Hupsheijaa, bloggaaminen on taas jäänyt vähemmälle. Vilpittömät pahoitteluni! Voisin väittää, että viime aikoina suhteet eivät vain ole olleet päällimmäisenä mielessäni, mutta valehtelisin – minä kun olen sitä ihmistyyppiä, jolla suhteet ovat mielessä aina, olipa mitään sitten meneillään tai ei.
Mitään merkittävämpää ei kuitenkaan ole tapahtunut. Elokuun puolella vietin tupareitani, joissa paikalla oli tuttu kolmikko Sijoittaja, Vakitapaus ja Suomenruotsalaisherra. Ilta meni mukavasti ja leppoisasti, boolia kului ja kaikki tuntuivat viihtyvän. Kun matka jatkui keskustan tanssipaikkaan, Sijoittaja ja Suomenruotsalaisherra jatkoivat omille teilleen ja Vakitapauskin löysi muuta puuhaa (lue: naisen) ilmeisen nopeasti. Siitä sisuuntuneena päätin itsekin toimia ja sain seurakseni mukavan oloisen, ilmeisesti aasialaistaustaisen miehen. Vähän tanssailtiin ja pussailtiin, mutta jossain vaiheessa hakeuduin takaisin kavereideni pariin ja tunnustin, että jatkoja ei tule – olin jo tarjonnut yöpaikan kolmelle ystävälleni. En tiedä, olisinko jatkanut samaan suuntaan muutenkaan. Joudun häpeäkseni tunnustamaan, että edes miehen etunimi ei jäänyt päähän.
Tupari-illan jälkeen olen selannut tuttuun tapaan Tinderiä ja elätellyt turhaa toivetta siitä, että unelmien mies ilmestyisi nettideittipalstojen uumenista. Yhdenlaisen edistysaskeleen olen sentään ottanut: ensimmäistä kertaa olen rohkaistunut aloittamaan Tinder-keskusteluja myös itse. Ilmeisen tuloksekasta hommaa, sillä avaukseni johti kaksiinkin treffeihin erään islantilaismiehen kanssa. (Siitä lisää myöhemmin.)
Muuten on kuitenkin pitänyt hiljaista. Lukiotuttu lähettelee edelleen viestejä ehkä vähän useammin kuin omasta mielestäni olisi tarpeellista, mutta sävy on tulkittavissa kaverilliseksi. Vanhempiin on-off-tapauksiin törmään nykyään niin harvoin, että vaikka yhteiset juhlat voisivat mahdollisesti johtaa johonkin, en pääse ottamaan asiasta selvää. Nappisilmän kanssa emme lopulta koskaan järjestäneetkään viimeisiä treffejä ennen hänen lähtöään vaihtoon Itä-Eurooppaan, ja nyt on myöhäistä. Brittimies lähetti minulle hiljattain kortin, mutta emme enää tunne toistemme arkipäiväisiä käänteitä. Se kirpaisee, vaikka päivä päivältä hieman vähemmän.
Vanhoja blogimerkintöjä lukiessani huomaan, että aikanaan sinkkuelämässäni kului tuskin kahta tai kolmea viikkoa ilman minkäänlaista säpinää. Voin kertoa, että tilanne on muuttunut. Yhä useammin huomaan istuvani yksin kotona, katsovani tv:stä jotain täysin turhaa ja miettiväni, että nytkin voisin olla treffeillä. Nytkin voisin keskustella hyvän ruuan ääressä, istua lasillisilla, katsoa tätä joutavanpäiväistä elokuvaa jonkun kainalossa ja haukkua yhdessä päänäyttelijän ilmeetöntä suoritusta.
Syyskuussa tuli täyteen vuosi sinkkuutta. Vuosi erosta Opettajan kanssa, ja olen jo melkein unohtanut, millaista oli olla yhdessä jonkun kanssa. Opettajakin on melkein kadonnut mielestäni. Vuoden aikana emme ole olleet yhteydessä millään tavalla. Ei yhtäkään viestiä, satunnaista kohtaamista, edes Facebook-tykkäystä. Hän katosi elämästäni täysin, kerralla ja kokonaan. Ehkä hyvä niin. Nopea viilto sattuu vähemmän.
Vaikka saatan kuulostaa lannistuneelta, sitä en toki ole. Rakkausrintamalla on hiljaista, mutta muuten elämässä menee varsin mukavasti. Töitä riittää, kotona on mukavaa, illat ja viikonloput täyttyvät mielenkiintoisista tapatumista. Olen liittynyt kuntokeskuksen jäseneksi, alkanut harrastaa liikuntaa ja iloinnut kauniista syksystä ja pimenevistä illoista.
Viime viikkoina suurimpia ilonaiheitani on ollut ystävyyteni Konsulttikaverin kanssa. Olen maininnut hänet ennenkin: läheisin miespuolinen ystäväni, mies, jonka kanssa minulla ei koskaan ole ollut pienintäkään juttua. Viimeisen kuukauden sisällä olemme käyneet useammankin kerran elokuvissa, istuneet tuopin ääressä, kulkeneet öisiä katuja ja ihmetelleet elämää viideltä yöllä laiturilla istuen, kaupungin valoja katsellen. Olemme olleet läheisiä jo vuosien ajan, mutta nyt olemme jotenkin ajautuneet entistä tiiviimmin yhteen. Harvassa ovat ihmiset, joiden kanssa tulisi pohdittua syvällisesti ihmissuhteita, rakkautta, perhettä ja unelmia – mutta hän on yksi heistä. Välillä ajatuksemme osuvat niin hämmentävän hyvin yhteen, etten voi olla pohtimatta: Miksi meillä ei ole koskaan ollut mitään juttua?
Kuten sanottu, ajatuksemme tosiaan kulkevat samoja polkuja, sillä muutama viikko sitten hän itse esitti minulle täsmälleen saman kysymyksen. Jotakin suhteestamme kertoo, että pystyimme keskustelemaan ihan asiallisesti siitä, miksi välillemme ei ole koskaan kehkeytynyt mitään. Selityskin saatiin: kumpikaan ei vain ole ihastunut toiseen. Niin yksinkertaista, niin helppoa. On hirvittävän lohdullista, että elämässäni on yksi mies, jonka voin luottaa kulkevan rinnallani vielä pitkään.
Ihastuksia tulee ja menee. Ystävyys pysyy.
