Ei heilaa helluntaina, ei koko kesänä

Hellurei ja hellät tunteet! Blogi on näköjään viettänyt puolen vuoden ajan täyttä hiljaiseloa, enkä valitettavasti voi väittää, että se johtuisi siitä, että seuraelämäni on ollut niin vilkasta, etten ole vain ehtinyt kirjoittaa. Päinvastoin: parisuhderintamalla viimeinen puolivuotinen on ollut monella mittarilla hiljaisempi kuin ehkä koskaan ennen aikuiselämässäni.

Olen minä silloin tällöin Tinder-treffeillä käynyt, mutta mikään niistä ei ole suuremmin sykähdyttänyt.

Olen lähtenyt jatkoille lupaavan menneisyyden tuttavan kanssa vain huomatakseni, että hän valitsi seuraavalla viikolla jatkoseurakseen oman kaverini ja on hänen kanssaan nykyään mitä onnellisimmassa parisuhteessa. (Tämä kirpaisee vieläkin vähän, vaikka tapauksesta on jo aikaa. Lupaan avautua joskus lisää!)

Ja niin, olenhan minä ihastunutkin. Tyyppiin, jossa on aivan kaikki kohdallaan. Joka on osoittanut varsin ilmeistä kiinnostusta minua kohtaan. Ja joka sattuu olemaan varattu, kuinka muutenkaan.

Lähtöpisteessä ollaan siis.

Koska olen toistaiseksi raportoinut kaikki treffikumppanini tähän blogiin tunnollisesti, ajattelin ottaa itseäni niskasta kiinni ja kertoa edellisen merkinnän jälkeen eteen tulleista treffikumppaneista, ennen kuin unohdan kaiken. Järjestys ei ehkä mene oikein, osa muistikuvista on jo vähän hataria ja joku saattaa unohtuakin – mutta jääpähän jonkinlainen muistijälki kuitenkin.

48. deittini: Mukava sokkodeittituttu

Viime ystävänpäivänä yllätin itseni löytämällä itseni ja kaverini sokkotreffitapahtumasta vihreä nimilappu rinnuksista. Sillä välin kun ystäväni osallistui speed datingiin ja Napakymppiin, minä juttelin ympärillä olevien ihmisten kanssa ja tutustuin mukavan oloiseen, rauhalliseen insinööriin, joka oli kotoisin samalta suunnalta kuin minäkin ja kotiutunut kaupunkiin hiljattain. Juteltavaa tuntui olevan sen verran että vaihdoimme numeroita ja jatkoimme seuraavalla viikolla treffeille.

Tapasimmeko kerran vai kahdesti? En enää muista, mutta johtopäätös oli, että mies oli miellyttävä muttei ylitsevuotavan ihastuttava. Ehkäpä erostanikin oli vielä niin vähän aikaa, etten ollut edes valmis ihastumaan, joten juttu jäi lopulta nopeasti, vaikka mies olisi ollut halukas näkemään enemmänkin. Jälkikäteen olen miettinyt, olisiko hän sittenkin ollut pidemmän tutustumisen arvoinen, mutta mennyttä mikä mennyttä. Jos sukat eivät vain pyöri jalassa niin tuskinpa asia muuttuu myöhemminkään.


49. deittini: City-uskottava yhteisdeitti

Tämän herran Tinder-presenssi oli vaikuttava: lehtikuvaksi sopiva profiilikuva, skarppi ja hauska profiiliteksti, kiva hipster-tyyli, yhteinen työskentelyala. Tapasimme olutkuppilassa ja juttu luisti. Silti jokin miehen äänessä ja olemuksessa jäi mietityttämään, vaikken aivan osannut sanoittaa, mikä.

Tapasimme toisen ja kolmannenkin kerran, ja itselleni epätyypillinen päähänpisto sai minut kutsumaan hänet päiväkahveille luokseni. Missään ei ollut periaatteessa vikaa, mutta jotenkin mikään minussa ei liikahtanut, eikä kumpikaan meistä ottanut yhteyttä enää jälkikäteen. Viikkoa myöhemmin toivotin kivaa kevättä ja ajattelin, etten enää kuulisi hänestä.

Eipä aikaakaan, kun ystäväni (sama, jonka kanssa kävin ystävänpäivän deittitapahtumassa) kertoi mätchänneensä saman miehen kanssa Tinderissä ja tunnistaneensa, että kyse oli tyyppi, jonka olin treffannut. Sanoin, ettei minulla ole mitään sitä vastaan, että hän koettaa vuorostaan onneaan. Jälkikäteen kysyin ystäväni tuntemuksia tyypistä ja sain tyhjentävän yhteenvedon:

– Kivahan se oli, mutta aivan selvästi homo.

Niin. Kyllä. Jostain käsittämättömästä, vaikeasti selitettävästä syystä sellainen tunne minullekin jäi. Olimmepa oikeassa tai emme, kipinä-ilmasto tämän herran kanssa ei siis lopulta ollut otollinen kummallekaan meistä.

50. deittini: Harmillisen vannoutunut vegaani
Alkukesän korvilla tapasin kenties koko vuoden lupaavimman deittini. Pitkänhuiskea, hoikka mies saapui treffeille pyörällä ja osoittautui tiedostavaksi, hauskaksi ja fiksuksi keskustelukumppaniksi. Juteltavaa riitti tunneiksi, ja kävimme läpi niin politiikan käänteitä kuin omia perhesuhteitamme.

Ensimmäistä kertaa elämässäni jouduin kuitenkin tilanteeseen, jossa omasta ruokavaliostani (tai pikemminkin sen puutteesta) oli haittaa. Viinilasin tai parin jälkeen nälkä alkoi hiukoa, joten tilasin parmesaaniranskalaiset. Mies oli jo aiemmin kertonut olevansa vegaani, ja huomasin hänen vilkaisevan annostani epäilevästi. Kyselin huvittuneena, häiritseekö häntä, että syön maitotuotetta hänen seurassaan. "En, kunhan nyt et mitään pihviä syö", mies vastasi täysin vakavissaan.

Ok. Meillä olisi siis ongelma. Jonain päivänä minä nimittäin söisin pihviäkin, sekasyöjä kun olen.

Tapaamisen jälkeen olimme molemmat yhtä mieltä siitä, että ilta oli onnistunut – mutta myös siitä, että syömiseen heijastuvat arvomme eivät ehkä sittenkään ole sovitettavissa yhteen. Minua kenenkään vegaanius ei haittaa, mutta jos toista yököttää jo ajatuskin siitä, että syön itse lihaa, romanttisen suhteen perustukset ovat melko heiveröiset.

Sen verran mukavaa meillä silti oli, että päätimme tavata vielä uudelleenkin ihan kaveripohjalta. Toinenkin kohtaaminen oli mukava, mutta koska kumpikaan meistä ei pohjimmiltaan tainnut olla etsimässä uusia kavereita, yhteydenpito jäi lopulta siihen. Harmi, mutta ymmärrettävää. Eteenpäin!

Kesän deittejä löytyisi vielä lisää, mutta jotta postaus ei venyisi kohtuuttoman pitkäksi, jatketaan ensi kerralla.

Jonkinlaista hyvää karmaa kirjoittaminen muuten selvästi tuo, sillä tämän postauksen tekemisen aikana olen ehtinyt käydä mielenkiintoisimman Tinder-keskustelun aikoihin. Näytön toisella puolella on arkkitehti, joka kirjoittaa pitkästi ja hauskasti, jonka kanssa löydämme jatkuvasti yllättäviä yhteisiä asioita (Emme juo kahvia! Lapin-vaellus kesällä! Suku samalta seudulta!) ja joka vaikuttaa halukkaalta lähtemään huomenna oluelle. Vielä alustavan some-stalkkauksenkin jälkeen hän vaikuttaa kerrassaan hyvältä tyypiltä.

Valitettavasti hän on tässä kaupungissa vain käymässä, mutta ei murehdita sitä vielä. Sormet ristiin!

Kuvat: Unsplash.

45. kerta toden sanoo?

Kun käy kymmenillä ja taas kymmenillä sokkotreffeillä, oppii huomaamaan, että hyvillä ja loistavilla ensitapaamisilla on eroa. Olen kuullut väitettävän, ettei ensimmäisen tapaamisen perusteella pysty sanomaan vielä paljoakaan toisesta ihmisestä ja kemioista. Uskallan olla eri mieltä: usein pystyy.

Vajaa kolme viikkoa sitten päädyin pitkästä aikaa ensimmäisille treffeille, jotka olivat enemmän kuin "ihan kivat". Mies tuli vastaan Tinderin tapaisessa nettideittipalvelu Happnissa ja laittoi viestiä heti matchin jälkeen. Oikeastaan en tiedä, kumpi kysyi treffeille kumpaa: minä tiedustelin, mitä miehellä on viikolla ohjelmassa ja hän sanoi, että kaikenlaista, mutta yksille oluille löytyisi kyllä aina aikaa. Niille lähdimme.

En asettanut tapaamiselle suuria oletuksia ennakkoon. Viestimme olivat olleet lyhyitä ja kuvissaan mies näytti vähän liiankin tyylikkäältä: jäin miettimään, olisiko kyseessä jälleen "sports, travelling & healthy lifestyle" -tyyppinen urheilullinen mutta hieman pinnallinen kauppismies.

Ei ollut. Treffeille ilmestyi hauska ja hymyileväinen, siististi pukeutunut, fiksu ja filmaattinen humanistimies, joka oli komea juuri sillä tavalla, joka vetoaa minuun. Tummat, tuuheat hiukset, veistokselliset kasvot, lempeä katse. Ei erityisen pitkä, mutta enpä ole minäkään; ei valtavan lihaksikas, mutta sellaisen perään en koskaan ole ollutkaan. Täydellinen, jos minulta kysytään.

