40., 41. ja 42 deittini

Vaikka olen viime aikoina riemuinnut ennen kaikkea "oikean elämän" kohtaamisista, nettideittailu-uranikaan ei ole ollut täysin jäissä – kirjoittaminen siitä vain on jäänyt vähemmälle. Joulu- ja tammikuun aikana ehdin tavata kolme uutta tuttavuutta, joista kaksi jäi varsin lyhyiksi, yksi on jäänyt kuvioihin enemmän tai vähemmän.

40. deittini: erikoislaatuinen tavis

Neljännenkymmenennen (apua, onko niitä jo niin monta!) deittini tapasin Tinderissä, josta on sivumennen sanoen tullut vähitellen myös itselleni tärkein deittikanava Suomi24:n hiljennyttyä ja tason laskettua. Yhteydenotto oli sikäli erikoinen, että mies pyysi minua treffeille välittömästi ensimmäisessä viestissään. Koska Tinder-profiilit kertovat omistajistaan varsin niukasti, olen yleensä ollut taipuvainen vaihtamaan useamman sanan ennen treffejä, mutta mies vaikutti varsin harmittomalta, joten ajattelin, että ei kai siinä mitään menetäkään.

Tapasimme viihtyisässä paikallispubissa, josta on hiljalleen tulossa kantatreffipaikkani. Poikkeuksellisen nopeasti sovittujen treffien vuoksi en ollut ehtinyt tutustua mieheen etukäteen kovinkaan hyvin, ja ennakko-oletukseni olivat hieman toisenlaiset kuin todellisuus. Mies oli varsin kapoinen, vaikka kuvien perustella olin jostakin syystä ajatellut hänet rotevammaksi. Olin myös ymmärtänyt miehen työskentelevän baarimikkona, mutta tosiasiassa tämä toimikin nykyään myymälätehtävissä. Eipä siinä mitään – mutta keskustelu osoitti, että vaikka mies oli periaatteessa ihan mukava, jotakin eriskummallista hänessä oli, eikä ainoastaan hyvällä tavalla.

Mies kertoi olevansa helpottunut siitä, että olen itse sitä mitä sanoinkin olevani ja että ylipäätään ilmestyin paikalle. Kuulemma historiaan on mahtunut jos jonkinlaisia deittituttavuuksia, ihmeellisiä stalkkereita, ohareita ja täysin totuudenvastaisia profiilikuvia – täysin toisenlainen tausta kuin omat kokemukseni nettideittailusta. Vinkkasin, että asiaa voisi helpottaa se, että toisen osapuolen kanssa ylipäätään vaihtaisi ihan pari sanaa ennen treffeille pyytämistä. Vaikka arvostankin nopeita ja suoria aloitteita, pieni ennakkotsekkaus ei yleensä ole pahitteeksi.

Keskustelu jatkui niitä näitä jutellessa. Pelasimme lautapeliä ja otimme vielä toisenkin oluen. Jossain vaiheessa huikkasin käväiseväni nopeasti vessassa. Miehen reaktio yllätti: "Ei kai sun sitä ääneen tarvitsisi sanoa", hän tokaisi. Miehen mielestä oli kuulemma omituista ilmaista ääneen käyvänsä naistenhuoneessa. Parempi olisi vain poistua – kyllä toinen kuitenkin arvaisi, mihin toinen lähti käymään. Oo-koo, vaikka sitten niin. Itse taas pitäisin huonona käytöksenä sitä, jos toinen vain katoaisi pöydästä sanomatta sanaakaan.

Ei mikään iso juttu, mutta kun tällaisia erikoislaatuisia kommentteja kuului muitakin, minussa vahvistui aika nopeasti aavistus siitä, että tämä ei nyt ollut aivan match made in heaven. Lähtiessämme eri teille puhuimme ympäripyöreästi seuraavasta tapaamisesta enkä taaskaan saanut ilmaistua suoraan, että sellaista tuskin olisi tulossa. Pari päivää myöhemmin sain (varsin huonolla suomella kirjoitetun) treffitiedusteluviestin, johon vastasin uskoakseni kohteliaasti ja ystävällisesti kiitos ei – oli mukava tutustua, mutta en oikein osannut nähdä nyt yhteistä tulevaisuutta.

