Parhaassa seurassa

Tänä aamuna heräsin osoitteesta, josta en uskonut enää herääväni. Vieläkin vähän huimaa ja hykerryttää. Sattuu nimittäin olemaan niin, että tässä kaupungissa ei ole yhtäkään toista miestä, jonka vierestä mieluummin löytäisin itseni. 

Eilisiltana vietettiin juhlia, joissa oli vanha tuttu porukka. Blogissa vilahtaneista miehistä paikalla olivat muun muassa Suomenruotsalaisherra, Vakitapaus – ja saavuttamaton iki-ihastukseni Sijoittaja. Booli maistui, tanssilattia täyttyi. Juttelin pitkään Suomenruotsalaisherran kanssa, vaihdoin kuulumiset Vakitapauksen ja Sijoittajan kanssa ja etsin sopivaa tasapainoa täytekakun ja gin tonicin välillä. Illan kuluessa Suomenruotsalaisherra jatkoi toisiin juhliin ja puoliltaöin Vakitapauskin katosi paikalta. Pikkutuntien kuluessa huomasin päätyväni jatkuvasti Sijoittajan seuraan – ja ehkä vähän toisinkin päin. Hän tarjosi juoman, piteli ohimennen kättä selälläni, vilkaisi silmiin tanssilattialla ja  herätti kysymyksen, jota en ollut uskaltanut kysyä itseltäni aikoihin: voisiko tässä sittenkin olla vielä jotain?

Puoli viiden maissa Sijoittaja totesi, että taitaa olla aika lähteä nukkumaan ja kysäisi ohimennen: mites sä? Ulko-ovella sain suudelman ja yökutsun, jota olin odottanut melkein kahden vuoden ajan. 

Aamuaurinko sarasti jo taivaanrannassa, kun kuljimme kaupungin tyhjiä katuja pitkin tuttuun osoitteeseen. Olisitko vielä löytänyt tänne? Sijoittaja kysyi. En välttämättä, minä valehtelin. 

Yö – tai oikeastaan aamu – oli juuri niin ihana kuin ajattelinkin. Sijoittajalla on minuun hassu fyysinen vetovoima, joka saa hakeutumaan lähelle aivan toisella tapaa kuin satunnaisissa yövierailuissa yleensä. Juttelemme niitä näitä sen verran kuin hyvä on jutella, mutta pohjimmiltaan kemia ei perustu niinkään keskusteluyhteyteen tai yhteiseen ajatusmaailmaan kuin puhtaaseen tunteeseen: juuri tässä, juuri tämän ihmisen vieressa on hyvä olla juuri nyt. 

Vaikka olen viettänyt öitä monissa osoitteissa, samanlaista tunnetta minulla ei yleensä synny kuin vakavammassa suhteessa, jos siinäkään. Ei tarvitse miettiä, voiko tulla lähelle, voiko silittää poskea tai tulla kainaloon. Kaikki vain tapahtuu. Kenenkään muun vieressä olo ei ole yhtä turvallinen, yhtä varauksettoman rakastettu. Kukaan muu ei noin vain tartu leukaan, katso silmiin ja hymyile. Hengitys salpautuu vieläkin pelkästä ajatuksesta.

Kaikki tämä siitä huolimatta, että meistä kumpikin tietää hyvin, että suurempaa suhdetta ei tule koskaan syntymään. Seuraavaan kertaan voi hyvin mennä taas kaksi vuotta, jos seuraavaa kertaa ylipäätään tulee. Olen oppinut hyväksymään ajatuksen, iloitsemaan niistä harvoista hetkistä jotka itselleni saan. 

Yö Sijoittajan kanssa on täyttänyt hellyyskiintiöni taas hetkeksi paremmin kuin mikään. Samalla se saa pohtimaan: onko jossain olemassa ihminen, jonka kanssa kaikki yöt voisivat olla samanlaisia? Joku, jonka kanssa fyysinen vetovoima toimisi yhtä taianomaisesti mutta jonka kanssa myös keskusteluyhteys löytyisi heti ja joka haluaisi sitoutua, jakaa satunnaisten öiden lisäksi yhteisen arjen?

Toisinaan olen miettinyt, olenko liian nirso, jätänkö liian helposti jutun sikseen jos kaikki tuntuu vain "ihan kivalta". Ehkä toistan itseäni, mutta tällaisen yön jälkeen tajuan taas, ettei muuta vaihtoehtoa ole. Kun tiedän, miltä yhdessäolo parhaimmillaan tuntuu, kuinka hirvittävän kokonaisvaltainen ihastuksen ja hellyyden tunne voi olla, on mahdotonta tyytyä mihinkään muuhun. 

Vaikka en yleensä ole erityisen taipuvainen uskomaan hormonien, feromonien, biologian ja geenien vaikutukseen suhdeasioissa, olen joutunut myöntämään yhden tosiasian. On olemassa kolme miestä, joiden tuoksun muistan. Sijoittaja on heistä yksi. 

