uhka että mahdollisuus. Kun kuvassa on söpö kissa tai koira, ainakin itse myönnän tykkääväni profiilista matalammalla kynnyksellä. Toisaalta on myös paljon ihmisiä, jotka eivät erityisemmin pidä eläimistä ja saattavat pyyhkäistä ohi, vaikka lemmikki ei edes kuuluisi profiilikuvan omistajalle. Joskus valinnat ovat pienestä kiinni: itse rakastan terriereitä mutta pelkään isoja koiria. Erityisesti saksanpaimenkoirille ja niiden kanssa poseeraaville miehille annan aina ja kaikkialla rastin, ansaitusti tai ei. Yleissääntönä sanoisin: jos omistat lemmikin, se tulee joka tapauksessa mukana paketissa, joten sen voi hyvin ottaa mukaan kuviinkin. Poseeraamalla lainalemmikin kanssa otat sen riskin, että karkoitat eläinkammoisia kauemmas. Esimerkiksi käärme kaulassa tuntuu olevan suosittu Aasian-reissaajien poseeraus, joka saattaa herättää myös vastenmielisyyttä.

• Kulkupelit.  Autot ja moottoripyörät profiilikuvissa herättävät ristiriitaisia fiiliksiä. Uudella autolla tai moottoripyörällä rehvastelu ei vetoa useimpiin naisiin, joten jos välttämättä haluat ottaa kulkupelin mukaan kuvaasi, rajaat samalla potentiaalisia matchejasi. Jos toisaalta olet moottoripyöräharrastaja henkeen ja vereen, kuva ajopelistä voi myös auttaa löytämään samanhenkisiä kumppaneita. Kuva pelkästä kulkuneuvosta ilman kuljettajaa itseään ei useinkaan vie juttua eteenpäin.

Jäikö jotain pois listasta? Oletko eri mieltä? Kerro se kommenteissa!

CC-kuvat täältä, täältä, täältä, täältä ja täältä.

27. treffikumppanini: ruotsalainen muusikko

Jos ikinä elämässäni olen pohtinut, mitä hyötyä ruotsin kielen opiskelusta on, tässäpä vastaus:

... eli ote ruotsinkielisestä keskustelusta, jota olen tällä viikolla käynyt Tinderissä erään kovasti hurmaavalta vaikuttaneen ruotsalaismiehen kanssa. Vaikka kielitaitoni on päässyt ruostumaan ja ruotsini on melko kankeaa, ei kuitenkaan niin kankeaa, ettenkö olisi onnistunut saamaan treffikutsua ja sopimaan tapaamista ilman sanaakaan englantia!

Voin heti alkuun paljastaa, että kaikkien aikojen neljännet Tinder-treffini olivat kaikin puolin menestys. Jo miehen profiilikuvat nostattivat vatsassa perhosia, etenkin sen jälkeen kun ystäväni T aivan aiheellisesti huomautti, että mies näytti vähän britiltä. Passar mig! Kun mies vieläpä aloitti Tinder-keskustelun täysin oikeaoppisesti toteamalla, että "Du verkar helt utan krussiduller va en fin tjej!" olin saman tien myyty. Jo toisessa viestissä mies ehdotti kahveja, enkä nähnyt mitään syytä kieltäytyä, vaikka hetken ajan mielessä vilahtikin: olisiko kyseessä sittenkin jonkin sortin pelimies? Tyyppi kun vaikutti melkein liian hyvältä ollakseen totta – mutta vain melkein. 

Pelkoni osoittautui turhaksi. Mies vaikutti olevan vilpittömän ilahtunut tapaamisestamme, halasi heti kohdatessamme ja tarjosi kahvit. (Aiheeseen liittymättömänä sivuhuomiona todettakoon, että samassa kahvilassa istuskeli myös Vakitapaus, jonka seuralaisena näytti olevan sama tyttö, jonka kanssa Suomenruotsalaisherralla oli jossain vaiheessa juttua. Pienet on näköjään piirit muillakin kuin minulla!)