"Voidaan me kavereina nähdä?" mies kaikesta huolimatta ehdotti, enkä vieläkään ymmärrä, minkä vuoksi. Jos juttu ei natsaa edes sen vertaa, että haluaisi lähteä toisille treffeille, tuskinpa luvassa on kovin tiivistä ystävyyttäkään.

41. deittini: veikeä pokerihai

41. deittini oli monella tapaa lupaava tapaus: hauskannäköinen, puhelias ja jollakin lailla tavallista veikeämpi ja huumorintajuisempi mies, jonka kanssa juttu alkoi luistaa heti ensimmäisestä tapaamisesta lähtien. Kun siirryimme oluilta seuraavaan kuppilaan, miehen suoruus ja aloitteellisuus yllättivät positiivisesti: "Kävelläänpä nyt niin kuin kunnon ihmiset", mies ilmoitti ja otti minua käsikynkästä kiinni. Vaikka en yleensä lähde jatkoille heti ensimmäisiltä treffeiltä, en vastustellut, kun mies kutsui minut luokseen antamaan sisustusvinkkejä uuteen asuntoonsa. Tietäähän sen, miten siinä käy. Aamulla olin hyvillä mielin, joskaan en umpirakastunut.

Ensimmäiset treffit olivat tammikuun alussa, sen jälkeen olemme nähneet säännöllisen epäsäännöllisesti ehkä kerran viikossa. Ei mitään erityisen ihmeellistä: useimmiten olemme hänen luonaan, katsomme leffan tai sarjoja ja jatkamme nukkumaan – tai tarkemmin ottaen minä jatkan. Mies nousee vielä tekemään töitä, siis pelaamaan pokeria. Siinäpä ammatti, jota en deitilleni aivan heti olisi osannut kuvitella! Jos aivan rehellisiä ollaan, minun on vaikea kuvitella pitempää tulevaisuutta yhdessä uhkapeliammattilaisen kanssa. Ensimmäinen ongelma on vuorokausirytmi: kun toinen pelaa yöt ja nukkuu päivät, tiiviimmässä yhteiselossa hankaluuksia tulisi varmasti. Toisaalta en itse ole millään lailla riskeistä nauttivaa sorttia, enkä haluaisi rakentaa vakavampaa suhdetta pohjalle, jossa toisen tulot riippuvat viime kädessä pelkästään sattumasta.

Muutenkin juttu on viime aikoina jäänyt polkemaan vähän paikoilleen enkä ole kohtaamisistamme mitenkään mielettömän innoissani, vaikka mies mukava ja sympaattinen onkin. Hänen kanssaan on hauskaa höpötellä, mutta vieläkään en koe, että olisimme päässeet syvällisempiin keskusteluihin. Ja sitten hankalin tunnustus: miehen tapa suudella ei mitenkään vastaa omaani. Kieli kurkkuun -tyyli ei juurikaan nappaa itseäni, mutta mies ei tunnu joko huomaavan sitä tai välittävän siitä. Tässä iässä tuntuisi hölmöltä alkaa opettaa aikuista miestä pussailemaan – ehkä tyylimme vain ovat ylitsepääsemättömän erilaiset.

Vaikka onkin ollut ihan mukava nähdä ja miehessä on valtavasti hyviä puolia, viime aikoina olen kääntynyt aika vahvasti sille kannalle, että loppu häämöttää jo edessä. Vielä kun sen saisi sanottua nätisti myös toiselle. 

42. deittini: pikatreffimies

Treffit 42. deittini kanssa olivat elämäni lyhyimmät. Olimme tavanneet Tinderissä ja keskustelleet vuodenvaihteessa mahdollisista treffeistä, mutta jotenkin keskustelu oli jäänyt. Poikkeuksellisen pitkän työpäivän jälkeen mies lähetti yllättäen spontaanin ehdotuksen: miten olisi pieni kävely illalla? En hennonnut sanoa, että 12 tunnin työpäivän jälkeen tammikuinen kävely suoraan töistä ei välttämättä toisi esiin kaikista energisintä puoltani, joten tapasimme kaupungilla, kiersimme kotikaupunginosani – ja se siitä. Puoli tuntia ihan mukavaa jutustelua, mutta eipä siitä juuri muuta jäänyt mieleen. Kumpikaan ei ehdottanut seuraavaa tapaamista.

Tästä opittua: treffien aikaan ja paikkaan kannattaa panostaa, edes vähän. Ja vielä: puolen tunnin treffit eivät kerro toisesta vielä paljoakaan.

CC-kuvat täältä, täältä ja täältä. 

