Pahinta on epävarmuus

Jos on yksi tunne, joka Tinder-deittailussa surettaa ja ahdistaa, se on alkuvaiheen epävarmuus: hiljaa hiipivät pahat aavistukset ja kalvava epätietoisuus siitä, mitä toinen osapuoli tekee, ajattelee ja tuntee. Vaihe, jossa onnistuneiden treffien ilo ja odotus muuttuu hiljalleen vatsanpohjalla lymyäväksi sykkyräksi, harmaaksi ja muodottomaksi peloksi siitä että toinen ei olekaan yhtä ihastunut kuin itse.

Siinä tilanteessa nimittäin ollaan taas. Juttu menee näin: 

Ranskalaismieheltä saatujen pakkien jälkeen sisuunnuin ja aktivoiduin jälleen Tinderissä. Vain pari päivää myöhemmin sain kiinnostavan matchin: tyypin, jonka tunnen etäisesti opiskelijavuosilta, jonka kanssa olemme vaihtaneet ehkä joskus pari sanaa mutta emme koskaan tutustuneet sen enempää. Olin luullut, että hän on varattu mutta eipä ollut enää, ja kun sain häneltä vielä samana iltana viestin, sisällä läikähti aivan eri tavalla kuin täysin tuntemattoman ihmisen aloittaessa keskustelun.

Huomasin nopeasti, että juteltavaa tuntui riittävän. Meillä on taustallamme paljon samankaltaisia harrastuksia ja yhteisiä ystäviä, ja hyvin nopeasti minulle syntyi tunne siitä, että arvomaailmassamme ja ajatuksissamme on paljon jaettua. Keskustelu siirtyi nopeasti Tinderistä WhatsAppiin, ja pian huomasin avautuvani hänelle lapsuudestani, harrastuksistani, menneiden vuosien intohimoista ja meneillään olevasta lukuprojektistani. Viikonloppukiireiden vuoksi treffit saatiin sovittua vasta seuraavalle viikolle, ja mies lupasi tuoda saman tien kiinnostavan kirjan lainaan. 

Kirjan lainaan, ekoilla treffeillä! Tämähän on siitä jännittävä ehdotus, että siihen sisältyy väistämättä se oletus, että tapaamme vielä toistekin. Olin ihastuksissani. 

Treffit olivat onnistuneet, mitään muuta en voi väittää. Mies oli miettinyt tapaamispaikkamme huolella, panostanut iltaan: tapasimme viihtyisässä tapaspaikassa, jaoimme herkullisia pieniä annoksia, otimme lasit viiniä ja vielä cocktailit. Koska kummallakaan ei ollut kiire, jatkoimme läheiseen olutkuppilaan eikä minua hetkeäkään ehtinyt häiritä, että paikka oli typötyhjä – niin paljon keskusteltavaa tuntui riittävän. Hauskoja pieniä yhteensattumuksia oli paljon. Kävi ilmi, että me olimme kirjoittaneet samat yo-aineet, intoilleet nuoruudessamme fantasiakirjoista, olleet molemmat hieman nörttejä – ja kuitenkin aktiivisia opiskelijapiirien sosiaalisessa elämässä. 

Muutenkin mies oli kerrassaan loistotyyppi. Hän heitteli historiallisia anekdootteja, kertoili nuoruusvuosistaan, oli juuri sellainen älykäs, seurallinen ja pohjimmiltaan kiltti, lämmin ja hyväntahtoinen mies, jollaista olen etsinyt. Myös miehen tyyli oli muuttunut vuosien aikana ehdottomasti omaa silmääni miellyttäväksi, ja minulle syntyi hyvin nopeasti tunne siitä, että tahdon tavata toistekin. 

Niin tahtoi kaikesta päätellen hänkin. Treffien päätteeksi puhuimme saman tien jo seuraavasta tapaamisesta, mietimme alustavasti aikatauluja – omien reissujeni vuoksi ehtisimme nähdä uudestaan aikaisintaan viikon päästä, mutta eipä siinä mitään. 

Treffien jälkeen jatkoimme tiivistä viestittelyä. Päivien kuluessa olen kuitenkin ollut huomaavinani, että jotain on tapahtunut. Yhtäkkiä minä olen se, joka kirjoittaa pidempiä viestejä, joka tarjoaa keskusteluun syötteitä joihin hän ei tartu. Hän sanoo olevansa väsynyt, menevänsä aikaisin nukkumaan – vihjaa siihen, että päivän viestittelyt ovat nyt tässä. Silti hän on näkyy olleen paikalla WhatAppissa vielä myöhään illalla. Jossain vaiheessa ryhdyimme jo toivottamaan hyviä öitä joka ilta – nyt toivotukset ovat jääneet vähemmälle. Tapaamisemme jälkeen mies on päivittänyt Tinder-tekstiään, panostanut profiiliinsa vaikka ainakaan minun takia siihen ei olisi enää yhtäkään syytä. 

Ja minä tunnen itseni tietysti typeräksi ja vainoharhaiseksi sen vuoksi, että ylipäätään kiinnitän tähän kaikkeen huomiota. Eihän tällä ole välttämättä mitään merkitystä eikä varsinkaan mitään tekemistä minun kanssani. Totta kai Tinder-uran alkuaikoina on hyvä viilata profiiliaan kuntoon. Tietysti kello yhdentoista jälkeen voi käydä WhatsApp-keskusteluja ihan vain kavereidenkin kanssa, enkä mitenkään voi olettaa, että vasta yksien treffien jälkeen viettäisimme kaikki illat viestittelyn pyörteissä. On täysin mahdollista, että tämä kaikki on vain omassa päässäni – että toiset treffit ovat yhtä ihanat kuin edellisetkin, että kaikki menee hyvin. 

Siihen olisi kuitenkin paljon helpompaa uskoa, ellen olisi nähnyt samat merkit jo niin usein ennenkin – ellen olisi seurannut niin monesti, kuinka yöhön asti venyvät viestittelyt kuihtuvat pakollisiksi kuulumisten kyselyksi, miten toisen mielessä pyörii edellinen tai jo seuraava nainen, miten aluksi innostuneen ja ihastuneen oloinen mies sanoa töksäyttääkin, ettei sittenkään näe jutussa kipinöitä. 

Olen alusta alkaen tiedostanut, että tähän liittyy myös sikäli poikkeuksellista painolastia, että mies on eronnut hyvin pitkästä, hyvin vakavasta suhteesta hyvin hiljattain. Hänelle tämä voi olla ensimmäinen kerta Tinderissä, ehkä ensimmäinen kerta deittailumaailmassa ylipäätään. Ja vaikka olen varma siitä, että hänkin viihtyi ekoilla treffeillämme, voi hyvinkin olla, ettei hän ole valmis sitoutumaan yhä vakavasti ja yhtä nopeasti kuin minä itse olen ollut jo kauan aikaa. Ja niin: että hänenlaisellaan miehellä on varaa valita muistakin. 