Juttu sujui: löysimme heti hämmentävän paljon yhteistä ajatusmaailmastamme, arvoistamme, työtehtävistämme, kiinnostuksenkohteistamme. Perinteisten treffipuheenaiheiden sijaan puhuimme poliittisista näkemyksistämme, urasuunnitelmistamme ja historiasta, ja kun lähdimme eri suuntiin, minulla oli voimakas tunne siitä, että puhuttavaa olisi ollut vielä paljon, paljon enemmänkin.

Heti treffien jälkeen viestitin sinkkukerhollemme:

Hurraa, uskoni nettitreffeihin palautui tänään! Tapasinpas ihan kerrassaan mukavan miehen. Kaikki kohdallaan: asuu [samassa kaupunginosassa kuin minä], työskentelee [samalla alalla kuin minä], poliittisesti samoilla linjoilla, fiksu ja innoissaan historiasta. Puhuttiin ekoilla treffeillä kulttuurivallankumouksesta ja kaupunkisuunnittelusta, virkistävää vaihtelua perinteisille aloituskeskusteluille. Vielä tosi hyvännäköinen eikä edes tullut treffeille fleece-paidassa. :D Nyt vain pitää toivoa, että sekin on vielä innokas näkeen uudelleen. 

Ilokseni mies oli kuin olikin halukas näkemään vielä. Tapasimme keskiviikkona, seuraavat treffit sovittiin perjantaina spontaanisti samalle illalle: pitsalle paikalliseen, ei mitään sen mutkikkaampaa.

Söimme pitsat ja löysimme jälleen hassun paljon pieniä yhteisiä asioita. Intoilimme siitä, kuinka molemmat iloitsevat niinkin pienestä ja arkisesta asiasta kuin kierrätys, ja vielä siinäkin vaiheessa,  kun keskustelimme muovipullojen koostumuksesta, keskustelu tuntui sujuvalta ja mielenkiintoiselta.  Matka jatkui pitseriasta vielä oluille, ja niiden jälkeen oltiinkin kiinnostavan kysymyksen äärellä. Jonnekin tekisi vielä mieli mennä, mutta ei enää oluille. Mihin siis?

Iltateelle hänen luokseen, mies ehdotti.

Suostuin, tietysti. Miehen kämppä sijaitsi vain kivenheiton päästä omastani ja oli sisustukseltaan hyvin lähellä omaa makuani: yhdistelmä vanhaa ja uutta, modernia muotoilua ja tyylikkäitä perintöhuonekaluja – ja täydellinen näköala. Teekupposten jälkeen jäimme juttelemaan pitkäksi aikaa. Unohduin kertoilemaan niitä näitä lapsuudestani ja kotipaikkakunnastani ja mies vain katseli, hymyili, suuteli sitten yllättäen, kesken lauseen.

Jäin yöksi. Aamulla ei ollut kiire mihinkään. Mies laitteli aamupalaa, teki meille smoothieta, antoi lähtiessäni lapun, jossa oli hänen puhelinnumeronsa. Saatteli vielä kotiovelle saakka.

Sen jälkeen olemme nähneet lähes päivittäin.

Seuraavalla kerralla mies tuli luokseni katsomaan leffaa. Popcornit paloivat, ilta onnistui. Välissä kävin reissussa, mutta näimme heti samana iltana palatessani kaupunkiin. Ja sitäkin seuraavana: tavallisena arki-iltana mies tuli hakemaan minut autolla. Ajelimme lähiseudulla, kävimme katsomassa lähteviä lentokoneita ja hylättyjä kaivoslampia, söimme thaimaalaista. Ja mikä parasta: kävimme Prismassa! Muille kuin sinkuille on ehkä vaikea avata sitä, kuinka mahtavaa onkaan kulkea jonkun kanssa kahdestaan jättitavaratalon illan tyhjentämiä käytäviä, kurkata taloustavaraosaston alelaarit, valita leipä, ostaa jotakin niin täydellisen arkista kuin vessapaperia.

Täsmälleen tuota olen sinkkuvuosinani eniten kaivannut. Pieniä, suuria asioita, arkista yhdessäoloa, oman curryannoksen jakamista, paikkaa etupenkillä, suudelmaa sorakuopilla.

Bileillan jälkeisenä aamuna saatua viestiä: lähdetkö syömään sushiöverit?
Selkähierontaa surkean sunnuntaileffan lomassa.
Tekstiviestiä kesken työpäivän.

Taidan olla pahasti ihastumassa.

Olemme tunteneet alle kolme viikkoa, josta liki kolmasosan olen viettänyt ulkomailla. Silti olemme ehtineet nähdä yli kymmenen kertaa, mikä ylittää monin kerroin sen määrän, jonka yleensä uutta treffikumppania ensimmäisten viikkojen aikana näen. Toissapäivänä mies lisäsi minut Facebookiin.

Lupaavinta on, että olemme jo käyneet keskusteluja, jotka luotaavat tulevaisuutta, vaikka toki  vain huolettomasti, ohimennen. Tiedän, että mies haluaisi asua joskus vanhassa pitsihuvilassa, saada lapsia, antaa heille kansainväliset nimet. Omassa päässäni alan kehitellä taas valtavasti tulevaisuuksia.

On toki myös muutamia muttia. Tietenkään mitään ei ole vielä sovittu, ei tunnustettu, ei päätetty. Olen itse lopettanut tinderöinnin ja käynyt Happnissakin vain harvakseltaan kurkkaamassa – mutta mies on ollut siellä paikalla samana päivänä joka kerta, kun olen asian tsekannut. Etsiikö vielä matcheja, käykö sittenkin treffeillä samaan aikaan jonkun toisen kanssa? En tiedä.

Lisäksi mies on kovin huono nukkumaan yhdessä. Viikolla menemme yleensä eri osoitteisiin nukkumaan, vaikka ilta olisikin jatkunut jo pitkälle. Onko unensaanti todellinen syy? Ja onko tilanne ratkaistavissa vähitellen? En tiedä.

Epävarmuudestakin huolimatta näen tässä jutussa niin paljon enemmän rohkaisevia kuin lannistavia merkkejä, etten mitenkään voi olla olematta hirvittävän innoissani.

Eilen kävimme kahden tunnin iltakävelyllä. Kiipesimme aidan yli ratapihalle, kiersimme työmaan läpi hylätyille tunneleille, katselimme graffitiseiniä jotka pian katoavat uuden kaupungin tieltä. Mies vei minut talonsa kattoterassille, jolta avautui huikea näkymä kaupunkiin, ja aamulla heräsin miehen sängystä laina-t-paidassa, onnellisena.

Minulla on hänen luonaan oma hammasharja. Se on enemmän kuin mikään muu vuosiin.

CC-kuvat täältä, täältä, täältä ja täältä. 

43. ja 44. deittini: tyyliään etsivä ranskalaisinsinööri ja spontaani yödeitti

Lukijani toivoi uutta postausta ja huomautti, että kuulumisia ei ole kuulunut pitkään aikaan. Myönnetään, guilty as charged! Korjataanpa siis asia. 

Kevääni on kulunut vielä vauhdikkaammin kuin keväät yleensä. Parin vuoden tauon jälkeen olen jälleen ryhtynyt järjestöhommiin, jotka täyttävät iltani kokouksilla ja viikonloppuni edustustilaisuuksilla. Myös töissä on ollut vilskettä, ja lopputulos on se, että deittailu on jäänyt pahasti muun elämän jalkoihin. Ei kuitenkaan kokonaan – olen ihminen, joka tarvitsee elämäänsä aina hieman kipinöitä, vaikka kuinka pieniä tahansa. En ikinä ole ymmärtänyt heitä, jotka voivat elää vuosia ihastumatta tai järjestää loppuelämänsä siinä ajatuksessa, että kumppania ei tule eikä tarvitsekaan tulla. Tarvitsen jonkun, jota ajatella illan viimeisellä hetkellä ennen nukahtamista.

Vielä helmikuussa kaipasin kovasti ulkomaille muuttanutta Kitaristia ja laskeskelin kuukausia häneen paluuseensa. Aluksi vaikutti siltä, että myös hän ajatteli minua – tai no, ainakin tykkäili Instagram-kuvistani. Kuukausi sitten tapahtui jotain: tykkäykset loppuivat kuin seinään ja kun lähetin Kitaristille WhatsAppissa keveän viestin meitä molempia koskevasta tapahtumasta, hän vastasi tasan niin lyhyesti kuin mitenkään voi olemalla kuitenkaan suoranaisen tyly. Osaan lukea rivien välistä: tämän jutun perään on turha haikailla nyt sen enempää. Ajoitus ei taaskaan ollut puolellamme.

Pitkän hiljaisuuden jälkeen päätin siis jälleen aktivoitua deittikanavissa. Kuinka ollakaan, OkCupidissa sain yhteydenoton ranskalaismieheltä, jonka ajatukset vaikuttivat käyvän kovasti yksiini omieni kanssa. Tapasimme kahvilassa, ja totta tosiaan: puhuttavaa riitti. 

Valitettavasti se ei vielä yksinään aina riitä. Aluksi minua huvitti kovasti se, että miehen etunimi ja ala olivat samat kuin toisella ranskalaismiehellä, jota tapailin viime syksynä. Jopa ulkonäössä oli jotakin samaa – yhtä pientä miinusta lukuun ottamatta. Siinä missä ensimmäinen ranskalaistuttavani oli tyylikäs kuin mikä, jälkimmäinen oli... mitenhän sen nyt sievästi sanoisi. Käytännöllinen. Järkevästi pukeutuva. Maanläheinen.