Kevyt kevät

Melkein kuukausi sitten kerroin ihanasta miehestä, jonka ehdin löytää juuri ennen kuin tämä muutti toiselle puolelle maailmaa. Postauksen aikaan olimme ehtineet lähteä juhlista samaan osoitteeseen, käydä oluilla ja elokuvissa, sopia seuraavasta tapaamisesta. Se ei jäänyt viimeiseksi: mitä lähemmäs lähtö kävi, sitä enemmän vietimme aikaa yhdessä.

Viikko elokuvaillasta eteenpäin tapasimme lasillisilla viihtyisässä olutpaikassa, joimme toiset ja jatkoimme kolmansille. Vielä ensimmäisillä treffeillämme – sillä kai niitä treffeiksi voi kutsua – keskustelu oli kulkenut varsin tavanomaisissa aiheissa eikä kumpikaan uskaltanut edes hipaista toista. Nyt aloimme löytää yhteistä jutunjuurta taas enemmän ja kun lopulta puolenyön aikaan poistuimme kuppilasta, jatkoin miehen luo. 

Yö oli yhtä ihana kuin edelliset. En ymmärrä, miten pelkkä lähellä oleminen voi tuntua niin kauhean oikealta, mutta niin vain oli. Aamulla harmitti lähteä töihin. Onneksi mies tuli kutsuneeksi minut järjestönsä juhliin vielä samana iltana. "Katsotaan, ehkä nähdään", minä sanoin ja tulin tietysti paikalle. 

Puoliltaöin kohtasimme jälleen. Vaikka paikalla oli meidän molempien tuttuja, vaikka muun muassa Suomenruotsalaisherra tuli juttelemaan kanssani, pysyimme yhdessä koko illan. Emme pitäneet kiinni kädestä, emme suudelleet, emme kuiskutelleet omiamme. Silti moni tuli kyselemään, mistä oikein tunnemme toisemme ja vasta jälkikäteen tajusin, ettei sellaista kysymystä esitetä kahdelle kaverukselle aivan noin vain. Ystäväni kertoi katsoneensa, että välillämme on jotain, ja jollakin oudolla tavalla se ilahduttaa minua vieläkin: loputtomien kahdenkeskisten nettitreffien ja satunnaisten bileseuralaisten jälkeen on suorastaan ihmeellistä, kun samaan iltaan pystyy yhdistämään sekä omat ystävät että miehen, josta välittää. 

Kun silmäni alkoivat lupsahdella kiinni, mies kysyi, olenko väsynyt ja alkoi tehdä lähtöä yhdessä kanssani. Enää ei tarvinnut edes keskustella siitä, jatkaisimmeko samaan suuntaan. Aamu venyi pitkäksi. Olisin halunnut viivyttää sitä loputtomiin, mutta kolmelta oli viimein pakko nousta.  Molemmille oli jo illaksi ohjelmaa, mutta sovimme vielä lounaan seuraavalle päivälle – vielä viimeinen kohtaaminen ennen lähtöä.

Sunnuntain tapaaminen jäi nopeaksi. Kävimme syömässä ja liityin vielä hetkeksi miehen makutuomariksi kirjakauppaan. Rautatieasemalla oli viimein pakko kääntyä eri suuntiin. En oikein tiennyt, mitä tehdä, miten olla.

"Vasta nyt tajuaa kunnolla, mitä täältä jää kaipaamaan", mies sanoi, suuteli minua vielä kerran ja oli poissa. 

Illalla oli vielä pakko laittaa viestiä, kiittää yhteisistä päivistä, jättää pieni sivuovi auki: Ja eihän sitä tiedä, jos vielä törmätään. 

Mies vastasi: Oli ihan parasta viettää sun kanssa nää viimeiset päivät. Varmasti meillä molemmilla vain hujahtaa tää kevät jonnekin.

Entä kevään jälkeen? Entä kun mies palaa kesällä takaisin Suomeen? Sitä en uskalla vielä ajatella, mutta tietysti elätän pientä toivetta – ehkä vielä sitten. Sen ajatuksen toivossa annan miehelle nyt nimen: jatkossa blogissa puhuttakoon Kitaristista. 