Se on inhimillisesti täysin ymmärrettävää, mutta kirpaisee henkilökohtaisesti. Kurjinta on, että epävarmuus ruokkii nopeasti itseään. Hyvin äkkiä alan katsoa kaikkia omia toimiani kriittisesti – sanoinko jotain tyhmästi, ovatko viestini liian pitkiä ja puuduttavia, avaudunko liian nopeasti liian henkilökohtaisista asioista tai hölisenkö turhan yhdentekevistä arjen asioista? Vastaanko ulkoisesti ollenkaan sitä, mitä hän on etsimässä? Olenko liian tasainen, liian tylsä, liian paljon tai liian vähän mitä tahansa?

Niin kurjaa kuin se onkin, lopputulos on, että vaikka treffimme olivat ihanat, vaikka niille on sovittu jatkoa ja vaikka olemme jutelleet joka päivä, sisälläni jäytää epävarmuus, joka saa minut ylitulkitsemaan jokaista risahdusta ja rasahdusta. Yritän hillitä itseni, olla pelkäämättä liikaa, olla ihastumatta liikaa. 

Koko viime viikon alun kuljin seesteisessä ihastumisen hattarassa. Yhtäkkiä hattara onkin vaihtunut harmaaksi, painostavaksi pilviusvaksi vaikka mikään ei varsinaisesti ole muuttunut. 

Kunpa tapaisimme jo uudestaan. Pahinta on epävarmuus.

Kuvat: Unsplash.

Älä haaveile liikaa

Viime viikolla sain oppitunnin, joka minun olisi kaiken järjen mukaan olla jo paremmin hallussa: Älä haaveile liikaa etukäteen.

Tapahtui seuraavaa: törmäsin Tinderissä hurmaavaan ranskalaismieheen. Sujuvasti keskustelevaan, fiksuun, omiin silmiini valtavan komeaan, Suomessa jo vuosikausia asuneeseen ja täällä viihtyvään tyyppiin, jolla oli selkeät työkuviot, kiinnostavia harrastuksia ja pieni, suloinen koira.

Kun hän aloitti keskustelun, olin juuri lähdössä reissuun. Juttu kuitenkin luisti, ja ennen kuin huomasinkaan, olimme ryhtyneet lähettelemään selfieitä, koirakuvia, hyvän yön ja huomenen toivotuksia. Puhuimme perheistämme, töistämme, jaoimme arkisia hetkiä ja olimme yhteydessä katkeamatta. Hän kehui kuvia, sanoi kauniita sanoja, flirttaili.

Reissusta palattuamme olimme molemmat kiireisiä, joten ehtisimme tavata vasta viikon lopulla. Keskustelu kuitenkin jatkui ja kerroimme molemmat olevamme innoissamme tapaamisesta. Nopeasti, vääjäämättä, huomasin ihastuneeni.

Ryhtyin haaveilemaan, ryhdyin pohtimaan tulevaisuuttani miehen kanssa, jota en ollut koskaan edes tavannut.

Selvitin hänen työhistoriansa LinkedInistä. 

Googlasin hänen koirarotunsa perinnölliset sairaudet ja keskimääräisen eliniän. 

Miehellä oli tyylikäs olemus. Pitäisiköhän minunkin vähän päivittää vaatevarastoani?

Miten kommunikointi vanhempieni kanssa sujuisi? Tykkäisiköhän mies kalastaa isäni kanssa?

Entä kuinka mielellään ystäväni juttelisivat hänen kanssaan englanniksi? Mitähän sanoisivat, jos toisin miehen syksyllä edessä oleviin suuriin juhliin? Milloin avec pitäisi viimeistään ilmoittaa mukaan?

Eikö meidän olisi kätevintä opetella toistemme kieliä niin, että kerran viikossa hän puhuisi vain ranskaa, minä vain suomea ja opettelisimme ensin ymmärtämään toisiamme?

Jos saisimme lapsia, perisivätkö he hänen tummanruskeat hiuksensa ja tummat nappisilmänsä vai minun piirteeni? Opettaisimmeko heille sekä suomea että ranskaa? Englantia? Olisivatko omat lapseni tosiaan kolmikielisiä? Millaisia kielikerhoja lapsille oli tässä kaupungissa tarjolla?

Voisinko ottaa hänen sukunimensä? Se ei ollut liian vaikea lausua suomeksikaan.

Ja niin edelleen, ja niin edelleen.

Tietysti, totta kai, kaikki se haaveilu oli typerää. Kyllähän minä jos kuka nyt tiedän, että vasta tavatessa näkee, miten kemiat oikeasti toimivat.

Jos minulta kysytään, tapaaminen oli kuitenkin juuri sellainen kuin olin toivonutkin. Mies oli yhtä komea kuin kuvissaan, puhui englantia sujuvammin kuin olin luullutkaan. Meillä oli hauskaa, nauroimme yhdessä, löysimme luonteistamme jännittäviä samankaltaisuuksia ja avasimme elämiämme. Katselin hänen käsiään, hänen kauluspaitansa silitettyä kaulusta, hänen kasvojaan ja tuikkivia silmiään.

Kotimatkalla, kummankin odottaessa kyytiään, mies suuteli minua. Kävelin kotiin hymy korvissa, viestitin sinkkukerhollemme: "Mullakin on nyt lupaava tilanne."

Seuraavana iltana laitoin hänelle kuvan puistokävelyltä. Tiesin, että hän oli tapaamassa kollegoiltaan, kysyin illan sujumisesta. Miehen vastaus oli poikkeuksellisen lyhyt: "Wow, great picture! Yes, I'm seeing my friends now." Yleensä mies vastasi pidemmin, kysyi jotain takaisin, lähetti vielä hyvän yön toivotukset. Ajattelin kuitenkin, että hän on nyt ystäviensä kanssa – ehtisimme jutella aamullakin.

Kun aamulla sitten laitoin jälleen viestiä, näin, että hän oli lukenut sen, mutta ei alkanut kirjoittaa välittömästi vastausta.

Niin pieniä asioita kuin nämä olivatkin, aloin huolestua. Tunsin, että jokin ei ollut niin kuin ennen.

Enkä ollenkaan turhaan. Kun vastaus lopulta tuli, se oli täysin tyhjentävä.

"Hi! I've had a bit of time to think over the weekend and I'm so sorry to lead you on by kissing you on Friday. I had a great time, you were cute and I was a bit tipsy. But I don't feel like this will lead into anything serious. – –"

Ei mihinkään vakavaan. Ei mihinkään vakavaan.

