Elämäni kaveripojat

Viime viikot ovat olleet melkoista hulabaloota. Töitä ja opiskelua, opiskelua ja töitä. Tässä blogissa en ole puhunut kovinkaan paljon elämästäni noin yleisesti, mutta vuodenvaihteessa mainitsin käyneeni jännittävässä työhaastattelussa, ja se päättyi lopulta varsin onnellisesti: sain paikan. Työ on haastavaa, mielekästä  ja hauskaa, mutta päivät venyvät toisinaan pitkiksi ja iltaisin olen väsynyt, vaikka onnellinen. Samaan aikaan päällä on ollut pienoinen gradukiri, joka on haukannut loputkin vapaa-ajastani. Ei siis ole sattumaa, että blogi on ollut hiljainen, lukemista odottavien sanomalehtien vuori on kasvanut huojuviin mittoihin ja unohdan vastata kavereiden viesteihin ja hoitaa arjen juoksevia asioita.

Valitettavasti hulabaloo ei ole yltänyt miesrintamalle. Hiljaista on, hiljaisempaa kuin aikoihin. Suomenruotsalaisherran kanssa tilanne tuntuu taas kääntyneen kaverivaihteelle, ja muitapa ei ole kuvioissa ollutkaan. Suomi24:n ja OkCupidin puolella meininki tuntuu hieman hiljentyneen parhaista päivistä, ja Tinder ei edelleenkään ole itselleni mieluisin deittailuareena.

Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö elämässäni olisi miehiä. Blogissani olen puhunut monenlaisista herroista, mutta yksi elämääni hyvinkin suuresti vaikuttava ryhmä on vielä kokonaan käsittelemättä: kaveripojat.

Sattuu nimittäin olemaan niin, että erityisesti opiskelupaikkakunnallani merkittävä osa läheisimmistä ystävistäni on miespuolisia. Blogin puolella heistä on aiemmin vilahtanut vain Humanistikaveri, mutta muitakin on. Erityisesti niin kutsutun sinkkukerhomme jäsenet ovat minulle tärkeitä ja läheisiä. Humanistikaverin lisäksi miesvahvistukseen kuuluu kaksi muuta tyyppiä, joista ensimmäinen on omalla tavallaan suloinen tuleva lääkäri ja toinen analyyttinen ja pohdiskeleva vastavalmistunut konsultti. Huomattavan tyylikkäitä ja fiksuja poikia kaikki, sosiaalisia ja juhlissa viihtyviä. Osin sinkkukerhomme ansiosta meidän kaikkien välillä vallitsee luottamus, jonka turvin puhumme ihmissuhdeasioistamme ja elämästämme yleensä hyvinkin avoimesti. Joka väittää, ettei miehiä kiinnosta juoruilla ja analysoida ihmissuhteita, on pahasti väärässä. Nämä pojat tietävät käytännössä kaikista treffeistäni ja entisistä ihastuksistani, ja he voivat sanoa samaa minusta. Tapaamme ainakin joissakin merkeissä viikoittain, ja juuri heidän puoleensa käännyn yleensä ensimmäisenä, kun kaipaan etkoiluseuraa tai kaveria leffaan.

Ystävyytemme kannalta tärkeää on, että sinkkukerhon poikien kanssa minulla ei koskaan ole ollut meneillään mitään kaveruutta suurempaa. Humanistikaverin luokse olen aikoinaan päätynyt yöksi pari kertaa ja Lääkiskaverinkin kerran, mutta kummassakin tapauksessa lähtökohtana oli enemmän loppuillan läheisyydenkaipuu kuin varsinainen ihastuminen kumpaankaan suuntaan. Välimme eivät muuttuneet millään tavoin tapausten jälkeen, ja siitä olen iloinen. Konsulttikaverin kanssa minulla taas ei koskaan ole tapahtunut mitään, minkä voisi tulkita kaveruutta kummemmaksi, vaikka tulemme juttuun loistavasti. Ehkä juuri sen takia juuri hän onkin kaveripojistani läheisin, kenties paras ystäväni koko opiskelupaikkakunnallani.

Ehkä kaunein tunnustus oli, kun Konsulttikaveri joskus totesi, että olen kuin sisko, jota hänellä ei koskaan ollut. Vähän sama fiilis on minullakin: neljässä vuodessa meistä on tullut siinä määrin hyvät ystävykset, että pystymme itsekin keskustelemaan ystävyytemme laadusta. Konsulttikaveri pyörähti hetken aikaa OkCupidissa ja huomasimme huvittuneina, että match-prosenttimme oli 99 % – korkeampi kuin kenenkään muun kanssa. Perheeni taitaa elää siinä luulossa, että meillä on jotain juttua meneillään, niin usein tulen ystäväni maininneeksi. Väärässä ovat.

Luultavasti juuri sen tajuaminen, että pidämme toisistamme mutta nimenomaan kavereina, on tehnyt meistä niin läheiset. Konsulttikaverin voin koska vain pyytää yksille tai leffaan ilman että kumpikaan näkee siinä mitään ihmeellistä. Hän on niitä harvoja miehiä, jotka voivat juhlien jälkeen kolmelta yöllä ehdottaa, että tulen hänen luokseen vielä vähän juttelemaan, ja sitten oikeastikin vain juttelemme.

