sunnuntai 14. helmikuuta 2016

Stalkkaajan alku

Heipähei! Gradukiireet painavat edelleen päälle siinä määrin, että blogi on jäänyt harmittavan vähälle huomiolle – viimeisen puolen vuoden postaukseni ovat olleet lähinnä henkilökohtaisia päiväkirjamerkintöjä, eivät niinkään yleisempiä ja lukijoiden kannalta kenties mielenkiintoisempia pohdintoja deittailusta tai ihmissuhteista. Parannan luultavasti tapani siinä vaiheessa kun maisterin paperit ovat viimein kädessä, mutta siihen asti luvassa on kaikella todennäköisyydellä lähinnä satunnaisia päivityksiä keskeisimmistä ihmissuhdekäänteistäni. Paljon niitä ei ole viime aikoina ollut, mutta jotain sentään!

Viime merkinnässäni hehkuttama Ruotsalaismies on edelleen laitellut viestejä silloin tällöin, mutta mitenkään tiiviissä ja jatkuvassa kanssakäymisessä emme ole. En laita suurempaa toivoa tähän juttuun, mutta mielen pohjukoilla kutkuttelee tieto siitä, että mies on tulossa takaisin kaupunkiin toukokuussa. Totta puhuen olemme jo sopineet tarkan päivän ja kellonajankin seuraavalle tapaamisellemme – hehkutin saaneeni viimein oman saunavuoron, jolle Ruotsalaismies kutsui itse itsensä. Sopiihan se! Toukokuuhun on kuitenkin vielä aikaa, joten mitä vain voi vielä käydä ennen sitä.



Vähän toisenlaista kanssakäymistä on puolestaan edustanut kaikkien aikojen ensimmäinen nettideittikumppanini Rokkipoju, jonka kerroin kokeilleen booty call -onneaan ennen joulua. Joitakin viikkoja sitten päätin palata asiaan ja sain kuulla, että sama teema kiinnostaisi edelleen. Viesteissään Rokkipoju teki varsin selväksi kanssakäymisemme laadun: viime viikkoina saamani viestit ja linkit ovat laittaneet korvat punoittamaan pahemman kerran. Casual sex, no strings attached oli niin selvä viesti, ettei sitä tarvinnut lausua edes ääneen. 

Mikäs siinä. Olen jo aikoja sitten päässyt yli omasta ihastuksestani, mutta pidän miestä edelleen ihan kivana tyyppinä, joten pikaisen tilannearvion perusteella päättelin, että ei siinä mitään menetäkään. Viimeisen kolmen viikon aikana Rokkipoju on käynyt kylässä kahdesti. Päiväkahveilla. Ei turhaa small-talkia tai hempeilyä: suoraan asiaan ja veks. Oma fiilikseni on lähinnä huvittunut. Ihan hauskaa vaihtelua, mutta rehellisyyden nimissä elämäni ei muuttuisi yhtään miksikään, vaikka miehestä ei jonain päivänä enää kuuluisikaan. Niin kauan kuin molemmat ovat sinkkuja, voin kuitenkin laitella viestejä takaisin ja pedata sängyn visiittiä varten vain pedatakseni sen uudestaan hieman myöhemmin.



Aivan toisenlaista tunnepuolta on päässyt edustamaan mahdoton iki-ihastukseni Sijoittaja. Mitään konkreettista ei ole tapahtunut, mutta alkuvuonna välimme ovat taas saaneet lämpimämpiä sävyjä, tai niin ainakin kuvittelen. Tammikuussa satuimme samoihin bileisiin, joissa hengasimme yhdessä melkein koko illan ajan – aina siihen saakka, että join enemmän kuin olisi kannattanut ja vetäydyin  kokemaan pientä välikuolemaa. Kun siitä selvisin, koko paikka oli jo hiljainen ja Sijoittaja poistunut paikalta. No, enpähän ainakaan jäänyt roikkumaan perään. 

Seuraavan kerran näimme tasan viikko sitten. Jälleen juhlat, jälleen satuimme samaan seurueeseen pitkin iltaa. Viideltä aamulla väsy alkoi viedä minusta voittoa. Laitoin takin päälle ja lähdin vielä hyvästelemään paikallaolijoita, mutta jostakin käsittämättömästä syystä jäinkin keskustelemaan Sijoittajan kanssa. "Käsittämättömästä" siksi, että keskustelu ei perinteisesti ole ollut kanssakäymisemme vahvin puoli. Fyysinen vetovoima toimii minuun hämmästyttävän voimakkaasti siihen nähden, etten yleensä keksi paljoakaan sanottavaa Sijoittajalle. Nyt kuitenkin keskustelimme politiikasta ja filosofiasta, aiheista, joita luulin miehen pääsääntöisesti karttelevan. Kun kello alkoi lähestyä kuutta, väittelimme yhteiskuntamuodoista ja puolueuskollisuudesta, kyynisyydestä ja naiiviudesta, ihmisen hyvyydestä ja pahuudesta. Yhtä syvillä vesillä en Sijoittajan kanssa ole ennen käynyt, ja hetken aikaa ehdin pohtia, voisiko ilta vielä johtaa johonkin. Sitten paikalle sattui yhteinen kaverimme, joka alkoi keskustella Sijoittajan kanssa mistäpä muustakaan kuin – sijoittamisesta. Siihen minulla ei ollut mitään lisättävä, ja lopulta päätin vain hyvästellä molemmat ja suunnata taksitolpalle ja kotiin. 

