Kaikki hyvin, mutta

Nyt kun pääsin taas kirjoittamisen makuun, en millään malta olla kertomatta lisää miehestä, jota tästä eteenpäin Taloustieteilijäksi kutsuttakoon.

Kuten kerroin, ensimmäiset treffimme olivat monella tapaa poikkeukselliset. Ainakin omalla kohdallani ensitapaaminen johtaa hyvin harvoin kemiaan – saati kosketukseen, saati samaan osoitteeseen, saati yhteiseen aamupalaan. Nyt kaikkeen tähän.

Alusta asti on ollut selvää, että välillämme on vetoa.  Tapa, jolla hän tarttuu minua kädestä, jolla hän suutelee hiuksiani, jolla painautuu kainalooni sohvalla, on valtavan luonteva, oikea, hyvä. Pidän hänen lempeästä katseestaan, jäntevästä vartalostaan, pehmeiden hiustensa tuoksusta.

Ennen kaikkea: pidän hänestä. Miehessä on valtavan paljon juuri niitä piirteitä, joita laittavat jotain sisälläni läikähtämään. Hän on rauhallinen, lempeä, pohdiskeleva – hassu ja hyväsydäminen hieman vakavalla, sydämeen takertuvalla tavalla. Hänen arvonsa ja ajatusmaailmansa ovat hyvin lähellä omiani. Jaamme samat ajatukset tasa-arvosta, ihmisarvosta, monista pienistä oikean ja väärän kysymyksistä. Ja mikä parasta: hän osaa keskustella. Juttelemme sujuvasti niin arjen sattumuksista, työprojekteista, perhesiteistä kuin maailman tilasta. Hän on älykäs ja sivistynyt, tilannetajuinen ja sopivalla tavalla kriittinen. Nähnyt, kokenut ja oppinut, ei enää mikään aloittelija elämässä eikä ihmissuhteissa. Aika hänen kanssaan tuntuu tärkeältä ja merkitykselliseltä.

Ensimmäisen tapaamisen jälkeen kaikki on soljunut eteenpäin oudon sujuvasti, palaset ovat loksahdelleet paikoilleen ilman suurempaa meteliä. Useimmiten deittailun alkuvaihe käynnistyy hitaasti: viestitellään vähän niitä näitä, nähdään ehkä seuraavalla viikolla, kysellään kuulumisia, kierretään kaupungin kuppiloita ja museoita kerran tai pari viikossa. Ei tällä kertaa.

Toiset treffit seurasivat välittömästi ensimmäisten jälkeen, ja vielä samalla viikolla näimme myös kolmannen, neljännen ja viidennen kerran. Emme kahviloissa ja kaljatuopillisten ääressä vaan saman katon alla, kotisohvillamme, keittiössä teekupit käsissämme. Kaikki toimi, joten annoimme toimia. Hyvin nopeasti elämäämme vakiintui kaava, joka jatkuu edelleen: arki-iltaisin tapaamme useimmiten minun pienessä kämpässäni, viikonloppuisin yövyn hänen avarammassa asunnossaan. Minä keitän teetä, hän paistaa aamiaissämpylöitä tai croissanteja. Neljän viikon aikana olemme viettäneet  enemmän päiviä yhdessä kuin erikseen: yhtäkkiä en enää eläkään arkeani yksin.

Kaikki on edennyt valtavan nopeasti ja lupaavasti. Ja se tekee kaikesta paljon vaikeampaa.

On nimittäin niin, että miehellä on oma rajansa. Kaiken takana väijyy virtahepo olohuoneessa, asia jota emme pysty ylittämään emmekä kiertämään: miehen ero, se tosiasia että alle kuukausi ennen tapaamistamme hän jakoi arkensa, kotinsa ja sydämensä aivan toisen naisen kanssa.

Virtahepo pilkisteli esiin jo aivan ensimetreillä. Hiustenvärjäystarvikkeet miehen kylpyhuoneessa, kissankarvat matossa, toinen sukunimi ovessa. Tapa, jolla hän lipsautti jatkuvasti "me" menneistä tapahtumista puhuessaan. Salamannopeus, jolla mies käänsi piiloon kiitoskortin välissä olevat valokuvat, kun katselin tavaroita hänen pöydällään.

Miehen kunniaksi sanottakoon, ettei hän kuitenkaan yrittänyt salata asiaa minulta, ei piilotella menneisyyttään – lähinnä ehkä suojella minun tunteitani.

Olimme tapailleet hädin tuskin pari viikkoa, kun kyselyni päivän kuulumisista sai oudon vaisun vastauksen: jutellaan lisää illalla. Kun mies tuli sitten luokseni ja kertoi tavanneensa eksänsä aiemmin päivällä, oli selvää, että virtahepo olisi kaivettava esiin.

Aiempien suhdeviritelmieni pohjalta odotin välittömästi pahinta: olin kehitellyt mielessäni valmiiksi ainakin kymmenen eri skenaariota, joilla mies minut illan päätteeksi jättäisi. Mikään niistä ei toteutunut. Sen sijaan kävimme kypsän ja vakavan keskustelun sekä menneestä että tulevasta.

Menneisyys: Ero on vielä tuore ja kipeä, vaatii selvittelemistä, ottaa aikaa. Yhteistä historiaa, asumista ja seikkailuja on vuosien ajalta, eikä sopeutuminen uuteen käy käden käänteessä. Romanttisia tunteita ei kuitenkaan enää ole, yhteenpaluun mahdollisuus on nolla. Käytännön järjestelyjä on silti vielä tehtävä, yhteisissä piireissä eksä tulee todennäköisesti vastaan jatkossakin. Ja niin kauan kuin tämä kaikki on vielä niin lähellä, mies ei voi antaa itsestään aivan kaikkea, ei heittäytyä uuteen aivan koko olemuksellaan.

Tulevaisuus: Mies pitää minusta ja viihtyy seurassani. Ei kuitenkaan ole valmis liian nopeaan etenemiseen, ei halua vakavaa seurustelua ihan vielä. Toisaalta tahtoo kuitenkin jatkaa näkemistäni ja on valmis sitoutumaan siihen, ettemme tapaile muita samaan aikaan. Ei ihmissuhdepelailuja, ei muita treffejä, ei Tinderin swaippailua niin kauan kuin tätä juttua katsomme eteenpäin.

Keskustelu oli vakava mutta toiveikas, mies avoin mutta lempeä. Kun jälkeenpäin istuin jälleen miehen kainalossa, hymyilin ja tunsin, että olimme ottaneet pitkän askeleen eteenpäin: käsitelleet miehen tilannetta, tunteita ja entistä suhdetta ja saaneet raamit omallemme. Luottamukseni mieheen vahvistui, mustasukkaisuus hälveni. Katsellaan rauhassa, mutta yhdessä – juuri sitähän minäkin oikeastaan halusin.

Viimeiset pari viikkoa ovat olleet onnellisia. Olemme nähneet melkein joka päivä, käyneet elokuvissa, syöneet runebergintorttuja, katsoneet yhteisiä sarjoja, jutelleet ja olleet lähellä ja läsnä. Minulla on miehen luona oma hammasharja ja harmaa oloasu, hän on kiinnittänyt jääkaappiinsa minulta saamansa kortin.

Vain kuukauden tuntemisen jälkeen olemme siinä pisteessä, että suunnittelemme pieniä tulevaisuuden askeleita: illallista ystävänpäivänä, yhteistä junamatkaa kotiseudulle, viikonloppuretkeä jonnekin. Ajattelen miestä ensimmäisenä herätessäni ja viimeiseksi mennessäni nukkumaan. Sen jälkeen vielä unissanikin. Hymyilen kaduilla kulkiessani.

Tänä aamuna kaikki sai kuitenkin jälleen ikävän sävyn, ja pahat aavistukseni ovat jälleen lähteneet nousemaan pinnalle. Kaikki liittyy sovellukseen, joka on saanut aikaan elämässäni enemmän iloa ja surua kuin mikään muu: Tinderiin, kuinkas muutenkaan.

Jo hyvin pian tapaamisemme jälkeen päätin piilottaa oman profiilini: ei uusia matcheja, ei uusia viestejä, sillä miksi ihmeessä haluaisin tavata uusia miehiä kun lähellä oli jo niin lupaava? Myös mies sanoi, ettei viestittele enää muiden kanssa, ja uskoin kyllä. Olimme nähneet niin tiiviisti, etten edes tiennyt, millä ajalla hän olisi ehtinyt muita tavata.