Käytti siis Gote-Tex-lenkkareita maastolenkin lisäksi kaupungilla ja ilmestyi treffeille värikkäässä fleece-paidassa. 

En ole koskaan pitänyt itseäni erityisen pinnallisena ihmisenä, enkä toisaalta ole itsekään mikään  palvottu tyylikuningatar. Silti ranskalaismiehen pukeutumistyylissä oli jotakin, mitä en vain millään pysty ymmärtämään. Sen jälkeen kun seurustelin kaksi vuotta ihmisen kanssa, joka olisi lähtenyt baariinkin Gore-Tex-housuissa ilman väliintuloani, olen tehnyt sisimmässäni lupauksen: ei enää ikinä. Tietoteekkarityyliksi nimeämäni järkevänkirjavankauhea pukeutumistyyli on yksi pahimmista seksintappajista, joita tiedän. Elämän perussääntöjä: sukkia ei laiteta sandaaleihin, kaupungilla ei kuljeta ilman paitaa, treffeille ei mennä pyöräilyshortseissa tai fleece-paidoissa. 

Näin ranskalaismiestä kaksi kertaa kahveilla. Juteltavaa riitti ja mies sai erityisplussaa hyvästä englannistaan (ja okei, myös siitä, että kehui brittiaksenttiani). En kuitenkaan onnistunut havaitsemaan sen suurempia romantiikan merkkejä. Emme vaihtaneet edes numeroita vaan kommunikoimme lähinnä OkCupidin välityksellä, ja toisten treffien jälkeen en vain enää saanut aikaiseksi kirjoittaa uutta viestiä. En edelleenkään voi vannoa, etteikö tilanne olisi toinen, jos miehen tyyli olisi ollut erilainen, mutta jos ei sytytä, ei vain sytytä, eikä ole minun asiani puuttua siihen, mitä aikuinen ihminen pukee päälleen. Joku toinen ehkä tykkääkin. 

Samoihin aikoihin kävin pikatreffeillä myös uuden Tinder-tuttavuuden kanssa. Olimme matchanneet ensimmäisen kerran jo syksyllä ja vaihdelleet silloin muutamia viestejä, mutta treffit olivat jääneet sopimatta. Maaliskuun lopussa törmäsimme Tinderissä uudestaan ja tekstailimme muutamia päiviä. Eräänä perjantaina olin ollut juhlissa, nähnyt kaupungissa käymässä olleita ystäviäni ja ollut juuri lähdössä kotiin, kun puhelimeen ilmestyi treffikutsu. Kello lähestyi yhtä, mutta mitäs tuosta: bussi peruspubiin ja tutustumaan. Mies oli mukava ja viimeinen tunti ennen valomerkkiä meni nopeasti, mutta johtuipa se sitten treffiseurasta tai takana jo olevista oluista ja viinilasillisista, mieleeni ei jäänyt mitään niin erityistä, että olisin myöhemmin saanut aikaiseksi ottaa yhteyttä uudestaan. Ei hänkään: tapaaminen jäi ensimmäiseksi ja viimeiseksi. 

OkCupidin ja Tinderin jälkeen päätin ottaa viimeisen oljenkorren käyttöön ja rupesin taas tykkäilemään ihmisistä Happnissa. 

Se kannatti.

CC-kuvat täältä, täältä ja täältä. 

40., 41. ja 42 deittini

Vaikka olen viime aikoina riemuinnut ennen kaikkea "oikean elämän" kohtaamisista, nettideittailu-uranikaan ei ole ollut täysin jäissä – kirjoittaminen siitä vain on jäänyt vähemmälle. Joulu- ja tammikuun aikana ehdin tavata kolme uutta tuttavuutta, joista kaksi jäi varsin lyhyiksi, yksi on jäänyt kuvioihin enemmän tai vähemmän.

40. deittini: erikoislaatuinen tavis

Neljännenkymmenennen (apua, onko niitä jo niin monta!) deittini tapasin Tinderissä, josta on sivumennen sanoen tullut vähitellen myös itselleni tärkein deittikanava Suomi24:n hiljennyttyä ja tason laskettua. Yhteydenotto oli sikäli erikoinen, että mies pyysi minua treffeille välittömästi ensimmäisessä viestissään. Koska Tinder-profiilit kertovat omistajistaan varsin niukasti, olen yleensä ollut taipuvainen vaihtamaan useamman sanan ennen treffejä, mutta mies vaikutti varsin harmittomalta, joten ajattelin, että ei kai siinä mitään menetäkään.

Tapasimme viihtyisässä paikallispubissa, josta on hiljalleen tulossa kantatreffipaikkani. Poikkeuksellisen nopeasti sovittujen treffien vuoksi en ollut ehtinyt tutustua mieheen etukäteen kovinkaan hyvin, ja ennakko-oletukseni olivat hieman toisenlaiset kuin todellisuus. Mies oli varsin kapoinen, vaikka kuvien perustella olin jostakin syystä ajatellut hänet rotevammaksi. Olin myös ymmärtänyt miehen työskentelevän baarimikkona, mutta tosiasiassa tämä toimikin nykyään myymälätehtävissä. Eipä siinä mitään – mutta keskustelu osoitti, että vaikka mies oli periaatteessa ihan mukava, jotakin eriskummallista hänessä oli, eikä ainoastaan hyvällä tavalla.

Mies kertoi olevansa helpottunut siitä, että olen itse sitä mitä sanoinkin olevani ja että ylipäätään ilmestyin paikalle. Kuulemma historiaan on mahtunut jos jonkinlaisia deittituttavuuksia, ihmeellisiä stalkkereita, ohareita ja täysin totuudenvastaisia profiilikuvia – täysin toisenlainen tausta kuin omat kokemukseni nettideittailusta. Vinkkasin, että asiaa voisi helpottaa se, että toisen osapuolen kanssa ylipäätään vaihtaisi ihan pari sanaa ennen treffeille pyytämistä. Vaikka arvostankin nopeita ja suoria aloitteita, pieni ennakkotsekkaus ei yleensä ole pahitteeksi.

Keskustelu jatkui niitä näitä jutellessa. Pelasimme lautapeliä ja otimme vielä toisenkin oluen. Jossain vaiheessa huikkasin käväiseväni nopeasti vessassa. Miehen reaktio yllätti: "Ei kai sun sitä ääneen tarvitsisi sanoa", hän tokaisi. Miehen mielestä oli kuulemma omituista ilmaista ääneen käyvänsä naistenhuoneessa. Parempi olisi vain poistua – kyllä toinen kuitenkin arvaisi, mihin toinen lähti käymään. Oo-koo, vaikka sitten niin. Itse taas pitäisin huonona käytöksenä sitä, jos toinen vain katoaisi pöydästä sanomatta sanaakaan.

Ei mikään iso juttu, mutta kun tällaisia erikoislaatuisia kommentteja kuului muitakin, minussa vahvistui aika nopeasti aavistus siitä, että tämä ei nyt ollut aivan match made in heaven. Lähtiessämme eri teille puhuimme ympäripyöreästi seuraavasta tapaamisesta enkä taaskaan saanut ilmaistua suoraan, että sellaista tuskin olisi tulossa. Pari päivää myöhemmin sain (varsin huonolla suomella kirjoitetun) treffitiedusteluviestin, johon vastasin uskoakseni kohteliaasti ja ystävällisesti kiitos ei – oli mukava tutustua, mutta en oikein osannut nähdä nyt yhteistä tulevaisuutta.

"Voidaan me kavereina nähdä?" mies kaikesta huolimatta ehdotti, enkä vieläkään ymmärrä, minkä vuoksi. Jos juttu ei natsaa edes sen vertaa, että haluaisi lähteä toisille treffeille, tuskinpa luvassa on kovin tiivistä ystävyyttäkään.

41. deittini: veikeä pokerihai

41. deittini oli monella tapaa lupaava tapaus: hauskannäköinen, puhelias ja jollakin lailla tavallista veikeämpi ja huumorintajuisempi mies, jonka kanssa juttu alkoi luistaa heti ensimmäisestä tapaamisesta lähtien. Kun siirryimme oluilta seuraavaan kuppilaan, miehen suoruus ja aloitteellisuus yllättivät positiivisesti: "Kävelläänpä nyt niin kuin kunnon ihmiset", mies ilmoitti ja otti minua käsikynkästä kiinni. Vaikka en yleensä lähde jatkoille heti ensimmäisiltä treffeiltä, en vastustellut, kun mies kutsui minut luokseen antamaan sisustusvinkkejä uuteen asuntoonsa. Tietäähän sen, miten siinä käy. Aamulla olin hyvillä mielin, joskaan en umpirakastunut.

Ensimmäiset treffit olivat tammikuun alussa, sen jälkeen olemme nähneet säännöllisen epäsäännöllisesti ehkä kerran viikossa. Ei mitään erityisen ihmeellistä: useimmiten olemme hänen luonaan, katsomme leffan tai sarjoja ja jatkamme nukkumaan – tai tarkemmin ottaen minä jatkan. Mies nousee vielä tekemään töitä, siis pelaamaan pokeria. Siinäpä ammatti, jota en deitilleni aivan heti olisi osannut kuvitella! Jos aivan rehellisiä ollaan, minun on vaikea kuvitella pitempää tulevaisuutta yhdessä uhkapeliammattilaisen kanssa. Ensimmäinen ongelma on vuorokausirytmi: kun toinen pelaa yöt ja nukkuu päivät, tiiviimmässä yhteiselossa hankaluuksia tulisi varmasti. Toisaalta en itse ole millään lailla riskeistä nauttivaa sorttia, enkä haluaisi rakentaa vakavampaa suhdetta pohjalle, jossa toisen tulot riippuvat viime kädessä pelkästään sattumasta.