Samalla kävi ilmi, että kyseessä olivat miehen ihka ensimmäiset Tinder-treffit. Keskustelu kulki mukavasti – onnekseni enimmäkseen englanniksi, vaikka välillä vaihdoimme pari sanaa myös ruotsiksi. Sain tietää, että mies oli Ruotsissa asuva muusikko, joka oli Suomessa parhaillaan keikkailemassa bändinsä kanssa. Keskustelimme kotipaikkakunnistamme ja perheistämme, työtilanteistamme ja opiskelutaustoistamme. Illan aikana ehdimme käydä läpi myös ruotsalaisia juomatapoja, rikssvenskan ja muminsvenskan eroavaisuuksia ja suomalaista saunakulttuuria. Selityksestäni huolimatta miehelle ei tainnut ihan vielä avautua, mikä on saunavihdan pohjimmaisin tarkoitus. 

Mies oli kohtelias, hauska, ystävällinen. Juuri sellainen, johon voisin kuvitella ihastuvani kertaheitolla. Jos nyt aivan rehellisiä ollaan niin ei siitäkään tietenkään haittaa ollut, että mies oli hyvännäköinen täsmälleen sillä tavalla, joka vie jalat altani. Tumma parransänki, say no more.

Kahveilta siirryimme vielä oluille, ja eri suuntiin lähtiessämme mies halasi, sanoi viihtyneensä ja kysyi, tapaisimmeko vielä myöhemmin. Tietysti suostuin. Puhelinnumerot olimmekin jo vaihtaneet ennen tapaamista. 

Ja tosiaan: tunnin päästä tapaamme toistamiseen! Olen vähän innoissani, vaikka meillä molemmilla on vielä muutakin ohjelmaa illaksi – ja vaikka tiedostan hyvin, että mies palaa pian takaisin kotiinsa. Oikeaa suhdetta tästä tuskin syntyy, mutta joka tapauksessa on aina hyvä saada muistutus siitä, että joidenkin kanssa kemiat tosiaan voivat kohdata alusta lähtien. Kun se sattuu kohdalle, sen kyllä tietää.

Ystäväni Lääkiskaveri erosi hiljattain pitkäaikaisesta tyttöystävästään ja kävi ensimmäisillä Tinder-treffeillään eron jälkeen. "Ihan mukavaa mut ei ehkä täysin mun tyylinen", kaveri kertoi ja pohti, pitäisikö tavata vielä uudestaan. 

Minulle vastaus oli päivänselvä. Jos jotain olen oppinut niin sen, että vaikka kaikki asiat olisivat järjellä ajateltuna kunnossa mutta jokin sisällä saa miettimään, onko jutussa kuitenkaan lopulta riittävästi aineksia, vastaus on useimmiten ei. 

Jos taas perhoset lentelevät vatsassa vielä ensimmäisen tapaamisen jälkeen, on parempi katsoa, mihin kaikki johtaa, vaikka  järki sanoisi, ettei suuremmalle suhteelle ole mahdollisuuksia. 

Voi hyvin olla, että tänään näemme toisen ja viimeisen kerran. Aion kuitenkin nauttia joka hetkestä!

23. deittikumppanini: valloittava nappisilmä

Rasti seinään: olen päätynyt toista kertaa ikinä Tinder-treffeille!

Pohjustetaanpa vähän. Kevään aikana nettideittailuintoni on ollut jokseenkin laimea, ja paljon on ehtinyt tapahtua sitten aktiivisimpien treffiaikojeni – hyvässä ja huonossa. 

Olen pitkään puhunut perinteisempien nettideittipalstojen puolesta: itselleni Suomi24 Treffit ja OkCupid ovat tuntuneet Tinderiä mieluisammilta tutustumispaikoilta. Kun tekstiä on paljon ja kuviakin muutama, deittivaistoni on kehittynyt löytämään joukosta melko nopeasti ainakin jossakin määrin kiinnostavat tyypit. 

