Pahinta on epävarmuus

Jos on yksi tunne, joka Tinder-deittailussa surettaa ja ahdistaa, se on alkuvaiheen epävarmuus: hiljaa hiipivät pahat aavistukset ja kalvava epätietoisuus siitä, mitä toinen osapuoli tekee, ajattelee ja tuntee. Vaihe, jossa onnistuneiden treffien ilo ja odotus muuttuu hiljalleen vatsanpohjalla lymyäväksi sykkyräksi, harmaaksi ja muodottomaksi peloksi siitä että toinen ei olekaan yhtä ihastunut kuin itse.

Siinä tilanteessa nimittäin ollaan taas. Juttu menee näin: 

Ranskalaismieheltä saatujen pakkien jälkeen sisuunnuin ja aktivoiduin jälleen Tinderissä. Vain pari päivää myöhemmin sain kiinnostavan matchin: tyypin, jonka tunnen etäisesti opiskelijavuosilta, jonka kanssa olemme vaihtaneet ehkä joskus pari sanaa mutta emme koskaan tutustuneet sen enempää. Olin luullut, että hän on varattu mutta eipä ollut enää, ja kun sain häneltä vielä samana iltana viestin, sisällä läikähti aivan eri tavalla kuin täysin tuntemattoman ihmisen aloittaessa keskustelun.

Huomasin nopeasti, että juteltavaa tuntui riittävän. Meillä on taustallamme paljon samankaltaisia harrastuksia ja yhteisiä ystäviä, ja hyvin nopeasti minulle syntyi tunne siitä, että arvomaailmassamme ja ajatuksissamme on paljon jaettua. Keskustelu siirtyi nopeasti Tinderistä WhatsAppiin, ja pian huomasin avautuvani hänelle lapsuudestani, harrastuksistani, menneiden vuosien intohimoista ja meneillään olevasta lukuprojektistani. Viikonloppukiireiden vuoksi treffit saatiin sovittua vasta seuraavalle viikolle, ja mies lupasi tuoda saman tien kiinnostavan kirjan lainaan. 

Kirjan lainaan, ekoilla treffeillä! Tämähän on siitä jännittävä ehdotus, että siihen sisältyy väistämättä se oletus, että tapaamme vielä toistekin. Olin ihastuksissani. 

Treffit olivat onnistuneet, mitään muuta en voi väittää. Mies oli miettinyt tapaamispaikkamme huolella, panostanut iltaan: tapasimme viihtyisässä tapaspaikassa, jaoimme herkullisia pieniä annoksia, otimme lasit viiniä ja vielä cocktailit. Koska kummallakaan ei ollut kiire, jatkoimme läheiseen olutkuppilaan eikä minua hetkeäkään ehtinyt häiritä, että paikka oli typötyhjä – niin paljon keskusteltavaa tuntui riittävän. Hauskoja pieniä yhteensattumuksia oli paljon. Kävi ilmi, että me olimme kirjoittaneet samat yo-aineet, intoilleet nuoruudessamme fantasiakirjoista, olleet molemmat hieman nörttejä – ja kuitenkin aktiivisia opiskelijapiirien sosiaalisessa elämässä. 

Muutenkin mies oli kerrassaan loistotyyppi. Hän heitteli historiallisia anekdootteja, kertoili nuoruusvuosistaan, oli juuri sellainen älykäs, seurallinen ja pohjimmiltaan kiltti, lämmin ja hyväntahtoinen mies, jollaista olen etsinyt. Myös miehen tyyli oli muuttunut vuosien aikana ehdottomasti omaa silmääni miellyttäväksi, ja minulle syntyi hyvin nopeasti tunne siitä, että tahdon tavata toistekin. 

Niin tahtoi kaikesta päätellen hänkin. Treffien päätteeksi puhuimme saman tien jo seuraavasta tapaamisesta, mietimme alustavasti aikatauluja – omien reissujeni vuoksi ehtisimme nähdä uudestaan aikaisintaan viikon päästä, mutta eipä siinä mitään. 