Muutenkin juttu on viime aikoina jäänyt polkemaan vähän paikoilleen enkä ole kohtaamisistamme mitenkään mielettömän innoissani, vaikka mies mukava ja sympaattinen onkin. Hänen kanssaan on hauskaa höpötellä, mutta vieläkään en koe, että olisimme päässeet syvällisempiin keskusteluihin. Ja sitten hankalin tunnustus: miehen tapa suudella ei mitenkään vastaa omaani. Kieli kurkkuun -tyyli ei juurikaan nappaa itseäni, mutta mies ei tunnu joko huomaavan sitä tai välittävän siitä. Tässä iässä tuntuisi hölmöltä alkaa opettaa aikuista miestä pussailemaan – ehkä tyylimme vain ovat ylitsepääsemättömän erilaiset.

Vaikka onkin ollut ihan mukava nähdä ja miehessä on valtavasti hyviä puolia, viime aikoina olen kääntynyt aika vahvasti sille kannalle, että loppu häämöttää jo edessä. Vielä kun sen saisi sanottua nätisti myös toiselle. 

42. deittini: pikatreffimies

Treffit 42. deittini kanssa olivat elämäni lyhyimmät. Olimme tavanneet Tinderissä ja keskustelleet vuodenvaihteessa mahdollisista treffeistä, mutta jotenkin keskustelu oli jäänyt. Poikkeuksellisen pitkän työpäivän jälkeen mies lähetti yllättäen spontaanin ehdotuksen: miten olisi pieni kävely illalla? En hennonnut sanoa, että 12 tunnin työpäivän jälkeen tammikuinen kävely suoraan töistä ei välttämättä toisi esiin kaikista energisintä puoltani, joten tapasimme kaupungilla, kiersimme kotikaupunginosani – ja se siitä. Puoli tuntia ihan mukavaa jutustelua, mutta eipä siitä juuri muuta jäänyt mieleen. Kumpikaan ei ehdottanut seuraavaa tapaamista.

Tästä opittua: treffien aikaan ja paikkaan kannattaa panostaa, edes vähän. Ja vielä: puolen tunnin treffit eivät kerro toisesta vielä paljoakaan.

CC-kuvat täältä, täältä ja täältä. 

Täydellisen Tinder-kuvan valinta

Olen huomannut, että moni päätyy blogiini etsiessään tarkempia tietoja Tinderistä ja sen käytöstä. Siinä missä yksittäistä postaustani luetaan yleensä noin 100–300 kertaa, parin vuoden vuoden takaista Tinderin alkeet -kirjoitustani on luettu tähän mennessä yli 41 000 kertaa. Tinder siis selvästi kiinnostaa – ja myös askarruttaa – googlailijoita.

Siksipä ajattelinkin vastata omasta puolestani kysymykseen, jota moni aloitteleva ja ehkä kokeneempikin Tinder-deittailija varmasti pohtii: Millainen on hyvä Tinder-profiilikuva? Profiilikuvan valintaa olen sivunnut blogissani jo vuosia sitten, mutta tuolloin pohdin aihetta lähinnä perinteisempien nettideittisivustojen näkökulmasta.

Tinderissä kuvan merkitys on kuitenkin vielä suurempi: moni käyttäjä ei välttämättä edes vilkaise profiilitekstiä tai muita tietoja, vaan päätös tehdään hyvin nopeasti ensimmäisen kuvan perusteella. Itsekin myönnän syyllistyväni tähän. Ellei ensimmäinen kuva vakuuta, en vilkaisekaan tietoja tai muita kuvia vaan pyyhkäisen profiilin kylmästi vasemmalle. 

Ei siis ole aivan se ja sama, millaisen otoksen palveluun itsestään laittaa: parhaimmillaan tai pahimmillaan kuvavalinta voi ratkaista, pyyhkäiseekö elämäsi rakkaus sinut vasemmalle vai oikealle. Hätä ei kuitenkaan ole tämän näköinen! Omaan profiilikuvaan voi nimittäin vaikuttaa varsin paljon. Enkä puhu nyt ulkonäöstä: omia kasvonpiirteitä tai vartaloa on vaikea muuttaa tuosta vain, mutta uskallan väittää, että hyvän profiilikuvan pystyy ottamaan käytännössä kuka tahansa. Ilme, tilanne, kuvanlaatu, vaatetus, muut kuvassa olijat – nämä ja monet muut seikat vaikuttavat ratkaisevasti siihen, onko oma profiilikuva hitti vai huti.

Oma empiirinen kokemukseni perustuu ennen kaikkea miesten profiileihin, joten seuraavat vinkkini on suunnattu erityisesti heille. Samoja ohjenuoria voi kuitenkin soveltaa melko pitkälti myös naisiin. Kyseessä on tietysti vain yhden akateemisen, noin 25-vuotiaan, vakavaa seuraa etsivän kaupunkilaisnaisen näkemys, ja makuja on monia muitakin. Tinderiä selaillessani uskallan silti väittää, että moni hyötyisi, kun pysähtyisi edes hetkeksi tarkastelemaan profiilikuvaansa hieman tarkemmalla silmällä. Profiilikuvasi edustaa muiden silmissä sitä, mitä haluat itsestäsi sanoa. Millaisen tarinan kuvasi kertoo?

Vinkit koskevat ennen kaikkea ensimmäistä profiilikuvaa, joka on ensimmäinen asia, mitä muut Tinder-käyttäjät sinusta näkevät. Samoja linjoja kannattaa kuitenkin soveltaa myös muihin otoksiin.

Ennen tarkempia yksityiskohtia tiivistettäköön vielä yhteen:

Paras profiilikuva on hyvälaatuinen otos, jossa sinä (ja vain sinä) näyt tunnistettavasti, lähietäisyydeltä, niin että kasvot ja silmät näkyvät ja ilme on neutraali tai positiivinen.

Siitä päästäänkin liikkeelle!

Vältä näitä

eli asiat, jotka saavat pyyhkäisemään profiilin vasemmalle

• Liian kaukaa kuvattu. Profiilikuvasi tarkoitus on näyttää, millainen tyyppi mobiiliverkon toisessa päässä on. Jos kuvassa näkyy pelkästään kaukaisuudessa seisova, tunnistamaton tumma hahmo auringonlaskun valossa, vasemmalle menee, olipa auringonlasku sitten kuinka hieno hyvänsä. Tinderistä etsitään ihmisiä, ei maisemia.

• Tunnistamaton. Sukua edelliselle. Moni tuntuu kuvittelevan, että sukellusmaski, moottoripyöräkypärä tai halloween-naamio ovat pätevä asuste, joka kertoo harrastuksesta tai huumorintajusta. Mieti kuitenkin vielä: kasvot ovat nimenomaan se, mitä potentiaalinen Tinder-match haluaa sinusta nähdä.

• Aurinkolasit. Ei ihan yhtä suuri synti kuin edelliset, mutta silmät ovat asia, johon ihminen kiinnittää ensimmäisenä huomionsa. Jos ne on peitetty heti ensimmäisessä kuvassa, mielenkiinto laskee. Muissa kuvissa aurinkolasit voivat olla ihan ok, mutta itse en lähtisi treffeille ihmisen kanssa, joka on peittänyt silmänsä jokaisessa kuvassa.

• Huono laatu. Rakeiset, sumuiset, tärähtäneet, hämärät ja räikeään vastavaloon otetut profiilikuvat tekevät huonon vaikutelman ja saavat kysymään, onko itse tyyppikään lopulta kovin skarppi. Hyvälaatuisuus ei tarkoita ammattikuvaajan ottamia studio-otoksia: nykyään millä tahansa älypuhelimella saa vähintään keskiverron lopputuloksen, kunhan valitsee paikan oikein. Siis: ei puolihämäriä baareja ja valjuja kylpyhuoneita taustaksi.

• Aggressiivinen, ylimielinen tai masentunut ilme. Kasvoilta välittyvä ilme on yksi tärkeimpiä viestejä, ja jos ilmeesi sanoo: ”Vihaan sua!” tai ”Olen epätoivoinen, otan kenet vain”, vastapuoli tuskin hurraa ilosta. Myöskään ylimielisen halveksuva katse ei saa sukkia pyörimään jaloissa – kuten ei myöskään etenkään naisten suosima vanha klassikko, duckface.

• Aseet ja kansainväliset käsimerkit. Voisi kuvitella, ettei tätä tarvitsisi erikseen edes  mainita, mutta niin vain vastaan on tullut profiileita, joissa mies tähtää kuvaajaa ja samalla kuvan katsojaa kiväärillä, pistoolilla tai keskisormella. Siinä voi hetken verran miettiä, mikä on kuvan viesti.

• Muut ihmiset. Profiilikuvassa  tärkeintä on yksi ihminen, ja se olet sinä. Muut kannattaa jättää suosiolla pois, ellei kuvasta käy esimerkiksi valaistuksen vuoksi välittömästi selväksi, kenestä on kyse. Jos profiilikuvassa möllöttää kolme nuortamiestä, mistä tinderöijä tietää, kenen profiilista on kyse? Ja jos mies poseeraa naisseurassa tai toisin päin, vielä pahempi: vaikka kyseessä olisi siskosi, katsoja ei sitä tiedä. Pahinta ovat eksän kanssa otetut yhteiskuvat, joista eksä on rajattu pois niin että kuvasta huomaa edelleen selkeästi, että kainalossa on toinen nainen/mies. Lasten paikka ei ole Tinderissä, ainakaan tunnistettavasti. Myöskään kaveria/kummia/mummia ei ole reilua ottaa mukaan omaan Tinder-kuvaan kysymättä lupaa. Toki muiden päät voi peittää, minkä jotkut fiksusti tekevätkin, mutta helpoin ratkaisu on laittaa kuvia, joissa olet sinä ja vain sinä. 

