Suhdekarikon selviytymiskeinot

Lauantaiöisen suhdesokin jälkeen elämä palailee hiljalleen raiteilleen. Vielä sunnuntaina itku oli herkässä, ja edelleen henki salpautuu hetkeksi, jos erehdyn ajattelemaan Lääkäriä. Jollakin tavalla olotila on kuitenkin ollut enimmäkseen hämäävän normaali. Iloa tai ainakin jonkinlaista tukea ja lohtua suhdekriisin keskellä on tarjonnut monikin asia.

1. Keskusteluseura

Heti kriisiyön jälkeisenä aamuna laitoin viestiä parhaalle miespuoliselle ystävälleni Konsulttikaverille: Mitä teet illalla? Tarvisin ehkä juttuseuraa. Pian kävimme teekupin ääressä läpi, mitä oikeastaan olikaan tapahtunut ja miksi. Kuten aina ennenkin, Konsulttikaveri oli loistavaa keskusteluseuraa. Hän osasi kuunnella ja tukea, kysyä juuri oikeat kysymykset ja asettaa tapahtumat järkeviin mittasuhteisiin. Kuten hän sanoi: pahin on joka tapauksessa nyt ohi. Mikäli juttu päättyy lopullisesti, olen jo ehtinyt varautua siihen ja selvinnyt pahimman pettymyksen yli. Mikäli juttu jatkuu, asiat ovat jälleen hyvin ja pelkoni onkin ollut turha. 

Keskustelumme jälkeen olo oli huomattavasti helpottuneempi. Aallonpohja on jo saavutettu, nyt suunta on tavalla tai toisella ylöspäin. 

2. Perhe ja ystävät

Jos suhteen on pakko mennä katkolle, joulunaika ei välttämättä ole niin paha ajankohta kuin ensi alkuun kuvittelisi. Omalla kohdallani se tarkoittaa nimittäin reissua kotiseudulle perheen ja vanhimpien ystävieni lähelle. Omassa kämpässäni luvassa olisi varmasti yksinäisyyttä ja unettomia öitä. Tätäkin tekstiä kirjoitan kuitenkin lapsuudenkodissani lemmikkien ja television rauhoittavan taustahälyn ympäröimänä, perheeni keskellä. Tulevien päivien aikana näen myös parhaita ystäviäni, joiden seurassa itkukin kääntyy aina lopulta nauruksi, suru iloksi, tavallinen päivä ikimuistoiseksi. Vaikka yksi ihminen katoaisi elämästä, moni muu pysyy rinnalla.

3. Plan B

Vaikka tämä saattaakin kuulostaa erikoiselta näin pian kaiken jälkeen, viime päivinä minua on tietyllä tavalla lohduttanut myös tieto siitä, että maailmassa on muitakin miehiä. Useampi vanha tuttu on kysellyt viime päivinä kuulumisia, ja jälkikäteen huomasin, että samana yönä kun Lääkäri kertoi eksäongelmistaan, ensimmäinen nettideittikumppanini Rokkipoju oli taas kokeillut kepillä jäätä ja laittanut booty call -viestin, joka ei jättänyt paljoakaan arvailun varaan. Tässä vaiheessa olen tietenkin vain tauolla, enkä aio kehitellä mitään ylimääräistä ennen kuin tiedän varmuudella, mikä minun ja Lääkärin jatkostatus on. Sen kuitenkin tiedän, että jos yksi ovi sulkeutuu, toinen aukeaa – ellei muuta niin ainakin yöllisiä visiittejä varten. Lohtu se on laihakin lohtu. 

4. Terve järki

Kun muu pettää, voin koettaa vedota sydämen sijaan järkeeni. Se sanoo näin: kaikesta huolimatta emme kuitenkaan ole tapailleet kuin puolitoista kuukautta. Lupauksia ei ole tehty, hammasharjoja ei ole vaihdettu, suhdestatusta ei ole muutettu. Mitä lyhyempi suhde, sitä nopeampi toipuminen. En ole rakastunut sydänjuuriani myöten, en edes ihastunut kunnolla ennen kuin vasta aivan hiljattain. Emme ole mikään rakkautta ensi silmäyksellä -pari, emme automaattinen match made in heaven. Kyllä siitä yli pääsee, jos tarpeen on – vaikka tahdon yhä antaa suhteelle mahdollisuuden, jos sellaisen vielä saan.

5. Erobiisit

Jos mikään ei auta, on parasta antaa surulle tilaa, velloa siinä hetki ja antaa sen sitten mennä ohi. Sopivan haikean ja itsesäälin täyteisen fiiliksen luomisessa auttaa tietysti asiaankuuluva nyyhkymusiikki. Sen ei tarvitse olla erityisen katu-uskottavaa tai tuoretta – pääasia on, että se herättää fiiliksiä juuri itsessä. Kokosin pienen Youtube-linkitetyn listan niistä kappaleista, jotka syystä tai toisesta puhuttelevat nyt minua. (Tekisin toistettavan Spotify-listan, mutta se ei taida onnistua anonyymisti, joten tähän on tyytyminen.)

Mew – White Lips Kissed

Emma Salokoski Ensemble – Veden alla

PMMP – Heliumpallo

Apulanta – Odotus

Jenni Vartiainen – Duran Duran

Dido – Here with Me

Howard Shore – Twilight and Shadow

Frou Frou – Must Be Dreaming

Coldplay – The Scientist

Vesala – Tequila

Schiller – Ein Schöner Tag

Metric – Collect Call

London Grammar – Nightcall

Ludovico Einaudi – Fly

Pariisin Kevät – Kevät

Zen Café – Huonot päiväsi

Yann Tiersen feat. Claire Pichet – Summer 78

Secret Garden – Nocturne

Rammstein – Wo Bist Du

CC-kuvat täältä, täältä ja täältä. 

26. treffikumppanini: huomaavainen lääkisopiskelija

Tämän postauksen piti olla kovin toisenlainen. 

Vain muutama päivä sitten kerroin siirtyneeni sinkkuudesta tapailuvaiheeseen, heränneeni vielä samana aamuna ihanan miehen vierestä. Tarkoitukseni oli kertoa tarina, joka alkaa ensimmäisistä treffeistä ja päättyy alkavan suhteen tyytyväiseen tasapainoon ja odottavaan onneen, tulevaisuuden lupaukseen, valoon pitkän pimeyden jälkeen. 

Niin kuvittelin kaksi päivää sitten. Viime yönä tarina taipui kuitenkin toiseen suuntaan. Äkkiarvaamatta, varoittamatta, olenkin jälleen tyhjän päällä.

Aloitetaan kuitenkin alusta. 

Lokakuun lopussa sain suosikkipalstallani Suomi24 Treffeillä mutkattoman mukavan viestin mieheltä, jonka nimeän opiskelualansa perusteella Lääkäriksi, vaikkei hän olekaan vielä valmistunut. Miehessä oli kaikki kunnossa: fiksu teksti, hyvä kuva, elämän palaset paikoillaan. Ikä tosin mietitytti aluksi: kaksi vuotta vähemmän kuin minulla, joka olen vuosikaudet julistanut kaikille, etten kiinnostu itseäni nuoremmista miehistä. Mitään muuta vikaa en kuitenkaan löytänyt, joten päätin antaa mahdollisuuden, astua itse määrittelemieni hölmöjen rajojen ulkopuolelle. 

Tapasimme kahvilassa. Aluksi juttu vaati vähän käynnistymisaikaa ja huomasin jännittäväni ja höpötteleväni liikaa tyhjyyttä täyttääkseni. Hiljalleen keskustelu alkoi kuitenkin sujua, ja lopulta poistuimme vasta kun kahvila sulkeutui. Halasimme, vaihdoimme numerot ja sovimme tapaavamme toistekin. Ikä ei tuntunut enää kovinkaan oleelliselta seikalta.

Seuraavilla treffeillä kävimme syömässä ja kuljimme merenrantaan. Täydeksi yllätyksekseni Lääkäri oli varautunut kävelyretkeemme: hän oli ottanut mukaan kaakaota ja pientä syötävää ihan vain treffejämme varten. Olin vaikuttunut ja ilahtunut. Olin jo melkein unohtanut, millaista on, kun toinen ihminen panostaa johonkin ihan vain minun vuokseni. Suutelimme ensimmäisen kerran, kävelimme käsi kädessä takaisin kohti keskustaa.

Seuraavalla viikolla mies pyysi minut luokseen syömään: itse graavattua lohta, täydelliseksi liekitettyä crème brûléeta. Juttu sujui, viini maistui, olin edelleen kovin yllättynyt ja onnellinen. Jäin yöksi. 

Sen jälkeen kaikki alkoi kulkea omalla painollaan: tapasimme muutamia kertoja viikossa, katsoimme leffoja sängyssä, laitoimme ruokaa ja kävimme katsomassa, kun kaupungin jouluvalot sytytettiin. Opin Lääkärin ovikoodin, totuin siihen että hän otti äänekkäästi tikittävästä pöytäkellostani paristot yöksi pois. 