Treffien jälkeen jatkoimme tiivistä viestittelyä. Päivien kuluessa olen kuitenkin ollut huomaavinani, että jotain on tapahtunut. Yhtäkkiä minä olen se, joka kirjoittaa pidempiä viestejä, joka tarjoaa keskusteluun syötteitä joihin hän ei tartu. Hän sanoo olevansa väsynyt, menevänsä aikaisin nukkumaan – vihjaa siihen, että päivän viestittelyt ovat nyt tässä. Silti hän on näkyy olleen paikalla WhatAppissa vielä myöhään illalla. Jossain vaiheessa ryhdyimme jo toivottamaan hyviä öitä joka ilta – nyt toivotukset ovat jääneet vähemmälle. Tapaamisemme jälkeen mies on päivittänyt Tinder-tekstiään, panostanut profiiliinsa vaikka ainakaan minun takia siihen ei olisi enää yhtäkään syytä. 

Ja minä tunnen itseni tietysti typeräksi ja vainoharhaiseksi sen vuoksi, että ylipäätään kiinnitän tähän kaikkeen huomiota. Eihän tällä ole välttämättä mitään merkitystä eikä varsinkaan mitään tekemistä minun kanssani. Totta kai Tinder-uran alkuaikoina on hyvä viilata profiiliaan kuntoon. Tietysti kello yhdentoista jälkeen voi käydä WhatsApp-keskusteluja ihan vain kavereidenkin kanssa, enkä mitenkään voi olettaa, että vasta yksien treffien jälkeen viettäisimme kaikki illat viestittelyn pyörteissä. On täysin mahdollista, että tämä kaikki on vain omassa päässäni – että toiset treffit ovat yhtä ihanat kuin edellisetkin, että kaikki menee hyvin. 

Siihen olisi kuitenkin paljon helpompaa uskoa, ellen olisi nähnyt samat merkit jo niin usein ennenkin – ellen olisi seurannut niin monesti, kuinka yöhön asti venyvät viestittelyt kuihtuvat pakollisiksi kuulumisten kyselyksi, miten toisen mielessä pyörii edellinen tai jo seuraava nainen, miten aluksi innostuneen ja ihastuneen oloinen mies sanoa töksäyttääkin, ettei sittenkään näe jutussa kipinöitä. 

Olen alusta alkaen tiedostanut, että tähän liittyy myös sikäli poikkeuksellista painolastia, että mies on eronnut hyvin pitkästä, hyvin vakavasta suhteesta hyvin hiljattain. Hänelle tämä voi olla ensimmäinen kerta Tinderissä, ehkä ensimmäinen kerta deittailumaailmassa ylipäätään. Ja vaikka olen varma siitä, että hänkin viihtyi ekoilla treffeillämme, voi hyvinkin olla, ettei hän ole valmis sitoutumaan yhä vakavasti ja yhtä nopeasti kuin minä itse olen ollut jo kauan aikaa. Ja niin: että hänenlaisellaan miehellä on varaa valita muistakin. 

Se on inhimillisesti täysin ymmärrettävää, mutta kirpaisee henkilökohtaisesti. Kurjinta on, että epävarmuus ruokkii nopeasti itseään. Hyvin äkkiä alan katsoa kaikkia omia toimiani kriittisesti – sanoinko jotain tyhmästi, ovatko viestini liian pitkiä ja puuduttavia, avaudunko liian nopeasti liian henkilökohtaisista asioista tai hölisenkö turhan yhdentekevistä arjen asioista? Vastaanko ulkoisesti ollenkaan sitä, mitä hän on etsimässä? Olenko liian tasainen, liian tylsä, liian paljon tai liian vähän mitä tahansa?

Niin kurjaa kuin se onkin, lopputulos on, että vaikka treffimme olivat ihanat, vaikka niille on sovittu jatkoa ja vaikka olemme jutelleet joka päivä, sisälläni jäytää epävarmuus, joka saa minut ylitulkitsemaan jokaista risahdusta ja rasahdusta. Yritän hillitä itseni, olla pelkäämättä liikaa, olla ihastumatta liikaa. 