Deittailun surullista arkea: heittää jälleen yhdet tulevaisuuden unelmat menemään ennen kuin mikään koskaan alkoikaan.


Kuvat: Unsplash

Kesän deittejä eli tyhjiä tapaamisia

Koska olen kirjoitellut viime aikoina niin harvakseltaan, en oikeastaan jaksaisi enää muistella kuukausien takaisia treffikumppaneitani, mutta blogin eräänlaisena tarkoituksena on ollut toimia myös oman muistini jatkeena – jotta jokaisesta tapaamisestani ihmisestä jäisi kuitenkin jonkinlainen jälki, jotta Sen Oikean löytyessä osaisin arvostaa sitä, mitä minulla on kaiken etsimisen jälkeen.

Oikeastaan olisi paljon muutakin kerrottavaa, mutta jatketaan kuitenkin vielä kesäisten treffien kertauksella. Jospa tässä hiljalleen päästäisiin nykypäivään ja vähän toisenlaisiinkin kuulumisiin saakka! Jos ei muuta niin ainakin näitä kirjoittaessa huomaan, että olen ainakin yrittänyt tehdä töitä elämäni miehen löytämiseksi, vaikka jo pitkään on tuntunut, ettei sillä saralla tapahdu mitään mainitsemisen arvoista.

51. deittini: herttainen perusinsinööri

Alkukesästä tapasin mukavan insinöörismiehen, jonka kanssa juttu luisti sen verran, että tapasimme useammankin kerran. Kävimme ravintolassa, olimme oluilla, vierailimme ruokatapahtumassa ja lopulta mies kutsui minut kotiinsakin syömään. Elämän raamit olivat periaatteessa kunnossa, ja mies oli hiljattain ottanut kotiinsa kissanpennun – kuinka voisin vastustaa sellaista! Tyyppi olikin hyvin herttainen, hyvä ruoanlaittaja ja selvästi ihastunut minuun. Harmi kyllä en kuitenkaan voi sanoa, että tunne olisi ollut molemminpuolinen. Vaikka mies oli perusfiksu, tuntui, että olemme pohjimmiltaan kiinnostuneita eri asioista. Kun virittelin keskustelua kevään eduskuntavaaleista, hän totesi, ettei seuraa politiikkaa "sillä tavalla", ja kun kiinnitin huomiota tunnetun teoksen pohjalta tehdyn teatteriesityksen mainokseen, hän ei ollut kuullutkaan koko kirjasta. Pieniä juttuja – mutta juuri niitä, jotka minulle itselleni ovat tärkeitä: haluan suhteen, jossa voin keskustella myös muusta kuin arjesta: yhteiskunnasta, historiasta, kirjallisuudesta. En oleta, että toinen tietää kaiken, enhän tiedä itsekään, mutta tietynlainen luontainen uteliaisuus olisi kovasti toivottavaa.

Vaikka mies oli herttainen, romanttisessa mielessä hän oli auttamattoman kömpelö, eikä ehkä niinkään suloisella kuin kiusallisella tavalla. Yhteisen ruokahetken jälkeen istuimme sohvalle katsomaan sarjaa ja hän siirtyi hitaasti lähemmäksi, suuteli minua (ei kovin hyvin) ja rupesi näpräämään paitani vetoketjua auki, vaikka itselleni oli ilmeistä, ettei aurinkoinen iltapäivä, kevyt komediasarja ja toistaiseksi pinnallinen kanssakäymisemme ollut oikea edellytys sellaiselle. Väistin lähestymisen ja ehdotin aurinkoista iltapäiväkävelyä, jolle lähdimmekin. Eri suuntaan erotessamme mies antoi vielä kömpelön suudelman – itse olin jo tajunnut, ettei jatkoa tulisi. Miehessä itsessään ei ollut mitään vikaa ja hänestä tulisi varmasti hyvä kumppani jollekin. Ei kuitenkaan minulle.

52. deittini: turhankin välitön katutaiteilija

Tämä deittini lukeutuu erikoisimpiin tapaamistani. Jo viestien perusteella mietin hieman, mikä tyyppi olisi miehiään – jutut olivat ihan fiksut, mutta hymiöiden käyttö ylitsevuotavan runsasta, sydämiä lauseissa joihin en niitä osaisi itse sijoittaa. Tapasimme paikallisessa baarissa, pelasimme erän biljardia ja lähdimme puistoon pussikaljoille. Mies oli periaatteessa mukava ja ystävällinen, mutta huomasin hyvin pian, että olemme täysin eri maailmoista. Kun kyselin, mitä mies tekee elääkseen, selvisi, ettei oikeastaan mitään – keskittyy musisointiin ja katutaiteiluun. Työttömyydessä ei sinänsä ole mitään vikaa eikä ihminen aina voi vaikuttaa siihen itse, mutta tässä tapauksessa tuntui, että mies oli tietoisesti valinnut elämäntapansa, ettei hän oikeastaan edes haaveillut muusta. Eikä siinäkään mitään, mutta olisi hyvin vaikea nähdä, kuinka se sopisi yhteen oman elämäni kanssa.

Myös miehen persoona oli suomalaisittain erikoinen: hän oli erittäin välitön, rauhaton, ylitsepursuavan avoin, todella lähelle tuleva. Kun tuntematon ihminen tulee aivan viereen, tarttuu käsivarteen tämän tästä ja kysyy hyvin suoria, psykoanalyysilta kuulostavia kysymyksiä, menen itse lukkoon, vaikka pidänkin itseäni perussosiaalisena ihmisenä. Asetelmaa on vaikeaa kuvailla, mutta tunsin kuin olisin yhtäkkiä päätynyt osaksi jonkinlaista näytelmää, jossa minunkin kuuluu näytellä avointa, rentoa ja menevää elämäntapataiteilijaa, vaikka olen pohjimmiltani rauhallinen, kunnollinen, tunnollinen ja epämukavassa tilanteessa varautunut ihminen. Kun mies kuuli, että pidän karaokesta, hän innostui ajatuksesta niin, että ehdotti karaokeen lähtemistä saman tien, keskellä kirkasta iltapäivää. En lähtenyt. Treffit jäivät yksiin.

53. deittini: väsähtänyt teatteriharrastaja

Näissä treffeissä ei ole suoraan sanoen paljoakaan kerrottavaa. Tapasin teatteria harrastavan tyypin ja päädyimme kävelylle merenrantaan. Tyyppi tuli suoraan jostain muualta ja oli omien sanojensa mukaan uupunut, väsynyt ja nälkäinen, ja hieman siltä minustakin vaikutti: keskustelu ei oikein lähtenyt lentoon, vaikka meillä olikin teoriassa paljon yhteistä.