En rakastunut välittömästi ja päätä pahkaa – en ollut aivan heti varma, onko meillä riittävästi yhteistä. Taustamme olivat erilaiset, poliittiset arvomme hieman toisistaan poikkeavat, tapamme viestiä erityyliset. Vähitellen vakuutuin kuitenkin siitä, että vaikka ajattelimme joistakin asioista eri tavoilla, pystyimme keskustelemaan niistä järkevästi ja kiinnostavasti. Väittelimme filosofiasta, ihmisoikeuksista ja sukupuolten välisestä tasa-arvosta, nousimme keskiyöllä sängystä piirtelemään keskusteluaihettamme havainnollistavia matemaattisia käyriä. 

Huomaamattani ihastuin. Lääkärin lähellä oli helppoa ja mutkatonta olla. Hän veti minua puoleensa enemmän kuin kukaan aikoihin, osasi katsoa silmiin ja rutistaa tiukasti kun sitä tarvitsin. Nukahdin hänen viereensä usein hymy huulilla. Ajattelin, että kaikki oli hyvin. 

Samaan aikaan minussa eli kuitenkin pieni epävarmuus, jonkinlainen hienoinen huoli, joka teki minut aavistuksen verran varautuneeksi, esti antamasta kaikkeani. Tiesin, että Lääkäri oli eronnut pitkästä suhteesta vain muutamia kuukausia aikaisemmin, enkä voinut olla miettimättä, vertaisiko hän minua eksäänsä. Etsisikö vain korviketta, hakisiko laastaria haavoihin? Olin huomaavinani pieniä merkkejä edellisestä suhteesta siellä täällä. Sängyssä Lääkärillä oli yhä oma puolensa, eikä sillä ollut mitään tekemistä minun kanssani. 

Tämän viikon aikana kaikki oli kuitenkin mennyt hyvin, keskustelumme olivat venyneet aamuyöhön ja aikaiset herätykset aamupäivään. Eilisiltana saavuin Lääkärin luokse odottavin mielin, itse tehty joulukortti laukussa. Näkisimme viimeisen kerran ennen kuin lähtisin joulunviettoon kotimaisemiin, ihana ilta tiedossa!

Katsoimme leffan ja vähän toista kunnes nuokahtelin, ehdotin nukkumaanmenoa. Valojen sammuttua Lääkäri ei kuitenkaan hakeutunutkaan viereeni kuten tavallisesti, ei puhunut mitään, vältteli katsettani. Kysyin, onko kaikki hyvin. 

Ei ollut. Kaikki ei tosiaankaan ollut hyvin.

Vaikka Lääkäri oli vakuuttanut päässeensä yli edellisestä suhteesta, niin ei sitten ollutkaan. Kuluneella viikolla hän oli törmännyt eksäänsä ja herättänyt ajatukset, jotka luuli jättäneensä jo taakseen. Ei enää tiennyt mitä tahtoi, tahtoiko mitään. 

Vaikka minulla oli ollut aavistukseni, olin järkyttynyt ja yllättynyt – ja pohjattoman surullinen. Katselimme toisiamme silmiin, yritimme löytää sanat eteen tulleelle esteelle. Lääkäri halusi miettiä tilannetta, selvittää asioita itselleen. Sovimme, että pidämme taukoa joululomien ajan, kun olemme joka tapauksessa eri kaupungeissa. Hän miettii, minä odotan. 

Ymmärsin ratkaisua, enkä siltikään. Vaikka kuinka taistelin vastaan, kyyneleet kastelivat tyynyn ja sumensivat sanani. Itkemisestä ei tullut ollenkaan loppua, murhe pakahdutti ja lamaannutti minut täysin. Ajattelin laukussani yhä odottavaa joulukorttia, <3:llä minä. Lääkäri otti syliinsä, halasi ja silitteli, pyysi anteeksi. Lohdutti juuri niin kuin pitääkin. Silti nyyhkytin vielä kauan sen jälkeen kun hänen hengityksensä oli tasaantunut uneen. 

Aamulla kyyneleet palasivat heti kun avasin silmäni. Paljoa en puhunut. Lääkäri oli ihana ja ymmärtäväinen, halasi tiukasti, sanoi kauniita sanoja. Kysyi, milloin palaan kaupunkiin. Sanoi, että soitellaan. Annoin joulukortin ja kävelin bussipysäkille silmät turvonneina, huulet rohtuneina, sydän tyhjänä.

Soitellaanko tosiaan? Ei aavistustakaan. Aloite on nyt hänellä, kaikki on hänestä kiinni. En aio lähetellä viestejä ellei hän lähetä, en roikkua perässä väkisin. Kahden viikon päästä olemme jälleen samassa kaupungissa ja silloin tiedän, onko meillä vielä tulevaisuutta. 

Yleensä en usko taukoihin ihmissuhteissa. En juuri koskaan.
Yritän valmistaa itseäni pahimpaan. 

Huomenna on vuoden pimein päivä. Valo pakenee ennen kuin on ehtinyt kunnolla saapuakaan.

CC-kuvat täältä, täältä, täältä ja täältä. 

Deittailusyksy 2015

Rakkaus löytyy, kun sitä vähiten etsii. Niin ne väittävät. Koskaan en ole siihen uskonut: pelkkä odottelu harvemmin tuo unelmien miestä kotiovelle. Tosielämässä kädet eivät kohtaa kaupan hyllyllä,  ohikulkija ei auta keräämään kadulle kaatuneita ostoksia, puistossa kukaan ei tule kyselemään lukemani kirjan nimeä. 

Jotenkin tässä on kuitenkin käynyt niin, että heti kun julistauduin omistautuvani seuraavina kuukausina vain opiskelulle, elämä toikin mukanaan aivan muuta. Juonipaljastus: olen siirtynyt yksiselitteisestä sinkkuudesta tapailun ihmeelliseen vaiheeseen.

Ennen kuin kerron uusimmista käänteistä enemmän, koen kuitenkin tarvetta koota yhteen syksyn treffisaldoa. Neljä nimeä, ennen kuin kuvioihin astui se, josta tahtoisin kiivaasti kertoa jo enemmänkin. 

***

Deittikumppani numero 24: Fiksu islantilaismies

Alkusyksystä päätin viimein ryhdistäytyä Tinderin saralla ja olla kerrankin itse se, joka lähettää ensimmäisen viestin. Sehän kannatti: nopeasti olin sopinut treffit kivannäköisen ja fiksun oloisen islantilaismiehen kanssa. Netissä juteltavaa riitti – miehen huumorintaju oli juuri sitä sorttia, joka iskee minuun. Tapasimme keskustan pubissa, joimme oluet, juttelimme niitä näitä. Mies kehui aksenttiani brittiläiseksi, ja se jos mikä lämmittää aina sydäntäni hurjasti. 

Mies oli akateeminen ja hyvää seuraa, ja kun hän pyysi minua mukaansa tanssiklubille, suostuin helposti. Kävi ilmi, että kyse ei ollut ihan mistä tahansa tanssi-iltamasta: listahittien sijasta paikalla soi sen sorttinen tekno, josta on mahdotonta päätellä, milloin yksi kappale alkaa ja toinen loppuu. Aluksi se vaati totuttelua, lopuksi oli mahdotonta pysyä paikoillaan. Tanssi vei mukanaan aivan kuten mies oli luvannutkin. 

Pilkun aikaan lähdimme samalla bussilla, kutsuin miehen luokseni. Enemmänkin siksi, että se tuntui sopivan hetkeen kuin siksi, että olisin kokenut sen suurempaa yhteyttä välillämme. Myönnettävä se on: jos mies on hädin tuskin itseni pituinen ja täysin linnunluinen, se on minulle turn-off, vaikka kovasti haluaisin nousta moisen pinnallisuuden yläpuolelle. Tunne siitä, että olen miestä suurempi kaikilla mahdollisilla mittareilla katsoen, on ahdistava. 

Tapasimme kuitenkin vielä toistamiseen, en tahtonut tyrmätä miestä täysin. Kaikesta huolimatta hän oli mukava, siitä ei päässyt mihinkään. Kävimme kahvilla ja katsomassa islantilaisen elokuvan, juttelimme niitä näitä, mutta jotenkin tuntui, että jotain jäi puuttumaan. Ei vetovoimaa, ei kerrassaan, enkä kokenut, että myöskään mies olisi ollut minusta juuri sen enempää kiinnostunut. Elokuvan jälkeen molemmat livahtivat omiin koteihinsa jonkin tekosyyn varjolla. 

Myöhemmin mies kysäisi minua vielä uudestaan klubikeikalle tanssimaan. Ikävästi tehty minulta, tiedän – mutta en koskaan saanut vastattua. Siihen päättyi toistaiseksi ainoa kosketukseni maahan nimeltä Islanti. 