Koko viime viikon alun kuljin seesteisessä ihastumisen hattarassa. Yhtäkkiä hattara onkin vaihtunut harmaaksi, painostavaksi pilviusvaksi vaikka mikään ei varsinaisesti ole muuttunut. 

Kunpa tapaisimme jo uudestaan. Pahinta on epävarmuus.

Kuvat: Unsplash.

Älä haaveile liikaa

Viime viikolla sain oppitunnin, joka minun olisi kaiken järjen mukaan olla jo paremmin hallussa: Älä haaveile liikaa etukäteen.

Tapahtui seuraavaa: törmäsin Tinderissä hurmaavaan ranskalaismieheen. Sujuvasti keskustelevaan, fiksuun, omiin silmiini valtavan komeaan, Suomessa jo vuosikausia asuneeseen ja täällä viihtyvään tyyppiin, jolla oli selkeät työkuviot, kiinnostavia harrastuksia ja pieni, suloinen koira.

Kun hän aloitti keskustelun, olin juuri lähdössä reissuun. Juttu kuitenkin luisti, ja ennen kuin huomasinkaan, olimme ryhtyneet lähettelemään selfieitä, koirakuvia, hyvän yön ja huomenen toivotuksia. Puhuimme perheistämme, töistämme, jaoimme arkisia hetkiä ja olimme yhteydessä katkeamatta. Hän kehui kuvia, sanoi kauniita sanoja, flirttaili.

Reissusta palattuamme olimme molemmat kiireisiä, joten ehtisimme tavata vasta viikon lopulla. Keskustelu kuitenkin jatkui ja kerroimme molemmat olevamme innoissamme tapaamisesta. Nopeasti, vääjäämättä, huomasin ihastuneeni.

Ryhtyin haaveilemaan, ryhdyin pohtimaan tulevaisuuttani miehen kanssa, jota en ollut koskaan edes tavannut.

Selvitin hänen työhistoriansa LinkedInistä. 

Googlasin hänen koirarotunsa perinnölliset sairaudet ja keskimääräisen eliniän. 

Miehellä oli tyylikäs olemus. Pitäisiköhän minunkin vähän päivittää vaatevarastoani?

Miten kommunikointi vanhempieni kanssa sujuisi? Tykkäisiköhän mies kalastaa isäni kanssa?

Entä kuinka mielellään ystäväni juttelisivat hänen kanssaan englanniksi? Mitähän sanoisivat, jos toisin miehen syksyllä edessä oleviin suuriin juhliin? Milloin avec pitäisi viimeistään ilmoittaa mukaan?

Eikö meidän olisi kätevintä opetella toistemme kieliä niin, että kerran viikossa hän puhuisi vain ranskaa, minä vain suomea ja opettelisimme ensin ymmärtämään toisiamme?

Jos saisimme lapsia, perisivätkö he hänen tummanruskeat hiuksensa ja tummat nappisilmänsä vai minun piirteeni? Opettaisimmeko heille sekä suomea että ranskaa? Englantia? Olisivatko omat lapseni tosiaan kolmikielisiä? Millaisia kielikerhoja lapsille oli tässä kaupungissa tarjolla?

Voisinko ottaa hänen sukunimensä? Se ei ollut liian vaikea lausua suomeksikaan.

Ja niin edelleen, ja niin edelleen.

Tietysti, totta kai, kaikki se haaveilu oli typerää. Kyllähän minä jos kuka nyt tiedän, että vasta tavatessa näkee, miten kemiat oikeasti toimivat.

Jos minulta kysytään, tapaaminen oli kuitenkin juuri sellainen kuin olin toivonutkin. Mies oli yhtä komea kuin kuvissaan, puhui englantia sujuvammin kuin olin luullutkaan. Meillä oli hauskaa, nauroimme yhdessä, löysimme luonteistamme jännittäviä samankaltaisuuksia ja avasimme elämiämme. Katselin hänen käsiään, hänen kauluspaitansa silitettyä kaulusta, hänen kasvojaan ja tuikkivia silmiään.