Rannalla sijaitsi jonkinlainen musiikkitaideteos, ikään kuin tuulikello, jota pystyi kilkuttelemaan metalliputkilla (ja ei, en puhu Sibelius-monumentista!). Minulla on teoria: se, miten ihmiset tällaiseen teokseen suhtautuvat, jakaa heidät kahteen luokkaan, jotka ovat auttamatta keskenään yhteensopimattomia. Mies rupesi välittömästi rummuttelemaan kilkutinta. Minä löin metalliosaa muutaman kerran näön vuoksi, mutta enimmäkseen vilkuilin meitä tuijottavia ihmisiä ja toivoin, että siirtyisimme eteenpäin mahdollisimman nopeasti. Julkinen performanssi: ei minun juttuni. Selvästi hänen.

Treffien jälkeen kumpikaan ei laittanut enää viestiä.

54. deittini: menevä puolituttu

Seuraava treffikumppanini oli tyyppi, jonka tunsin hämärästi: meillä oli yhteisiä tuttuja, olimme todennäköisesti olleet useammankin kerran samoissa juhlissa mutta emme koskaan jutelleet. Itse asiassa mies oli erään tuttuni eksä – kuitenkin sen verran kaukainen, ettei asialla olisi ollut väliä. Menin kuitenkin tekemään asian, jota olisi ehkä kannattanut välttää: kysyin etukäteen tutuiltani, mitä mieltä he ovat miehestä. "Tosi mukava tyyppi, mutta vähän häntäheikki. Ei kohtele naisia hyvin" oli tuomio. Luultavasti ei kuitenkaan kovinkaan objektiivinen sellainen ottaen huomioon, että se perustui lähinnä miehen ex-tyttöystävän kertomiin vaikutelmiin.

Treffit menivät hyvin: ostimme viiniä ja piknikeväitä, kävelimme merenrantaan, juttelimme tuntikausia, makoilimme auringon lämmittämillä kallioilla vielä kun auringonlasku vaihtui kesäiseen hämärään. Puhuttavaa oli, yhteistä oli – mutta jotenkin etukäteen saamani tuomio pyöri mielessä. Vaikka mies vaikutti kiinnostuneelta, en onnistunut vakuuttamaan itseäni siitä, että hän olisi aivan pohjimmiltaan sellainen tyyppi, jota olin etsimässä. Mielessä pyöri myös jonkinlainen käsitys siitä, että mies on humalassa hieman turhankin rellestävää sorttia – mutta tästäkään minulla ei ole varmuutta. Treffien jälkeen en kuullut hänestä kolmeen päivään ja kun lopulta laitoin itse viestiä, mies sanoi, että oli jäänyt odottelemaan omaa yhteydenottoani. Keskustelu ei kuitenkaan enää oikein lähtenyt käyntiin, ja kun parin päivän päästä asensin Tinderin uusiksi, en jäänyt kaipaamaan yhteyttä.

55. deittini: täysi tuppisuu

Tässäpä treffikumppani, jollaista en ollut ennen tavannutkaan: mies, jolla ei tuntunut olevan minulle kerrassaan mitään sanottavaa. En tiedä, oliko hän vain pohjimmiltaan todella ujo vai olinko todella toisenlainen tyyppi kuin hän oli ajatellut, mutta harvoin olen kohdannut ihmistä, jonka kanssa keskustelu olisi yhtä täydellisen vaikeaa ja yksipuolista. Kun esitin kysymyksiä, sain vain lyhyitä vastauksia, jotka eivät vieneet keskustelua eteenpäin, joihin oli mahdotonta tarttua. Tuntui kuin olisin ollut haastattelemassa työntekijää, joka ei edes halunnut päästä paikkaan töihin. Sanomattakin selvää, että se jäi siihen.

56. deittini: arkkitehti toisesta kaupungista

Tämä on deitti, jota hehkutin vielä edellisen postauksen alussa, enkä sinänsä syyttä: tyyppi oli toisessa kaupungissa asuva arkkitehti, erittäin mukava, erittäin sosiaalinen, samoista asioista kiinnostunut ja fiksu. Istuimme terassilla loppukesän auringossa, ja ainakin minä viihdyin hyvin. Hän oli kuitenkin lähdössä kaupungista jo samana iltana, eikä ollut oikeastaan edes realistista miettiä toisten treffien mahdollisuutta. Jos jotain, mies palautti kuitenkin monien epäonnistumisten jälkeen taas uskoni treffailuun: kivojakin tyyppejä on vielä vapaana.

57. deittini: samanhenkinen konsultti

Tämä deitti jatkoi jollakin tapaa edellisen linjaa: mukava, fiksu, sosiaalinen tyyppi, jonka kanssa meillä tuntui olevan paljonkin juteltavaa, paljonkin yhteistä oluiden ääressä. Valitettavasti minusta tuntui kuitenkin, että olin tällä kertaa itse innokkaampi kuin toinen osapuoli. Minä olin se, joka ehdotti treffejä, joka ehdotti paikkaa ja aikaa, joka laittoi viestiä treffien jälkeen. Ja vaikka mies vastasikin epämääräisesti, että olisi mukava nähdä uudestaankin, hän ei tehnyt mitään sen eteen – joten en tehnyt lopulta minäkään.

58. deittini: sosiaalisesti kiusallinen keilaaja

Jälleen kerran muistutus siitä, että jos toinen vaikuttaa jotenkin erikoiselta ja levottomalta viestitellessä, hän todennäköisesti on sitä myös oikeassa elämässään. Profiilissaan mies oli korostanut olevansa sosiaalisesti skarppi tyyppi ja oli toivonut samaa myös toiselta, mutta tavatessa totesin, ettei väite pitänyt kovinkaan hyvin paikkansa: mies oli puhelias, mutta jollakin lailla tilannetajuton, huumorintajultaan täysin toisenlainen kuin minä.

Menimme keilaamaan: kävi ilmi, että mies oli varsin hyvä, minä taas varsin epätasainen. Välillä täyskaato, enimmäkseen melkein täyshuti. "Naisethan on tuollaisia vuoristoratoja", mies heitti, enkä hämmästyksekseni osannut kuin hymähtää – minä, joka olen luonteeltani poikkeuksellisen kaukana vuoristoradasta melkein kehen tahansa verrattuna. Kun mies heitti vielä myöhemminkin useampia arvioita siitä, millaisia "naiset" ovat, tajusin treffiseurani olevan melko lailla pihalla nykyaikaisista tasa-arvokäsityksistä. Myös lakonian taju oli tyypille vieras. Kun hän heitti täyskaatoja, kommentoin mielestäni ihan yleiseen tyyliin: "Ei huono", "Olipa aika hyvin!"