Kesäyön treffit

Aikamoista aaltoilua tämä elämä. Toissapäivänä voivottelin, että mitään ei tapahdu eikä yhtäkään miestä ole näköpiirissä. Koko eilisillan vietinkin sitten treffeillä, ja uskaltaisinpa väittää, että aika onnistuneilla sellaisilla.

Treffikumppanina oli viimeisin lukio- ja Tinder-tuttavuuteni, jonka kaikesta kliseisyydestä välittämättä olen päättänyt nimetä tässä blogissa Nappisilmäksi. Mies oli käymässä asuinkaupungissani, ja viestittelin hänelle, että oma aikomukseni oli lähteä loppuviikoksi mökkeilemään. Kysymys tulikin nopeasti: vieläkö ehtisimme nähdä? 

Onneksi ehdimme. Kesäilta oli lämmin, vaikka aurinko piiloutuikin pilvien taa saman tien kun palasimme kaupasta ja istahdimme puistonpenkille juomaan olutta ja juttelemaan. Etukäteen minua hieman jännitti, olisiko meillä vielä puhuttavaa: kuten aiemmin sanoin, viestittelymme ei ole saumattoman sujuvaa enkä ole aivan tottunut miehen tiiviiseen ilmaisutyyliin. Onneksi huoli oli tälläkin kertaa aiheeton. Kasvokkain puhuttavaa kyllä riitti, ja paljon. 

Kun ottaa huomioon, kuinka vähän olemme olleet tekemisissä, puheenaiheet olivat varsin lennokkaat. Keskustelimme yhtä lailla niin koulutuksesta kuin islamismista, alkoholikulttuurista kuin matkailusta. Puhuimme tulevaisuudesta, mietimme mitä elämältä haluamme. Salaa minua ilahdutti erityisesti se, että Nappisilmä aloitti useammankin lauseen toteamalla: "Jos minulla joskus on lapsia, niin..." Havainto: ei sitoutumiskammoa – ajatus perheestä joskus tulevaisuudessa ei saa miestä juoksemaan karkuun. Ei tietenkään ajankohtainen seikka juuri tällä hetkellä, mutta hyvä tietää.

Puistosta jatkoimme syömään ja vielä ulos yksille, kunnes sade pakotti harkitsemaan muita vaihtoehtoja. Jotenkin sain päähäni ehdottaa, että käymme minun kämppäni kautta ja haemme sateenvarjon ja kylmää juotavaa. Sain kiitellä itseäni loman aikana vallinneesta kodinlaitto- ja siivousvimmastani. Kämppää ei tarvinnut hävetä. 

Matkamme ei kuitenkaan päättynyt vielä luokseni: jatkoimme lähipubiin ja sieltä viimeiseen paikkaan, jossa juomat vaihtuivat jo alkoholittomaan versioon. Tässä vaiheessa treffit olivat kestäneet reilut kuusi tuntia, ja kello alkoi käydä vaativaksi. Miehen viimeinen bussi lähtisi puoli kahdelta, ja siihen oli tyytyminen. 

Pysäkillä halasimme tiukasti ja sovimme näkevämme vielä. Yöllä sain viestin, jossa Nappisilmä sanoi illan olleen mukava. Olin samaa mieltä.

Tässä vaiheessa kaikki näyttää hyvältä. Nappisilmä on edelleen ihan yhtä hauska ja fiksu kuin muistinkin, ja melkein vielä paremman näköinen. En tiennytkään tykkääväni kihartuvista hiuksista niin paljon. 

Kaksi seikkaa jäävät kuitenkin vielä mietityttämään: toistaiseksi mies ei ole osoittanut kiinnostusta suoraan, välillämme ei ole ollut mitään halausta suurempaa kontaktia. Kohteliaan hienovaraista etenemistä vai epäröintiä? En tiedä. 

Toinen seikka on se, että Nappisilmä polttaa, ainakin silloin kun on ottanut olutta. Joskus olen pitänyt suhdettani tupakointiin hyvin ehdottomana: minähän en sellaista katsele! Nyt olen kuitenkin joutunut miettimään, onko se minulle perustavanlaatuinen kynnyskysymys. Ei välttämättä.

Ja niin. On tässä kolmaskin ongelma, suurempi kuin mikään muu. 

Nappisilmä lähtee pian vaihtoon Itä-Eurooppaan. Syksyksi tai koko vuodeksi, aika on vielä auki. Pitkäksi aikaa joka tapauksessa. Ehkä liian. 

Yritän siis hillitä itseni, olla innostumatta liikaa. Varautua siihen, että tämä juttu saattaa päättyä, ennen kuin ehtii kunnolla alkaakaan.

CC-kuvat täältä, täältä ja täältä. 

Melkein onnellinen

Kesäloma – mikä ihana tekosyy. Jäin lomalle perjantaina, ja rankan vaikkakin palkitsevan työkesän jälkeen olen antanut itselleni luvan nauttia kesästä, auringosta, vapaudesta. Gradu häämöttää viikon ja seuraavankin to do -listalla, mutta parin päivän ajan olen vain ollut ja mennyt, nähnyt ystäviä, laittanut kotia ja tehnyt juuri sitä mitä eniten tahdon tehdä. 