Kotimatkalla, kummankin odottaessa kyytiään, mies suuteli minua. Kävelin kotiin hymy korvissa, viestitin sinkkukerhollemme: "Mullakin on nyt lupaava tilanne."

Seuraavana iltana laitoin hänelle kuvan puistokävelyltä. Tiesin, että hän oli tapaamassa kollegoiltaan, kysyin illan sujumisesta. Miehen vastaus oli poikkeuksellisen lyhyt: "Wow, great picture! Yes, I'm seeing my friends now." Yleensä mies vastasi pidemmin, kysyi jotain takaisin, lähetti vielä hyvän yön toivotukset. Ajattelin kuitenkin, että hän on nyt ystäviensä kanssa – ehtisimme jutella aamullakin.

Kun aamulla sitten laitoin jälleen viestiä, näin, että hän oli lukenut sen, mutta ei alkanut kirjoittaa välittömästi vastausta.

Niin pieniä asioita kuin nämä olivatkin, aloin huolestua. Tunsin, että jokin ei ollut niin kuin ennen.

Enkä ollenkaan turhaan. Kun vastaus lopulta tuli, se oli täysin tyhjentävä.

"Hi! I've had a bit of time to think over the weekend and I'm so sorry to lead you on by kissing you on Friday. I had a great time, you were cute and I was a bit tipsy. But I don't feel like this will lead into anything serious. – –"

Ei mihinkään vakavaan. Ei mihinkään vakavaan.

Deittailun surullista arkea: heittää jälleen yhdet tulevaisuuden unelmat menemään ennen kuin mikään koskaan alkoikaan.


Kuvat: Unsplash

Kesän deittejä eli tyhjiä tapaamisia

Koska olen kirjoitellut viime aikoina niin harvakseltaan, en oikeastaan jaksaisi enää muistella kuukausien takaisia treffikumppaneitani, mutta blogin eräänlaisena tarkoituksena on ollut toimia myös oman muistini jatkeena – jotta jokaisesta tapaamisestani ihmisestä jäisi kuitenkin jonkinlainen jälki, jotta Sen Oikean löytyessä osaisin arvostaa sitä, mitä minulla on kaiken etsimisen jälkeen.

Oikeastaan olisi paljon muutakin kerrottavaa, mutta jatketaan kuitenkin vielä kesäisten treffien kertauksella. Jospa tässä hiljalleen päästäisiin nykypäivään ja vähän toisenlaisiinkin kuulumisiin saakka! Jos ei muuta niin ainakin näitä kirjoittaessa huomaan, että olen ainakin yrittänyt tehdä töitä elämäni miehen löytämiseksi, vaikka jo pitkään on tuntunut, ettei sillä saralla tapahdu mitään mainitsemisen arvoista.

51. deittini: herttainen perusinsinööri

Alkukesästä tapasin mukavan insinöörismiehen, jonka kanssa juttu luisti sen verran, että tapasimme useammankin kerran. Kävimme ravintolassa, olimme oluilla, vierailimme ruokatapahtumassa ja lopulta mies kutsui minut kotiinsakin syömään. Elämän raamit olivat periaatteessa kunnossa, ja mies oli hiljattain ottanut kotiinsa kissanpennun – kuinka voisin vastustaa sellaista! Tyyppi olikin hyvin herttainen, hyvä ruoanlaittaja ja selvästi ihastunut minuun. Harmi kyllä en kuitenkaan voi sanoa, että tunne olisi ollut molemminpuolinen. Vaikka mies oli perusfiksu, tuntui, että olemme pohjimmiltaan kiinnostuneita eri asioista. Kun virittelin keskustelua kevään eduskuntavaaleista, hän totesi, ettei seuraa politiikkaa "sillä tavalla", ja kun kiinnitin huomiota tunnetun teoksen pohjalta tehdyn teatteriesityksen mainokseen, hän ei ollut kuullutkaan koko kirjasta. Pieniä juttuja – mutta juuri niitä, jotka minulle itselleni ovat tärkeitä: haluan suhteen, jossa voin keskustella myös muusta kuin arjesta: yhteiskunnasta, historiasta, kirjallisuudesta. En oleta, että toinen tietää kaiken, enhän tiedä itsekään, mutta tietynlainen luontainen uteliaisuus olisi kovasti toivottavaa.