***

Deittikumppani numero 25: Perusinsinööri vol. sata

Jotain tästä treffikumppanista kertonee se, että vaikka treffeistä ei kaiken laskutaitoni mukaan voi olla kahta kuukautta enempää, en muista miehestä juuri mitään. Vasta pitkästä suhteesta eronnut insinööri, jos oikein muistan – nimeäkään en enää osaisi heittää. Tapasimme pubissa, joimme pari olutta, juttelimme pari tuntia. Ei mitään pahaa sanottavaa, ihan kiva mies – mutta ei toisaalta mitään sellaista, mikä olisi laittanut sydämeni sykkyrälleen. Koska muistini pettää, katsotaanpa, millaisen analyysin annoin sinkkukerhomme WhatApp-ryhmään heti treffien jälkeen: 

"Perustreffit peruskivan perusteekkarin kanssa, osa sata. Millonhan oppisin, että tää ei sit kuitenkaan oo mun juttu. :D Puhuin varmaan neljä kertaa enemmän kuin se. Aina kun selitin jotain niin se vastas vain "okei" eikä jatkanut keskustelua. Mun piti aina vain höpistä lisää. "Okei" on kyllä surkea vastaus! Ja kun lähdettiin eri suuntiin niin se kätteli mua uudestaan. :D En näe jatkoa. Mä en kestä treffejä joissa tuntuu että kaikki kortit on mulla, vähän aktiivisempaa otetta kyllä vaaditaan!" 

Eipä tähän paljoa ole lisättävää. Totta tosiaan, tämä mies kätteli minua vielä toistamiseen, kun lähdimme eri suuntaan! Jos jotain olen treffikulttuurista oppinut niin tämän: ensimmäistä kertaa tavatessa kätellään (tai halataan), eri suuntiin lähtiessä halataan (tai pussataan, jos kaikki osuu kohdalleen). Toisen kättelyn antama viesti on yksiselitteinen: tämä oli sitten tässä. 

Melkein viikko treffien jälkeen mies laittoi vielä viestiä perään. Jatkoa ei seurannut.

*** 

Deittikumppani numero 1: Rokkipojan paluu

Kaikista tämän syksyn kohtaamisista yllättävin oli reilu kuukausi sitten sattunut yhteentörmäys kaikkien aikojen ensimmäisen nettitreffituttavuuteni Rokkipojan kanssa. Hän otti minuun aikoinaan yhteyttä samana päivänä kun rekisteröidyin Suomi24 Treffeihin. Tapasimme, tulimme juttuun, tapailimme parin kuukauden ajan. Lopulta homma kuihtui kuitenkin kasaan, enkä sittemmin ollut kuullut miehestä kuin parin Facebook-tykkäyksen verran. Tänä syksynä satuimme kuitenkin samaan tapahtumaan. Minä huomasin hänet ensiksi, harkitsin hetken ja kävin moikkaamassa, vaihtamassa pari yleisluonteista sanaa. Jatkoin matkaani. 

Kun illan lopussa olin narikassa hakemassa takkiani, huomasin miehenkin olevan lähdössä. Nyökkäsin ohimennen ja jatkoi bussiin. Kauaksi en ehtinyt, ennen kuin puhelimeen kilahti viesti: En tiedä, kuinka törkeen booty callin tässä tilanteessa voi pistää. Yllätyin, positiivisesti. Pidin edelleen miehestä, vaikka en enää osannutkaan kuvitella minkäänlaista yhteistä tulevaisuutta. Toivotin hänet tervetulleeksi luokseni. Booty call oli varsin rehellisesti ilmaistu. Mies ei lopulta jäänyt edes yöksi vaan jatkoi vielä matkaa taksilla kotiinsa. 

En tiennyt, kuulisinko miehestä enää uudelleen, enkä totta puhuen miettinyt asiaa sen kummemmin. Vuosia sitten olin niin ihastunut, että tapailun päättyessä voin päiväkausia huonosti ihan fyysisestikin. Nyt ajattelin, että ottaa yhteyttä, jos on ottaakseen. 

Niin kävikin: pari viikkoa myöhemmin sain varsin suorasukaisen ehdotuksen, johon olisin toisessa tilanteessa mielelläni tarttunutkin. Noiden parin viikon aikana elämäni oli kuitenkin ehtinyt ottaa uuden käänteen, ja kerroin sen rehellisesti myös Rokkipojulle. Olen tavannut yhden tyypin. En hirveesti viitsi säätää nyt muiden kanssa. 

*** 

Suomenruotsalaisherra

Kuten jo aikaisemmin taisin mainita, vanha tuttavani Suomenruotsalaisherra muuttaa vuodenvaihteessa toiselle puolelle Suomea. Jonkinlainen en gång till -ajatus siinä sitten heräsi. Tämä kohtaaminen on käyty läpi varsin nopeasti: bileet, alkoholi, aamuyön pikkutunnit, grillijono, taksijono, minun kämppäni. 

Samoissa merkeissä tuskin enää tapaamme. Tack och adjö! Nyt molempien on aika mennä elämässään eteenpäin. 

***

Ja sitten on vielä treffikumppanini numero 26, mies, jonka kainalosta olen herännyt viimeksi tänä aamuna. Hänestä riittääkin sen verran sanottavaa, että taidan palata asiaan erillisessä postauksessa. 

Kutsuttakoon miestä kuitenkin Lääkäriksi.

Taidan olla ihastunut. 

Prioriteetit järjestykseen

Minne katosi päivät? En tiedä, mutta marraskuuta viedään, eivätkä elämäni kuviot ole muuttuneet miksikään. Töissä on yhtä mukavaa kuin ennenkin, gradu on yhtä keskeneräinen kuin ennenkin, minä vähintään yhtä sinkku kuin ennenkin. "Vähintään" siksi, että jossain vaiheessa sinkkuelämäni sentään sisälsi jos jonkinlaista säätöä ja sutinaa. Nykyään harvemmin.

Vuosien ajan elämässäni pyörivien miesten määrä on korreloinut kohtalaisen hyvin aamuyölle venyvien opiskelijabileiden määrän kanssa. Tänä vuonna olen jättäytynyt aktiivitehtävistä, ja samalla bileidenkin määrä on laskenut. Lisäksi omanikäiseni ja vanhemmat miehet ovat alkaneet siirtyä yliopistosta työelämään, eikä viikonlopun suunta ole enää automaattisesti opiskelijajärjestön tanssilattia. Voitte siis päätellä, mihin suuntaan potentiaalisten miesten määrä on kääntynyt. Viiden pisteen vihje: ei ylöspäin. 

Olen minä parilla treffeillä käynyt, tarkistanut Suomi24-viestini, viuhtonut Tinderiä vasemmalle ja oikealle. Silti: ei ketään maailmaani mullistavaa, ei miestä jonka kanssa edes harkitsisin yhteistä elämää. Vanhoista tapauksista ei ole apua. Vakitapauksen paluu ei ollutkaan varsinaisesti paluu, sillä emme ole olleet yhteydessä yhteisen yömme jälkeen. Sijoittajaa en ole nähnyt kuukausiin. Suomenruotsalaisherra kertoi tänään muuttavansa vuodenvaihteessa työn perässä toiselle puolelle Suomea. 

Siksi olen yrittänyt tutustua uusiin ihmisiin, olla sallivampi, päästä yli typeristä ennakkovaatimuksistani. Ollaan jo siinä pisteessä, että voisin ehkä potentiaalisesti harkita meneväni treffeille pitkähiuksisen tai itseäni nuoremman miehen kanssa. Kai. Ehkä. Olen koettanut pitää silmäni auki baarissa, tehnyt jopa ilmoituksen Facebookin sinkkuryhmään. (Monta tykkäystä, nolla treffipyyntöä.)

Kun mitään ei vieläkään ole kuulunut, olen jatkanut elämääni ihan onnellisena itsekseni. Hamstrannut romaaneja, nähnyt ystäviä, käynyt kummallisen nimisillä ryhmäliikuntatunneilla. (Sh'bam, CXWORX, Piloxing Barre. Kuka näitä keksii?) 

Ensimmäistä kertaa koko elämässäni viherkasvini ovat alkaneet pysyä hengissä. Johonkin minunkin pitää huolenpitoni kohdistaa. 

Huomaan olevani umpikujassa: mitään ei tapahdu, ellen itse tee jotain, ellen muuta jotakin muutakin kuin Tinderin profiilikuvaa. Oikeastaan vastaus on selvääkin selvempi. Gradu. Sen tulisi nyt olla tärkein tavoitteeni, tärkeämpi kuin satunnainen Tinderin selailu tai samaa kaavaa toistavat perustreffit. Kunhan maisterin paperit ovat kädessä, elämä on taas edessä ihan uudella tapaa. Töissä on hyvä mahdollisuus vakipaikkaan, jatkuva huono opiskeluomatunto katoaa ja iltaisin on taas aikaa harrastaa jotain aivan uutta. Juuri nyt mikään ei estä minua valmistumasta, ellei sitten oma laiskuuteni.  Työ ei ole tunteihin sidottu, harrastukset eivät ole aikaan sidotut, minä en ole kehenkään sidottu. 