"Vai että aika hyvin", mies vinoili minulle, enkä voinut kuin hämmästellä. Mitä hän sitten odotti? Fanfaareita ja ylistyssanoja?

Eniten jutussa jäi harmittamaan, että mies ehti poistaa minut Tinderistä ennen kuin minä ehdin poistaa hänet.

Sen sellaista. Treffeillä on siis käyty, mutta se, mitä ne ovat tuoneet tullessaan – niin, vähänpä kerrassaan. Ei auta kuin toivoa, että Tinderin swaippailu tuo kuitenkin vielä tulosta ennemmin tai myöhemmin.

Näiden jälkeen luulin itse asiassa jo kerran törmänneeni täyskymppiin, mutta väärässä olin. Siinä on kuitenkin sen verran kerrottavaa, että jätettäköön seuraavaan kertaan!

Kuvat: Unsplash

Ei heilaa helluntaina, ei koko kesänä

Hellurei ja hellät tunteet! Blogi on näköjään viettänyt puolen vuoden ajan täyttä hiljaiseloa, enkä valitettavasti voi väittää, että se johtuisi siitä, että seuraelämäni on ollut niin vilkasta, etten ole vain ehtinyt kirjoittaa. Päinvastoin: parisuhderintamalla viimeinen puolivuotinen on ollut monella mittarilla hiljaisempi kuin ehkä koskaan ennen aikuiselämässäni.

Olen minä silloin tällöin Tinder-treffeillä käynyt, mutta mikään niistä ei ole suuremmin sykähdyttänyt.

Olen lähtenyt jatkoille lupaavan menneisyyden tuttavan kanssa vain huomatakseni, että hän valitsi seuraavalla viikolla jatkoseurakseen oman kaverini ja on hänen kanssaan nykyään mitä onnellisimmassa parisuhteessa. (Tämä kirpaisee vieläkin vähän, vaikka tapauksesta on jo aikaa. Lupaan avautua joskus lisää!)

Ja niin, olenhan minä ihastunutkin. Tyyppiin, jossa on aivan kaikki kohdallaan. Joka on osoittanut varsin ilmeistä kiinnostusta minua kohtaan. Ja joka sattuu olemaan varattu, kuinka muutenkaan.

Lähtöpisteessä ollaan siis.

Koska olen toistaiseksi raportoinut kaikki treffikumppanini tähän blogiin tunnollisesti, ajattelin ottaa itseäni niskasta kiinni ja kertoa edellisen merkinnän jälkeen eteen tulleista treffikumppaneista, ennen kuin unohdan kaiken. Järjestys ei ehkä mene oikein, osa muistikuvista on jo vähän hataria ja joku saattaa unohtuakin – mutta jääpähän jonkinlainen muistijälki kuitenkin.

48. deittini: Mukava sokkodeittituttu

Viime ystävänpäivänä yllätin itseni löytämällä itseni ja kaverini sokkotreffitapahtumasta vihreä nimilappu rinnuksista. Sillä välin kun ystäväni osallistui speed datingiin ja Napakymppiin, minä juttelin ympärillä olevien ihmisten kanssa ja tutustuin mukavan oloiseen, rauhalliseen insinööriin, joka oli kotoisin samalta suunnalta kuin minäkin ja kotiutunut kaupunkiin hiljattain. Juteltavaa tuntui olevan sen verran että vaihdoimme numeroita ja jatkoimme seuraavalla viikolla treffeille.

Tapasimmeko kerran vai kahdesti? En enää muista, mutta johtopäätös oli, että mies oli miellyttävä muttei ylitsevuotavan ihastuttava. Ehkäpä erostanikin oli vielä niin vähän aikaa, etten ollut edes valmis ihastumaan, joten juttu jäi lopulta nopeasti, vaikka mies olisi ollut halukas näkemään enemmänkin. Jälkikäteen olen miettinyt, olisiko hän sittenkin ollut pidemmän tutustumisen arvoinen, mutta mennyttä mikä mennyttä. Jos sukat eivät vain pyöri jalassa niin tuskinpa asia muuttuu myöhemminkään.


49. deittini: City-uskottava yhteisdeitti

Tämän herran Tinder-presenssi oli vaikuttava: lehtikuvaksi sopiva profiilikuva, skarppi ja hauska profiiliteksti, kiva hipster-tyyli, yhteinen työskentelyala. Tapasimme olutkuppilassa ja juttu luisti. Silti jokin miehen äänessä ja olemuksessa jäi mietityttämään, vaikken aivan osannut sanoittaa, mikä.

Tapasimme toisen ja kolmannenkin kerran, ja itselleni epätyypillinen päähänpisto sai minut kutsumaan hänet päiväkahveille luokseni. Missään ei ollut periaatteessa vikaa, mutta jotenkin mikään minussa ei liikahtanut, eikä kumpikaan meistä ottanut yhteyttä enää jälkikäteen. Viikkoa myöhemmin toivotin kivaa kevättä ja ajattelin, etten enää kuulisi hänestä.

Eipä aikaakaan, kun ystäväni (sama, jonka kanssa kävin ystävänpäivän deittitapahtumassa) kertoi mätchänneensä saman miehen kanssa Tinderissä ja tunnistaneensa, että kyse oli tyyppi, jonka olin treffannut. Sanoin, ettei minulla ole mitään sitä vastaan, että hän koettaa vuorostaan onneaan. Jälkikäteen kysyin ystäväni tuntemuksia tyypistä ja sain tyhjentävän yhteenvedon:

– Kivahan se oli, mutta aivan selvästi homo.

Niin. Kyllä. Jostain käsittämättömästä, vaikeasti selitettävästä syystä sellainen tunne minullekin jäi. Olimmepa oikeassa tai emme, kipinä-ilmasto tämän herran kanssa ei siis lopulta ollut otollinen kummallekaan meistä.

50. deittini: Harmillisen vannoutunut vegaani
Alkukesän korvilla tapasin kenties koko vuoden lupaavimman deittini. Pitkänhuiskea, hoikka mies saapui treffeille pyörällä ja osoittautui tiedostavaksi, hauskaksi ja fiksuksi keskustelukumppaniksi. Juteltavaa riitti tunneiksi, ja kävimme läpi niin politiikan käänteitä kuin omia perhesuhteitamme.

