On vierähtänyt reilu kaksi kuukautta siitä kun tapasin miehen, josta edellisessä postauksessa kerroin – kutsuttakoon häntä tummien, tuuheiden hiustensa ansiosta vaikkapa Tummatukaksi. Ne ovat olleet hyviä kuukausia. Olemme nähneet useita kertoja viikossa, viestitelleet päivittäin, toivottaneet hyvät yöt lähes joka ilta joko kasvokkain tai puhelimitse.
Näemme useimmiten jommankumman luona, mutta kevään edetessä ja kesän saapuessa olemme lähteneet myös pitkille kävelyille, kiivenneet kallioille, katsoneet kaupungin siluettia ja käyskennelleet hautausmailla ja keskustan ihmisvilinässä. Käyneet leffassa ja lähiravintoloissa, katsoneet Skamia ja maailmankaikkeutta selittäviä YouTube-videoita, tehneet pastaa ja leiponeet teeleipiä – kaikkea sitä, mitä toisiaan tapailevat ihmiset nyt yleensä tekevät.
Kaikki vaikuttaa hyvältä. Mies on fiksu, hauska, omalla tavallaan suloinen ja aika lailla komea. Hän hieroo hartioitani pyytämättä, ottaa tiukasti kainaloon kun sitä tarvitsen ja kehuu minua kauniiksi uusissa Instagram-kuvissani. Tulee luokseni vaikka viideltä aamulla kun kotiudun juhlista, katsoo sängyssä silmiin ja hymyilee silmät sirrillään niin että varpaissa asti tuntuu. En keksi hänessä mitään vikaa.
Juuri tällä hetkellä hänen kanssaan on hyvä olla, mutta kysymyksistä tärkein on jäänyt vaille vastausta: entä menneisyys, entä tulevaisuus?
Kummastakaan en osaa sanoa sanaakaan.
Kaikki on tapahtunut niin itsestään, ettemme ole koskaan käyneet keskustelua, joka vakavammassa suhteessa on välttämätöntä käydä ennemmin tai myöhemmin. Emme ole puhuneet parisuhdehistoriastamme emmekä tulevaisuuden haaveistamme. Voi olla, että mies on eronnut kolme kuukautta sitten tai voi olla, ettei hän ole ikinä ollut parisuhteessa – en tiedä. Yhtä lailla voi olla, että hän etsii tulevaa vaimoa tai sitten pelkästään mukavaa seuraa ilman vakavampia aikeita – ei aavistustakaan.
Vaikka yhdessäolo on helppoa ja keskusteluyhteys sulava, en osaa tulkita Tummatukkaa aivan loppuun asti. Hänen viestinsä ovat nopeita ja lyhytsanaisia, täysin toisenlaisia kuin omat rönsyilevät ajatukseni. Kun kirjoitan monta riviä siitä, kuinka edellisestä tapaamisesta tuntuu olevan aikaa, kuinka haluaisin ajatukset pois työstä ja harrastusasioista, kuinka mukavaa olisi, jos toinen jäisi vielä yöksi, vastaus tähän kaikkeen voi olla: "Käyhän se :)" Vai että käy. Hyvä on, sitten. Kai?
Kotioloissa mies ottaa minut lähelle, pussaa poskelle ja ottaa kainaloon pyytämättä, mutta kun kävelemme kaduilla, emme koskaan pidä kiinni kädestä. Kun mies viettää luonani iltaa, hän saattaa yhtä hyvin lähteä lopulta kotiinsa kuin jäädä viereeni – vaikka asumme niin naurettavan lähellä toisiamme, että todellista syytä on välillä vaikea ymmärtää.
Niin mukavaa kuin yhdessäolo onkin, pikkuhiljaa mieleeni on hiipinyt voimistuva tunne siitä, että pelkästään tällaisena tämä ei voi jatkua enää kovin kauan. Viestittelemme edelleen päivittäin, mies käyttää edelleen pusu-emojeja, yhdessä on hauskaa ja läheisyyden tunne tuntuu jopa syvenevän. Ja silti jossakin syvällä minua vaivaa tunne siitä, että miehelle tämä on vain mukavaa hengailua, kivaa yhdessäoloa vailla vakavampaa päämäärää.
Sehän ei selviä kuin kysymällä. Ja se taas on helpommin sanottu kuin tehty.
Tapailuissani olen tottunut olemaan se, joka ottaa asiat esiin, kun juttu ei tunnukaan oikealta tai toinen ei vaikuta riittävän kiinnostuneelta. Olen väsynyt roikkumaan kenenkään perässä: olen mieluummin yksin valmiina uusiin mahdollisuuksiin kuin kiinni jossakin, mikä ei koskaan johda mihinkään.
Nyt keskustelun aloittaminen tuntuu kuitenkin poikkeuksellisen vaikealta. Yksin ollessani valmistaudun siihen, että otan seuraavalla kerralla vakavan linjan ja kerron haluavani keskustella siitä, missä mennään. Kun näemme ja mies kiepsauttaa minut kainaloonsa ja juttelee iloisesti niitä näitä, en äkkiä pystykään ottamaan asiaa esille.
Kun keskustelu tulevaisuudesta on aloitettu, sitä ei voi enää perua. Kun toinen haluaa jotain vakavampaa ja toinen ei, on mahdotonta palata enää kevyen huolettomaan yhdessäoloon – keskustelu on vedenjakaja, jonka jälkeen juttu jatkuu syvempänä kuin ennen tai päättyy tykkänään. Itselläni on kokemusta lähinnä jälkimmäisestä.
Juuri tällä hetkellä kaikki on liian hyvin, että olisin valmis riskeeraamaan tasapainon. Ja silti: tämä ei riitä.
CC-kuvat täältä, täältä ja täältä.
