Olen viimeisen viikon aikana lukenut melkoisen määrän artikkeleita hakusanalla dating a French guy. Mitä enemmän luen, sitä enemmän hämmennyn, sillä joka ikinen vastaantuleva artikkeli kertoo käytännössä samaa viestiä: ranskalaiset eivät deittaile. Ilmeisesti koko kielessä ei ole edes sanaa ilmiölle nimeltä deittailu, treffailu tai tapailu.
Mikäli artikkeleita on uskominen, näin se pääsääntöisesti menee: ranskalaiset viettävät aikaa kaveriporukoissa, tutustuvat toisiinsa, ehkä lopulta ihastuvatkin. Kun niin käy, edessä ei kuitenkaan ole pitkää tapailun ja treffien sarjaa: jossakin vaiheessa pari vain päätyy suutelemaan, ja se onkin sitten jo merkki yhdessäolosta. Sen sijaan, että ensin tutustuttaisiin kunnolla, tapailtaisiin kuukausia ja ehkä sitten päätettäisiin olla yhdessä, ranskalainen tyyli onkin ilmeisesti olla yhdessä kutakuinkin ensimmäisestä suudelmasta lähtien ja tutustua paremmin vasta sitten.
Keskusteluja siitä, milloin päätetään lakata näkemästä muita ihmisiä ja sitoutua suhteeseen, ei käydä, sillä alusta lähtien oletus on, että samaan aikaan ei tapailla muita. Ensimmäinen (selvin päin) vaihdettu suudelma on merkki siitä, että meneillään on jotakin vakavampaa, ja sen jälkeen onkin ihan ok hypätä sänkyyn vaikka saman tien, ryhtyä käyttäytymään kuin vakavammassakin suhteessa ja kutsua toista tyttö- tai poikaystäväksi, vaikka ensimmäisistä treffeistä olisi aikaa vasta muutama viikko.
Tietenkään tämä ei päde jokaiseen ranskalaiseen, varsinkaan sellaiseen, joka on jo vuosia asunut aivan toisessa maassa. On täysin mahdollista, että oma ranskalainen treffikumppanini (jota kutsuttakoon tästä eteenpäin Fransmanniksi) on vuosien varrella jo tottunut suomalaisempaan treffailukulttuuriin, ja nettitreffeissä etikettiä lienee joka tapauksessa tarpeen venyttää – tuskinpa edes Ranskassa uskotaan, että yhdessä on oltava heti ensi hetkestä lähtien, vaikka ei oikeastaan edes tuntisi toista.
Niin tai näin, tapailu Fransmannin kanssa on ollut silti monella tapaa erilaista kuin tapailu kaikkien edellisten nettitreffituttavuuksieni kanssa. Sitä kuvastaa jo yksistään se, että vain viikko ensimmäisen kohtaamisemme jälkeen käytän jo sanaa tapailu. Siltä se kuitenkin tuntuu: kymmenen päivän sisällä olemme nähneet seitsemänä päivänä, nukkuneet samassa osoitteessa kolmena yönä, katsoneet kaksi leffaa, aloittaneet yhteisen tv-sarjan, käyneet kahdesti kävelyllä, kolmesti ravintolassa ja kokanneet yhdessä. Tahti on ollut hurjan tiivis, mikä on toisaalta hyvä ja toisaalta ei.
Tietysti on mukavaa, ettei tarvi arpoa, tarkoittaako kyläilykutsu yhtä kuin yökutsu (tarkoittaa) tai onko soveliasta käydä keskellä päivää tekstiviestikeskusteluja siitä, mitkä asiat toimivat edellisenä yönä erityisen hyvin (ilmeisesti on, vaikka se vaatiikin itseltäni vielä hieman totuttelua). Tv:tä katsoessa voin luottaa siihen, että pääsen kainaloon, eikä minulla ole kerrassaan mitään sitä vastaan, että toinen tulee pitkäksi venyneen päivän jälkeen luokseni ruokatarvikkeet mukanaan ja laittaa illallista, kun vatsani kurnii ja oma jääkaappini ammottaa tyhjyyttään. Se on ihanaa.