Kumpikaan meistä ei ole kuitenkaan varsinaisesti poistanut profiiliaan, ja silloin tällöin olen käynyt kurkkaamassa miehen kuvia – lähinnä siksi, ettei minulla ole hänestä muitakaan otoksia. Tänään huomasin kuitenkin jotain muutakin: miehen profiiliteksti ei ole enää sama kuin muistin. Mies on muuttanut sitä.

Tinder paljastaa kaiken julman tarkasti: kolme päivää sitten, vain kolme päivää sitten hän on katsonut tarpeelliseksi päivittää profiiliaan – hetkeä ennen kuin minä olen sujahtanut hänen kainaloonsa nukkumaan.

Kysymys kuuluu: Miksi ihmeessä? Ja ketä varten?

Ei nimittäin ainakaan minua – siihen hän ei enää tindereitä tarvitse.

Surettaa ja satuttaa, olo on petetty ja vähän vihainenkin. Jos tämä ei ole pelailua niin mikä sitten? Edessä taitaa olla jälleen keskustelu.

Kuvat: Unsplash. 

Kesän deittejä eli tyhjiä tapaamisia

Koska olen kirjoitellut viime aikoina niin harvakseltaan, en oikeastaan jaksaisi enää muistella kuukausien takaisia treffikumppaneitani, mutta blogin eräänlaisena tarkoituksena on ollut toimia myös oman muistini jatkeena – jotta jokaisesta tapaamisestani ihmisestä jäisi kuitenkin jonkinlainen jälki, jotta Sen Oikean löytyessä osaisin arvostaa sitä, mitä minulla on kaiken etsimisen jälkeen.

Oikeastaan olisi paljon muutakin kerrottavaa, mutta jatketaan kuitenkin vielä kesäisten treffien kertauksella. Jospa tässä hiljalleen päästäisiin nykypäivään ja vähän toisenlaisiinkin kuulumisiin saakka! Jos ei muuta niin ainakin näitä kirjoittaessa huomaan, että olen ainakin yrittänyt tehdä töitä elämäni miehen löytämiseksi, vaikka jo pitkään on tuntunut, ettei sillä saralla tapahdu mitään mainitsemisen arvoista.

51. deittini: herttainen perusinsinööri

Alkukesästä tapasin mukavan insinöörismiehen, jonka kanssa juttu luisti sen verran, että tapasimme useammankin kerran. Kävimme ravintolassa, olimme oluilla, vierailimme ruokatapahtumassa ja lopulta mies kutsui minut kotiinsakin syömään. Elämän raamit olivat periaatteessa kunnossa, ja mies oli hiljattain ottanut kotiinsa kissanpennun – kuinka voisin vastustaa sellaista! Tyyppi olikin hyvin herttainen, hyvä ruoanlaittaja ja selvästi ihastunut minuun. Harmi kyllä en kuitenkaan voi sanoa, että tunne olisi ollut molemminpuolinen. Vaikka mies oli perusfiksu, tuntui, että olemme pohjimmiltaan kiinnostuneita eri asioista. Kun virittelin keskustelua kevään eduskuntavaaleista, hän totesi, ettei seuraa politiikkaa "sillä tavalla", ja kun kiinnitin huomiota tunnetun teoksen pohjalta tehdyn teatteriesityksen mainokseen, hän ei ollut kuullutkaan koko kirjasta. Pieniä juttuja – mutta juuri niitä, jotka minulle itselleni ovat tärkeitä: haluan suhteen, jossa voin keskustella myös muusta kuin arjesta: yhteiskunnasta, historiasta, kirjallisuudesta. En oleta, että toinen tietää kaiken, enhän tiedä itsekään, mutta tietynlainen luontainen uteliaisuus olisi kovasti toivottavaa.

Vaikka mies oli herttainen, romanttisessa mielessä hän oli auttamattoman kömpelö, eikä ehkä niinkään suloisella kuin kiusallisella tavalla. Yhteisen ruokahetken jälkeen istuimme sohvalle katsomaan sarjaa ja hän siirtyi hitaasti lähemmäksi, suuteli minua (ei kovin hyvin) ja rupesi näpräämään paitani vetoketjua auki, vaikka itselleni oli ilmeistä, ettei aurinkoinen iltapäivä, kevyt komediasarja ja toistaiseksi pinnallinen kanssakäymisemme ollut oikea edellytys sellaiselle. Väistin lähestymisen ja ehdotin aurinkoista iltapäiväkävelyä, jolle lähdimmekin. Eri suuntaan erotessamme mies antoi vielä kömpelön suudelman – itse olin jo tajunnut, ettei jatkoa tulisi. Miehessä itsessään ei ollut mitään vikaa ja hänestä tulisi varmasti hyvä kumppani jollekin. Ei kuitenkaan minulle.

52. deittini: turhankin välitön katutaiteilija

Tämä deittini lukeutuu erikoisimpiin tapaamistani. Jo viestien perusteella mietin hieman, mikä tyyppi olisi miehiään – jutut olivat ihan fiksut, mutta hymiöiden käyttö ylitsevuotavan runsasta, sydämiä lauseissa joihin en niitä osaisi itse sijoittaa. Tapasimme paikallisessa baarissa, pelasimme erän biljardia ja lähdimme puistoon pussikaljoille. Mies oli periaatteessa mukava ja ystävällinen, mutta huomasin hyvin pian, että olemme täysin eri maailmoista. Kun kyselin, mitä mies tekee elääkseen, selvisi, ettei oikeastaan mitään – keskittyy musisointiin ja katutaiteiluun. Työttömyydessä ei sinänsä ole mitään vikaa eikä ihminen aina voi vaikuttaa siihen itse, mutta tässä tapauksessa tuntui, että mies oli tietoisesti valinnut elämäntapansa, ettei hän oikeastaan edes haaveillut muusta. Eikä siinäkään mitään, mutta olisi hyvin vaikea nähdä, kuinka se sopisi yhteen oman elämäni kanssa.

Myös miehen persoona oli suomalaisittain erikoinen: hän oli erittäin välitön, rauhaton, ylitsepursuavan avoin, todella lähelle tuleva. Kun tuntematon ihminen tulee aivan viereen, tarttuu käsivarteen tämän tästä ja kysyy hyvin suoria, psykoanalyysilta kuulostavia kysymyksiä, menen itse lukkoon, vaikka pidänkin itseäni perussosiaalisena ihmisenä. Asetelmaa on vaikeaa kuvailla, mutta tunsin kuin olisin yhtäkkiä päätynyt osaksi jonkinlaista näytelmää, jossa minunkin kuuluu näytellä avointa, rentoa ja menevää elämäntapataiteilijaa, vaikka olen pohjimmiltani rauhallinen, kunnollinen, tunnollinen ja epämukavassa tilanteessa varautunut ihminen. Kun mies kuuli, että pidän karaokesta, hän innostui ajatuksesta niin, että ehdotti karaokeen lähtemistä saman tien, keskellä kirkasta iltapäivää. En lähtenyt. Treffit jäivät yksiin.

53. deittini: väsähtänyt teatteriharrastaja

Näissä treffeissä ei ole suoraan sanoen paljoakaan kerrottavaa. Tapasin teatteria harrastavan tyypin ja päädyimme kävelylle merenrantaan. Tyyppi tuli suoraan jostain muualta ja oli omien sanojensa mukaan uupunut, väsynyt ja nälkäinen, ja hieman siltä minustakin vaikutti: keskustelu ei oikein lähtenyt lentoon, vaikka meillä olikin teoriassa paljon yhteistä.

Rannalla sijaitsi jonkinlainen musiikkitaideteos, ikään kuin tuulikello, jota pystyi kilkuttelemaan metalliputkilla (ja ei, en puhu Sibelius-monumentista!). Minulla on teoria: se, miten ihmiset tällaiseen teokseen suhtautuvat, jakaa heidät kahteen luokkaan, jotka ovat auttamatta keskenään yhteensopimattomia. Mies rupesi välittömästi rummuttelemaan kilkutinta. Minä löin metalliosaa muutaman kerran näön vuoksi, mutta enimmäkseen vilkuilin meitä tuijottavia ihmisiä ja toivoin, että siirtyisimme eteenpäin mahdollisimman nopeasti. Julkinen performanssi: ei minun juttuni. Selvästi hänen.

Treffien jälkeen kumpikaan ei laittanut enää viestiä.