Olen huomannut puhuvani elämästäni sitten kun -muodossa. Sitten kun ehdin harrastaa, menen yksinlaulutunnille. Sitten kun opinnot ovat takana, luen maailmankirjallisuuden klassikot. Sitten kun vähän laihdutan, saan varmasti helpommin huomiota. Ja sitten kun löydän sopivan miehen, ei minulta mitään puutu. Sitten elämässä on kaikki kohdallaan. 

Niinpä niin. 

Joka tapauksessa seuraavien kuukausien aikana aion keskittyä elämässäni kerrankin johonkin muuhun kuin sopivan miehen etsintään. Tulee kohdalle kun on tullakseen – en voi laittaa muuta elämääni paussille vain sen takia, etten ole onnistunut löytämään sopivaa ihmistä, niin kipeästi kuin sitä haluaisinkin. 

Hiljaiselo saattaa jatkua blogin puolella vielä jonkin aikaa. Kokonaan en kuitenkaan katoa mihinkään. 

Hybridilapsi

Nettideittimaailma se aina jaksaa yllättää. Juuri kun kuvittelee kuulleensa jo kaikki mahdolliset ja mahdottomat keskustelunavaukset, huomaa olevansa pahasti väärässä.

Tapahtui Suomi24 Treffeissä pari päivää sitten:


Mies: Onko sinulla kokemusta avaruusolennoista?

Minä: Ööh... Eipä kyllä, enkä oikein usko, että ihmiskunta on ylipäätään vielä sellaisiin törmännyt. 

Mies: Ajattelin, että voisit olla ns. hybridi-lapsi. 

Minä: Anteeksi hölmöyteni, mutta en kyllä oikein ymmärrä, mitä sillä tarkoitat. 

Mies: Ajattelin siis vain kasvonpiirteiden perusteella.
Mies: Suutuitko?

Minä: En, lähinnä hämmennyin. Ensinnäkään en tiedä, onko hyvä vai huono asia näyttää avaruusolennolta ja toisekseen en tiedä, oletko tosissasi vai oliko tämä vain jonkinlainen vitsi. 

Mies: Eihän sitä koskaan tiedä ennen kuin kysyy. Tosiaan ei ollut tarkoitus vitsailla. Olen kiinnostunut kaikenlaisista yliluonnollisista ilmiöistä. Mikään asia ei ole itsessään huono. Minusta ainakin oot kaunis (avaruusnainen ;).


No, mikäs tässä. Avaruusolioksi minua ei ennen olekaan luultu.

Nettideittaajan toinen päiväkirja

Ennen tämän blogin perustamista minulla oli tapana kirjoitella ihmissuhdekuulumisiani paperiseen muotoon. Kesällä 2013 perustelin sen näin: Juuri tällä hetkellä asiasta tuntuu vaikealta puhua, mutta nyt tuntuu, että minun on pakko purkaa pahaa oloani, epävarmuuttani ja yksinäisyyttäni johonkin. Päiväkirja toimikoon kuuntelijanani. 

Blogi on myöhemmin jatkanut samaa tehtävää, toki välillä myös iloisemmissa merkeissä. Hiljattain törmäsin kuitenkin vanhaan, paperiseen päiväkirjaani ja yllätyin: tekstit olivat paljon lähempänä blogikirjoituksiani kuin muistinkaan.

Alun perin blogini nimi Nettideittaajan päiväkirja viittasi ennen kaikkea nettideittailuun. Aikojen  saatossa olen kuitenkin huomannut, että blogi on tosiaan kääntynyt päiväkirjan suuntaan. Ehkä välillä liiaksikin: myönnän, että lukijoiden kannalta olisi varmasti kiinnostavampaa lukea deittailusta ja sinkkuelämästä ylipäätään kuin vain oman elämäni viimeisimmistä, itseään toistavista käänteistä. Lupaan palata reippaammin vielä siihenkin puoleen!

Tällä kertaa en kuitenkaan malta olla hämmästelemättä, kuinka hirvittävän samanlaisina ihmissuhteeni ovat pysyneet jo vuosien ajan. Vai mitäs sanotte näistä? (Päiväkirjassani käytän tietysti oikeita nimiä, en nimimerkkejä. Muuten tekstit ovat alkuperäisessä asussaan.)

Päiväkirjan otteita vuosilta 2012–2013: 

Tuntuu vain niin hämmentävältä, että kun olen perjantaina herännyt Vakitapauksen luota ja lauantaina Suomenruotsalaisherran kainalosta, menenkin hankkimaan vielä kolmannen miehen sunnuntaiaamuksi. 

Alan olla aika vakuuttunut siitä, että minun ja Sijoittajan välillä ei ihan totta tule olemaan enää mitään. Olen asian kanssa ok. Luulisin. 

Vaikka mielipiteeni miesten suhteen tuntuu keikkuvan puolelta toiselle, tällä hetkellä vaikuttaa todella siltä, että olen asettanut Suomenruotsalaisherran etusijalle. Sijoittaja ja Vakitapaus olivat samoilla jatkoilla kumpainenkin, mutta hädin tuskin vilkaisin heitä. 

Päädyin pitkästä aikaa Vakitapauksen luo yöksi. Hirveän humalaista, hirveän hauskaa. Aamulla päätä jomotti eikä kumpikaan muistanut taksin neljättä matkustajaa, minä en edes kolmatta. 

Vakitapaus on tekstannut ja todella jopa soittanut silloinkin, kun hänellä on ollut täysi syy olettaa minun olevan Suomenruotsalaisherran seurassa. Juuri niin asia olikin. 

Kummallisin ja raastavin yhden yön kohtaamiseni oli kukapa muukaan kuin Sijoittaja. Olin yllättynyt, iloissani, jälkeenpäin hämmentynyt ja sitten taas oudolla tavalla tyhjä. Katsotaan, vieläkö jonkin (humalaisen) illan päätteeksi jälleen kohtaamme. En pidä todennäköisenä, mutten toki mahdottomanakaan. 

Aamulla Suomenruotsalaisherra laittoi minulle aamupalaa ja pahoitteli, ettei croissantteja ollut kuin yksi: "Ensi kerralla sitten toinenkin." Tuollaista ei pitäisi heittää ihan noin vain, jos minulta kysytään. 

Kuulostaako tutulta? Ei ihme. Jokaisen yllä mainitun miehen kanssa olen päätynyt jatkoille vielä tänäkin vuonna.

Teksteistä löytyi myös kokonaistilanteen kriittistä arviointia. 

Minua oksettaa ja itkettää, käsi vapisee. Miksi päästän itseni ihastumaan niin helposti ihmisiin, jotka eivät pohjimmiltaan ihastu minuun?

My life's a mess. Siihen lopputulokseen tulee väistämättä, kun näitä mieskuvioita miettii. Yhdellä kunnon jutulla pärjäisin, sen sijaan saan kourallisen sähellystä joka ei johda mihinkään. 

Jälkimmäisen allekirjottaisin edelleen saman tien.

Myös nämä vuoden 2013 aikana kirjoitetut sanat tuntuvat oudon ajankohtaisilta: 

Olen totta puhuen aika ällistynyt. Ne nimet, joiden ajattelin jo kokonaan kadonneen elämästäni, ovat tulleet takaisin. 

Askel eteenpäin, kaksi taakse. Eikä oikeastaan edes haittaa, lähinnä huvittaa.


CC-kuvat täältä, täältä ja täältä.

Vakitapauksen paluu II

Blogiani pidempään lukeneet tietävät, että muutamat nimet nousevat elämässäni ja teksteissäni esille kerta toisensa jälkeen. Niin vain on, että joistakin miehistä en pääse yli eikä ympäri: kohtaamme aina uudelleen ilman että jutusta silti kehittyisi mitään vakavampaa. 

Tämän viikonlopun jälkeen voisin arvioida, että yhdestä tutusta herrasta saatetaan jälleen kuulla enemmän. Kyseessä on tietysti Vakitapaus, jonka nimikin jo paljastaa pitkän yhteisen historiamme. Olen kertonut siitä tarkemmin muun muassa tässä merkinnässä, mutta lyhyenä yhteenvetona: hengailimme aikanaan yhdessä enemmän tai vähemmän säännöllisesti toista vuotta. Ei mitään suurta eikä mullistavaa – yhteisiä öitä, leffailtoja, muutamia yksittäisiä kertoja iltalenkille tai päiväretkelle. Homman nimi oli friends with benefits, ja kumpikin tapaili jatkuvasti muitakin ilman että se vaikutti keskinäisiin väleihimme. 

Juttu jäi, kun ryhdyin seurustelemaan Opettajan kanssa. Kun erosin, Vakitapaus otti jälleen yhteyttä ja näimme muutaman kerran, kunnes hän alkoi vuorostaan seurustella tahollaan. 

Loppukesästä kuulin hänen eronneen ja pohdin tässäkin blogissa, kuuluuko miehestä taas pian. Eipä kuulunut – ei ennen kuin viime viikolla. 