• Ilman paitaa. Miehet ilman paitaa: ei, ei ja ei. Sixpackilla tai tynnyrillä, superhaballa tai spagettikäsillä – sama se. Omiin silmiini salipullistelukuvat kertovat lähinnä pinnallisuudesta tai sen kaltaisesta urheilullisuudesta, jolla peitetään älyllisiä puutteita. Tämä väite jakanee mielipiteitä, sillä sixpack-kuvilla on epäilemättä tykkääjänsäkin ja pullistelijoihin mahtunee ihan hyviäkin tyyppejä. Jos tavoitteena on löytää sopiva biitsikissa tai väliaikaista sänkyseuraa, paidattomuus voi hyvinkin toimia. Jos etsinnässä on kuitenkin syvällisempi, älykkäisiin keskusteluihin ja yhteiseen ajatusmaailmaan perustuva ihmissuhde, neuvoisin välttämään – tyylistä tai hyvästä tilannetajusta paidattomuus ei erityisemmin viesti. Sama pätee naisten bikini- ja peppuselfiekuviin.

• Tupakka ja alkoholi. Jos kuvissasi näkyy tupakka, varaudu siihen, että yhä useampi painaa rastia. Tupakka kun ei ole nykyään enää yhtä siisti juttu kuin yläasteen seiskaluokalla. Alkoholin kanssa raja on häilyvämpi – lasi skumppaa tai viiniä tai laatuolut oikeassa tilanteessa voi toimia, Koff-tölkki kädessä tai lärvilautanen edessä ei niinkään.

• Esineet ja asiat. Vaikka olisit maailman suurin Jokerit-fani, vaikka ikkunastasi olisi mielettömät merinäkymät ja vaikka haluaisit jakaa myös Tinder-tuttavien kanssa kerrassaan mahtavan nettimeemin, hillitse itsesi: käyttäjät haluavat nähdä kuvissa nimenomaan sinut, eivät lätkälogoa tai maisemakuvia.

• Vanhat kuvat. Älä käytä kuvia, joissa et näytä enää nykyiseltä itseltäsi. Vaikka ne johtaisivat matchiin, totuus tulisi ilmi viimeistään treffailuvaiheessa, joten miksi peitellä sitä? Vuosi tai pari sinne tai tänne ei välttämättä ole paha asia, jos ulkonäkö ei muuten ole muuttunut, mutta esimerkiksi vaate-, hius- ja silmälasityyli muuttuvat ajan mukana ja vievät vanhan kuvan vetoa. Etenkin silmälaseissa vanhentunut kehysmalli antaa helposti kuluneen, nörtähtävän vaikutelman.

• Yksipuolisuus. Profiilikuvissa toisto ei kannata. Yksi ainut kuva on parempi vaihtoehto kuin kuusi kuvaa samalla ilmeellä, samalla rajauksella ja samalla kuvakulmalla. Jos haluat laittaa kuvia enemmän, huolehdi siis siitä, että ne ovat keskenään riittävän erilaisia ja lisää vain yksi kuva yhdestä tilanteesta. Jos olet pyytänyt ystävääsi ottamaan sinusta kivoja profiilikuvia syksyisellä puistonpenkillä, kuva toimii kerran. Kolme hieman eri kulmasta kuvattua puistonpenkkikuvaa vaikuttaa lähinnä hölmöltä. Ja vaikka yksi sporttikuva voikin olla kiva, käsitys persoonasta jää yksipuoliseksi, jos kaikissa kuvissa ollaan vain sukeltamassa, laskuvarjohyppäämässä, vuorikiipeilemässä ja juoksemassa maratonia.

• Filtterit ja kuvanmuokkaus. Jos osaat hienosäätää kirkkautta ja kontrastia ja tehdä rajauksesta vähän skarpimman, kaikin mokomin. Selkeästi näkyvät filtterit kannattaa kuitenkin jättää välistä: useimmiten ne huonontavat kuvanlaatua ja tekevät lopputuloksesta suttuisemman ja geneerisemmän. Ihoa tasoittava kauneusfiltteri toimii vain tiettyyn pisteeseen asti ja menee helposti överiksi. Snapchatin koirankorvafiltterit ovat jo menneen talven lumia ja estävät näkemästä, miltä oikeasti näytätkään. Prisma-sovelluksen käytön voisi kieltää profiilikuvissa kokonaan. Usko pois: se tuo profiiliisi enemmän massateini- ja white trash -viboja kuin sielukasta taiteellisuutta.

• Seksuaaliset vihjaukset. Ellet ole etsimässä vain yhden yön seuraa (ja toisinaan silloinkin), seksuaalisia vihjauksia kannattaa välttää. Ei ylös vedettyä paidan helmaa tai alas valutettuja olkaimia, ei silmäniskuja ja huulten puremista, ei koskaan kuvaa, jossa näkyy vain vartalosi ilman päätä, sillä tällaisen kuvan keskeisin viesti on: haluan pelkkää seksiseuraa. Omassa sängyssä otetut, usein vähävaatteiset selfiet menevät samaan mauttomuuden kategoriaan.

Suosi näitä

eli asiat, jotka todennäköisemmin johtavat  matchiin

• Hymy ja positiivinen ilme. Kenties tehokkain keino saada tykkäys: kiva hymy kiinnittää heti huomion ja luo positiivisen kuvan sinusta. Hymyn puuttuessa myös neutraali, kohteliaan avoin ilme toimii hyvin.

• Hyvälaatuisuus. Tarkka, hyvin rajattu, riittävästi valaistu kuva tekee automaattisesti paremman vaikutukset kuin hämärä suttu. Hyvä tarkennus (tarkasti näkyvä hahmo, sumeampi tausta) luo erityisen hyvän vaikutelman. 

• Harrastukset, elävän elämän tilanteet. Persoonallisuutesi saa näkyä kuvissa. Jos tykkäät soittaa kitaraa, laita kuva sinusta soittamassa kitaraa. Jos viihdyt akateemisissa juhlissa, laita kuva sinusta frakissa tai iltapuvussa. Jos tykkäät retkeillä, laita kuva itsestäsi luontopolulla tai nuotiota sytyttämässä. Luonnolliset tilanteet ovat kivoja ja kiinnostavia ja kertovat sinusta lisää, antavat syyn aloittaa keskustelun.

Mieti vielä

eli asioita, jotka voivat toimia – tai sitten ei

• Huumori on vaarallinen laji. Vaikka viime syksyn crossdressing-bileet ja työväenopiston vartalonmaalauskurssi olisivat olleet hauskin juttu ikinä, erikoiset asut ja pilailukuvat eivät välttämättä avaudu sivullisille. Ilveilyt, irvistelyt ja tekoviikset voivat olla hauska juttu tuttujen kesken, mutta kun tuntematon ihminen tutustuu profiiliisi kymmenen sekunnin ajan, ovatko nämä se asia, jonka haluat itsestäsi ensimmäisenä nostaa esille? Parhaimmillaan erikoisasut kiinnittävät huomion ja antavat syyn aloittaa keskustelu – pahimmillaan saavat pyyhkäisemään ohi, kun kuva ei oikein aukea tai tyyppi vaikuttaa oudolta.

• Lemmikit. Lemmikit kuvissa voivat olla sekä uhka että mahdollisuus. Kun kuvassa on söpö kissa tai koira, ainakin itse myönnän tykkääväni profiilista matalammalla kynnyksellä. Toisaalta on myös paljon ihmisiä, jotka eivät erityisemmin pidä eläimistä ja saattavat pyyhkäistä ohi, vaikka lemmikki ei edes kuuluisi profiilikuvan omistajalle. Joskus valinnat ovat pienestä kiinni: itse rakastan terriereitä mutta pelkään isoja koiria. Erityisesti saksanpaimenkoirille ja niiden kanssa poseeraaville miehille annan aina ja kaikkialla rastin, ansaitusti tai ei. Yleissääntönä sanoisin: jos omistat lemmikin, se tulee joka tapauksessa mukana paketissa, joten sen voi hyvin ottaa mukaan kuviinkin. Poseeraamalla lainalemmikin kanssa otat sen riskin, että karkoitat eläinkammoisia kauemmas. Esimerkiksi käärme kaulassa tuntuu olevan suosittu Aasian-reissaajien poseeraus, joka saattaa herättää myös vastenmielisyyttä.

• Kulkupelit.  Autot ja moottoripyörät profiilikuvissa herättävät ristiriitaisia fiiliksiä. Uudella autolla tai moottoripyörällä rehvastelu ei vetoa useimpiin naisiin, joten jos välttämättä haluat ottaa kulkupelin mukaan kuvaasi, rajaat samalla potentiaalisia matchejasi. Jos toisaalta olet moottoripyöräharrastaja henkeen ja vereen, kuva ajopelistä voi myös auttaa löytämään samanhenkisiä kumppaneita. Kuva pelkästä kulkuneuvosta ilman kuljettajaa itseään ei useinkaan vie juttua eteenpäin.

Jäikö jotain pois listasta? Oletko eri mieltä? Kerro se kommenteissa!