Vaikka mies oli herttainen, romanttisessa mielessä hän oli auttamattoman kömpelö, eikä ehkä niinkään suloisella kuin kiusallisella tavalla. Yhteisen ruokahetken jälkeen istuimme sohvalle katsomaan sarjaa ja hän siirtyi hitaasti lähemmäksi, suuteli minua (ei kovin hyvin) ja rupesi näpräämään paitani vetoketjua auki, vaikka itselleni oli ilmeistä, ettei aurinkoinen iltapäivä, kevyt komediasarja ja toistaiseksi pinnallinen kanssakäymisemme ollut oikea edellytys sellaiselle. Väistin lähestymisen ja ehdotin aurinkoista iltapäiväkävelyä, jolle lähdimmekin. Eri suuntaan erotessamme mies antoi vielä kömpelön suudelman – itse olin jo tajunnut, ettei jatkoa tulisi. Miehessä itsessään ei ollut mitään vikaa ja hänestä tulisi varmasti hyvä kumppani jollekin. Ei kuitenkaan minulle.

52. deittini: turhankin välitön katutaiteilija

Tämä deittini lukeutuu erikoisimpiin tapaamistani. Jo viestien perusteella mietin hieman, mikä tyyppi olisi miehiään – jutut olivat ihan fiksut, mutta hymiöiden käyttö ylitsevuotavan runsasta, sydämiä lauseissa joihin en niitä osaisi itse sijoittaa. Tapasimme paikallisessa baarissa, pelasimme erän biljardia ja lähdimme puistoon pussikaljoille. Mies oli periaatteessa mukava ja ystävällinen, mutta huomasin hyvin pian, että olemme täysin eri maailmoista. Kun kyselin, mitä mies tekee elääkseen, selvisi, ettei oikeastaan mitään – keskittyy musisointiin ja katutaiteiluun. Työttömyydessä ei sinänsä ole mitään vikaa eikä ihminen aina voi vaikuttaa siihen itse, mutta tässä tapauksessa tuntui, että mies oli tietoisesti valinnut elämäntapansa, ettei hän oikeastaan edes haaveillut muusta. Eikä siinäkään mitään, mutta olisi hyvin vaikea nähdä, kuinka se sopisi yhteen oman elämäni kanssa.

Myös miehen persoona oli suomalaisittain erikoinen: hän oli erittäin välitön, rauhaton, ylitsepursuavan avoin, todella lähelle tuleva. Kun tuntematon ihminen tulee aivan viereen, tarttuu käsivarteen tämän tästä ja kysyy hyvin suoria, psykoanalyysilta kuulostavia kysymyksiä, menen itse lukkoon, vaikka pidänkin itseäni perussosiaalisena ihmisenä. Asetelmaa on vaikeaa kuvailla, mutta tunsin kuin olisin yhtäkkiä päätynyt osaksi jonkinlaista näytelmää, jossa minunkin kuuluu näytellä avointa, rentoa ja menevää elämäntapataiteilijaa, vaikka olen pohjimmiltani rauhallinen, kunnollinen, tunnollinen ja epämukavassa tilanteessa varautunut ihminen. Kun mies kuuli, että pidän karaokesta, hän innostui ajatuksesta niin, että ehdotti karaokeen lähtemistä saman tien, keskellä kirkasta iltapäivää. En lähtenyt. Treffit jäivät yksiin.