Olen hirvittävän iloinen, että elämässäni on niin paljon kaveripoikia. Suhteiden kannalta tällä on vaikutusta yhteen seikkaan: mustasukkaisuus ei mahdu kuvioihin. Jos mies olisi sitä mieltä, ettei minulla ole mitään syytä hengata kahdestaan muiden miesten kanssa, jutusta ei tulisi yhtään mitään. Myös kaveripoikani ovat toisinaan joutuneet samojen kysymysten eteen. Konsulttikaverin edellinen tyttöystävä oli mustasukkainen minusta, vaikka tunsimme tytön kanssa myös toisemme ja tulimme hyvin juttuun – tai niin ainakin kuvittelin. Se juttu ei kauan kestänyt, vaikka tietysti eroon oli muitakin syitä.

Joku on joskus väittänyt, etteivät miehet ja naiset voi pohjimmiltaan koskaan olla vain pelkkiä kavereita. Pötypuhetta, sanon minä. Olisi kummallista ajatella, että ihmisten välillä on oltava romanttista kipinää tai sitten ei yhteyttä ollenkaan. Turha rajojen asettelu ja omistushaluisuus katkaisevat varmasti monta hyvää ystävyyttä. Se on sääli.


CC-kuvat täältä ja täältä. 

Pillow talk

Vaikka kohtaamiseni blogissani esiintyvien herrojen kanssa tuntuvat ehkä tekstieni perusteella tapahtuvan lähinnä viikonloppuaamuöisin kello kolme, totuus on, että näen useimpia myös aivan tavallisen arjen keskellä. Kun kaveripiiri ja useampien kanssa vielä osoitekin ovat jokseenkin samat, miehiin törmää silloin kun sitä vähiten odottaa: bussipysäkillä, lähikaupassa, rappukäytävässä.

Siinä on jotain oudolla tavalla lohduttavaa. Kun toinen osapuoli on nähnyt minut viemässä roskia tai kiikuttamassa kotiin krapulapitsaa edellisillan meikit naamassa ja kun tämä siitä huolimatta kehuu kauniiksi ja tahtoo lähteä jatkoille, tunnen olevani hyvä juuri sellaisena kuin olen. 

Erityisesti Suomenruotsalaisherraan tunnun törmäävän tuon tuostakin. Varma kohtaamispaikka on niinkin mielikuvituksellinen kuin pyykkitupa: ei ole yksi tai kaksi kertaa, kun olemme viettäneet laatuaikaa koneita ja kuivausrumpuja täytellen. Jotenkin olen aina onnistunut sössimään homman. Katsonut kalenterista väärän päivän tai kellonajan ja tunkenut alusvaatteitani Suomenruotsalaisherran varaamaan koneeseen juuri kun tämä on ollut tulossa pesemään lakanapyykkiään. Napannut nolona vaatteet takaisin Ikea-kassiin ja poistunut paikalta huomattavan ripeästi.

Perjantaina tapasimme taas kodinhoidollisissa tunnelmissa. Tietysti pyykkikone rupesi temppuilemaan, eivätkä tyynyni suostuneet millään lopettamaan pyörimistään, vaikka Suomenruotsalaisherra odotteli jo omaa vuoroaan. Pakotin lopulta koneen sammumaan ja nappasin linkoamattomat, litimärät tyynyt kainalooni. Väitin, että hyvin kuivuvat illaksi. Suomenruotsalaisherra epäili asiaa ja vakuutti, että voisin lainata häneltä yhden, mutta kieltäydyin kohteliaasti. Loppuillan mietin, uskaltaisinko sittenkin laittaa viestiä ja pyytää kuivaa tyynyä lainaan. Tai ties vaikka vähän peittoa ja sänkypaikkaakin...

En uskaltanut. Nukuin sohvatyynyllä.

Seuraavana iltana näimme juhlien merkeissä. Kävi kuten on käynyt ennenkin. Aluksi lyhyt tervehdys ja pari sanaa. Kolme tuntia myöhemmin pitempi keskustelu ja siirtyminen tanssilattialle, pari pyöräytystä, pusu ja nopeasti kasvava varmuus siitä, että tämä ei jää tähän. Takit naulasta ja taksin takapenkille, Suomenruotsalaisherra tarjosi kyydin. Herrasmies, toisin kuin eräät.

Toinen tyynyni oli edelleen märkä. Pärjäsimme yhdelläkin.

Aamulla olin lupautunut auttamaan kaveria jo kello kymmeneltä ja sain kuin sainkin koottua itseni ylös sängystä. Ensimmäistä kertaa jätin Suomenruotsalaisherran nukkumaan luokseni vielä oman lähtöni jälkeen. Illalla oli mukavaa palata kotiin tietäen, että sängyn oli sinä aamuna pedannut joku muu.

Nyt on maanantai, eikä toinen tyynyni ole vieläkään kuivunut.

Sen lisäksi minua vaivaa asia, josta yllätyn aina uudestaan ja jonka sitten taas onnellisesti unohdan. Minä ja Suomenruotsalaisherra emme asu ainoastaan samassa talossa, vaan vieläpä ihan huomattavan lähekkäisissä asunnoissa. Joka yö nukumme alle kymmenen metrin päässä toisistamme. Jos oikeasti haluaisimme, mikään ei estäisi meitä yökyläilemästä huomattavasti useammin.

Ja silti niin ei käy.

Kymmenen metriä. Niin lähellä, niin kaukana.

CC-kuvat täältä ja täältä.