CC-kuvat täältä, täältä, täältä, täältä ja täältä.

Miksi mikään ei kelpaa?

Edellisen postauksen jälkeen lukijani heitti kysymyksen, joka jäi mietityttämään itseäni vielä sen verran, että päätin omistaa sille kokonaan oman postauksensa. Näin se kuului:

"Monet deittailusi päättyvät, koska et ole kiinnostunut miehestä. Harvemmin kuitenkin paneudut syihin, miksi mies ei ole kiinnostava. Lukiessani sain sellaisen vaikutelman, että miehellä ei ollut munaa, hän halusi miellyttää liikaa ja miehekkyys puuttui. Mitä mieltä olet tästä?"

On totta, että blogissani avaan harvemmin kovin syvällisesti sitä, miksi joku mies ei vain sittenkään kiinnosta, vaikka kaikki olisi periaatteessa kohdallaan. Suureksi osaksi tämä johtuu siitä, etten halua kertoa liian henkilökohtaisia asioita muista kuin itsestäni: jos kipinän puute perustuu vaikkapa ulkonäköön, älykkyyteen tai sänkytaitoihin liittyviin seikkoihin, en halua ruotia niitä kovin yksityiskohtaisesti, sillä ihmiset ovat ennenkin tunnistaneet itsensä blogini kautta. Tarkoitukseni on ennen kaikkea purkaa omia ajatuksiani, ei tölviä muita. Välillä tasapainottelu oman deittielämäni ja toisten yksityisyyden välillä on tässä suhteessa hankalaa, ja avoimempikin voisin varmasti olla. 

Väitän silti, että puhun jatkuvasti tärkeimmästä syystä, joka johtaa omalta puoleltani jutun hiipumiseen: kunnollinen keskusteluyhteys puuttuu. Intensiivinen keskustelu on ehdottomasti se, mikä vie jalat altani, ja jos sellaista ei synny, jatkoa on pitemmän päälle vaikea nähdä. Janoan keskusteluja, jotka ilahduttavat, ihastuttavat ja inspiroivat. Vuosien varrella olen kohdannut ihmisiä, joiden kanssa ajatukset loksahtavat yhteen ja juttu luistaa alusta lähtien – joidenkin kanssa olen kokenut jopa jonkinlaista sielunkumppanuutta. Sen jälkeen vähempi tuntuu vain laimealta korvikkeelta, yritykseltä tarttua johonkin kelvolliseen parempaa odotellessa. Pidemmän päälle se ei ole reilua ketään kohtaan. 

Mitä tulee liikaan miellyttämisenhaluun ja miehekkyyden puutteeseen, on totta, että liika myöntyväisyys ei sytytä minua. En kuitenkaan koe, että kyse olisi varsinaisesti siitä, että tyypillä täytyy "olla munaa": hyvä itsetunto ja itsevarmuus ei ole sukupuolikysymys, eikä perinteinen äijämatchoilu ihastuta itseäni yhtään sen enempää kuin liika miellyttämisenhalukaan. Tatuoinnit, nainen keittiössä -vitsit, moottoripyörät, salibodailut tai muu kliseinen "äijämeininki" ei kiinnosta minua missään määrin, ja itselleni on hurjan tärkeää, että mies pystyy puhumaan avoimesti myös tunteistaan ja ihmissuhteistaan, olemaan tarvittaessa myös herkkä. 

Etsin ihmistä, joka on sinut itsensä kanssa, tietää, mitä elämältään haluaa ja seisoo omien mielipiteidensä takana. Elää onnellista ja tasapainoista elämää jo yksinäänkin, ei muuta mielipiteitään tai harrastuksiaan vain miellyttääkseen minua. Myös avoimuus on minulle tärkeää: puhun mielelläni kokemuksistani, ajatuksistani ja tunteistani, ja jos toinen ei ole yhtä lailla halukas avaamaan omaa elämäänsä, keskustelu jää varsin yksipuoliseksi. Sosiaalisuus on kolmas seikka, jota minun on vaikea ohittaa. Pidän sosiaalisista tilanteista, isoista tapahtumista ja keskusteluista uusien ihmisten kanssa. Jos toisella ei ole samoja mielihaluja, ongelmissa ollaan: ahdistun, jos vaikkapa juhlissa kumppani on täysin riippuvainen vain minun huomiostani eikä uskalla itse avata keskustelua tuntemattomien kanssa.

Kuulostavatko nämä korkeilta vaatimuksilta? Ehkä, mutta uskallan väittää, että mahdottomia ne eivät ole.

Viime viikonloppuna tajusin nimittäin, että elämässäni on jo vuosien ajan ollut ihminen, joka on kaikkea sitä, mitä etsin. Aivan lähelläni on mies, joka on fiksu ja komea, keskustelu- ja tanssitaitoinen, sopivasti sosiaalinen ja mielipiteissään ja arvoissaan hyvin lähellä omiani. Meitä yhdistävät niin tiedekunta, järjestötausta kuin kotiseutu. Kaveripiirimme on yhteinen. Asumme liki naapurissa. Hänkin lukee paljon, juhlii mielellään ja pitää retkeilystä. Jopa OkCupidin match-prosenttimme on liki korkein mahdollinen.

Tämän miehen kanssa olen kiertänyt festareita, tanssinut valssia ja kiipeillyt seinillä; istunut pitkiä iltoja, kävellyt merenrannassa aamuyöllä, itkenyt päättyneitä suhteita ja iloinnut uusista. Ennen kaikkea käynyt keskusteluja, joissa puhuttava ei koskaan lopu kesken – jutellut rakkaudesta, unelmista ja elämän tarkoituksesta. Niidenkin suhteen käsityksemme ovat varsin lähellä toisiaan, kuinkas muutenkaan.

Viime lauantaina tajusin, että ehkä kaikkien kymmenien deittikumppanieni joukosta olenkin vain etsinyt ihmistä, jonka kanssa keskustelut olisivat edes melkein yhtä hyviä kuin hänen kanssaan – ihmistä, jonka kanssa viettäisin aikaa yhtä mielelläni kuin hänen seurassaan. Sellaista ihmistä en ole löytänyt.

Olen hänen paras ystävänsä. Hän on yksi parhaista ystävistäni.

Ainoa kysymys kuuluu: missä menee ystävyyden ja rakkauden raja?

En enää tiedä.

39. deittini: kohtelias lääkärismies

Vaikka hiljaiseloa on pitänyt, deittielämäni on jatkunut. Edellisiä merkintöjäni silmäillessäni havaitsin, että olen yllätyksekseni tapaillut samaa miestä jo kuukauden päivät. Ennen kuin kukaan ehtii innostua liikaa, joudun kuitenkin tuottamaan pettymyksen: en usko, että toista kuukautta tulee. 

39. deittini on Tinderistä bongattu lääkärinalku. Keskustelukykyinen ja kohtelias, minua paria vuotta vanhempi mies, joka käyttää trendikkäitä silmälaseja, moitteettoman siistejä kauluspaitoja ja suoria housuja ilman että työ siihen velvoittaa. Loistava ruuanlaittaja, huikean kämpän omistaja, taustaltaan selvästi niitä ihmisiä, joilla ei ole taloudellisia huolia mutta jotka eivät huutele siitä.

Kävimme ensimmäisillä treffeillä kahvilassa ja kuljeskelimme torilla. Toisella kerralla vierailimme historiallisessa museossa (täydellinen treffipaikka, jos minulta kysyy), kolmannella menimme töiden jälkeen salaatille ja sieltä kiintoisaan drinkkibaariin. Sen jälkeen olemme nähneet muutamia kertoja viikossa: laittaneet ruokaa, katsoneet leffoja, vierailleet ravintoloissa. 

Emmekä oikeastaan juuri muuta. Tämä on varmaan henkilökohtainen ennätykseni: kuukausi tapailua ilman yhtäkään yövierailua. 

Ei vain ole huvittanut. En sano, etteikö meillä olisi ihan mukavaa: keskustelu kulkee suhteellisen sujuvasti, mies on mukava ja vaikuttaa aidosti panostavaan tapaamisiini. Taitaa olla vähän ihastunutkin. 

Surukseni joudun huomaamaan, etten voi sanoa aivan samaa omasta puolestani. En jaksa vastailla viesteihin yhtä nopeasti, en odota tapaamisiamme kuin kuuta nousevaa, kellon lähestyessä puoltayötä poistun aina ystävällisesti mutta varmasti omaan kotiini.

Miehessä ei ole mitään vikaa, ja sitä kurjemmalta tuntuu joutua myöntämään, että erityislaatuista vetoa ei vain ole – ei fyysistä, ei henkistä. Vaikka on ihan mukava jutella, emme koskaan heittäydy sen syvemmälle. Emme naura yhdessä kovinkaan paljon, emme löydä juurikaan sanottavaa ravintolaillan lomassa. Ja vaikka mies selvästi tekee aloitteita, lähden mukaan vain puolivillaisesti, mikä harmittaa varmasti meitä molempia. 

Jos olisin todella kuunnellut itseäni, olisin tiennyt tämän jo paljon aiemmin ja voinut lopettaa koko jutun tekstiviestillä. Nyt on kuitenkin liian myöhäistä siihen: kaipa minun on vain jossain vaiheessa avattava suuni ja käytävä jälleen The Keskustelu. Äh ja möh.

Huomenna tapaamme taas. Jotain tunteistani kertoo, että treffit tuntuvat enemmän velvollisuudelta kuin parhaalta tavalta viettää perjantai-iltaa.