53. deittini: väsähtänyt teatteriharrastaja

Näissä treffeissä ei ole suoraan sanoen paljoakaan kerrottavaa. Tapasin teatteria harrastavan tyypin ja päädyimme kävelylle merenrantaan. Tyyppi tuli suoraan jostain muualta ja oli omien sanojensa mukaan uupunut, väsynyt ja nälkäinen, ja hieman siltä minustakin vaikutti: keskustelu ei oikein lähtenyt lentoon, vaikka meillä olikin teoriassa paljon yhteistä.

Rannalla sijaitsi jonkinlainen musiikkitaideteos, ikään kuin tuulikello, jota pystyi kilkuttelemaan metalliputkilla (ja ei, en puhu Sibelius-monumentista!). Minulla on teoria: se, miten ihmiset tällaiseen teokseen suhtautuvat, jakaa heidät kahteen luokkaan, jotka ovat auttamatta keskenään yhteensopimattomia. Mies rupesi välittömästi rummuttelemaan kilkutinta. Minä löin metalliosaa muutaman kerran näön vuoksi, mutta enimmäkseen vilkuilin meitä tuijottavia ihmisiä ja toivoin, että siirtyisimme eteenpäin mahdollisimman nopeasti. Julkinen performanssi: ei minun juttuni. Selvästi hänen.

Treffien jälkeen kumpikaan ei laittanut enää viestiä.

54. deittini: menevä puolituttu

Seuraava treffikumppanini oli tyyppi, jonka tunsin hämärästi: meillä oli yhteisiä tuttuja, olimme todennäköisesti olleet useammankin kerran samoissa juhlissa mutta emme koskaan jutelleet. Itse asiassa mies oli erään tuttuni eksä – kuitenkin sen verran kaukainen, ettei asialla olisi ollut väliä. Menin kuitenkin tekemään asian, jota olisi ehkä kannattanut välttää: kysyin etukäteen tutuiltani, mitä mieltä he ovat miehestä. "Tosi mukava tyyppi, mutta vähän häntäheikki. Ei kohtele naisia hyvin" oli tuomio. Luultavasti ei kuitenkaan kovinkaan objektiivinen sellainen ottaen huomioon, että se perustui lähinnä miehen ex-tyttöystävän kertomiin vaikutelmiin.

Treffit menivät hyvin: ostimme viiniä ja piknikeväitä, kävelimme merenrantaan, juttelimme tuntikausia, makoilimme auringon lämmittämillä kallioilla vielä kun auringonlasku vaihtui kesäiseen hämärään. Puhuttavaa oli, yhteistä oli – mutta jotenkin etukäteen saamani tuomio pyöri mielessä. Vaikka mies vaikutti kiinnostuneelta, en onnistunut vakuuttamaan itseäni siitä, että hän olisi aivan pohjimmiltaan sellainen tyyppi, jota olin etsimässä. Mielessä pyöri myös jonkinlainen käsitys siitä, että mies on humalassa hieman turhankin rellestävää sorttia – mutta tästäkään minulla ei ole varmuutta. Treffien jälkeen en kuullut hänestä kolmeen päivään ja kun lopulta laitoin itse viestiä, mies sanoi, että oli jäänyt odottelemaan omaa yhteydenottoani. Keskustelu ei kuitenkaan enää oikein lähtenyt käyntiin, ja kun parin päivän päästä asensin Tinderin uusiksi, en jäänyt kaipaamaan yhteyttä.

55. deittini: täysi tuppisuu

Tässäpä treffikumppani, jollaista en ollut ennen tavannutkaan: mies, jolla ei tuntunut olevan minulle kerrassaan mitään sanottavaa. En tiedä, oliko hän vain pohjimmiltaan todella ujo vai olinko todella toisenlainen tyyppi kuin hän oli ajatellut, mutta harvoin olen kohdannut ihmistä, jonka kanssa keskustelu olisi yhtä täydellisen vaikeaa ja yksipuolista. Kun esitin kysymyksiä, sain vain lyhyitä vastauksia, jotka eivät vieneet keskustelua eteenpäin, joihin oli mahdotonta tarttua. Tuntui kuin olisin ollut haastattelemassa työntekijää, joka ei edes halunnut päästä paikkaan töihin. Sanomattakin selvää, että se jäi siihen.