Aikanaan seurasimme yhdessä kerrassaan loistavaa Silta-sarjaa. Kun kolmannen kauden jaksot tulivat ruutuun viime sunnuntaina, jonkinlainen nostalgia sai minussa vallan ja laitoin Vakitapaukselle ensimmäisen viestin vuoteen: "Vilkaisepa tänään TV1 klo 22." Vaihdoimme pari viestiä sarjasta, emme sen kummempaa. Pallo oli kuitenkin heitetty, kepillä kokeiltu jäätä. Arvelin, että Vakitapaus palaa asiaan, jos on vielä tavalla tai toisella kiinnostunut pitämään yhteyttä.

Oikeassa olin. Perjantaina puoli yhdeltätoista illalta sain viestin, joka koski sarjaa mutta kertoi jo ajoituksensa vuoksi myös jostakin aivan muusta. Pari tuntia myöhemmin olinkin jo matkalla miehen luokse. Yhdessäolo oli mukavaa ja yllättävänkin luontevaa. Tauko oli selvästi tehnyt hyvää. 

Aamulla kävelimme merenrantaan, Vakitapaus tarjosi lohikeitot viihtyisässä pikkukahvilassa. Syyspäivä oli täydellinen ja auringonpaiste pakotti siristelemään silmiä ja löysäämään huivia. Olo oli seesteisen kepeä, hymyilin kadulla tuntemattomille. Lähtiessäni kotia kohti halasimme vielä ja totesimme, että oli mukava nähdä. Olikin. 

Sen jälkeen emme ole olleet yhteydessä, enkä vielä tiedä, tulemmeko olemaankaan. En oikeastaan jaksa murehtia sitä sen kummemmin. Asiat etenevät, jos ovat edetäkseen. Omasta puolestani näkisin  Vakitapausta mielelläni taas enemmänkin, mutta voi hyvin olla, että hänellä on nytkin käynnissä muita kuvioita ja jälleennäkeminen jää yksittäiseksi kerraksi. Katsotaan. 

Viime viikko oli suhde-elämäni suhteen muutenkin poikkeuksellisen aktiivinen ja piti sisällään useampia kiinnostavia kohtaamisia. 

Eräänä arki-iltana kävin kahvilla varsin mukavan miehen kanssa ja löysin hämmentäviä, melkeinpä uskomattomia yhteensattumia. Kaikesta päätellen hän on kuitenkin varattu, joten en lähde analysoimaan sen enempää – en siksikään, että monien mutkien kautta hän tietää blogistani ja saattaa jopa lukea tätä. Tapaaminen oli silti ilahduttava ja toivon, että törmäämme toistekin. 

Vakitapauksen seurassa alkanut lauantaipäivä puolestaan huipentui vauhdikkaisiin jatkojuhliin, joissa oli paikalla moniakin tuttavia. Pikkutunteina huomasin törmääväni jatkuvasti varsin pidettyyn ja rehellisesti sanoen poikkeuksellisen komeaan herraan, joka on näyttäytynyt blogissani pari kertaa aikaisemminkin. En edelleenkään aio antaa hänelle sen kummempaa nimeä, sillä tällä jutulla ei lähtökohtaisesti ole juurikaan tekemistä tunteiden kanssa. Tulemme ihan mukavasti juttuun ja fyysinen yhteys toimii erinomaisesti, mutta ihastua en aio, tuskinpa hänkään. 

Joka tapauksessa päädyimme illan kuluessa seisoskelemaan lähekkäin, ja jossain vaiheessa kädet hakeutuivat vaivihkaa yhteen, vaikka molemmat meistä puhuivat näennäisesti täysin eri tyypeille. Jonkin aikaa jatkoimme kiehtovaa peliä, kunnes touhuamme seurannut kaveri totesi lopulta suoraan: "No niin, lähtekäähän nyt panemaan." 

Mies tuli luokseni, maksoi herrasmiehenä taksin. Ilta oli hyvä, ja niin oli aamukin. Jatkoa ei kuitenkaan tarvitse turhaan miettiä, sillä mies lähti luotani suoraan pakkaamaan ja vielä illaksi lentokentälle – edessään puolen vuoden työkomennus ulkomaille. Hieno tilaisuus ja upea juttu hänelle, minä jatkan elämääni eteenpäin kuten ennenkin. 

Kokonaisuudessaan ilahduttava ja piristävä viikko. Uskoni ihaniin miehiin on taas palautunut. 

CC-kuvat täältä, täältä, täältä ja täältä. 

Vuosi sinkkuna

Hupsheijaa, bloggaaminen on taas jäänyt vähemmälle. Vilpittömät pahoitteluni! Voisin väittää, että viime aikoina suhteet eivät vain ole olleet päällimmäisenä mielessäni, mutta valehtelisin – minä kun olen sitä ihmistyyppiä, jolla suhteet ovat mielessä aina, olipa mitään sitten meneillään tai ei. 

Mitään merkittävämpää ei kuitenkaan ole tapahtunut. Elokuun puolella vietin tupareitani, joissa paikalla oli tuttu kolmikko Sijoittaja, Vakitapaus ja Suomenruotsalaisherra. Ilta meni mukavasti ja leppoisasti, boolia kului ja kaikki tuntuivat viihtyvän. Kun matka jatkui keskustan tanssipaikkaan, Sijoittaja ja Suomenruotsalaisherra jatkoivat omille teilleen ja Vakitapauskin löysi muuta puuhaa (lue:  naisen) ilmeisen nopeasti. Siitä sisuuntuneena päätin itsekin toimia ja sain seurakseni mukavan oloisen, ilmeisesti aasialaistaustaisen miehen. Vähän tanssailtiin ja pussailtiin, mutta jossain vaiheessa hakeuduin takaisin kavereideni pariin ja tunnustin, että jatkoja ei tule – olin jo tarjonnut yöpaikan kolmelle ystävälleni. En tiedä, olisinko jatkanut samaan suuntaan muutenkaan. Joudun häpeäkseni tunnustamaan, että edes miehen etunimi ei jäänyt päähän. 

Tupari-illan jälkeen olen selannut tuttuun tapaan Tinderiä ja elätellyt turhaa toivetta siitä, että unelmien mies ilmestyisi nettideittipalstojen uumenista. Yhdenlaisen edistysaskeleen olen sentään ottanut: ensimmäistä kertaa olen rohkaistunut aloittamaan Tinder-keskusteluja myös itse. Ilmeisen tuloksekasta hommaa, sillä avaukseni johti kaksiinkin treffeihin erään islantilaismiehen kanssa. (Siitä lisää myöhemmin.)

Muuten on kuitenkin pitänyt hiljaista. Lukiotuttu lähettelee edelleen viestejä ehkä vähän useammin kuin omasta mielestäni olisi tarpeellista, mutta sävy on tulkittavissa kaverilliseksi. Vanhempiin on-off-tapauksiin törmään nykyään niin harvoin, että vaikka yhteiset juhlat voisivat mahdollisesti johtaa johonkin, en pääse ottamaan asiasta selvää. Nappisilmän kanssa emme lopulta koskaan järjestäneetkään viimeisiä treffejä ennen hänen lähtöään vaihtoon Itä-Eurooppaan, ja nyt on myöhäistä. Brittimies lähetti minulle hiljattain kortin, mutta emme enää tunne toistemme arkipäiväisiä käänteitä. Se kirpaisee, vaikka päivä päivältä hieman vähemmän. 

Vanhoja blogimerkintöjä lukiessani huomaan, että aikanaan sinkkuelämässäni kului tuskin kahta tai kolmea viikkoa ilman minkäänlaista säpinää. Voin kertoa, että tilanne on muuttunut. Yhä useammin huomaan istuvani yksin kotona, katsovani tv:stä jotain täysin turhaa ja miettiväni, että nytkin voisin olla treffeillä. Nytkin voisin keskustella hyvän ruuan ääressä, istua lasillisilla, katsoa tätä joutavanpäiväistä elokuvaa jonkun kainalossa ja haukkua yhdessä päänäyttelijän ilmeetöntä suoritusta. 

Syyskuussa tuli täyteen vuosi sinkkuutta. Vuosi erosta Opettajan kanssa, ja olen jo melkein unohtanut, millaista oli olla yhdessä jonkun kanssa. Opettajakin on melkein kadonnut mielestäni. Vuoden aikana emme ole olleet yhteydessä millään tavalla. Ei yhtäkään viestiä, satunnaista kohtaamista, edes Facebook-tykkäystä. Hän katosi elämästäni täysin, kerralla ja kokonaan. Ehkä hyvä niin. Nopea viilto sattuu vähemmän. 

Vaikka saatan kuulostaa lannistuneelta, sitä en toki ole. Rakkausrintamalla on hiljaista, mutta muuten elämässä menee varsin mukavasti. Töitä riittää, kotona on mukavaa, illat ja viikonloput täyttyvät mielenkiintoisista tapatumista. Olen liittynyt kuntokeskuksen jäseneksi, alkanut harrastaa liikuntaa ja iloinnut kauniista syksystä ja pimenevistä illoista. 