Ja niin. Saattaa sekin jotain kertoa, että deittikumppanini sijaan olen löytänyt itseni viimeisen kuukauden sisällä sekä booty call -heila Rokkipojun että (näköjään) kerran vuodessa elämääni palaavan Vakitapauksen vierestä – enkä oikeastaan voi luvata, etteikö moista kävisi vastaisuudessakin. 

Voisiko joku keksiä palvelun, jolla voisi ilmoittaa ystävällisesti mutta helposti, ettei enää näe jutulle jatkoa? Yksinkertaisemmin kuin tapaamalla kasvokkain mutta silti henkilökohtaisemmin kuin WhatsApp-viestillä? Olisin varma vakiasiakas.

CC-kuvat täältä, täältä ja täältä. 

Vinkkejä ensimmäisille treffeille: Q&A

Kun takana on sokkotreffit 38 eri netissä tavatun tuttavuuden kanssa, voisin ehkä hiljalleen väittää, että ensimmäiset treffit alkavat olla itselleni melko lailla tuttu konsepti. En hermoile tai stressaa ensitapaamista kovinkaan paljon, sillä kokemus on osoittanut, että peruskaava on yleensä varsin sama: kevyttä jutustelua ja tutustumista useimmiten ruuan tai juoman äärellä.

Monille muille sokkotreffien kulku ei kuitenkaan ole välttämättä aivan yhtä selvä. Niinpä päätin koota yhteen muutamia aiheeseen liittyviä kysymyksiä ja vastauksia. Treffikokemukset ovat tietysti henkilökohtaisia, ja joku muu voisi vastata aiheeseen toisinkin – ja toki toisenlaisista ikä- ja sukupuoliasetelmista käsin. Uskallan silti väittää, että näilläkään perusajatuksilla ei mene aivan metsään.

Vastaukset koskevat ennen kaikkea nettideittailua, mutta sopivat toki osittain myös muuhun deittailuun etenkin niissä tapauksissa, joissa toinen osapuoli ei ole vielä entuudestaan kovin tuttu.

Luvassa on melkoinen mammuttipostaus, mutta toivottavasti se valaisee ainakin jollekin hieman sitä, mistä ensimmäisissä treffeissä on kysymys.

Q: Milloin toista kannattaa pyytää treffeille?
A: Mahdollisimman pian sen jälkeen kun keskustelu on selvästi lähtenyt luistamaan ja toinenkin vaikuttaa kiinnostuneelta tutustumaan. Tämä riippuu paljon ihmisestä ja keskustelusta, mutta itse olen sopinut treffeistä usein noin 3–5 pidemmän viestin (etenkin OkCupidissa, Suomi24 Treffeissä ym.) tai parin illan aktiivisen / vajaan viikon verkkaisemman pikaviestittelyn (etenkin Tinderissä ym.) jälkeen. Perinteisemmillä deittisivustoilla treffeille voi periaatteessa pyytää jo vaikka ensimmäisessä viestissä, jos molemmat ovat kertoneet itsestään profiilissaan laajasti ja pyyntöä on pohjustettu pidemmällä, monipuolisella viestillä. Tällöin pyyntö vaatii kuitenkin jo jonkinlaista varmuutta siitä, että kyseessä on todellinen match: varmempaa on katsoa ensin, kiinnostuuko toinen ylipäätään vastaamaan.

Tinderissä en pyytäisi ketään ulos vielä ensimmäisessä viestissä vaan vasta sitten, kun viestejä on lähetetty useampi ja vaikuttaa siltä, että keskustelu todella sujuu. Liikaa ei kuitenkaan kannata odottaa: puolikin viikkoa alkaa olla pitkä aika, jos viestejä on vaihdettu päivittäin, ja harvemmallakin keskustelutahdilla pari viikkoa on omasta mielestäni ehdoton maksimi, jos juttu on kuitenkin jatkunut aktiivisesti koko ajan.


Q: Mikä on paras paikka ensimmäisille treffeille?
A: Tästä voi olla muutakin mieltä, mutta omien kokemusteni mukaan paras paikka ensimmäisille treffeille on viihtyisä pubi, mikäli molemmat juovat alkoholia. Kahvilakaan ei ole huono vaihtoehto, mutta siinä huono puoli on se, että toisin kuin pubissa, kahvilassa ei ole tapana tilata toisia. Jos juttu luistaa, pubissa ensitreffeillä voi vierähtää kolmekin tuntia – kahvilassa puolitoista tuntia on melko lailla maksimi, ja sen jälkeen on kehiteltävä sitten muuta tekemistä, jos haluaa treffien vielä jatkuvan.

Myös ravintola voi sopia treffipaikaksi, mutta ainakin itse olen kokenut, että oluen tai kahvien äärellä on hieman helpompi jutella ensimmäisen kerran. Ainakin nuorempien ihmisten keskuudessa on myös hyvä huomioida, että ensimmäisen treffipaikan ei ole syytä olla kovin kallis ja fiini, joten fine diningit siirtäisin suosiolla vasta siihen vaiheeseen, kun ollaan nähty ainakin kerran tai pari jo aiemmin.

Muita vaihtoehtoja ensimmäisille treffeille on lähteä kävelylle tai käydä yhdessä vaikkapa näyttelyssä, ulkoilmatapahtumassa tai muussa aktiviteetissa, jossa keskusteleminen on mahdollista. Treffiaktiviteettia miettiessä on kuitenkin tärkeää muistaa, että ensimmäisten treffien tarkoituksena on ennen kaikkea tutustua toiseen ihmiseen, joten vaikka esimerkiksi urheilulliset aktiviteetit sopisivat molempien persoonaan, kannattaa miettiä, pystyykö esimerkiksi keilailun tai seinäkiipeilyn lomassa todella juttelemaan toiselle sujuvasti ja keskeytyksettä. Samasta syystä erityisen huono idea ensimmäisille treffeille on mennä elokuviin: vaikka leffa olisi hyvä, sen aikana on paha tutustua toiseen kovinkaan paljon enempää, elleivät leffaa todella edellä esimerkiksi kahvit.

Vielä yksi huomio: ensimmäiset treffit on pääsääntöisesti syytä sopia julkiselle paikalle ihan jo turvallisuussyistä. Vaikka en itse ole koskaan törmännyt deittikumppaneihin, jotka eivät olisi sitä, mitä väittävät, kyse on periaatteesta, josta kannattaa pitää kiinni. Mikään ei tietenkään estä jatkamasta iltaa vaikka suoraan toisen luokse, jos kaikki vaikuttaa hyvältä, mutta ennen kuin toista tuntee, ei välttämättä ensimmäisenä kannata hypätä auton kyytiin tai kolkutella kotiovella, ellei keskustelu ole jatkunut poikkeuksellisen pitkään ja luottamus ehtinyt syntyä jo aiemmin – eikä ehkä siltikään. Fiksu treffikumppani ymmärtää tämän myös itse.

Q: Pitääkö miehen tarjota?
A: Tämä kysymys jakaa varmasti mielipiteitä, ja kyse on myös kulttuurisista eroista: vaikkapa Yhdysvalloissa vastaus olisi "kyllä" huomattavasti todennäköisemmin kuin Suomessa. Oma kantani on, että miehellä ei ole minkäänlaista velvoitetta tarjota, mutta etenkin ensimmäisillä treffeillä se on mukava pieni ele, joka osoittaa, että kyse ei ole vain kahden kaveruksen kahvitteluhetkestä. Tässä puhun siis lähinnä yhdestä kahvista tai juomasta: jos ilta jatkuu pitempään ja mies on vaikkapa maksanut ensimmäisen oluen, on ihan kohtuullista, että nainen hakee seuraavat. Yhtä lailla kohtuullista on, että molemmat maksavat lähtökohtaisesti kaiken omasta pussistaan.

Oma oletukseni on se, että molemmat maksavat erikseen, joten jos joku haluaa tarjota, se vaatii toiselta pientä oma-aloitteisuutta. Käytännössä tarjoaminen onnistuu helpoimmin silloin, kun mies tilaa ensin itse oman kahvinsa tai juomansa ja voi maksamisen yhteydessä kysyä naiselta, mitä tämä haluaa. Jos nainen maksaa ensin, kysymys siitä, tulevatko tilaukset yhteen vai erikseen, esitetään hänelle, ja tässä tilanteessa vastaan ainakin itse hyvin nopeasti, että erikseen.

Se, että toinen ei tarjoudu maksamaan puolestani, ei ole koskaan miinus itsessään. Itse asiassa lupaavimmat deittailusuhteeni ovat muistini mukaan alkaneet yleensä tilanteista, joissa molemmat ovat maksaneen osansa. Itse saattaisin miehenä ajatella asiaa jopa pienenä testinä: jos nainen loukkaantuisi siitä, että mies ei tarjoa vain sen vuoksi että sattuu olemaan mies, en välttämättä pitäisi juttua kovin potentiaalisena. Tasa-arvo  on ihan jees myös tässä asiassa.

Yhden poikkeuksen maksamiseen mainitsen: jos toinen kutsuu toisen jo alkuvaiheessa johonkin aivan tiettyyn, selvästi fiinimpään paikkaan, velvollisuus maksamisesta lankeaa hänelle. Jos molemmat juttelevat yhdessä, että olisipa kiva testata kaupungin uusi meksikolainen, tilit menevät tasan – jos toinen ehdottaa suoraan treffejä tulevana lauantaina ravintola tässä-ja-tässä, maksuvelvollisuus syntyy sitä suuremmin, mitä kalliimmasta paikasta on kyse. Kun eräs treffikumppanini taannoin pyysi minua toisilla treffeillä pieneen, tunnelmalliseen ja varsin kalliiseen fine dining -paikkaan, oletin alusta saakka, että hän tarjoaa – muussa tapauksessa olisin todennäköisesti joutunut kieltäytymään koko treffeistä, opiskelija kuin olin. Tässä tapauksessa väärinkäsityksiltä vältytään tietysti parhaiten käymällä keskustelu jo etukäteen.