Toista se on Tinderissä. Jonkinlaista karsintaa osaan toki kuvien ja lyhyiden tai puuttuvien tekstien perusteella tehdä, ja kaikista oudoimmilta tapauksilta, ehdottelijoilta ja häiriköiltä olen välttynyt täysin. Noin muuten matcheista on kuitenkin vaikea tietää etukäteen, osuvatko ajatukset ollenkaan yksiin. Hakeeko toinen vakavaa seuraa vai yhden yön juttuja? Etsiikö fiksua, ajattelevaa naista vai äidin korviketta? Onko kiinnostunut yhteiskunnasta ja ympäröivästä maailmasta vai pitääkö pääasiallisena uutislähteenään Seiskaa ja kaukaisimpana kuviteltavissa olevana matkakohteena Haaparantaa? Tätä on vaikea sanoa etukäteen, kovin harva kun vaivautuu avaamaan ajatuksiaan selkeän profiilitekstin muodossa – ja siinäkin tapauksessa tekstin lyhyys tulee auttamatta vastaan. 

Viime kuukausien kokemus kuitenkin osoittaa, että Tinder on hiljalleen vienyt voiton muista deittailuareenoista. Siinä missä Suomi24 tarjosi vielä puolitoista vuotta sitten kiinnostavia miehiä melkein jonoksi asti, nyt ensimmäistäkään aidosti mielenkiintoista tyyppiä ei ole tullut vastaan kuukausiin. Niinpä olen hiljalleen koettanut voittaa ennakkoluuloni ja kotiutua Tinderin hektiseen huumaan. 

En ole mikään pikaviesti-smalltalkkaaja. En jaksa käydä kovin pitkiä keskusteluja aiheesta "Mitäs sun viikonloppuun?" tai "Onko ollut kiva kesä?" Useimmissa tapauksissa juttu tyrehtyykin alkuunsa: keskusteltavaa ei vain ole, eikä toinen selvästikään ole sitä mitä on ollut etsimässä. Parhaiden tyyppien kanssa juttu taas lähtee nopeasti kehittymään eteenpäin ja keskusteltavaa riittää niin paljosta muustakin, että kuulumiset alkavat tuntua hieman toissijaiselta aiheelta.

Nyt olen kuitenkin tavannut tyypin, jota en osaa luokitella äkikseltään kumpaankaan lokeroon. Keskustelu ei ole saumattoman sujuvaa. Mies on kovin niukkasanainen siinä missä minä vähän turhankin paljon höpöttelyyn taipuvainen: hän sanoo kolme sanaa, minä vastaan kolmella lauseella. Jossain tapauksessa saattaisin oikopäätä sanoa, että turha yritys: puhuttavaa ei ole. En tässä. Jollain hassulla tavalla vähäsanaisuudessa on pientä pilkettä, huumoria joka kurkistelee lyhyiden viestien välistä. 

Sekään ei varsinaisesti haittaa, että mies on omissa silmissäni varsin katseltavan näköinen. Sopusuhtainen, tuuheatukkainen, nappisilmäinen. 

Ja sitten on vielä se seikka, että me itse asiassa tunnemme toisemme. Niin uskomattomalta kuin se  tuntuukin, myös tämä tapaus on vanha lukiotuttuni, aivan kuten edellinenkin treffikumppanini. Ei yhtä läheinen, ei yhtä tuttu. Emme ole olleet edes Facebook-kavereita. Muistikuvani ovat silti positiiviset: fiksu, jollakin määrittelemättömällä tavalla kiehtova tyyppi. 