56. deittini: arkkitehti toisesta kaupungista

Tämä on deitti, jota hehkutin vielä edellisen postauksen alussa, enkä sinänsä syyttä: tyyppi oli toisessa kaupungissa asuva arkkitehti, erittäin mukava, erittäin sosiaalinen, samoista asioista kiinnostunut ja fiksu. Istuimme terassilla loppukesän auringossa, ja ainakin minä viihdyin hyvin. Hän oli kuitenkin lähdössä kaupungista jo samana iltana, eikä ollut oikeastaan edes realistista miettiä toisten treffien mahdollisuutta. Jos jotain, mies palautti kuitenkin monien epäonnistumisten jälkeen taas uskoni treffailuun: kivojakin tyyppejä on vielä vapaana.

57. deittini: samanhenkinen konsultti

Tämä deitti jatkoi jollakin tapaa edellisen linjaa: mukava, fiksu, sosiaalinen tyyppi, jonka kanssa meillä tuntui olevan paljonkin juteltavaa, paljonkin yhteistä oluiden ääressä. Valitettavasti minusta tuntui kuitenkin, että olin tällä kertaa itse innokkaampi kuin toinen osapuoli. Minä olin se, joka ehdotti treffejä, joka ehdotti paikkaa ja aikaa, joka laittoi viestiä treffien jälkeen. Ja vaikka mies vastasikin epämääräisesti, että olisi mukava nähdä uudestaankin, hän ei tehnyt mitään sen eteen – joten en tehnyt lopulta minäkään.

58. deittini: sosiaalisesti kiusallinen keilaaja

Jälleen kerran muistutus siitä, että jos toinen vaikuttaa jotenkin erikoiselta ja levottomalta viestitellessä, hän todennäköisesti on sitä myös oikeassa elämässään. Profiilissaan mies oli korostanut olevansa sosiaalisesti skarppi tyyppi ja oli toivonut samaa myös toiselta, mutta tavatessa totesin, ettei väite pitänyt kovinkaan hyvin paikkansa: mies oli puhelias, mutta jollakin lailla tilannetajuton, huumorintajultaan täysin toisenlainen kuin minä.

Menimme keilaamaan: kävi ilmi, että mies oli varsin hyvä, minä taas varsin epätasainen. Välillä täyskaato, enimmäkseen melkein täyshuti. "Naisethan on tuollaisia vuoristoratoja", mies heitti, enkä hämmästyksekseni osannut kuin hymähtää – minä, joka olen luonteeltani poikkeuksellisen kaukana vuoristoradasta melkein kehen tahansa verrattuna. Kun mies heitti vielä myöhemminkin useampia arvioita siitä, millaisia "naiset" ovat, tajusin treffiseurani olevan melko lailla pihalla nykyaikaisista tasa-arvokäsityksistä. Myös lakonian taju oli tyypille vieras. Kun hän heitti täyskaatoja, kommentoin mielestäni ihan yleiseen tyyliin: "Ei huono", "Olipa aika hyvin!"

"Vai että aika hyvin", mies vinoili minulle, enkä voinut kuin hämmästellä. Mitä hän sitten odotti? Fanfaareita ja ylistyssanoja?

Eniten jutussa jäi harmittamaan, että mies ehti poistaa minut Tinderistä ennen kuin minä ehdin poistaa hänet.

Sen sellaista. Treffeillä on siis käyty, mutta se, mitä ne ovat tuoneet tullessaan – niin, vähänpä kerrassaan. Ei auta kuin toivoa, että Tinderin swaippailu tuo kuitenkin vielä tulosta ennemmin tai myöhemmin.

Näiden jälkeen luulin itse asiassa jo kerran törmänneeni täyskymppiin, mutta väärässä olin. Siinä on kuitenkin sen verran kerrottavaa, että jätettäköön seuraavaan kertaan!

Kuvat: Unsplash