54. deittini: menevä puolituttu

Seuraava treffikumppanini oli tyyppi, jonka tunsin hämärästi: meillä oli yhteisiä tuttuja, olimme todennäköisesti olleet useammankin kerran samoissa juhlissa mutta emme koskaan jutelleet. Itse asiassa mies oli erään tuttuni eksä – kuitenkin sen verran kaukainen, ettei asialla olisi ollut väliä. Menin kuitenkin tekemään asian, jota olisi ehkä kannattanut välttää: kysyin etukäteen tutuiltani, mitä mieltä he ovat miehestä. "Tosi mukava tyyppi, mutta vähän häntäheikki. Ei kohtele naisia hyvin" oli tuomio. Luultavasti ei kuitenkaan kovinkaan objektiivinen sellainen ottaen huomioon, että se perustui lähinnä miehen ex-tyttöystävän kertomiin vaikutelmiin.

Treffit menivät hyvin: ostimme viiniä ja piknikeväitä, kävelimme merenrantaan, juttelimme tuntikausia, makoilimme auringon lämmittämillä kallioilla vielä kun auringonlasku vaihtui kesäiseen hämärään. Puhuttavaa oli, yhteistä oli – mutta jotenkin etukäteen saamani tuomio pyöri mielessä. Vaikka mies vaikutti kiinnostuneelta, en onnistunut vakuuttamaan itseäni siitä, että hän olisi aivan pohjimmiltaan sellainen tyyppi, jota olin etsimässä. Mielessä pyöri myös jonkinlainen käsitys siitä, että mies on humalassa hieman turhankin rellestävää sorttia – mutta tästäkään minulla ei ole varmuutta. Treffien jälkeen en kuullut hänestä kolmeen päivään ja kun lopulta laitoin itse viestiä, mies sanoi, että oli jäänyt odottelemaan omaa yhteydenottoani. Keskustelu ei kuitenkaan enää oikein lähtenyt käyntiin, ja kun parin päivän päästä asensin Tinderin uusiksi, en jäänyt kaipaamaan yhteyttä.

55. deittini: täysi tuppisuu

Tässäpä treffikumppani, jollaista en ollut ennen tavannutkaan: mies, jolla ei tuntunut olevan minulle kerrassaan mitään sanottavaa. En tiedä, oliko hän vain pohjimmiltaan todella ujo vai olinko todella toisenlainen tyyppi kuin hän oli ajatellut, mutta harvoin olen kohdannut ihmistä, jonka kanssa keskustelu olisi yhtä täydellisen vaikeaa ja yksipuolista. Kun esitin kysymyksiä, sain vain lyhyitä vastauksia, jotka eivät vieneet keskustelua eteenpäin, joihin oli mahdotonta tarttua. Tuntui kuin olisin ollut haastattelemassa työntekijää, joka ei edes halunnut päästä paikkaan töihin. Sanomattakin selvää, että se jäi siihen.

56. deittini: arkkitehti toisesta kaupungista

Tämä on deitti, jota hehkutin vielä edellisen postauksen alussa, enkä sinänsä syyttä: tyyppi oli toisessa kaupungissa asuva arkkitehti, erittäin mukava, erittäin sosiaalinen, samoista asioista kiinnostunut ja fiksu. Istuimme terassilla loppukesän auringossa, ja ainakin minä viihdyin hyvin. Hän oli kuitenkin lähdössä kaupungista jo samana iltana, eikä ollut oikeastaan edes realistista miettiä toisten treffien mahdollisuutta. Jos jotain, mies palautti kuitenkin monien epäonnistumisten jälkeen taas uskoni treffailuun: kivojakin tyyppejä on vielä vapaana.

57. deittini: samanhenkinen konsultti

Tämä deitti jatkoi jollakin tapaa edellisen linjaa: mukava, fiksu, sosiaalinen tyyppi, jonka kanssa meillä tuntui olevan paljonkin juteltavaa, paljonkin yhteistä oluiden ääressä. Valitettavasti minusta tuntui kuitenkin, että olin tällä kertaa itse innokkaampi kuin toinen osapuoli. Minä olin se, joka ehdotti treffejä, joka ehdotti paikkaa ja aikaa, joka laittoi viestiä treffien jälkeen. Ja vaikka mies vastasikin epämääräisesti, että olisi mukava nähdä uudestaankin, hän ei tehnyt mitään sen eteen – joten en tehnyt lopulta minäkään.

58. deittini: sosiaalisesti kiusallinen keilaaja

Jälleen kerran muistutus siitä, että jos toinen vaikuttaa jotenkin erikoiselta ja levottomalta viestitellessä, hän todennäköisesti on sitä myös oikeassa elämässään. Profiilissaan mies oli korostanut olevansa sosiaalisesti skarppi tyyppi ja oli toivonut samaa myös toiselta, mutta tavatessa totesin, ettei väite pitänyt kovinkaan hyvin paikkansa: mies oli puhelias, mutta jollakin lailla tilannetajuton, huumorintajultaan täysin toisenlainen kuin minä.

Menimme keilaamaan: kävi ilmi, että mies oli varsin hyvä, minä taas varsin epätasainen. Välillä täyskaato, enimmäkseen melkein täyshuti. "Naisethan on tuollaisia vuoristoratoja", mies heitti, enkä hämmästyksekseni osannut kuin hymähtää – minä, joka olen luonteeltani poikkeuksellisen kaukana vuoristoradasta melkein kehen tahansa verrattuna. Kun mies heitti vielä myöhemminkin useampia arvioita siitä, millaisia "naiset" ovat, tajusin treffiseurani olevan melko lailla pihalla nykyaikaisista tasa-arvokäsityksistä. Myös lakonian taju oli tyypille vieras. Kun hän heitti täyskaatoja, kommentoin mielestäni ihan yleiseen tyyliin: "Ei huono", "Olipa aika hyvin!"

"Vai että aika hyvin", mies vinoili minulle, enkä voinut kuin hämmästellä. Mitä hän sitten odotti? Fanfaareita ja ylistyssanoja?

Eniten jutussa jäi harmittamaan, että mies ehti poistaa minut Tinderistä ennen kuin minä ehdin poistaa hänet.

Sen sellaista. Treffeillä on siis käyty, mutta se, mitä ne ovat tuoneet tullessaan – niin, vähänpä kerrassaan. Ei auta kuin toivoa, että Tinderin swaippailu tuo kuitenkin vielä tulosta ennemmin tai myöhemmin.

Näiden jälkeen luulin itse asiassa jo kerran törmänneeni täyskymppiin, mutta väärässä olin. Siinä on kuitenkin sen verran kerrottavaa, että jätettäköön seuraavaan kertaan!

Kuvat: Unsplash

Jotta en unohtaisi

Asioita, jotka haluan hänestä muistaa:

Lempeä katse. Ruskeat, paksuna kihartuvat hiukset. Suora nenä ja veistokselliset, sileät poskipäät, joiden silittämiseen en koskaan kyllästynyt. 

Tapa, jolla hän heilutteli päätään puolelta toiselle, katsoi ylös ja virnisti saadakseen minut hyvälle tuulelle. Kuinka hieroi hartioitani pyytämättä, kääntyi aina ovelta vielä vilkuttamaan minulle hyvästiksi. 

Hänen siisteytensä: kiiltävät lattia, pedattu sänky, rätti valmiina pyyhkäisemään leivänmuruset ja teerenkaat minun jäljiltäni. Ja hänen kämppänsä: olohuoneen liian kirkas luonnonvalo, keittiön kauniit perintökalusteet, parvekkeen huikaiseva näköala.

Sinivihreä neule, suosikkini. Ikivanhat Asicsin lenkkarit, inhokkini. 

Kaikki ne sarjat, joita katsoimme pienellä sohvallani. Handmaid’s Tale, Selviytyjät Suomi, Master of None. Aika on meidän, jota kutsuimme Källarmestareniksi. Westworld, jonka kakkoskaudesta en tajunnut juuri mitään, ja Master Chef Australia, josta hän ei koskaan innostunut niin paljon kuin minä. Babylon Berlin jäi meiltä kesken. Sen katsominen yksin tuntuu nyt oudolta, jotenkin väärältä.  

Hän eteläeurooppalaisella parvekkeella, hän laskettelurinteen huipulla vaahtokarkkikaakaot käsissään, hän mönkijän kyydissä juhannuksen tihkusateessa pitämässä minusta tiukasti kiinni. 