Viime viikkoina suurimpia ilonaiheitani on ollut ystävyyteni Konsulttikaverin kanssa. Olen maininnut hänet ennenkin: läheisin miespuolinen ystäväni, mies, jonka kanssa minulla ei koskaan ole ollut pienintäkään juttua. Viimeisen kuukauden sisällä olemme käyneet useammankin kerran elokuvissa, istuneet tuopin ääressä, kulkeneet öisiä katuja ja ihmetelleet elämää viideltä yöllä laiturilla istuen, kaupungin valoja katsellen. Olemme olleet läheisiä jo vuosien ajan, mutta nyt olemme jotenkin ajautuneet entistä tiiviimmin yhteen. Harvassa ovat ihmiset, joiden kanssa tulisi pohdittua syvällisesti ihmissuhteita, rakkautta, perhettä ja unelmia – mutta hän on yksi heistä. Välillä ajatuksemme osuvat niin hämmentävän hyvin yhteen, etten voi olla pohtimatta: Miksi meillä ei ole koskaan ollut mitään juttua?

Kuten sanottu, ajatuksemme tosiaan kulkevat samoja polkuja, sillä muutama viikko sitten hän itse esitti minulle täsmälleen saman kysymyksen. Jotakin suhteestamme kertoo, että pystyimme keskustelemaan ihan asiallisesti siitä, miksi välillemme ei ole koskaan kehkeytynyt mitään. Selityskin saatiin: kumpikaan ei vain ole ihastunut toiseen. Niin yksinkertaista, niin helppoa. On hirvittävän lohdullista, että elämässäni on yksi mies, jonka voin luottaa kulkevan rinnallani vielä pitkään. 

Ihastuksia tulee ja menee. Ystävyys pysyy. 

CC-kuvat täältä, täältä ja täältä. 

Parhaassa seurassa

Tänä aamuna heräsin osoitteesta, josta en uskonut enää herääväni. Vieläkin vähän huimaa ja hykerryttää. Sattuu nimittäin olemaan niin, että tässä kaupungissa ei ole yhtäkään toista miestä, jonka vierestä mieluummin löytäisin itseni. 

Eilisiltana vietettiin juhlia, joissa oli vanha tuttu porukka. Blogissa vilahtaneista miehistä paikalla olivat muun muassa Suomenruotsalaisherra, Vakitapaus – ja saavuttamaton iki-ihastukseni Sijoittaja. Booli maistui, tanssilattia täyttyi. Juttelin pitkään Suomenruotsalaisherran kanssa, vaihdoin kuulumiset Vakitapauksen ja Sijoittajan kanssa ja etsin sopivaa tasapainoa täytekakun ja gin tonicin välillä. Illan kuluessa Suomenruotsalaisherra jatkoi toisiin juhliin ja puoliltaöin Vakitapauskin katosi paikalta. Pikkutuntien kuluessa huomasin päätyväni jatkuvasti Sijoittajan seuraan – ja ehkä vähän toisinkin päin. Hän tarjosi juoman, piteli ohimennen kättä selälläni, vilkaisi silmiin tanssilattialla ja  herätti kysymyksen, jota en ollut uskaltanut kysyä itseltäni aikoihin: voisiko tässä sittenkin olla vielä jotain?

Puoli viiden maissa Sijoittaja totesi, että taitaa olla aika lähteä nukkumaan ja kysäisi ohimennen: mites sä? Ulko-ovella sain suudelman ja yökutsun, jota olin odottanut melkein kahden vuoden ajan. 

Aamuaurinko sarasti jo taivaanrannassa, kun kuljimme kaupungin tyhjiä katuja pitkin tuttuun osoitteeseen. Olisitko vielä löytänyt tänne? Sijoittaja kysyi. En välttämättä, minä valehtelin. 

Yö – tai oikeastaan aamu – oli juuri niin ihana kuin ajattelinkin. Sijoittajalla on minuun hassu fyysinen vetovoima, joka saa hakeutumaan lähelle aivan toisella tapaa kuin satunnaisissa yövierailuissa yleensä. Juttelemme niitä näitä sen verran kuin hyvä on jutella, mutta pohjimmiltaan kemia ei perustu niinkään keskusteluyhteyteen tai yhteiseen ajatusmaailmaan kuin puhtaaseen tunteeseen: juuri tässä, juuri tämän ihmisen vieressa on hyvä olla juuri nyt. 

Vaikka olen viettänyt öitä monissa osoitteissa, samanlaista tunnetta minulla ei yleensä synny kuin vakavammassa suhteessa, jos siinäkään. Ei tarvitse miettiä, voiko tulla lähelle, voiko silittää poskea tai tulla kainaloon. Kaikki vain tapahtuu. Kenenkään muun vieressä olo ei ole yhtä turvallinen, yhtä varauksettoman rakastettu. Kukaan muu ei noin vain tartu leukaan, katso silmiin ja hymyile. Hengitys salpautuu vieläkin pelkästä ajatuksesta.

Kaikki tämä siitä huolimatta, että meistä kumpikin tietää hyvin, että suurempaa suhdetta ei tule koskaan syntymään. Seuraavaan kertaan voi hyvin mennä taas kaksi vuotta, jos seuraavaa kertaa ylipäätään tulee. Olen oppinut hyväksymään ajatuksen, iloitsemaan niistä harvoista hetkistä jotka itselleni saan. 

Yö Sijoittajan kanssa on täyttänyt hellyyskiintiöni taas hetkeksi paremmin kuin mikään. Samalla se saa pohtimaan: onko jossain olemassa ihminen, jonka kanssa kaikki yöt voisivat olla samanlaisia? Joku, jonka kanssa fyysinen vetovoima toimisi yhtä taianomaisesti mutta jonka kanssa myös keskusteluyhteys löytyisi heti ja joka haluaisi sitoutua, jakaa satunnaisten öiden lisäksi yhteisen arjen?

Toisinaan olen miettinyt, olenko liian nirso, jätänkö liian helposti jutun sikseen jos kaikki tuntuu vain "ihan kivalta". Ehkä toistan itseäni, mutta tällaisen yön jälkeen tajuan taas, ettei muuta vaihtoehtoa ole. Kun tiedän, miltä yhdessäolo parhaimmillaan tuntuu, kuinka hirvittävän kokonaisvaltainen ihastuksen ja hellyyden tunne voi olla, on mahdotonta tyytyä mihinkään muuhun. 

Vaikka en yleensä ole erityisen taipuvainen uskomaan hormonien, feromonien, biologian ja geenien vaikutukseen suhdeasioissa, olen joutunut myöntämään yhden tosiasian. On olemassa kolme miestä, joiden tuoksun muistan. Sijoittaja on heistä yksi. 

Kesäyön treffit

Aikamoista aaltoilua tämä elämä. Toissapäivänä voivottelin, että mitään ei tapahdu eikä yhtäkään miestä ole näköpiirissä. Koko eilisillan vietinkin sitten treffeillä, ja uskaltaisinpa väittää, että aika onnistuneilla sellaisilla.

Treffikumppanina oli viimeisin lukio- ja Tinder-tuttavuuteni, jonka kaikesta kliseisyydestä välittämättä olen päättänyt nimetä tässä blogissa Nappisilmäksi. Mies oli käymässä asuinkaupungissani, ja viestittelin hänelle, että oma aikomukseni oli lähteä loppuviikoksi mökkeilemään. Kysymys tulikin nopeasti: vieläkö ehtisimme nähdä? 

Onneksi ehdimme. Kesäilta oli lämmin, vaikka aurinko piiloutuikin pilvien taa saman tien kun palasimme kaupasta ja istahdimme puistonpenkille juomaan olutta ja juttelemaan. Etukäteen minua hieman jännitti, olisiko meillä vielä puhuttavaa: kuten aiemmin sanoin, viestittelymme ei ole saumattoman sujuvaa enkä ole aivan tottunut miehen tiiviiseen ilmaisutyyliin. Onneksi huoli oli tälläkin kertaa aiheeton. Kasvokkain puhuttavaa kyllä riitti, ja paljon. 

Kun ottaa huomioon, kuinka vähän olemme olleet tekemisissä, puheenaiheet olivat varsin lennokkaat. Keskustelimme yhtä lailla niin koulutuksesta kuin islamismista, alkoholikulttuurista kuin matkailusta. Puhuimme tulevaisuudesta, mietimme mitä elämältä haluamme. Salaa minua ilahdutti erityisesti se, että Nappisilmä aloitti useammankin lauseen toteamalla: "Jos minulla joskus on lapsia, niin..." Havainto: ei sitoutumiskammoa – ajatus perheestä joskus tulevaisuudessa ei saa miestä juoksemaan karkuun. Ei tietenkään ajankohtainen seikka juuri tällä hetkellä, mutta hyvä tietää.