Ensimmäistä kertaa elämässäni jouduin kuitenkin tilanteeseen, jossa omasta ruokavaliostani (tai pikemminkin sen puutteesta) oli haittaa. Viinilasin tai parin jälkeen nälkä alkoi hiukoa, joten tilasin parmesaaniranskalaiset. Mies oli jo aiemmin kertonut olevansa vegaani, ja huomasin hänen vilkaisevan annostani epäilevästi. Kyselin huvittuneena, häiritseekö häntä, että syön maitotuotetta hänen seurassaan. "En, kunhan nyt et mitään pihviä syö", mies vastasi täysin vakavissaan.

Ok. Meillä olisi siis ongelma. Jonain päivänä minä nimittäin söisin pihviäkin, sekasyöjä kun olen.

Tapaamisen jälkeen olimme molemmat yhtä mieltä siitä, että ilta oli onnistunut – mutta myös siitä, että syömiseen heijastuvat arvomme eivät ehkä sittenkään ole sovitettavissa yhteen. Minua kenenkään vegaanius ei haittaa, mutta jos toista yököttää jo ajatuskin siitä, että syön itse lihaa, romanttisen suhteen perustukset ovat melko heiveröiset.

Sen verran mukavaa meillä silti oli, että päätimme tavata vielä uudelleenkin ihan kaveripohjalta. Toinenkin kohtaaminen oli mukava, mutta koska kumpikaan meistä ei pohjimmiltaan tainnut olla etsimässä uusia kavereita, yhteydenpito jäi lopulta siihen. Harmi, mutta ymmärrettävää. Eteenpäin!

Kesän deittejä löytyisi vielä lisää, mutta jotta postaus ei venyisi kohtuuttoman pitkäksi, jatketaan ensi kerralla.

Jonkinlaista hyvää karmaa kirjoittaminen muuten selvästi tuo, sillä tämän postauksen tekemisen aikana olen ehtinyt käydä mielenkiintoisimman Tinder-keskustelun aikoihin. Näytön toisella puolella on arkkitehti, joka kirjoittaa pitkästi ja hauskasti, jonka kanssa löydämme jatkuvasti yllättäviä yhteisiä asioita (Emme juo kahvia! Lapin-vaellus kesällä! Suku samalta seudulta!) ja joka vaikuttaa halukkaalta lähtemään huomenna oluelle. Vielä alustavan some-stalkkauksenkin jälkeen hän vaikuttaa kerrassaan hyvältä tyypiltä.

Valitettavasti hän on tässä kaupungissa vain käymässä, mutta ei murehdita sitä vielä. Sormet ristiin!

Kuvat: Unsplash.

Kuivin jaloin

Alkuvuoden eron jälkeen blogirintamalla on pitänyt hiljaista, vaikka täysin tyyntä oma elämäni ei sentään ole ollut. Olen aina ollut hyvä pitämään itseni kiireisenä, eikä blogi ole ollut päällimmäisenä mielessäni, mutta samaan aikaan halu jättää itselleni muistijälki myös tästä hetkestä on jälleen vahvistunut.

Erosta on aivan huomaamatta tullut kuluneeksi jo kolme kuukautta, ja uskaltaisin väittää, että olen päässyt suhteesta yli hyvin ja helposti – mikä itsessäänkin kertoo, että ero on ollut oikea päätös. En ole katunut, en kipuillut, ei kaivannut takaisin.

Eron syistä voisin kirjoittaa pitkästikin, mutta tyydyn siteeraamaan parin vuoden takaista blogiminää: On parempi olla yksin kuin suhteessa, jossa molemmat eivät ole mukana täydellä sydämellään. 

Siitä kaikessa nimittäin lopulta oli kyse: en ollut suhteessa mukana aivan sydänjuuriani, korvannipukoitani, niskavillojani myöten.

Juttelimme paljon, mutta emme koskaan uppoutuneet kiihkeisiin, ajantajun kadottaviin keskusteluihin. Puhuimme päivän uutisista mutta emme väitelleet yhteiskunnan rakenteista, hyvyyskäsityksistä tai suuremmista merkityksistä sanojen takana. Tiesimme toisemme tuttavat nimeltä ja naamalta mutta emme päässeet sille loputtoman kiinnostavalle ihmissuhteiden puimisen polulle, joka löytyy aina mutkattomasti hyvien ystävien kanssa. Haaveilimme kissoista mutta keskustelu yhteisestä tulevaisuudesta tuntui aina tukahtuvan ennen kuin pääsi kunnolla alkuunkaan.

Laitoimme yhdessä keskinkertaista ruokaa, katsoimme sohvallani sarjan toisensa perään, juhlistimme syntymäpäiviä hienoilla ravintolaillallisilla ja kävimme kävelyretkillä ja lomareissuilla, mitä pariskunnat nyt yleensä tekevätkään.

Parhaiten viihdyimme yhdessä, kun molemmat tekivät omiaan: hän pelasi, minä luin. Välillä pari sanaa, yhteistä iltapalaa, sitten taas molemmat katse oman puhelimensa näytöllä, ajatukset jo muualla.

Nauroimme yhdessä, mutta emme tikahtuaksemme, emme vedet silmissä.

En koskaan sanonut rakastavani.

Ja lopulta tiesin, ettei näin voi enää jatkua, etten voi viettää loppuelämääni suhteessa joka on vain melkein.

Ero kävi lopulta helpommin kuin olisin arvannutkaan. Olin jo pitkään ollut vähän vaikea ja vaisu, haikea ja hankala omien eroajatuksieni kanssa. Tavallisena tammikuun iltana käperryin hänen kainaloonsa enkä osannut sanoa enää mitään.

– Kyllä mä tiedän mitä sä ajattelet, hän totesi.
– Mitä mä sitten ajattelen?
– Että et halua enää olla mun kanssa.

Siihenkään en osannut sanoa mitään.

Itkimme illan, silittelimme, istuimme lähekkäin ja yritimme laittaa ajatuksiamme sanoiksi. Lopulta kovin paljon puhuttavaa ei ollut: jotain vain puuttui, kaikki ei ollutkaan silti tarpeeksi, eikä sellaista asiaa puhumalla muuteta.

Hän saattoi minut kotiini ja kävelimme käsi kädessä hämärtyvässä talvi-illassa. Lunta satoi suurina, hiljaisina hiutaleina, kaupunki oli kaunis katsella. Ovella halasimme pitkään. Hän antoi minulle takaisin omat avaimeni, minä hänen.

Sovimme, että näemme vielä, kun aikaa on hieman kulunut. Olin unohtanut hänen luokseen sähkövatkaimeni ja hän lupasi leipoa kakkua.

Kuukautta myöhemmin astuin taas tuttuun keittiöön. Söimme suklaakakkua ja juttelimme niitä näitä, kunnes en enää voinut väittää itkuani flunssaksi. Käperryimme hänen sänkyynsä vielä kerran ja jäin yöksi. Hänen kainalossaan oli hyvä ja rauhallinen olla, aamu tuntui häkellyttävän samalta kuin kaikki muutkin yhteiset aamut. Silti paluuta ei ollut.