Pari viikkoa viestittelimme satunnaisesti. Mies asuu yhä kotiseudullani, mutta oli tulossa käymään nykyiseen asuinkaupunkiini. Yhtenä iltana sain mutkattoman viestin ilman suurempaa pohjusteltua: lähdetkö drinkille? Lähdin, vaikka oli jo myöhä ja vaikka työt odottivat seuraavana aamuna. Drinkit vaihtuivat oluihin, oluet toisiin. Ja vaikka olin pelännyt, että epätasapainoinen keskusteluasetelma jatkuisi myös livenä, pelkoni oli turha. Puhuttavaa riitti, riitti paremmin kuin kenenkään kanssa aikoihin. Ei mitään ensimmäisten treffien sievistelyä – tosin siinä vaiheessa kun keskustelu eksyi joukkomurhiin ja terrori-iskuihin, päätimme suosiolla siirtyä hieman keveämpiin aiheisiin. 

Lähtiessä kumpikaan ei kysynyt, tapaammeko uudestaan. Oletimme niin. Halatessa mahanpohjassa muljahti pikkuisen.

Harmi vain, että välimatkamme on kovin pitkä. En edelleenkään tiedä, milloin olemme jälleen samassa kaupungissa. Satunnainen yhteydenpitomme on kuitenkin jatkunut. Uskon ja toivon, että vielä näemme. 

Jo ensimmäisten treffien jälkeen mies on siirtynyt uniini. 

***

Vielä pieni, edelliseen tapaukseen mitenkään liittymätön havainto, jota en voi olla kirjaamatta ylös: 

Vakitapaus on jälleen Tinderissä. Vapaana? Näin oletan. 

Ihmettelinkin, miksi hän laittoi minulle Facebook-kutsun viikonloppuna järjestettävään tapahtumaan. 

Saas nähdä, alkaako kutsuja taas kuulua lisää. Ajatus ilahduttaa enemmän kuin tahtoisin myöntää. 

CC-kuvat täältä, täältä ja täältä.

Treffikulttuuri kunniaan

Amerikkalaisia draamasarjoja katsoessa mieleen nousee yksi kysymys: onko se todella noin helppoa? Treffeille pyytäminen, nimittäin. Tiedätte varmaan, mistä puhun. 

Mies törmää naiseen ja auttaa tätä nostamaan ostoksensa takaisin kassiin. Kaupassa molemmat tarttuvat samaan muropakettiin. Odotushuoneessa on jonoa. Lentokoneessa satutaan vierekkäisille paikoille. Hissi jumittuu. Vaihdetaan ihan vain pari sanaa arkisessa tilanteessa, ja treffit on sovittu noin minuutissa.

Tapahtuuko tätä tosielämässä?  Kyllä vain. Monessa maassa treffikulttuuri kukoistaa huomattavasti eloisammin kuin Suomessa. Treffeille voi pyytää tuntematontakin ihmistä ilman sen suurempaa kynnystä, eivätkä mahdolliset pakit ole maailmanloppu. 

Ollessani reissussa Lontoossa odottelin ostoskadulla ystäviäni kaupasta. Kuinka ollakaan, juttusille tuli yhtäkkiä nuori, mukavannäköinen mies. Kätteli ja kertoi nimensä, ilmoitti suoraan: näytät mukavalta tyypiltä, olisi hauska tutustua. Olin hämmentynyt, mutta samalla oudon ilahtunut. Tietysti kerroin, että olen pian palaamassa Suomeen, jossa minua jo muutenkin odotetaan. Mies ei ollut millänsäkään. Eipä siinä sitten mitään, selvä juttu, herra ilmoitti ystävällisesti. Take care, hän hymyili vielä jatkaessaan matkaansa. Minuakin hymyilytti. Tällaisia tilanteita saisi sattua kohdalle useamminkin.

Paluulennolla Suomeen viereeni sattui vielä mukavan oloinen nuori suomalaismies, joka rupesi juttelemaan heti koneen noustessa. Matka meni nopeasti niitä näitä rupatellessa ja löysimme paljonkin yhteistä. Loppumatkasta seuralainen kysyi hieman painokkaasti, olenko tuomassa jollekin tuliaisia, ja vastasin myöntävästi, Opettajan kanssa kun silloin vielä seurustelin. Aivan varma en ole, mutta mikäli vastaukseni olisi ollut kieltävä, mies olisi luullakseni hyvinkin saattanut ehdottaa tapaamista tai kysäistä numeroa. Tämäkään juttuhetki ei kuitenkaan tällä kertaa johtanut mihinkään – ja silti erkanimme hyvässä hengessä ja hymyillen.