Puistosta jatkoimme syömään ja vielä ulos yksille, kunnes sade pakotti harkitsemaan muita vaihtoehtoja. Jotenkin sain päähäni ehdottaa, että käymme minun kämppäni kautta ja haemme sateenvarjon ja kylmää juotavaa. Sain kiitellä itseäni loman aikana vallinneesta kodinlaitto- ja siivousvimmastani. Kämppää ei tarvinnut hävetä. 

Matkamme ei kuitenkaan päättynyt vielä luokseni: jatkoimme lähipubiin ja sieltä viimeiseen paikkaan, jossa juomat vaihtuivat jo alkoholittomaan versioon. Tässä vaiheessa treffit olivat kestäneet reilut kuusi tuntia, ja kello alkoi käydä vaativaksi. Miehen viimeinen bussi lähtisi puoli kahdelta, ja siihen oli tyytyminen. 

Pysäkillä halasimme tiukasti ja sovimme näkevämme vielä. Yöllä sain viestin, jossa Nappisilmä sanoi illan olleen mukava. Olin samaa mieltä.

Tässä vaiheessa kaikki näyttää hyvältä. Nappisilmä on edelleen ihan yhtä hauska ja fiksu kuin muistinkin, ja melkein vielä paremman näköinen. En tiennytkään tykkääväni kihartuvista hiuksista niin paljon. 

Kaksi seikkaa jäävät kuitenkin vielä mietityttämään: toistaiseksi mies ei ole osoittanut kiinnostusta suoraan, välillämme ei ole ollut mitään halausta suurempaa kontaktia. Kohteliaan hienovaraista etenemistä vai epäröintiä? En tiedä. 

Toinen seikka on se, että Nappisilmä polttaa, ainakin silloin kun on ottanut olutta. Joskus olen pitänyt suhdettani tupakointiin hyvin ehdottomana: minähän en sellaista katsele! Nyt olen kuitenkin joutunut miettimään, onko se minulle perustavanlaatuinen kynnyskysymys. Ei välttämättä.

Ja niin. On tässä kolmaskin ongelma, suurempi kuin mikään muu. 

Nappisilmä lähtee pian vaihtoon Itä-Eurooppaan. Syksyksi tai koko vuodeksi, aika on vielä auki. Pitkäksi aikaa joka tapauksessa. Ehkä liian. 

Yritän siis hillitä itseni, olla innostumatta liikaa. Varautua siihen, että tämä juttu saattaa päättyä, ennen kuin ehtii kunnolla alkaakaan.

CC-kuvat täältä, täältä ja täältä. 

Melkein onnellinen

Kesäloma – mikä ihana tekosyy. Jäin lomalle perjantaina, ja rankan vaikkakin palkitsevan työkesän jälkeen olen antanut itselleni luvan nauttia kesästä, auringosta, vapaudesta. Gradu häämöttää viikon ja seuraavankin to do -listalla, mutta parin päivän ajan olen vain ollut ja mennyt, nähnyt ystäviä, laittanut kotia ja tehnyt juuri sitä mitä eniten tahdon tehdä. 

Perjantaina istuin kotona ja katsoin Netflixiä yöhön asti hyvällä omallatunnolla. 

Lauantaina pyöräilin keskustaan, ostin ilahduttavan värisiä kesäkukkia ihan vain itselleni ja kokeilin kavereideni kanssa uutta seikkailupuistoa. Lihaksissa tuntuu edelleen. Menisin uudestaan koska vain.

Illaksi suuntasin juhliin, jossa paikalla olivat myös vanhat tutut Sijoittaja ja Suomenruotsalaisherra. Mukavia keskusteluja, rentoa yhdessäoloa, yöksi yksin kotiin. Sijoittajan kanssa olemme löytäneet jonkinlaisen kohteliaan kaverillisen keskusteluyhteyden. Suomenruotsalaisherra tapailee ilmeisesti tätä nykyä toista tuttavaani, mutta yllättäen tulemme toimeen paremmin kuin aikoihin. Ei turhaa jännitystä tai säätämistä, pystymme vitsailemaan ja tilaamaan yhteisen pitsan. Pöydässä satuin miehen ja tämän uuden kumppanin väliin, eikä tilanne ollut niin kiusallinen kuin olisin kuvitellut. 

Totuus on, että olin silti salaa tyytyväinen, etteivät nämä kaksi lähteneet yhtä matkaa kotiin. Totuus on, että lähtisin yhä itse miehen mukaan, jos yökutsu koskaan kävisi. 

Heräsin seuraavaan aamuun mieli kirkkaana. Ostin keittiöön retroradion, kävin läpi piirongin päälle kerääntyneitä lehtiä ja kävin lenkillä. Tein uuniperunoita ja savulohta ja ostin jälkiruuaksi suosikkijuustojani, viikunahilloa ja kirsikoita. Mielessä käväisi, että ateria olisi ollut mukavampi jakaa jonkun toisen kanssa, mutta sysäsin ajatuksen sivuun. Katsoin lisää Netflixiä. Alan olla aika koukussa How I Met Your Motheriin. 

Ensimmäinen varsinainen lomapäivä käynnistyi puhelinsoitolla: teinivuosista saakka tuntemani kaveripoika oli käymässä kaupungissa ja ehdotti lounasta. Oli ihanaa jutella pitkästä aikaa ja huomata, että puhuttavaa on, vaikka emme ole nähneet kahdestaan vuosiin. Kun kaveripoika jatkoi matkaa saaristoon, minä suuntasin suosikkipuistooni meren rannalle. Ostin tötteröjäätelön ja  katselin meressä lipuvia veneitä ja puistossa kierteleviä turisteja. Luin Tove Janssonin elämäkertaa, annoin tuulen sekoittaa hiukset ja tunsin todella olevani lomalla. Kotona sain viimeinkin laitettua paikalleen jatkojohtolistat ja kasteltua kituvat viherkasvini. 

Kaikki oli hyvin, oikein hyvin. Hymyilin koko päivän itsekseni, olin selittämättömällä tavalla seesteisen onnellinen. 

Samaan aikaan tuttu tyhjyys on kuitenkin taas täällä. On kesäloma, viimein yli kahteenkymppiin kipuavat lämpöasteet, kaunis koti, jääkaappi täynnä hyvää ruokaa ja halu jakaa tämä kaikki jonkun muun kanssa. Eikä ketään, ei yhtään ketään. 

Viimeisimmän treffikumppanini Nappisilmän kanssa olemme vaihtaneet viestejä. Hän on jälleen kaupungissa. Silti emme edelleenkään ole nähneet. 

Tinderissä on hiljaista, Suomi24:ssa ja OkCupidissa niin täydellisen epäsopivia miehiä että harkitsen vakavasti profiilini piilottamista. 

Brittimies on käynyt ajatuksissani enemmän kuin pitkiin aikoihin ja laittanut viestejä harvemmin kuin koskaan ennen. Olemme vielä yhteyksissä, mutta hyvä jos pari kertaa kuussa. Kaipaan keskustelujamme, kaipaan Brittimiehen pitkiä viestejä. Hänen hyvänyöntoivotuksiaan ja pieniä arjen havaintojaan, tunnetta siitä että tunnemme toisemme paremmin kuin moni muu. Hieman yllättäen tajusin, että vuoteen tai ehkä pariinkaan en ole ollut keneenkään ihastunut niin paljon kuin häneen. Kenenkään muun viestit eivät ilahduta yhtä paljon, kukaan muu ei saa minua hymyilemään pelkästään parilla sanalla. 

Vaikka viestimme ovat edelleen kauniita ja lämpimiä, pelkään, että tämä kaikki on hiljalleen hiipumassa pois. Ajatus sai minut viime yönä kyyneliin, ihan yhtäkkiä ja ennalta-arvaamatta. 

Olen ruvennut tykkäämään Tinderissä jokaisesta brittimiehestä. 

Ei se paljoa korvaa. Eihän se mitään korvaa. 

Puoleen vuoteen en ole herännyt minulle aidosti tärkeän ihmisen vierestä. Se kirpaisee. 

CC-kuvat täältä ja täältä. 

Minkä taakseen jättää

Kun aktiivinen deittihistoria alkaa ulottua useammalle eri vuodelle ja saldoon on kertynyt kolmattakymmentä nettideittituttavuutta, ei pitäisi olla mikään yllätys, että vanhoihin treffikumppaneihin törmää uudelleen. Silti se hämmentää, jatkuvasti ja aina uudelleen. 

Tämän kevään ja kesän aikana olen kohdannut poikkeuksellisen paljon entisiä deittituttavia.

Eräänä päivänä kuljin työkavereideni kanssa kohti toimistoa, ja vastaan sattui fiksu amispoika, joka kuului aikanaan kategoriaan "ihan kiva, ei enempää". Piti tuijotella pitkään, jotta olin varma havainnostani – niin tylyltä kuin se ehkä kuulostaakin, en enää muista kaikkien deittituttavuuksieni kasvoja, saati sitten nimeä. Mieskin tuntui kuitenkin huomaavan minut ja hymyili hieman tavalla, joka osoitti tunnistamisen olevan molemminpuolista. Jatkoimme matkaa omille teillemme.