Se, kuinka hän jaksoi odottaa minua illasta toiseen, vaikka elämäni on ollut viimeiset vuodet pelkkiä kokouksia ja edustusjuhlia. Kuinka jaksoi vakuuttaa, että kaikki järjestyy, kun itkin perheessäni joulupäivänä syntynyttä riitaa. Kuinka laittoi minulle pitkän päivän päätteeksi ruokaa ja oli siitä joka kerta vilpittömän, liikuttavan ylpeä, vaikka hänen ruoanlaittotaitonsa olivat vielä vaatimattomammat kuin omani. 

Tiedän, että jos tosissani olisin halunnut, me olisimme vielä joskus muuttaneet yhteen, ottaneet minun sohvani ja tv:ni ja hänen keittiökalustonsa ja sänkynsä. Laittaneet yhteisen nimen oveen ja hankkineet kissan, joita hän rakasti, aivan kuten kaikkia muitakin eläimiä: pihalla hyppeleviä pieniä varpusia, puistossa vaappuvia sorsanpoikasia, nettivideon muurahaiskäpyä joka kuljetti hassuja pieniä poikasiaan selässään.

Tietysti sydäntäni särkee, kun ajattelen kaikkia niitä tulevaisuuksia, jotka itse tein tyhjäksi.

Vielä viikko sitten kaikki kotonani muistutti hänestä. Sininen hammasharja, keltainen hiiripyyhe, olohuoneeseen jätetty juomalasi. Televisio, jonka hän oli kääntänyt sänkyä kohti. Keittiön pöydälle unohtunut Hesari ja valkosuklaakonvehdit, joita hän minulle oli tuonut. 

Jääkaapin kulmalla yksinäisenä odottava vara-avain, jonka hän antoi minulle takaisin saateltuaan minut kotiin viimeisen kerran. 

Yksi vuosi, yhdeksän kuukautta ja kaksikymmentäneljä päivää. Niin kauan kesti aikamme yhdessä.

Ja nyt se on ohi. 

On siis aika palata jälleen blogiini. 

Kuva: Unsplash

Kun ei kuitenkaan

Jos ikuisesta deittailukierteestä jotakin oppii niin ainakin tunnistamaan sen, milloin homma ei vain sittenkään toimi.

Jos alla olevat kuulostavat tutulta, pahoitteluni. Ei hyvältä näytä.

– Nukkumaan mennessä toinen kääntyy aina poispäin.

– Saapuvien viestien määrä putoaa radikaalisti.

– Ette naura yhdessä, ette höpöttele, ette kiusoittele toisianne ihan muuten vain.

– Illalla tekisi mieli laittaa viesti, mutta vaikka kuinka miettisi, mieleen ei tule mitään muuta sanottavaa kuin tiedustella, kuinka päivä on sujunut.

– Olette katsoneet kahdessa viikossa kokonaisen tuotantokauden tv-sarjaa ja ravanneet ravintoloissa harva se ilta – lähinnä siksi, että ette keksi yhdessä muutakaan tekemistä.

– Petipuuhat ehkä toimivat, mutta niiden jälkeen ei sitten olekaan mitään sanottavaa.

Sanoisin mielelläni, että sanon näin vain lämpimikseni, kunhan tuli mieleeni, no reason. Totuus kuitenkin on, että pahoittelut kohdistuvat ennen kaikkea itselleni: pikaromanssini Fransmannin kanssa taitaa auttamatta vedellä viimeisiään. Se harmittaa yllättävän paljon siihen nähden, että olemme tunteneet toisemme vasta kaksi viikkoa – ja ehkä kuitenkin yllättävän vähän siihen nähden, kuinka paljon olemme viettäneet aikaa yhdessä.

Koko ajan olen tiennyt, ettei keskusteluyhteytemme ole ollut niin hyvä kuin voisi, mutta olen laittanut sen vain sen piikkiin, ettemme tunne toisiamme vielä niin hyvin, ettei meistä kumpikaan voi puhua toiselle äidinkieltään, että aika varmasti auttaa, saa keskustelun yhtäkkiä soljumaan ja molemmat vapautumaan.

Mene ja tiedä, ehkä se pitääkin paikkansa. Vielä enemmän paikkansa pitää kuitenkin se, ettemme osaa olla toistemme seurassa omia itsejämme. Odotan tapaamistamme aina innolla, ja silti lopputulos jää aina vähän valjuksi, jotenkin haaleaksi toisinnoksi siitä, mitä kuvittelin edessä olevan.

Ehkä ihastuin lopulta enemmän ajatukseen kuin ihmiseen. Siihen, että saisin taas mennä nukkumaan jonkun vieressä, puhelin piippaisi ranskankielisiä hyvänyönviestejä, anoppilani sijaitsisi pikkukaupungissa nimeltä Pariisi.

Ei taida tulla sijaitsemaan.

Sängyssäni on yhä kaksi tyynyä, kylpyhuoneen naulassa kaksi pyyhettä, keittiössä kaksi vesilasia. Toista tuskin enää tarvitaan. Se surettaa vähän. Siltikään ei itketä.

Kyllä tästäkin taas selvitään. Yhdet unelmat romukoppaan ja toiset tilalle. Tämän kuvion minä osaan.

Liian pian

Olen jälleen ajanut itseni umpikujaan. Puhun kauppatieteilijästä, jonka kanssa olin viime kirjoituksessa lähdössä toisille treffeille. Nyt, neljänsien treffien jälkeen, edessäni on alkanut hahmottua tuttu kuvio. 

Näin se menee: lupaava suhteen alku, jossa olisivat kaikki palaset valmiina. Mukava, fiksu ja kivannäköinen mies, jolla on hyvä huumorintaju, sujuvat sosiaaliset taidot ja paljon yhteistä puhuttavaa kanssani. Mielekäs työpaikka, loppusuoralla olevat opinnot, riittävästi menemistä ja tekemistä ja silti tilaa vakavammallekin suhteelle – ei huono ollenkaan.

Silti palaset eivät aivan loksahda kohdalleen. Yhdessäolo on helppoa ja mukavaa, mutta ei taianomaista. Keskustelu on mutkatonta mutta kovin keveää: jaamme hauskoja sattumuksia nuoruudestamme ja opiskelijavuosiltamme ja intoudumme juttelemaan ruuanlaitosta, mutta emme puhu yhteiskunnasta, emme ihmissuhteista, emme mistään sellaisesta, mitä en voisi jakaa kenen tahansa tuttavan kanssa. Höpöttelen iloisesti ja huoletta, mikä voisi olla hyvä merkki muttei oikeastaan ole: suurten ihastusteni kanssa jännitän enemmän ja mietin sanojani tarkemmin, vaikka se ei aina päällepäin näykään.

Toisilla treffeillä kävimme yhdessä maistelemassa viiniä ja tapaksia. Sain hyvänyönsuukon. Kolmannella tapaamisellamme kävimme ulkoilmakahvilassa ja kävelimme merenrannassa. Mies otti minua kiinni kädestä. Neljänsillä treffeillä kävimme lähikaupassa ja Alkossa, teimme yhdessä ruokaa ja jaoimme viinipullon. Aterian jälkeen siirryimme sohvalle, päädyimme vähän läheisempiin tunnelmiin ja kävimme keskustelun, jonka olisin ehkä mieluummin jättänyt käymättä. 

Mies: "Taidan tykätä susta aika paljon."

Minä: (Pitkä hiljaisuus.) "Kiva kuulla."

Mies: "Tietenkään en tiedä, mitkä sun omat fiilikset on...?"

Minä: "Hmmmmjooniinmäkinsusta." (Epämääräistä muminaa.)

Toivon kovasti, että olisin voinut tarkoittaa sanojani. Totuus kuitenkin on, että ihastuksentunnustus tuli omasta näkökulmastani aivan liian pian enkä voinut vastata siihen takaisin täydellä sydämellä. Emme me toisiamme vielä tunne, emme tarpeeksi. Emme ole puhuneet tulevaisuudesta tai toiveistamme, emme käyneet romanttisen kutkuttavia yöllisiä WhatsApp-keskusteluja emmekä jakaneet itsestämme kuin pienen pintaraapaisun. 

OKCupidin kysymyksistä yksi kuuluu näin: "Ensimmäisten treffien jälkeen treffikumppanisi tunnustaa rakastavansa sinua. Onko se sinusta a) romanttista b) pelottavaa?" Vastaukseni on ehdottomasti b) pelottavaa. 

Vähän sama fiilis pätee tähänkin: en halua ihastuksentunnustuksia ennen kuin minkäänlaisia tunteita on omalla puolellani edes kehittynyt. En missään tapauksessa olisi halunnut myöskään johtaa harhaan, mutta mitä muutakaan olisin voinut? En edelleenkään tiedä, miten olisin voinut olla sekä rehellinen että välttää loukkaamasta toista ja pilaamasta koko iltaa.