Päivällä hän viestitti, että yöstä jäi hyvä mieli, ja minä vastasin samoin. Suorastaan hymyilytti: juuri näin tämän pitikin päättyä.

Sen jälkeen olemme tavanneet vielä kerran. Hän laittoi parsaa ja uunilohta, kävimme hakemassa Mäkkäristä kevään ensimmäiset jäätelöt ja istuimme merenrantaan syömään niitä. Mukavaa, arkista jutustelua mutta ei enää kulkua käsi kädessä, ei haikeita jäähyväishalauksia.

Olemme vaihdelleet muutamia viestejä silloin tällöin, ehkä joskus vielä tapaammekin. En kuitenkaan enää ajattele asiaa.

Ero on ohi. Säilyimme kuivin jaloin, kumpainenkin meistä.

Olen valmis jatkamaan eteenpäin.

Ja vähän jo jatkanutkin, jos totta puhutaan.

CC-kuvat täältä ja täältä. 

Paluu Tinder-maailmaan: 46. ja 47. deittini

Vaikka erossa on varmasti vielä läpikäytävää, olen viimeisen parin viikon aikana suunnannut katseeni nopeasti eteenpäin ja palannut sinne, mistä kaikki alun perin alkoikin: nettideittailun ja Tinder-kulttuurin pariin. Joku voisi sanoa, että olen siirtänyt ajatukseni uuteen vähän liiankin sukkelaan, mutta niin tai näin, Tinder, Happn ja OkCupid löytyvät jälleen puhelimestani. 

Paluu oli yllättävän helppo. OkCupid oli jopa säilyttänyt kaikki aikaisemmat kuvaustekstini ja kyselyvastaukseni – hyvä niin, sen verran pitkät rimpsut olin itsestäni aikanaan kirjoittanut. Kuvat vaihdoin uudempiin ja tekstejä viilasin hieman, mutta kaiken kaikkiaan homma sujui vanhalla rutiinilla. 

Tietysti myös deittipalvelut ovat parin vuoden aikana ehtineet muuttua. Radikaaleimmin oli uudistunut OkCupid, joka toimi aikaisemmin lähinnä tietokoneen selaimella. Käyttäjiä pystyi selailemaan varsin vapaasti, ja kenelle tahansa pystyi laittamaan viestiä, mikä johti myös siihen, että sain jatkuvasti lähestymisiä ympäri maailmaa ihmisiltä, joiden kanssa treffien järjestäminen olisi ollut käytännössä mahdotonta. 

Nyt myös OkCupid on siirtynyt mobiilimaailmaan, ja käyttöliittymä on muuttunut huomattavan samankaltaiseksi Tinderin kanssa. Sikäli harmillista, että muutoksen myötä moni on tyytynyt vain parin sanan kuvausteksteihin, kun aikaisemmin OkCupidin paras ominaisuus oli juuri se, että sen kautta sai selkeästi parhaan käsityksen toisesta osapuolesta jo pelkästään tekstien ja kyselyihin annettujen vastausten perusteella. 

Hyvä puoli on, että toisen käyttäjän lähettämiä viestejä ei näe enää automaattisesti, ellei matchia ole syntynyt, mikä vähentää myös spämmiä: tyhjänpäiväisiä, ketjussa lähetettyjä hello darling -viestejä maailman toiselta puolelta ei tule ikävä. Toisaalta uuden ihmisen huomiota on hyvin vaikea enää kiinnittää, ellei matchia synny välittömästi. Ikävin huomioni on, että kun miehet hakemastani ikäryhmästä loppuvat kesken, sovellus rupeaa tarjoamaan toivettani vanhempia ja nuorempia ehdokkaita, vaikka tiedän täysin varmasti, etten ole tässä vaiheessa hakemassa 25- tai 40-vuotiasta miestä. 

Happnissa homma näyttäisi toimivan melko lailla kuten ennenkin, mitä nyt sekin on ottanut käyttöön Tinder-tyylisen swaippailun. Ehdottomasti rasittavin ominaisuus on edelleen se, että selailussa näkyviin jäävät edelleen kaikki ne miehet, joille olen itse painanut sydäntä, vaikka he eivät olisikaan tehneet samoin – eli feedissäni on jatkuvasti kasvava joukko miehiä, jotka eivät välitä minusta, mutta koska itse pidän heistä, en raaski heitä poistaakaan. 

Tinder on näennäisesti sama kuin ennenkin, mutta algoritmit vaikuttavat kääntyneen tavallista ilmaiskäyttäjää vastaan. Matcheja tulee huomattavasti huonommin kuin pari vuotta sitten, vaikka tekstini on käytännössä sama, ja vaikka olenkin välissä vanhentunut kahdella vuodella, en jaksa uskoa, että kuvieni taso olisi romahtanut niin dramaattisesti, että se selittäisi muutoksen. Ihan periaatteestakaan en kuitenkaan halua maksaa palvelusta, jonka lisäominaisuuksilla en tee juuri mitään: en käytä superlikeä, minun ei ole tarpeen tykätä yli 60 ihmisestä vuorokauden aikana enkä näe mitään syytä piilottaa omaa ikääni tai olinpaikkaani. Näillä siis mennään. 

Mutta hypätäänpä asiasta seuraavaan. Vaikka paluu deittimaailmaan on ollut osaltani melko rauhallinen, muutamat treffitkin ehdin jo tällä välin sopia ja kokea. Yhteenvetona sanoisin, että ei mitään elämää mullistavaa, mutta kiva alku kuitenkin – I’m back on track!

46. deittini: pitkä tietotekniikan opiskelija 

Tämän miehen tunnistin Tinderissä välittömästi: olimme matchanneet jo joskus vuosia sitten, mutta silloin kumpikaan ei aloittanut keskustelua. Nyt mies aloitti, vaihdoimme muutamia viestejä ja sovimme pian treffit paikalliseen museoon. 

Näyttely oli kiinnostava, historiafani minussa hykerteli. Myös mies oli mukava, fiksu, kivan näköinen – ei mitään erityisempää vikaa. Kun lähdimme näyttelystä, mies ei kuitenkaan osannut oikein ehdottaa jatkoa, joten otin asian omiin käsiini ja ehdotin kahveja. Sopivaa paikkaa ei löytynyt. Miehellä ei ollut ehdottaa treffipaikkaa ja omakin ehdotukseni ehti sulkeutua juuri parahiksi, joten päädyimme kauppakeskuksen kliiniseen, hiljaiseen kahvinurkkaukseen. Juttelu sujui mutta ei noussut mitenkään erityiselle tasolle, ja kun mies ilmoitti, että hänen täytyisi lähteä kotiin nukkumaan, minäkään en nähnyt syytä viivytellä. Erotessamme kumpikaan ei edes ehdottanut, että olisi kiva nähdä uudestaankin, enkä ollut mitenkään yllättynyt, ettei miehestä kuulunut sen enempää. 