Loppukeväästä vietimme kaverini Konsulttimiehen tupareita, ja kuinka ollakaan, jatkobaarin viereisessä pöydässä huomasin potentiaalisen pyöräilijämiehen, joka oli aikanaan ensimmäisiä deittejäni ja johon taisin mennä hieman ihastumaankin vain huomatakseni, ettei tunne ollut molemminpuolinen. Baarissa tuijottelin intensiivisesti viereiseen pöytään, mutta mies ei joko huomannut tai halunnut huomata minua. Harmi. Olisi ollut mukava vaihtaa pari sanaa. Ollutta ja mennyttä, kai se on viimein uskottava.

Ja eikös vain ollut juhannusaattonaattona, kun S-marketin vihannestiskillä vastaan käveli ihana kanadalainen metsuriseksuaali – selvästi jonkun muun tytön kuin sisarensa kanssa. Kiirehdin nopeasti  lihaosaston puolelle ja toivoin, että mies ei ollut huomannut minua. On jotenkin kovin kiusallista huomata, että on itse kahdesta ihmisestä se, joka on edelleen yksin.

Todettakoon muuten, että juhannusaatonaaton ilta on muutenkin sinkulle maailman kaikista masentavin aika käydä kaupassa. Illalla kaikki lapsiperheet ja kaveriporukat ovat jo lähteneet mökeilleen. Jäljellä ovat ne, jotka viettävät juhannusta pienemmällä porukalla: nuoret pariskunnat – ja minä. Sitä ostoskorissa piilevien mansikkarasioiden, viinirypäleiden ja brie-juuston määrää! Kipitin melko nopeasti kassalle karkkipussini ja suklaavohvelieni kanssa.

Ai niin. Kävi kevään aikana niinkin, että eräs treffikumppani löysi itsensä blogistani. Siitä kerron ehkä erikseen, jos kerron. Hämmentävää ja häkellyttävää, joka tapauksessa.

Mikä on postaukseni pointti? Ehkä se, mihin otsikkokin viittaa: minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Vaikka treffikumppanin näkisi vain parin tunnin ajan, mikään ei takaa, etteikö kohtaaminen saattaisi olla edessä vielä joskus uudestaan. Siksi ei ole se ja sama, miten toista ihmistä kohtelee: onko ystävällinen vai välinpitämätön, ilmoittaako suoraan, onko kiinnostusta, vai häipyykö vain vähin äänin toisen elämästä. Oikea elämä ei toimi kuin Tinder: pyyhkäisemällä vasemmalle ei takaa, etteikö toinen tulisi vielä uudestaankin vastaan juuri kun sitä vähiten odottaa. 

CC-kuvat täältä, täältä ja täältä. 

23. deittikumppanini: valloittava nappisilmä

Rasti seinään: olen päätynyt toista kertaa ikinä Tinder-treffeille!

Pohjustetaanpa vähän. Kevään aikana nettideittailuintoni on ollut jokseenkin laimea, ja paljon on ehtinyt tapahtua sitten aktiivisimpien treffiaikojeni – hyvässä ja huonossa. 

Olen pitkään puhunut perinteisempien nettideittipalstojen puolesta: itselleni Suomi24 Treffit ja OkCupid ovat tuntuneet Tinderiä mieluisammilta tutustumispaikoilta. Kun tekstiä on paljon ja kuviakin muutama, deittivaistoni on kehittynyt löytämään joukosta melko nopeasti ainakin jossakin määrin kiinnostavat tyypit. 

Toista se on Tinderissä. Jonkinlaista karsintaa osaan toki kuvien ja lyhyiden tai puuttuvien tekstien perusteella tehdä, ja kaikista oudoimmilta tapauksilta, ehdottelijoilta ja häiriköiltä olen välttynyt täysin. Noin muuten matcheista on kuitenkin vaikea tietää etukäteen, osuvatko ajatukset ollenkaan yksiin. Hakeeko toinen vakavaa seuraa vai yhden yön juttuja? Etsiikö fiksua, ajattelevaa naista vai äidin korviketta? Onko kiinnostunut yhteiskunnasta ja ympäröivästä maailmasta vai pitääkö pääasiallisena uutislähteenään Seiskaa ja kaukaisimpana kuviteltavissa olevana matkakohteena Haaparantaa? Tätä on vaikea sanoa etukäteen, kovin harva kun vaivautuu avaamaan ajatuksiaan selkeän profiilitekstin muodossa – ja siinäkin tapauksessa tekstin lyhyys tulee auttamatta vastaan. 

Viime kuukausien kokemus kuitenkin osoittaa, että Tinder on hiljalleen vienyt voiton muista deittailuareenoista. Siinä missä Suomi24 tarjosi vielä puolitoista vuotta sitten kiinnostavia miehiä melkein jonoksi asti, nyt ensimmäistäkään aidosti mielenkiintoista tyyppiä ei ole tullut vastaan kuukausiin. Niinpä olen hiljalleen koettanut voittaa ennakkoluuloni ja kotiutua Tinderin hektiseen huumaan. 

En ole mikään pikaviesti-smalltalkkaaja. En jaksa käydä kovin pitkiä keskusteluja aiheesta "Mitäs sun viikonloppuun?" tai "Onko ollut kiva kesä?" Useimmissa tapauksissa juttu tyrehtyykin alkuunsa: keskusteltavaa ei vain ole, eikä toinen selvästikään ole sitä mitä on ollut etsimässä. Parhaiden tyyppien kanssa juttu taas lähtee nopeasti kehittymään eteenpäin ja keskusteltavaa riittää niin paljosta muustakin, että kuulumiset alkavat tuntua hieman toissijaiselta aiheelta.

Nyt olen kuitenkin tavannut tyypin, jota en osaa luokitella äkikseltään kumpaankaan lokeroon. Keskustelu ei ole saumattoman sujuvaa. Mies on kovin niukkasanainen siinä missä minä vähän turhankin paljon höpöttelyyn taipuvainen: hän sanoo kolme sanaa, minä vastaan kolmella lauseella. Jossain tapauksessa saattaisin oikopäätä sanoa, että turha yritys: puhuttavaa ei ole. En tässä. Jollain hassulla tavalla vähäsanaisuudessa on pientä pilkettä, huumoria joka kurkistelee lyhyiden viestien välistä. 

Sekään ei varsinaisesti haittaa, että mies on omissa silmissäni varsin katseltavan näköinen. Sopusuhtainen, tuuheatukkainen, nappisilmäinen. 

Ja sitten on vielä se seikka, että me itse asiassa tunnemme toisemme. Niin uskomattomalta kuin se  tuntuukin, myös tämä tapaus on vanha lukiotuttuni, aivan kuten edellinenkin treffikumppanini. Ei yhtä läheinen, ei yhtä tuttu. Emme ole olleet edes Facebook-kavereita. Muistikuvani ovat silti positiiviset: fiksu, jollakin määrittelemättömällä tavalla kiehtova tyyppi. 

Pari viikkoa viestittelimme satunnaisesti. Mies asuu yhä kotiseudullani, mutta oli tulossa käymään nykyiseen asuinkaupunkiini. Yhtenä iltana sain mutkattoman viestin ilman suurempaa pohjusteltua: lähdetkö drinkille? Lähdin, vaikka oli jo myöhä ja vaikka työt odottivat seuraavana aamuna. Drinkit vaihtuivat oluihin, oluet toisiin. Ja vaikka olin pelännyt, että epätasapainoinen keskusteluasetelma jatkuisi myös livenä, pelkoni oli turha. Puhuttavaa riitti, riitti paremmin kuin kenenkään kanssa aikoihin. Ei mitään ensimmäisten treffien sievistelyä – tosin siinä vaiheessa kun keskustelu eksyi joukkomurhiin ja terrori-iskuihin, päätimme suosiolla siirtyä hieman keveämpiin aiheisiin. 

Lähtiessä kumpikaan ei kysynyt, tapaammeko uudestaan. Oletimme niin. Halatessa mahanpohjassa muljahti pikkuisen.

Harmi vain, että välimatkamme on kovin pitkä. En edelleenkään tiedä, milloin olemme jälleen samassa kaupungissa. Satunnainen yhteydenpitomme on kuitenkin jatkunut. Uskon ja toivon, että vielä näemme. 

Jo ensimmäisten treffien jälkeen mies on siirtynyt uniini. 

***

Vielä pieni, edelliseen tapaukseen mitenkään liittymätön havainto, jota en voi olla kirjaamatta ylös: 

Vakitapaus on jälleen Tinderissä. Vapaana? Näin oletan. 

Ihmettelinkin, miksi hän laittoi minulle Facebook-kutsun viikonloppuna järjestettävään tapahtumaan. 

Saas nähdä, alkaako kutsuja taas kuulua lisää. Ajatus ilahduttaa enemmän kuin tahtoisin myöntää. 

CC-kuvat täältä, täältä ja täältä.