On kurjaa joutua myöntämään, että en ole yhtään niin ihastunut kuin mielelläni olisin, varsinkaan kun miehessä itsessään ei ole mitään varsinaista vikaa. On hirvittävän mukavaa, kun joku ottaa pitkästä aikaa kainaloon ja silittelee hiuksia. Mutta kun mies tulee lähelle, suljen silmäni ja ajattelen tahattomasti aivan eri miehiä kuin sitä, joka juuri istuu vieressäni.

Fyysinen vetovoima, se kuuluisa kipinä, ei harmi kyllä kuuntele järjen ääntä. Olisiko tässä hyvä ja luotettava perheenisä? Ehdottomasti. Veisinkö tämän miehen luokseni jatkoille? Ehkä, jos muutakaan ei olisi kiikarissa. Kieltäytyisinkö iki-ihastusteni yökutsuista tämän miehen vuoksi? En usko. 

Sinä on riittävästi vastausta. Jos en edes alussa ole riittävän ihastunut ja innoissani, että haluaisin sulkea muut miehet pois mielestäni, että jaksaisin vastata jokaiseen viestiin ja että odottaisin viidensiä treffejämme toiveikkaana, tämä ei taida riittää.

Viikko sitten törmäsin kotikadullani täysin sattumalta Sijoittajaan ja vaihdoimme pari sanaa. Ei mitään arjesta poikkevaa, ja pelkästään se heitti ajatukseni raiteiltaan koko loppuillaksi. Sen sijaan niinkin iso asia kuin suora ihastuksentunnustus tuoreimmalta treffikumppaniltani ei näköjään herätä minussa mitään tunteita. Jatkoa on vaikea nähdä.

Mutta kuinka kertoa se toiselle? Pelkkä tekstiviesti tuntuisi tässä tilanteessa liian tylyltä. Mutta olisiko yhtään sen reilumpaa sopia treffit, joille mies ilmestyisi iloisen toiveikkaana, ja kertoa sitten uutiset ilman minkäänlaista ennakkovaroitusta?

Jos onkin kurjaa saada pakit, ei niiden antaminenkaan mukavaa ole. Harmittaa jo etukäteen.

CC-kuvat täältä, täältä ja täältä.

Suhteen loppu – ystävyyden alku?

Torstaina kävin keskustelun, jota olin ehtinyt jo ennakoida ja pelätä jo hetken. Jos tapaamisellamme olisi ollut agenda, se olisi näyttänyt tältä:

Aihe: Vakava keskustelu suhteen jatkosta

Aika: Torstai 11.8. klo 18.30

Paikka: Minun kämppäni, olohuoneen sohva

Osallistujat: Minä ja Jenkkitutkija

1. Ajankohtaiset kuulumiset ja viimeaikaisten käänteiden läpikäynti

2. Yleinen itkeskely

3. Tapailun virallinen päättäminen

4. Päätöksen syiden läpikäynti

5. Jenkkitutkijan oman elämäntilanteen kartoitus

6. Jenkkitutkijan päätösehdotus: ystävyyssuhteen luominen

7. Päätösehdotuksen läpikäynti ja pohdinta, yleinen itkeskely (osa II)

8. Päätösehdotuksen hyväksyminen (varauksin)

9. Muut esiin tulevat asiat

10. Kokouksen päättäminen 

1. Jenkkitutkija saapui luokseni. Avasin ulko-oven ja kuljimme vaitonaisina ja vakavina luokseni. Kävin suoraan asiaan: So what's going on? Miksi viestit olivat yhtäkkiä lakanneet tulemasta, miksi näkeminen ei enää kiinnostanutkaan? Omasta näkökulmastani mies oli kadonnut äkkiä täysin, enkä osannut lainkaan selittää, miksi. Mitä olin tehnyt väärin, mitä jättänyt huomaamatta?

2. Itkuksihan se meni. Eikä ainoastaan minun: toisin kuin olin ehkä kuvitellut, tilanne ei ollut ihan helppo toisellekaan. Miehen silmät kiiltelivät vähintään yhtä paljon kuin omani. 

3. Sieltä se sitten lopulta tuli: Jenkkitutkija ilmoitti, ettemme voi jatkaa enää tapailua. En ollut yllättynyt. 

4. Syyt olivat kuitenkin toisenlaiset kuin olin ajatellut. Miehen omassa elämässä asiat olivat nyt kovasti sekaisin, kovasti pois paikoiltaan. Juuri tällä hetkellä hän ei osannut nähdä itseään vakavassa suhteessa minun tai kenenkään muunkaan kanssa. Hän ei asuisi Suomessa enää kahden vuoden päästä eikä tiennyt, mitä tulevaisuus toisi. Ei, hän ei ollut ihastunut toiseen. Ei, hän ei ollut kyllästynyt minuun. Actually my feelings towards you haven't really changed, Jenkkitutkija lisäsi. I really like you.

5. Siinäpä sitten kävimme ensimmäistä kertaa vähän syvemmän keskustelun Jenkkitutkijan ajatuksista ja elämästä, raskaasta työtilanteesta, hämärän peitossa olevasta tulevaisuudesta, juurettomuuden tunteesta ja siitä tosiasiasta, että hän ei pystyisi olemaan minulle sitä mitä haluaisin ja tarvitsisin. Vaikka olisin halunnut sanoa vastaan, järki myönsi, että mies oli pohjimmiltaan oikeasssa. Tulevaisuutemme ei koskaan tulisi mahtumaan samaan perhealbumiin. Ja vaikka voisimmekin jatkaa näennäisesti niin kuin ennenkin, ilman vakavampaa päämäärää jompaankumpaan sattuisi ennemmin tai myöhemmin. Ihastuisin liikaa, polttaisin siipeni. 

6. Tässä vaiheessa keskustelua olin jo varautunut siihen, että kaikki yhteydenpito olisi pian ohi meidän väliltämme. Siksi Jenkkitutkijan tekemä tunnustus yllätti: I'm afraid I'll never see you again. I really can't think about leaving and never talking to you again. Olin hämmentynyt. Jos emme enää jatkaisi tapailua, mitä sitten? – Ystävyyttä, ehdotti Jenkkitutkija. Voisimme tutustua toisiimme kunnolla, viettää aikaa niin kuin ennenkin, kierrellä kaupunkia ja hengailla yhdessä. Just without physical contact.

7. Helpommin sanottu kuin tehty, ilmoitin. Alkoi taas itkettää: kiva ajatus, mutta entäpä sitten, kun Jenkkitutkija alkaakin taas tapailla uutta tyttöä? Miten ikinä voisimme käydä elokuvissa ilman että saisin edes koskea häneen, yrittää olla ystävä vaikka tuntisin paljon enemmän? Olisin hajalla koko ajan. En usko, että voimme olla pelkästään ystäviä, sanoin suoraan, ja sitten olikin miehen vuoro murtua. 

8. Pitkän keskustelun jälkeen tulin lopulta siihen tulokseen, että voisihan sitä yrittää – olla ihan vain kavereita, vaihtaa kuulumisia ja viettää aikaa siinä missä kenen tahansa kanssa. En kuitenkaan lupaisi mitään: yleensä entiset tapailukumppanini ovat hävinneet elämästäni kertaheitolla, enkä tiedä lainkaan, onko muu edes mahdollista. We'll see. 

9. Mies kysyi, onko ok, jos hän laittaa lähiaikoina vielä viestiä. Voisimmeko joskus nähdä vai haluanko ensin miettiä asioita? Sanoin, että laittakoon vain – parempi onkin, sillä itse en aivan hetkeen aio olla se, joka aloittaa keskustelumme.

10. Klo 21 kummallakaan ei ollut enää muuta sanottavaa. Halasimme pitkään ja päätimme tapaamisen. Ja tapailun.  

***

Entä nyt? En todellakaan tiedä. Ainakaan vielä sunnuntai-iltapäivään mennessä en ole kuullut tuoreesta ystävästäni vielä sanaakaan, joten nähtäväksi jää, aiommeko ihan oikeasti pysytellä yhteyksissä vai alkaako sittenkin tuntua, että on parempi siirtyä eteenpäin kertaheitolla. 

Mitä kauemmin asiaa mietin, sitä paremmalta olo kuitenkin tuntuu. On taas helppo hengittää,  helppo olla. Alkusyksyn koleus ja kadulla kulkevat pikkukoululaiset hymyilyttävät aamulla töihin kävellessä, ja nukun yöni rauhassa heräämättä enää pikkutunteina.

