Tapailun onnea

Minä ja Taloustieteilijä emme seurustele. 

Silti olemme sopineet, ettemme tapaa muita, poistaneet Tinderit ja käyneet pitkiä keskusteluja suhdehistoriastamme ja deittikokemuksistamme. Todenneet, että onneksi ei enää tarvitse tinderöidä, ei käydä kerta toisensa jälkeen samanlaisina toistuvia ensitreffien keskusteluja eikä kestää kaikkea sitä epävarmuutta ja epätietoisuutta, käyttää valtavasti aikaa ja vaivaa vain aloittaakseen taas pian aivan alusta. 

Silti hänen äitinsä tietää minusta ja työkaverini hänestä. Parhaat ystäväni lähettävät hänelle terveisiä, vaikkeivät ole vielä tavanneetkaan häntä, ja perjantain illanvietosta mies viestittää, että hänen kaverinsa vaativat kuvia minusta. Mies on jo tavannut ensimmäisen ystävänikin, jonka kanssa kävimme kolmestaan elokuvissa ja oluella. "Hitsi miten älykäs tyyppi! Peukut multa!" ystäväni kommentoi jälkeenpäin, ja olin tietysti onnessani.

Näemme melkein joka päivä, käytännössä aina kuin voimme. Viimeisen viikon aikana olemme olleet yhdessä joka ikinen päivä. Jos emme ehdi nähdä koko viikonloppua niin ainakin arki-illat – jos emme pysty viettämään yhdessä koko iltaa niin pistäydymme iltateellä tai katsomme jakson yhteistä sarjaa. Ellemme sitäkään, käväisemme vaikkapa yhdessä kaupassa, vaikka molemmat jatkaisivat siitä omille teilleen. Varsinkin alussa tuntui, että molemmat suorastaan keksivät tekosyitä, jotta saimme vielä nähdä toisemme. Enää ei tarvitse: on jo selvää, että lähtökohtaisesti haluamme olla yhdessä, ellei toisella ole muita menoja. Se, että asumme melkein naapureina, on kenties deittielämäni upein yhteensattuma.

Suunnittelemme jo tulevia reissuja, retkiä, kesälomia. Olemme puhuneet viikonloppureissusta Tallinnaan, miettineet lähtevämme kesällä Skotlantiin. Mies on ohimennen kutsunut minut katsomaan harrastusporukkansa tapahtumaa (ehkä toukokuussa) ja sanonut, että voisi ottaa minut mukaan työkuvioihinsa liittyvälle illalliselle (elokuussa). Aiomme ajoittaa kesälomamme ja vapaapäivämme yhdessä. Hirvittävän hämmentävää, hirvittävän ilahduttavaa: kahden kuukauden tapailumme tuntuu katsovan pidemmälle tulevaisuuteen kuin edellinen melkein kahden vuoden seurustelusuhteeni.

Mies on ruvennut kutsumaan minua itse keksimällään lempinimellä, nimittää viesteissä omakseen. Hän viestittää minulle joka ikinen aamu hyvät huomenet ja joka ikinen ilta hyvät yöt, ellemme ole viettäneet iltaa yhdessä – ja monesti sittenkin. Sydän- ja pusuemojit ovat kovalla käytöllä. Miehen viestittelykäytös on täysin toinen kuin niillä lukemattomilla tyypeillä, joiden kanssa jutusta ei sitten kuitenkaan tullut mitään. Hän kirjoittelee säännöllisesti pitkin päivää, vastaa nopeasti heti viestini luettuaan, ei pyöri WhatsAppissa enää sen jälkeen kun on toivottanut minulle kauniita unia. Tuntuu aidosti kiinnostuneelta arjen pienistä käänteistä, lähettelee selfieitä silloin kun emme vähään aikaan näe toisiamme. Vaikuttaa yhtä ihastuneelta minuun kuin minä häneen, ja se ei ole ihan vähän.

Keskustelemme tärkeistä asioista, sellaisista joilla oikeasti on merkitystä yhteisen elämän rakentamisessa. Olemme puhuneet parisuhteista, deittailusta ja tasavertaisuudesta, mustasukkaisuudesta ja ystävyydestä. Miettineet ulkonäköstandardeja ja järkevää rahankäyttöä, jutelleet siitä missä näemme itsemme asumassa tulevaisuudessa. Keskustelleet siitäkin, miten suhtaudumme sukunimen vaihtamiseen naimisiin mennessä, että ainakaan yhdistelmäsukunimi ei meidän tapauksessamme toimisi kovin hyvin. Lapsetkin ovat vilahtaneet keskusteluissa sen verran, että uskon, että haaveemme tulevaisuudesta ovat lähellä toisiaan.

Jo viikonlopun erossa olemisen jälkeen mies kertoo ikävöineensä minua. Lähtiessämme toistemme luota hyvästelemme toisemme noin neljästi, koska emme malta olla pussaamatta vielä kerran. 

Jos jo ei-seurustelukin hänen kanssaan on tällaista, mitä kaikkea yhteinen tulevaisuus voisikaan olla?

Juuri nyt minun on hyviä vaikeaa kuvitella, ettemmekö kulkisi kohti sitä.

Kuvat: Unsplash.