Täysin sattumalta kohtasimme kuitenkin vielä toissa yönä. Olin kollegoideni kanssa istumassa iltaa karaokebaarissa, kun satuin vilkaisemaan ulos ikkunasta. Hämmästykseni oli melkoinen, kun juuri samalla hetkellä ohi astelivat Sijoittaja ja Vakitapaus kolmannen kaverinsa kanssa. Miehetkin huomasivat minut, ja siinä vaiheessa iltaa automaattinen reaktioni oli syöksyä kadulle halaamaan heitä ja kyselemään suunnitelmista. Miehet olivat matkalla viereiseen baariin, vain parinkymmenen metrin päähän. Toivotin hyvää iltaa ja jatkoin kollegoideni luo, mitäpä muutakaan olisin voinut. 

Ilta oli erinomaisen hauska, mutta koko ajan päässä kaihersi ajatus: pitäisikö kuitenkin vaihtaa viereiseen paikkaan? Miehet olivat ohimennen heittäneet jotain aiheesta, mutta satuin tietämään, että erityisesti Vakitapaus on aina isku päällä eikä välttämättä suuremmin ilahtuisi saapumisestani – ja mistäpä minä tiesin, vaikka Sijoittajallakin olisi ollut siinä vaiheessa iltaa jo joku kiikarissa. Jäin siis karaokebaariin, kunnes kolmen jälkeen hain takkini ja siirryin kadulle. 

Seuraava puolituntinen oli omalta kannaltani kaikin tavoin säälittävä ja epätoivoinen. Baarin edustalta näki viereisen baarin sisäänkäynnin, joten sain loistoajatuksen: voisin jäädä seisoskelemaan oman baarini eteen valomerkkiin saakka ja tarkkailla, tuleeko Sijoittaja ulos. Saadakseni toimintani näyttämään vähän vähemmän stalkkaamiselta keksin jo hyvän peitetarinan. Toisen baarin edustalla oli taksitolppa, joten oli täysin luonnollista pysähtyä selailemaan kännykkää ja katsomaan, vieläkö pääsisin kotiin bussilla vai pitäisikö ottaa taksi. 

Ilta ei ollut kovin kylmä, joten minä tosiaan otin ja seisoin baarin edessä puoli tuntia selailemassa kännykkää. Välillä ohitse kulkevat miehet koettivat ottaa katsekontaktia, tietysti turhaan. Kenen tahansa mukaan en lähtisi. Valomerkki tuli, väkeä virtasi ulos. Ei kuitenkaan ketään etsimästäni seurueesta. Kahtakymmentä vaille neljä tajusin viimein ottaa jalat alleni ja napata taksin. Ihmisiä poistui yhä baarista, mutta seisoskeluni alkoi tuntua tyhmältä itsestänikin. Kotiin päästyäni suuntasin suoraan sänkyyn meikit naamassa. Aamu oli hidas, hitaampi kuin jos olisin tajunnut lähteä kotiin heti kolmelta.

Jälkeenpäin ajatellen ihan hyvä, että en törmännyt miehiin. Kaikella todennäköisyydellä yritykseni olisi näyttänyt juuri niin säälittävän läpinäkyvältä kuin mitä se tietysti olikin. Huonoimmassa tapauksessa Sijoittaja olisi ilmestynyt uloskäynnille nainen käsipuolessaan, ja sitä en missään tapauksessa olisi halunnut jäädä todistamaan.



Tänään vietetään ystävänpäivää. Suunnitelmani ovat mitä romanttisimmat: aion hengailla koko päivän kotona raidallisessa yömekossa, pestä pyykkiä ja kirjoittaa gradua. Olen jokseenkin kiitollinen siitä, että suomalaisessa ystävänpäivässä kyse on myös ystävyydestä, ei pelkästään rakkaudesta. Ystäviä olen tällekin viikonlopulle ehtinyt nähdä, mutta olisi kauheaa joutua tuntemaan huonoa omaatuntoa siitä, että illalle ei olekaan sovittu treffejä.

Ahdistusta lieventää tietysti myös se seikka, että huomiselle on kuin onkin luvassa treffit. Pitkästä aikaa lupaavan oloinen löytö Suomi24:stä: fiksun ja keskustelutaitoisen oloinen tyyppi, joka on Instagram-profiilinsa perusteella kiinnostunut sisustamisesta, ruuanlaitosta, matkustelusta ja valokuvaamisesta. Paperilla en totta puhuen keksi miehestä oikeastaan minkäänlaista vikaa, mutta kuten hyvin tiedetään, vasta live-tapaaminen kertoo totuuden.

Peukut pystyyn ja sormet ristiin – mistäpä tiedän, vaikka tapaisin huomenna elämäni miehen! Sitä odotellessa jatkan pyykkikoneen täyttämistä ja haaveilua mahdottomista tapauksista.

CC-kuvat Flickr-käyttäjiltä Sally CrossthwaitePison Jaujip ja Sunchild57.