Mitäkö yritän sanoa? Ehkä sitä, että toivoisin tämänkaltaisia kohtaamisia enemmänkin ihan tavalliseen arkeen. Nettitreffien myötä olen huomannut, ettei haittaa, vaikka toista ei tuntisikaan vielä entuudestaan: treffeillä ehtii kyllä kartoittaa, kolahtavatko kemiat yhteen vaiko eivät. Pakit voi antaa ja ottaa vastaan varsin kohteliaasti, eikä touhussa mitään häviä, ellei voitakaan.

Silti treffikulttuuri ei tunnu vielä oikein iskostuneen suomalaiseen arkeen. Numeroa voidaan kyllä kysyä baaritiskillä tai ruotsinlaivalla, mutta tavalliset arjen kohtaamiset jäävät usein ainoiksi laatuaan. Myönnän syyllistyväni tähän myös itse: vaikka kuinka ajattelisin, että kaupassa ovea pitelevä tai samalla kurssilla istuva mies vaikuttaa kiinnostavalta tyypiltä, mieleenikään ei tulisi tehdä aloitetta aivan tuosta vain. Sehän saattaisi vaikka sanoa ei! 

Ja entä sitten? Tuskinpa kukaan ottaa treffipyyntöä loukkauksena, vaikkei siihen suostuisikaan. Jos ei koskaan kysy, ei anna edes mahdollisuutta myönteiselle vastaukselle. 

Itse en silti ole uskaltanut ehdottaa treffejä edes tutulle ihmiselle. Viime viikkoina olen törmännyt uudestaan vanhaan lukiotuttuuni, varsin hauskaan ja keskustelutaitoiseen mieheen, jonka kanssa olimme aikanaan melko paljonkin tekemisissä ja tulimme hyvin juttuun. Nyt, vuosien päästä, satuimme samalle kurssille, ja tavaksemme on tullut käydä tunnin jälkeen yhdessä syömässä tai kahvilla – välillä kahdestaan, välillä muidenkin kurssilaisten kanssa. Jännittäväksi homman tekee vanha kunnon Tinder. Kuten sanottua, minun tapauksessani palvelu ei suinkaan suodata pois omia Facebook-tuttujani. Kun kyseinen herra sitten tuli vastaan, painoin kuin painoinkin sydäntä. It's a match!  sivusto ilmoitti saman tien.

Kumpikin meistä on varmasti tiedostanut asian, vaikka emme olekaan siitä ääneen puhuneet. Silti kumpikaan ei ole myöskään poistanut match-paria. Tänään kävimme jälleen tunnin jälkeen lounaalla, minkä jälkeen seuralainen halusi ihan oma-aloitteisesti tarjota minulle vielä kahvit, toipa samalla suklaapatukankin. Pieniä eleitä, mutta eleitä kuitenkin.

Olin jotenkin niin ilahtunut, etten huomannut edes sanoa, etten oikeastaan juo kahvia.

Ainakin minulla oli hauskaa, eikä toinenkaan osapuoli aivan kyllästyneeltä vaikuttanut. Tiedostan tietysti hyvin, että tämä kaikki voi edelleen mennä pelkästään vanhan kaveruuden piikkiin. Silti jokin pieni ääni toivoo, että kyseessä olisi jotain enemmänkin. 

Kurssi on omalta osaltani ohi todennäköisesti varsin pian, ja kahvittelujen päättyminen harmittaa jo valmiiksi. Olenkin päättänyt kerätä rohkeutta: jos kaikki jatkuu samaan malliin, viimeisen tunnin jälkeen aion ilmaista, että kahvit sopisivat kyllä jatkossakin.

Ei se ota, jos ei annakaan.

CC-kuvat täältä, täältä ja täältä.