Perjantaina istuin kotona ja katsoin Netflixiä yöhön asti hyvällä omallatunnolla. 

Lauantaina pyöräilin keskustaan, ostin ilahduttavan värisiä kesäkukkia ihan vain itselleni ja kokeilin kavereideni kanssa uutta seikkailupuistoa. Lihaksissa tuntuu edelleen. Menisin uudestaan koska vain.

Illaksi suuntasin juhliin, jossa paikalla olivat myös vanhat tutut Sijoittaja ja Suomenruotsalaisherra. Mukavia keskusteluja, rentoa yhdessäoloa, yöksi yksin kotiin. Sijoittajan kanssa olemme löytäneet jonkinlaisen kohteliaan kaverillisen keskusteluyhteyden. Suomenruotsalaisherra tapailee ilmeisesti tätä nykyä toista tuttavaani, mutta yllättäen tulemme toimeen paremmin kuin aikoihin. Ei turhaa jännitystä tai säätämistä, pystymme vitsailemaan ja tilaamaan yhteisen pitsan. Pöydässä satuin miehen ja tämän uuden kumppanin väliin, eikä tilanne ollut niin kiusallinen kuin olisin kuvitellut. 

Totuus on, että olin silti salaa tyytyväinen, etteivät nämä kaksi lähteneet yhtä matkaa kotiin. Totuus on, että lähtisin yhä itse miehen mukaan, jos yökutsu koskaan kävisi. 

Heräsin seuraavaan aamuun mieli kirkkaana. Ostin keittiöön retroradion, kävin läpi piirongin päälle kerääntyneitä lehtiä ja kävin lenkillä. Tein uuniperunoita ja savulohta ja ostin jälkiruuaksi suosikkijuustojani, viikunahilloa ja kirsikoita. Mielessä käväisi, että ateria olisi ollut mukavampi jakaa jonkun toisen kanssa, mutta sysäsin ajatuksen sivuun. Katsoin lisää Netflixiä. Alan olla aika koukussa How I Met Your Motheriin. 

Ensimmäinen varsinainen lomapäivä käynnistyi puhelinsoitolla: teinivuosista saakka tuntemani kaveripoika oli käymässä kaupungissa ja ehdotti lounasta. Oli ihanaa jutella pitkästä aikaa ja huomata, että puhuttavaa on, vaikka emme ole nähneet kahdestaan vuosiin. Kun kaveripoika jatkoi matkaa saaristoon, minä suuntasin suosikkipuistooni meren rannalle. Ostin tötteröjäätelön ja  katselin meressä lipuvia veneitä ja puistossa kierteleviä turisteja. Luin Tove Janssonin elämäkertaa, annoin tuulen sekoittaa hiukset ja tunsin todella olevani lomalla. Kotona sain viimeinkin laitettua paikalleen jatkojohtolistat ja kasteltua kituvat viherkasvini. 

Kaikki oli hyvin, oikein hyvin. Hymyilin koko päivän itsekseni, olin selittämättömällä tavalla seesteisen onnellinen. 

Samaan aikaan tuttu tyhjyys on kuitenkin taas täällä. On kesäloma, viimein yli kahteenkymppiin kipuavat lämpöasteet, kaunis koti, jääkaappi täynnä hyvää ruokaa ja halu jakaa tämä kaikki jonkun muun kanssa. Eikä ketään, ei yhtään ketään. 

Viimeisimmän treffikumppanini Nappisilmän kanssa olemme vaihtaneet viestejä. Hän on jälleen kaupungissa. Silti emme edelleenkään ole nähneet. 

Tinderissä on hiljaista, Suomi24:ssa ja OkCupidissa niin täydellisen epäsopivia miehiä että harkitsen vakavasti profiilini piilottamista. 

Brittimies on käynyt ajatuksissani enemmän kuin pitkiin aikoihin ja laittanut viestejä harvemmin kuin koskaan ennen. Olemme vielä yhteyksissä, mutta hyvä jos pari kertaa kuussa. Kaipaan keskustelujamme, kaipaan Brittimiehen pitkiä viestejä. Hänen hyvänyöntoivotuksiaan ja pieniä arjen havaintojaan, tunnetta siitä että tunnemme toisemme paremmin kuin moni muu. Hieman yllättäen tajusin, että vuoteen tai ehkä pariinkaan en ole ollut keneenkään ihastunut niin paljon kuin häneen. Kenenkään muun viestit eivät ilahduta yhtä paljon, kukaan muu ei saa minua hymyilemään pelkästään parilla sanalla. 

Vaikka viestimme ovat edelleen kauniita ja lämpimiä, pelkään, että tämä kaikki on hiljalleen hiipumassa pois. Ajatus sai minut viime yönä kyyneliin, ihan yhtäkkiä ja ennalta-arvaamatta. 

Olen ruvennut tykkäämään Tinderissä jokaisesta brittimiehestä. 

Ei se paljoa korvaa. Eihän se mitään korvaa. 

Puoleen vuoteen en ole herännyt minulle aidosti tärkeän ihmisen vierestä. Se kirpaisee. 

CC-kuvat täältä ja täältä.