Ehkäpä kaveruus toimisikin. Ihastukset tulevat ja menevät, ystävyydellä on usein taipumus olla pysyvämpää. Torstain jälkeen en ole itkenyt kertaakaan, en jäänyt päiväksi piiloon peiton alle enkä menettänyt ruokahaluani: tuskinpa tästä mitään vuosisadan rakkaustarinaa olisi koskaan tullutkaan. Elämä jatkuu.

Kiitos siis kesä ja kesäheila 2016 – nyt on aika aloittaa alusta. Eikä se tunnu yhtään niin pahalta kuin pelkäsin. 

Vaikka blogistani saattaakin saada toisinaan toisenlaisen kuvan, pohjimmiltani olen aika onnellinen ja onnekas tyttö – suhteessa tai ilman. 

I'm afraid I will never get to see you again

Eräs tiistai-iltainen keskustelu:

Minä: What's going on? I really don't know what I've done to deserve this kind of silence and indifference from you lately but I feel like something's changed. :( If you're just not interested in seeing me anymore, it would be fairer to say it directly. 

Jenkkitutkija: I'm really sorry :'( You deserve better than me. 

M: I really wouldn't want to think that way but I just don't understand why you're acting so differently. Has something happened, have I done something wrong? It's alright to change mind but some kind of explanation would help. I'm really lost and confused.

J: You haven't done anything wrong, I really like you
J: I just have a lot of problems

M: Well I really like you too and I just wish you could've told me about all that. I would have wanted to help if I could. But if those problems really make you feel like you don't want to see me anymore there is not much I can do of course.

J: I'm afraid I will never get to see you again. 
J: When I say you deserve better than me, it's because you deserve someone who doesn't want to spend most of his time alone. 

M: I wish it wasn't true. And I really don't think some other kind of person would be any "better" than you. But if you're feeling this whole thing isn't the right thing for you right now I'll try to understand and respect that. 

J: I feel it's better this conversation was in person, and not text messages

M: Me too. I just didn't know if you would have agreed to see

J: Of course I would

M: I kind of had the conversation on mind already on Friday but couldn't express myself too well. Sorry, it never was my intention to handle these things by messaging. If you still want to talk in person we can do that of course

J: I would

M: Tomorrow? 

J: Tomorrow I'm helping a friend
J: I can meet on Thursday

M: Okay, Thursday then


***

Otapa tuostakin nyt sitten selvää. You deserve better than me, kuinka yllättävää. En oikein osaa sanoa, yrittääkö mies vain olla kohtelias vai onko kyse oikeastikin siitä, että pohjimmaiset ongelmat piilevät hänen omassa elämässään. Niin tai näin, tuskinpa tämä tästä varsinaisesti iloksi kääntyy.

Yöunet taitavat jäädä lyhyiksi vielä parin yön ajaksi. Torstaina keskustellaan. 

Viestipiina

Elämässäni olen hetkittäin kärsinyt akuutista pelko- ja ahdistustilasta, jota voisi kutsua myös viestipiinaksi. Tiedätte ehkä tilanteen: viestipiina syntyy, kun lähettää tavalla tai toisella merkittävän viestin itselleen tärkeälle ihmiselle, eikä tiedä lainkaan, kuinka toinen reagoi. Sitten vain odotellaan, toivotaan parasta ja pelätään pahinta. Silmät kiinni, sormet ristiin.

Omassa elämässäni suurimmat viestipiinat ovat liittyneet – kuinkas muutenkaan – miehiin. Muistot ulottuvat kauas. Ala- ja yläasteen tunnusteluviestit luokan salaiselle ihastukselle: sisältö on jo unohtunut, mutta odotuksen pelonsekainen jännitys yhä kirkkaana mielessä. Nopeasti unohtuva mutta sillä hetkellä musertava pettymys, kun ihastus ei vastaakaan tunteisiin – ja se läikähtelevä riemu niinä kertoina, kun toinen onkin ajatellut aivan samoin. Sydämiä vilisevät kuvaviestit ja nolot maanantaiaamut koulun käytävillä ihastuksen katsetta väistellen.

Ja entäs sitten sitten teinivuodet ja internet-keskustelujen kulta-ajat! Siinä sitä viestipiinaa riittikin. Miten toinen reagoi irkin yksityisviestiin? Uskallanko avautua suhdeajatuksistani mesessä ja Facebookin privakeskustelussa? Mikä on sopiva vastausaika, ettei vaikuta yli-innokkaalta muttei toisaalta välinpitämättömältäkään? Kuinka myöhään on liian myöhään illalla lähettää viesti kaverille tai "kaverille"? Ja milloin on oikea aika ryhtyä käyttämään merkkiyhdistelmää pienempi kuin kolme?

Opiskelijaelämään siirtyessä viestipiina sai jälleen uusia ulottuvuuksia. Bileyön jälkeiset seurantunnusteluviestit ylä- ja alakerran herrasmiehille (ks. blogin alkuaikojen merkinnät) tai satunnaisille heiloille aiheuttivat pientä mutta pohjimmiltaan positiivista odotusta: saanko vielä yöseuraa, loksahtaako ovi raolleen minua varten? Kauhunsekaista jännitystä puolestaan loivat kömpelöt lähestymisyritykseni iki-ihastusteni suuntaan. Harkitsematon heitto Sijoittajalle: Olitko tosissasi kun sanoit, että voisin tulla joskus saunomaan? (Huono idea.) Kysymys Brittimiehelle: Mitä sanoisit, jos tulisin käymään? (Aluksi hyvä idea, mutta jälkiviisaudella erään lopun alku. Reissun jälkeen sydän särkyi vähitellen jokaisen ystävällisen mutta etääntyvän vastauksen myötä.)

Aina viestipiina ei toki piile odottelussa vaan ihan vain itse viestissä. Jo ala-asteella pääsin tutustumaan myös ilmiöön nimeltä tekstariero. "MÄ JÄTÄN SUT!!" kutosluokan aikainen "poikaystäväni" ilmoitti, kun sai (virheellisesti) ymmärtää, että minulla olisikin ollut juttua aivan toisen luokkatoverini kanssa. Ihmissuhdedramatiikka, ei mikään uusi juttu elämässäni! Myöhemmin palasimme tietysti vielä yhteen tekstiviestijättäjän kanssa, mutta jotenkin "suhde" ei enää ottanut sujuakseen.

Ja kuten blogiani lukeneet saattavat tietää, edellinen vakava seurustelusuhteeni päättyi kaksi vuotta sitten siihen, että aikuinen mies katsoi hyväksi ilmoittaa WhatsApp-viestillä noin vain keskellä iltaa, "ettei enää pysty tähän". Ihan ok parien treffien jälkeen, vähemmän ok yli puolen vuoden seurustelun päättämiseksi.

Kaikki tämä pohdinta kumpuaa siitä tosiasiasta, että aivan kohta elän jälleen viestipiinan keskellä. Oikeastaan jo nyt: Jenkkitutkijasta ei ole kuulunut sanaakaan puoleen viikkoon, ja joka kerta kun puhelin piippaa, valpastun vain huomatakseni saaneeni viestin serkulta tai kissakuvan äidiltä. En kykene työskentelemään, en kykene nukkumaan öisin. En mitenkään pysty odottamaan perjantaihin asti, josko miehestä mahdollisesti viimein sattuisi kuulumaan jotain.

Taitaa olla aika selvittää asiat.

"What's going on? I really don't know what I've done to deserve this silence and indifference from you lately but I feel like something's changed. :( If you're just not interested in seeing me anymore, it would be fairer to say it directly."

Apua. Sinne meni.

Nähtäväksi jää, saanko kaupanpäälliseksi myös tekstarieron. Parempi silti sekin kuin tämä epätietoisuus.

Pelottaa.

CC-kuvat täältä, täältä ja täältä. 

Myrsky vesilasissa – eikä ehkä sittenkään

Tätä viikkoa on värittänyt melkoinen epätietoisuus. Tiistaina kerroin, kuinka vaikeaa on, kun toinen vaikuttaakin äkkiä etäiseltä, vastaa viesteihin eri tavoin kuin ennen ja jättää toivottamatta hyvää yötä ja huomenta. Pelonsekaisin tuntein laitoin illalla Jenkkitutkijalle viestin, jossa yritin olla mahdollisimman huoleton, mahdollisimman vähän painostava vaikka sisälläni kuohui: "How does you week look like? I was just wondering if you'd like to see some day." Yllätyksekseni ja ilokseni sain ehdotuksen: "How about tomorrow?"