Samaan aikaan pelkään silti, että kaikki on edennyt liiankin nopeasti: vietämme yhdessä paljon aikaa siihen nähden, ettemme oikeastaan edes vielä tunne toisiamme. En tiedä, johtuuko se kielimuurista, vähäisestä tuntemisesta vai siitä, että tapaamisemme lähtevät helposti suuntaan, jossa puhuminen ei ole niin olennaista, mutta en edelleenkään koe, että keskusteluyhteytemme olisi täysin saumaton. Vaikka tiedän, että arvomme ja ajatuksemme kohtaavat, emme unohdu keskustelemaan tuntikausiksi, emme piikittele toisimme, emme naura yhdessä yhtään niin paljon kuin pohjimmiltani haluaisin. Vaikka fyysinen yhdessäolo on helppoa, toisinaan en ylipäätään ole varma, pitääkö Fransmanni minusta sittenkään kovin paljon. Välillä hän vaikuttaa poissaolevalta ja torjuvalta, hetken päästä saattaakin kaapata syliinsä ja tuijotella silmiin niin että heikottaa. Tiedä siinä sitten.
Yhtäältä voin kuvitella, että tästä tulee vielä jotain todella huikeaa. Toisaalta voin kuvitella, että kaikki loppuukin hetkellä millä hyvänsä – mikä tahansa tapaaminen tai viesti voi jäädä viimeiseksi. En osaa sanoa, en miettiä rationaalisesti, en arvioida suhteemme laatua kovinkaan objektiivisesti.
Toistaiseksi aion vain nauttia niin kauan kuin tätä kestää ja katsoa, mihin se johtaa.
Tietysti on mukavaa, ettei tarvi arpoa, tarkoittaako kyläilykutsu yhtä kuin yökutsu (tarkoittaa) tai onko soveliasta käydä keskellä päivää tekstiviestikeskusteluja siitä, mitkä asiat toimivat edellisenä yönä erityisen hyvin (ilmeisesti on, vaikka se vaatiikin itseltäni vielä hieman totuttelua). Tv:tä katsoessa voin luottaa siihen, että pääsen kainaloon, eikä minulla ole kerrassaan mitään sitä vastaan, että toinen tulee pitkäksi venyneen päivän jälkeen luokseni ruokatarvikkeet mukanaan ja laittaa illallista, kun vatsani kurnii ja oma jääkaappini ammottaa tyhjyyttään. Se on ihanaa.
Samaan aikaan pelkään silti, että kaikki on edennyt liiankin nopeasti: vietämme yhdessä paljon aikaa siihen nähden, ettemme oikeastaan edes vielä tunne toisiamme. En tiedä, johtuuko se kielimuurista, vähäisestä tuntemisesta vai siitä, että tapaamisemme lähtevät helposti suuntaan, jossa puhuminen ei ole niin olennaista, mutta en edelleenkään koe, että keskusteluyhteytemme olisi täysin saumaton. Vaikka tiedän, että arvomme ja ajatuksemme kohtaavat, emme unohdu keskustelemaan tuntikausiksi, emme piikittele toisimme, emme naura yhdessä yhtään niin paljon kuin pohjimmiltani haluaisin. Vaikka fyysinen yhdessäolo on helppoa, toisinaan en ylipäätään ole varma, pitääkö Fransmanni minusta sittenkään kovin paljon. Välillä hän vaikuttaa poissaolevalta ja torjuvalta, hetken päästä saattaakin kaapata syliinsä ja tuijotella silmiin niin että heikottaa. Tiedä siinä sitten.
Yhtäältä voin kuvitella, että tästä tulee vielä jotain todella huikeaa. Toisaalta voin kuvitella, että kaikki loppuukin hetkellä millä hyvänsä – mikä tahansa tapaaminen tai viesti voi jäädä viimeiseksi. En osaa sanoa, en miettiä rationaalisesti, en arvioida suhteemme laatua kovinkaan objektiivisesti.
Toistaiseksi aion vain nauttia niin kauan kuin tätä kestää ja katsoa, mihin se johtaa.