Mikä sitten tökkäsi omalta osaltani? Tietysti se, ettei mies vaikuttanut mitenkään erityisen kiinnostuneelta minusta itsestäni: keskustelu ei kulkenut syvälliselle tasolle enkä ottanut selvää, olisiko mies itse saanut aikaiseksi ehdottaa edes kahveja vai olisiko koko tapaamisemme jäänyt yhteen näyttelykierrokseen, jos asia olisi ollut hänestä kiinni. Toisaalta koin, että myöskään elämäntilanteemme eivät tällä kertaa kohdanneet. Mies oli vasta aloittanut kokonaan uuden alan opiskelun, ja vaikutti siltä, että kestää vielä vuosia, ennen kuin hän pystyy siirtymään työelämään, jossa olen itse ollut täysipäiväisesti jo vuosia. Opiskelijaelämässä ei ole mitään vikaa, mutta tässä vaiheessa olen jo kypsä siirtymään seuraavaan vaiheeseen. Nuudelien ja opiskelijasolujen aika on ohi, myös parisuhteessa. 

47. deittini: amerikkalainen asiakaspalvelija

Seuraava deittini löytyi Happnin syövereistä: kivan näköinen, fiksun oloinen amerikkalaismies, joka oli viihtynyt Suomessa jo useammin vuoden. Ajatukset vaihtuivat sujuvasti, ja tapaaminen viihtyisässä pubissa oli nopeasti sovittu. Tapaamispaikassa minua oli vastassa mukava tyyppi, jälleen kerran: miellyttävät kasvot, hyvät keskustelutaidot, hymyilevä olemus. Mies oli itseäni vain aavistuksen pidempi, mutta ruumiinrakenne ei ole koskaan ollut itselleni tärkempiä kriteerejä, joten tämän olisin pystynyt ohittamaan, jos kaikki muu olisi täsmännyt. 

Jotain jäi silti puuttumaan. Tätä ”jotain” on aina yhtä vaikea määritellä, mutta mitä enemmän olen käynyt treffeillä, sitä selkeämmin olen oppinut huomaamaan, jos homma ei vain klikkaa ihan loppuunsa saakka. Voisin kuvitella tapaavani miestä toistekin, mutta vain kaverina. Treffeistä on nyt pari päivää eikä kumpikaan ole ottanut yhteyttä toiseen, joten seikkailu jatkukoon jälleen!

Seuraavan treffikumppanini tapaankin sitten jo tänään. Siitä lisää myöhemmin. 

CC-kuvat: Pixabay.

Jotta en unohtaisi

Asioita, jotka haluan hänestä muistaa:

Lempeä katse. Ruskeat, paksuna kihartuvat hiukset. Suora nenä ja veistokselliset, sileät poskipäät, joiden silittämiseen en koskaan kyllästynyt. 

Tapa, jolla hän heilutteli päätään puolelta toiselle, katsoi ylös ja virnisti saadakseen minut hyvälle tuulelle. Kuinka hieroi hartioitani pyytämättä, kääntyi aina ovelta vielä vilkuttamaan minulle hyvästiksi. 

Hänen siisteytensä: kiiltävät lattia, pedattu sänky, rätti valmiina pyyhkäisemään leivänmuruset ja teerenkaat minun jäljiltäni. Ja hänen kämppänsä: olohuoneen liian kirkas luonnonvalo, keittiön kauniit perintökalusteet, parvekkeen huikaiseva näköala.

Sinivihreä neule, suosikkini. Ikivanhat Asicsin lenkkarit, inhokkini. 

Kaikki ne sarjat, joita katsoimme pienellä sohvallani. Handmaid’s Tale, Selviytyjät Suomi, Master of None. Aika on meidän, jota kutsuimme Källarmestareniksi. Westworld, jonka kakkoskaudesta en tajunnut juuri mitään, ja Master Chef Australia, josta hän ei koskaan innostunut niin paljon kuin minä. Babylon Berlin jäi meiltä kesken. Sen katsominen yksin tuntuu nyt oudolta, jotenkin väärältä.  

Hän eteläeurooppalaisella parvekkeella, hän laskettelurinteen huipulla vaahtokarkkikaakaot käsissään, hän mönkijän kyydissä juhannuksen tihkusateessa pitämässä minusta tiukasti kiinni. 

Se, kuinka hän jaksoi odottaa minua illasta toiseen, vaikka elämäni on ollut viimeiset vuodet pelkkiä kokouksia ja edustusjuhlia. Kuinka jaksoi vakuuttaa, että kaikki järjestyy, kun itkin perheessäni joulupäivänä syntynyttä riitaa. Kuinka laittoi minulle pitkän päivän päätteeksi ruokaa ja oli siitä joka kerta vilpittömän, liikuttavan ylpeä, vaikka hänen ruoanlaittotaitonsa olivat vielä vaatimattomammat kuin omani. 

Tiedän, että jos tosissani olisin halunnut, me olisimme vielä joskus muuttaneet yhteen, ottaneet minun sohvani ja tv:ni ja hänen keittiökalustonsa ja sänkynsä. Laittaneet yhteisen nimen oveen ja hankkineet kissan, joita hän rakasti, aivan kuten kaikkia muitakin eläimiä: pihalla hyppeleviä pieniä varpusia, puistossa vaappuvia sorsanpoikasia, nettivideon muurahaiskäpyä joka kuljetti hassuja pieniä poikasiaan selässään.

Tietysti sydäntäni särkee, kun ajattelen kaikkia niitä tulevaisuuksia, jotka itse tein tyhjäksi.

Vielä viikko sitten kaikki kotonani muistutti hänestä. Sininen hammasharja, keltainen hiiripyyhe, olohuoneeseen jätetty juomalasi. Televisio, jonka hän oli kääntänyt sänkyä kohti. Keittiön pöydälle unohtunut Hesari ja valkosuklaakonvehdit, joita hän minulle oli tuonut. 

Jääkaapin kulmalla yksinäisenä odottava vara-avain, jonka hän antoi minulle takaisin saateltuaan minut kotiin viimeisen kerran. 

Yksi vuosi, yhdeksän kuukautta ja kaksikymmentäneljä päivää. Niin kauan kesti aikamme yhdessä.

Ja nyt se on ohi. 

On siis aika palata jälleen blogiini. 

Kuva: Unsplash