Olemme olleet yhteydessä, mutta vain vähän: minä lähetin miehelle syntymäpäiväonnittelut, hän onnitteli minua uudesta tehtävästäni. Tavallaan haluaisin jutella enemmänkin, mutta toisaalta tietty etäisyys voi olla hyväksikin. Seuraavan puolen vuoden ajan meillä on omat elämämme eri puolilla maailmaa, aivan eri aikavyöhykkeillä. Emme ehtineet niin pitkälle että juttumme sitoisi meitä millään lailla: hän varmasti tapaa uusia ihmisiä ja käy treffeillä, niin minäkin. Sen kaiken keskellä aktiivinen viestitulva väärään kellonaikaan ja väärillä hetkillä ei välttämättä olisi pelkästään hyvä asia.

Salaa toivon silti, että olisin sinkku vielä kesällä – vaikka minulla ei tietenkään ole mitään takeita siitä, että Kitaristi itse on silloin enää a.) vapaa b.) kiinnostunut minusta c.) ylipäätään palaamassa Suomeen. 

Viikkoja lähdön jälkeen oloni on edelleen oudon ihastunut ja vapautunut. Kun on yrittänyt  edelliset kaksi ja puoli vuotta kaikin tavoin löytää seuraa, on virkistävää, kun tavoitteena onkin äkkiä pysytellä sinkkuna. En ole jaksanut selailla Tinderiä kovinkaan aktiivisesti ja juhlista olen palannut kotiin yksin – ja täysin tyytyväisenä.

Joku on joskus todennut, että kun lakkaa etsimästä, se oikea tulee vastaan. En aivan usko siihen, mutta siitä olen samaa mieltä, että kun lakkaa etsimästä, ainakin jotakin varmasti löytyy.

Aivan yhtäkkiä olen saanut tutuilta miehiltä enemmän kiinnostuksen merkkejä kuin aikoihin. Pientä flirttiä juhlissa jos toisissa, pitkästä aikaa avattuja Facebook-keskusteluita, uusia Tinder-matcheja vanhojen deittikumppanien (ks. 19. deittini ja 32. deittini) kanssa. Kaikkien aikojen ensimmäinen nettideittituttavuuteni Rokkipoju laittoi viime viikonloppuna kuukausien hiljaisuuden jälkeen viestiä, kertoi tapailevansa mukavaa tyttöä ja keskustelleensa hänen kanssa, että olisi kiinnostavaa ottaa kolmas osapuoli mukaan petipuuhiin. Kieltäydyin kohteliaasti, vaikka olisihan se ollut kokemus sekin. 

Kaikista yllättävin uutinen on tämä: minä ja iki-ihastukseni Sijoittaja lähdemme perjantaina kahdestaan päiväreissulle toiseen kaupunkiin. Reissu on monen sattuman seurausta. Sain taannoin ilmaiseksi kaksi lippua kiinnostavaan tapahtumaan mutta en ketään kaveria, jolle perjantaipäivä olisi sopinut. Viikko sitten päädyimme samaan baariseurueeseen Sijoittajan ja parin muun kaverin kanssa, ja noin kolmelta yöllä keksin tiedustella, tahtoisiko kukaan lähteä mukaan tapahtumaan. Suureksi yllätyksekseni Sijoittaja innostui ajatuksesta välittömästi. Sunnuntaina piti vielä varmistaa asia selvin päin: onhan hän oikeasti halukas lähtemään? Kuulemma oli. 

Perjantaina siis reissuun Sijoittajan kanssa – tästä tulee kiinnostavaa. Mehän emme ole viettäneet aikaa kahdestaan millään muulla tavoin kuin humalassa, kahdenkeskisillä jatkoilla ja niitä seuraavina aamuina. Reissulta toivon tällä hetkellä lähinnä sitä, että keksimme jotain sanottavaa, minulla kun on paha taipumus mennä lukkoon hänen kanssaan. Jo sellaisenaankin odotan päivää silti malttamattomana. Kaipa jossain sieluni syvyyksissä edelleen toivon, että välillämme tapahtuisi vielä jotakin, ihan mitä vain. Mihinkään vakavampaan en usko, mutta en laittaisi pahakseni jatkoja hänen kanssaan. En valehtele, jos väitän, että omilla, erilaisilla tavoillaan Kitaristi ja Sijoittaja ovat parhaat yöseuralaiseni. 

Vaikka minulla ei ole tällä hetkellä meneillään mitään vakavampaa eikä takeita tulevasta, kaikki tämä haaveilu saa minut valtavan onnelliseksi. 

CC-kuvat täältä, täältä ja täältä.