Q: Mitä laitan päälleni?
A: Päälle kannattaa laittaa siistit, mukavat vaatteet, joita käyttäisi mielellään muutenkin. Pynttäytyä ei tarvitse: tavallisilla treffeillä naiselta ei vaadita mekkoa, korkoja ja juhlameikkiä, ja miehellä puku ja kravatti ovat ehdottomasti liikaa, elleivät ne ole muutenkin arkiasu työn vuoksi. Toisaalta on hyvä arvostaa toista sen verran, ettei myöskään heitä päälleen kuluneimpia kollareitaan sai säntää treffeille suoraan juoksulenkiltä. Hupparit ovat omissa silmissäni aina pieni miinus, vaikka toisten tyyliin ne ehkä kuuluvatkin. Tärkeää on toki huomioida myös tilanne: jos treffit on sovittu urheilupuistoon, pukeutuminen on luonnollisesti eri kuin cocktail-baarissa tavattaessa.


Q: Pitääkö toiselle viedä tuomisia?
A: Tv:ssä näkee ehkä joskus, että mies tuo naiselle treffeille kukkia tai suklaata. En tiedä, miettiikö joku tätä vakavissaan, mutta selvennyksenä sanottakoon: toiselle ei pidä eikä kannatakaan vielä treffeille mitään ylimääräistä. Ensimmäisellä kohtaamisella se tuntuisi ainakin itsestäni vähän kiusalliselta yliyrittämiseltä, niin paljon kuin kukista ja suklaasta pidänkin.


Q: Kuinka tervehtiä toista?
A: Kättely ja oman nimen kertominen on ensimmäisillä treffeillä varmin tapa, jonka kanssa ei juuri voi mennä metsään. Jos ennalta on juteltu jo pidempään tai yhteys tuntuu jostakin syystä erityisen vahvalta, myös halaus saattaa tulla tietyissä tapauksissa kyseeseen, mutta täysin vieraan ihmisen kanssa se saattaa olla vähän liikaa.

Ekojen treffien päätteeksi halaus on sen sijaan hyvinkin toimiva ele, etenkin jos haluaa tavata vielä toisenkin kerran. Se, että lähdetään vain eri suuntiin tai, mikä vielä pahempaa, kätellään uudestaan, on melko selvä sanaton viesti siitä, että toisia treffejä ei tule.

Suudelmaa kannattaa harkita vain siinä tapauksessa, että molemmat ovat viihtyneet silminnähden poikkeuksellisen hyvin toistensa seurassa. Omalla kohdallani ensimmäiset kohtaamiset ihanan Brittimiehen ja tähän saakka ainoan nettitreffipoikaystäväni Opettajan kanssa päättyivät suudelmaan, ja se tuntui hurjan oikealta. On kuitenkin niitäkin kertoja, kun minulle melko lailla merkityksetön herra on aivan tavallisten ensitreffien päätteeksi yhtäkkiä päätellyt, että kielikontakti sopisi tilanteeseen. Voin kertoa: kiusallista molemmille.

Jos tuntuu, että jotakin romanttista hommassa voisi olla, mutta ei ole vielä niin varma toisen tunteista, mies voi halauksen yhteydessä suikata suukon ohimolle tai päälaelle. Silloin ele ei mene liian henkilökohtaiseksi, mutta osoittaa kuitenkin, että kiinnostusta on.


Q: Mistä voisimme keskustella?
A: Ensimmäisten treffien keskustelunaiheista ei kannata stressata etukäteen liikaa: keskustelua ei kannata suunnitella vaan mennä vain sen mukaan, mihin se luonnollisesti ajautuu. Hyviä ja turvallisia aiheita ja keskustelunavauksia ovat esimerkiksi oma opiskelu- ja työtausta, kotiseutu, perhe, harrastukset, matkustaminen, ruuanlaitto ja lemmikit. Jos yhteistä tuntuu olevan enemmänkin, keskustelu voi hyvin ajautua omien mielenkiinnon kohteiden mukaan esimerkiksi elokuviin, kirjallisuuteen, peleihin, urheiluun, asumiseen tai jopa politiikkaan ja ihmissuhteisiin.

Tärkeää on kuunnella toista ja lähteä mukaan keskustelunavauksiin, joita toinen antaa. Treffit eivät ole yhtä kuin työhaastattelu: kysymyksellä pääsee toki keskustelun alkuun, mutta jos treffit alkavat muistuttaa lähinnä suullista tenttiä, jatkomahdollisuudet ovat lähellä nollaa. Kun toinen kertoo itsestään jotain, keskity siihen, mitä hän sanoo ja tartu aiheeseen: pahinta on keskustelu, jossa toinen yrittää kertoa itsestään ja elämästään jotakin keskeistä ja mielenkiintoista, ja toinen toteaa aina vain "okei" ja siirtyy seuraavaan aiheeseen. Muista myös, että olet tullut tapaamaan toista, et hoitamaan omia asioitasi: puhelin pois ja katse treffikumppaniin.

Q: Mitä puheenaiheita pitää vältellä?
A: Jos todellinen sielunkumppani löytyy, kaikesta pitäisi tietysti pystyä puhumaan, mutta on aiheita, joita ei välttämättä kannata lyödä pöytään heti ensimmäisillä treffeillä. Omaa suhde- ja deittihistoriaa voi sivuta hieman, mutta eksistä en lähtisi keskustelemaan missään muodossa, hyvässä enkä pahassa. Myös muut negatiiviset, selkeästi henkilökohtaiset kokemukset kannattaa pitää pois ensimmäisistä keskusteluista: vaikeaa lapsuuttaan ei kannata purkaa ennen kuin toinen on ehtinyt tutustua edes omaan aikuisuuteen.

Sairaudet ja terveydentila ovat niin ikään herkkä aihe, jota ei kannata lähteä retostelemaan ja jolla ei varsinkaan kannata vitsailla. Jos omassa terveydentilassa on jotakin erityistä, jonka haluaa avoimesti kertoa, se on tietysti ok, mutta kovin yksityiskohtaisiin kuvauksiin ei heti kättelyssä kannata lähteä – eikä myöskään udella toiselta henkilökohtaista sairaushistoriaa.

Myös raha on aihe, johon en sukeltaisi kovin syvälle ensimmäisillä enkä vielä toisillakaan treffeillä: palkkataso tai käsilaukun arvo eivät olet aiheita, jotka sopisivat keskusteluun, ellei halua antaa itsestään poikkeuksellisen pinnallista kuvaa. Pätee myös negatiivisesti: jos toinen valitsee ruokalajinsa sen perusteella, missä on paras hinta-määräsuhde ja kommentoi jatkuvasti, kuinka kallista kaikki on, se on ainakin itselleni melkoinen turn-off.

Politiikka ja uskonto ovat aiheita, jotka ovat mielestäni sen verran olennaisia, että niistä voi hyvin keskustella jo alkuvaiheessa, jos juttu tuntuu sujuvan muuten, mutta tietynlainen hienovaraisuus on hyvä pitää mielessä. Ennen kuin tietää toisen uskonnollista tai poliittista taustaa ja ajatusmaailmaa, ei kannata naureskella kokoomusnuorille, vihervassareille tai lestadiolaisille – enkä toki sano, että pilkkaaminen kannattaisi myöhemminkään. Ylipäätään negatiiviset kommentit muista ihmisistä, kohdistuivatpa ne sitten ulkonäköön, ajatusmaailmaan tai tekoihin, on parempi pitää itsellään. Pätee elämään myös yleensä.

Ehkä ilmeinen mutta silti mainitsemisen arvoinen tabu ensimmäisillä treffeillä on myös seksi. Itse jättäisin treffit hyvin todennäköisesti viimeisiksi, jos toinen alkaisi äkkiä udella mieltymyksiäni, kokemuksiani ja toiveitani tai kertoa omistaan, vaikka sitten kuinka asiallisessa sävyssä tahansa. Tästä aiheesta useimmilla ei ole tapana puhua ihmisille, joita ei tunne hyvin, ja tähän joukkoon lukeutuu ehdottomasti myös ensimmäisten treffien deittikumppani.

Q: Mikä on sopiva aika ottaa yhteyttä treffien jälkeen?
A: Milloin vain, jos treffit ovat olleet onnistuneet. "Kolmen päivän sääntö" (ts. toiseen tulisi ottaa yhteyttä vasta kolme päivää ensimmäisten treffien jälkeen) ja muut vastaavat viritykset ovat täyttä huuhaata. Silloin kun treffit ovat onnistuneet, toiselle on sallittua ja suotavaakin laittaa viestiä vaikka jo samana iltana tai viimeistään seuraavana: onnistuneimmilla treffeilläni seuraavat tapaamiset on usein sovittu jo hyvinkin pian, ja jos treffeistä ehtii kulua puolikin viikkoa ilman että kumpikaan sanoo toiselleen mitään, tulkitsen sen yleensä merkiksi siitä, ettei kiinnostus sittenkään ole kovin suurta puolin tai toisin. Jos siis tekee mieli ottaa yhteyttä toiseen – ota!


Onnea siis matkaan ja hauskoja treffejä! Jäikö mieleen vielä muita kysymyksiä tai oletko eri mieltä vastauksista? Kerro se kommenteissa!


CC-kuva täältä, täältä, täältä, täältä ja täältä.