Tavatessamme olin yhä varautunut kiusalliseen kohtaamiseen, pelkkään halaukseen, teekuppien äärellä käytävään vaisuun keskusteluun, jonka päätteeksi toinen lähtee eikä enää palaa. Siihen  nähden iltamme oli yllättävän mukava, yllättävän hauska, yllättävän arkinen ja tavallinen. Jenkkitutkija ehdotti, että käymme hakemasta kaupasta illallistarvikkeet. Kotonaan hän kokkasi meille valkosipulista lohipastaa. Söimme ja jutustelimme aivan normaalisti, päätimme lähteä kävelylle ihan kuten minä tahansa muunakin päivänä. Kuvittelin, että kuljeskelimme kaupungilla päämäärättömästi, mutta miehellä olikin ollut mielessään tietty kahvila, johon hän meidät ohjasi. 

Loppukesän aurinko lämmitti vielä sen verran, että jäimme terassille. Pitkään viihdyimmekin:  keskustelu oli mukavimpia pitkään aikaan emmekä poistuneet, ennen kuin sulkemisaika lähestyi. Jutustelun lomassa Jenkkitutkija tuli itse esitelleeksi minulle tuoreita Instagram-otoksiaan ja syy näköalavierailuunkin selvisi: miehen kollega oli muuttamassa pois maasta, ja työporukka oli viettänyt viimeisiä yhteisiä päiviään kaupungilla kierrellen. Ei sittenkään romanttisia treffejä toisen tytön kanssa, saatoin mielessäni huoahtaa.

Kiertelimme vielä hetken kaupungilla ja juttelimme niitä näitä. Omissa silmissäni kaikki vaikutti normaalilta, eikä mikään viitannut siihen, ettei Jenkkitutkija olisi enää kiinnostunut tapailemaan. Minua odotti kotona yövieraaksi saapunut sukulaispoika, joten yöksi en voinut jäädä, mutta hyvästellessämme risteyksessä mies otti minut kainaloon, suuteli, hymyili, oli ihan yhtä ihana kuin ennenkin. Kysyin, milloin näemme seuraavan kerran. "Soon", mies totesi eikä antanut mitään syytä olettaa, etteikö niin olisi. Viikonloppuna ei kuulemma olisi mitään ihmeempää ohjelmaa.

Kotona ajattelin: ehkä kaikki olikin vain päässäni. Ehkä vain kuvittelin, ehkä kaikki tosiaan oli aivan hyvin eikä syytä huoleen ollut. Hölmö minä, kaikkea sitä meneekin keksimään. Onneksi en sentään ollut lähettänyt mitään epätoivoista "We need to talk" -settiä. 

Mutta. Mutta mutta. 

Ei kaikki ihan hyvin ole. Keskiviikkoisen tapaamisemme jälkeen en edelleenkään ole kuullut miehestä oma-aloitteisesti sanaakaan, ja kun perjantai-iltana koetin kevyesti tiedustella, onko miehellä suunnitelmia illaksi, sain juuri sellaisen vastauksen, jota olin jo aikaisemmin pelännyt. "I've been out every night this week. I'm feeling a bit sick :("

Yeah right, sanon minä. Nyt ollaan siis näköjään todellakin siinä pisteessä, että mies joutuu keksimään tekosyitä välttääkseen tapaamistamme. Viestittelimme vielä hetken mutta vastaukset olivat sen verran niukkoja, että tajusin lopulta hiljentyä. 

Päätin, etten jaksa olla ainoa, joka lähettää viestejä ja ehdottelee tapaamista. Jos Jenkkitutkija on vielä kiinnostunut, ottakoon itse yhteyttä. Eräänlainen ihmiskoe kai tämäkin: kauanko menee, että mies ajattelee minua edes sen verran, että lähettää yhden vaivaisen WhatsApp-viestin? 

Sunnuntai-iltapäivää viedään, eikä sanaakaan ole kuulunut. 

Eihän tämä nyt oikein hyvältä näytä. Ei ollenkaan hyvältä. 

Testi jatkukoon. Jos en seuraavaan perjantaihin mennessä kuule miehestä mitään, on kai pakko ottaa ohjakset omiin käsiin ja todeta, että eiköhän tämä ollut tässä. En minä voi olla ihmissuhteessa, jossa jo puolentoista kuukauden päästä joudun jatkuvasti epäilemään itseäni, suhdetta ja miestä. Enhän minä yleensä edes ole mustasukkainen. En käy läpi jokaista Instagram-kuvasta tykännyttä naista, en pelkää miehen kävelevän sattumalta vastaan käsi kädessä jonkun muun kanssa. En stalkkaa toisen WhatsApp-profiilia vain nähdäkseni, milloin tämä viimeksi on ollut paikalla (viime yönä kello 1.21. Minkähän vuoksi? Ei ainakaan minun.)

Tämä ei tee hyvää minulle. 

CC-kuvat täältä, täältä ja täältä. 

Vaikea hengittää

Deittailu: kirvelevää mustasukkaisuutta, kalvavaa epätietoisuutta, kuristavaa menettämisen pelkoa. Sitäkin se usein on. Tänään enemmän kuin yleensä. 

Vain muutama päivä sitten iloitsin siitä, kuinka olen ehkä viimein löytänyt ihmisen, jonka kanssa on hyvä olla. Deittailuvaiheen keveällä, kepeän iloisella hattaralla on kuitenkin musertava taipumus sulaa yhä nopeasti kuin se ilmestyykin. Vaikka mitään ei oikeastaan ole edes tapahtunut, pelkään äkkiä, että tämä kaikki onkin taas päättymässä. 

En tiedä, mistä tunne tarkalleen johtuu. Vielä torstaina kuljimme käsi kädessä kaupungilla,  moikkasimme ystäviäni, jaoimme muurikkalätyn. Jenkkitutkija houkutteli minua hankkimaan liput samoille festareille, joille hänkin on menossa. Jatkoimme hänen luokseen, jäin yöksi. 

Aamu oli omituisen vaisu. Pyörimme molemmat sängyssä hereillä pitkään, silittelin miehen selkää ja odotin huomiota, jota en kuitenkaan saanut. Kumpikaan ei puhunut, ei osannut tehdä oikein mitään. Lopulta lähdin miehen luota epävarmempana kuin sinne saavuin.

Vietin viikonloppua ystävieni luona eri kaupungissa. Parin viikon takaisen reissun aikana ja vielä viime viikollakin ollessani toisella puolella Suomea viestittelimme jatkuvasti, toivottelimme hyvää yötä ja huomenta, ylikäytimme hymiötä 😘. Nyt miehen viestit olivat kuitenkin äkkiä niukkasanaisia ja harvassa. Lauantaina kerroin innoissani illasta, lähettelin hassuja kuvia. Vastaus: "Not much going on here. Hope you're having a great time!" Eikä muuta.

Sunnuntain hyvänyön viestissä pusuhymiön sijaan pelkkä 😊, maanantaina ei enää sitäkään. 

Eilisestään mies kertoi vain "I'm not feeling too well. – – Had to leave work early – –." Samana iltana mies oli kuitenkin lisännyt Instagramiinsa (jota hän ei välttämättä tiedä minun seuraavan) kuvan näköalapaikasta, siitä samasta, jonne hän minut vei deittailutaipaleemme alussa. 

Se ei ole paikka, jonne mentäisiin yksinään. 

Kun aloimme tapailla, kävin jossain vaiheessa deittisovelluksessa vilkaisemassa, mistä keskustelumme olikaan alkanut ja havaitsin ilokseni, ettei mies ollut käyttänyt sovellusta viikkokausiin. Tänään minun oli pakko tarkistaa uudestaan: paikalla viimeksi eilen. 

Yritän takoa päähäni järkeä: 

Parista hymiöstä on turha päätellä yhtään mitään. 

Instagram-kuvia voi lisätä jälkeenpäinkin. Näköalapaikalla voi käydä yksinään tai kaverin kanssa. 

Deittipalvelussa voi tsekata viestit, jos yhdessä ei ole sovittu vielä sovelluksen poistamisesta. 

Kaikella todennäköisyydellä pelkään ihan turhaan, olen vainoharhainen ja perusteettoman mustasukkainen. 

Silti päässäni on alkanut syntyä tarina, joka menee jotakuinkin näin: Perjantaiaamuna mies äkkiä tajusi, ettei näe minussa enää mitään kiinnostavaa, ei todellista tyttöystäväainesta. Kun lähdin pois kaupungista, hän ymmärsi asian entistä selvemmin, piti pieniä kuulumisiani tylsinä ja tyhjänpäiväisinä. Palasi takaisin deittisovellukseen, sopi treffit. Kipusi näköalapaikkaan, suuteli auringonlaskussa jotakin aivan toista tyttöä. Yrittää nyt viestiä minulle mahdollisimman niukasti, jotta tajuaisin lopulta itsekin: yhteistä tulevaisuutta ei ole. 

Ajatuskin ahdistaa, oksettaa, lamauttaa. On vaikea hengittää. 

On se mahdollista. Epäonnisen suhdehistoriani valossa: täysin mahdollista. Eikä mies tekisi edes väärin, teknisesti. Emme ole sopineet mitään, emme luvanneet mitään toisillemme, emme edes lisänneet toisiamme FB-kavereiksi. Jos tämä katkeaisi, minulle jäljelle jäisi vain oluttapahtuman tyhjä mainoslasi, ei muuta.

Tietysti kaikki saattaa olla vain pääni sisällä. Jokin kertoo silti: kaikki ei ole niin kuin oli. 

Illalla aion lähettää viestin ja kysyä, haluaisiko mies nähdä huomenna. Jos vastaus on vaikeasti kiertelevä ei, tiedän, mitä odottaa. Mitä pelätä jälleen. 

Minä, laastari?

Kuten edellisessä postauksessani mainitsin, kävin hiljattain varsin varteenotettavilla treffeillä mukavan ja sympaattisen oloisen Tinder-deitin kanssa. Vaikka tapaaminen oli omasta mielestäni onnistunut, toiset treffit eivät kuitenkaan millään tuntuneet järjestyvän, ja vaikka jatkoimme jonkinlaista yhteydenpitoa, välejämme hiersi jokin, jota en aivan osannut nimetä. Eilen se sitten selvisi: mies laittoi viestin ja sanoi suoraan, että oli kokenut vaikean eron vain pari kuukautta sitten eikä sittenkään oikein ollut onnistunut irtautumaan jutusta. Ensimmäinen ajatukseni ei ollut "Yhyy, voi ei!" vaan lähinnä "Hohhoi, joko taas?"

Ei nimittäin ollut aivan ensimmäinen kerta, kun lupaava alku tyssääkin siihen, että mies on kaikesta huolimatta liian kiinni eksässään tai jossakin muussa elämänsä naisessa. Niin kävi Lääkärin kanssa, niin kävi keväisen deittiseuralaiseni kanssa ja nyt niin kävi jälleen yhden miehen kanssa – kaikki tämä vain reilun puolen vuoden sisään. 

Ärsyttävää ja turhauttavaa. Miesten kunniaksi sanottakoon toki se, että he kaikki kertoivat tilanteestaan rehellisesti ja suoraan ennen kuin juttu ehti edetä kovin pitkälle – hyvä niin, reilua toimintaa. Pikkuhiljaa alkaa kuitenkin ihmetyttää, miksi miehet ylipäätään pyytelevät minua treffeille, jos eivät vielä ole onnistuneet irrottamaan ajatuksiaan edellisestä suhteestaan. Saattaisin ymmärtää, jos väittäisin itse etsiväni vain kivaa kahviseuraa ilman sen vakavampia suunnitelmia, mutta niinhän asia ei ole: kaikissa deittimaailman profiileissani teen varsin selväksi, että etsin elämäni miestä, en kepeää pikaseuraa enkä varsinkaan vielä haavojaan nuolevaa, särkyneen sydämensä kanssa kipuilevaa laastarinetsijää.

Vaikka tiedän itsekin, että kestäviäkin suhteita voi syntyä suoraan edellisen loputtua (tai pahimmillaan tietysti jo sitä ennen), olen alkanut tulla siihen lopputulokseen, etten enää jaksa tätä. En ole kiinnostunut kuulemaan takana olevasta rankasta erosta ja hiljattaisesta erilleenmuutosta tai totuttelemaan yhteisiin tapoihin, jotka eivät kuulu minulle ja miehelle vaan miehelle ja jollekin näkymättömälle, ääneen lausumattomalle menneisyyden varjolle. Ei enää valmiiksi varattuja sängyn puolia, ei kysymyksiä siitä, miksi pidän hiuksiani niin tai näin (eli toisin kuin eksä) tai miksi nukun näin tai noin (eli toisin kuin eksä).

Ehkä minun pitäisi jatkossa vain alkaa tiedustella heti ensimmäisillä treffeillä: mitenkäs aiempi suhdehistoria? Jos edellisestä erosta on alle puoli vuotta, pitäisin varani – jos alle kolme kuukautta, juoksisin pakoon ja lujaa.

Juuri pitkästä ja vakavasta suhteesta eronneet, pieni pyyntö teille: vaikka Tinderin ihmemaailma vetäisi pitkän seurustelun jälkeen vastustamattomasti puoleensa, ole reilu muita treffailijoita kohtaan ja harkitse vielä. Kysy itseltäsi vaikkapa seuraavat pari pientä kysymystä: 

– Mietinkö eksää yhä päivittäin?

– Kirpaiseeko pelkkä entisen seurustelukumppanini ajattelu kipeästi?

– Vertaanko potentiaalisia naisia/miehiä ensimmäisenä eksääni?

– Tuntuuko, että haluan vielä nauttia vapaudesta ennen uutta vakavampaa sitoutumista?

– Etsinkö pohjimmiltani vain väliaikaista laastaria?

Jos vastaus yhteenkin näistä kysymyksistä on kyllä, et todennäköisesti ole vielä valmis uuteen suhteeseen. Tee se silloin selväksi myös muille: älä anna ymmärtää etsiväsi vakavaa sitoutumista. Älä valehtele päässeesi yli, ellet ole päässyt. Älä pyydä treffeille ihmisiä, jotka vilpittömästi ja tosissaan etsivät jo muutakin kuin hetken hupia tai pientä piristystä.

Laastariseuraakin netistä varmasti löytyy, joten älä johda harhaan niitä, joille se ei riitä. Kukaan ei halua olla pelkkä korvike vastoin tahtoaan.

CC-kuvat täältä, täältä ja täältä.

Kun elämä jatkuu

Yksi deittailun vaikeimpia taitoja on kyky päästää irti. Vuosien saatossa vastaan tulee treffejä, jotka olisivat voineet johtaa toisiin, suhteita, jotka olisivat saattaneet syventyä ja miehiä, jotka olisi voinut ottaa vierelleen loppuelämäksi – jos aika olisi ollut toinen, jos paikka olisi ollut parempi, jos onni olisi ollut otollinen ja tuuli puhaltanut toiseen suuntaan. On miehiä, joita olen jäänyt miettimään, vaikka emme olisi tavanneet vuosiin. Tyyppejä, joiden ajatteleminen läikähdyttää ja joiden rinnalla kukaan muu ei tunnu oikein miltään. Jotka jossakin mielen sopukoissa saavat kuitenkin ajattelemaan: ehkä sittenkin vielä joskus.

Omien suhdekiemuroiden pyörteissä on kovin helppo unohtaa, että heidänkin elämänsä etenee. Omia Tinder-viestejä ja tasaisen tuloksettomia treffejä vatvoessa mieli hyppää sen tosiasian yli, että hekin jatkavat arkeaan, tapaavat uusia ihmisiä, ihastuvat ja rakastuvat. Aivan viime viikkoina olen herännyt odottamattomalla tavalla siihen, että paluuta entiseen ei enää ole.  

Elämässäni on kutakuinkin kolme suurta rakkautta, joista en pääse yli enkä ympäri, vaikka olen aikoja sitten tajunnut, että yksikään jutuista ei johda mihinkään. Nyt tiedän sen entistä varmemmin.

Yksi heistä on mies, josta en ole blogissani kertonut, sillä kaikki tapahtui jo kauan ennen sen perustamista. Lyhyesti: yllättäviä kohtaamisia, arvaamattomia yhteensattumia, sielujen sympatiaa ja unohtumattomia keskusteluja. Avoautoajelua kesäisillä kaduilla, piknik ruusujen täyttämällä autiolla saarella, elämäni kenties parhaat treffit merenrannalla rankkasateen keskellä. Lähes elokuvamaisen  kauniita kohtaamisia, joista jokaista muistan lämmöllä mutta jotka eivät koskaan johtaneet mihinkään vakavampaan. Eivätkä johda: jokin aika sitten sain kuulla miehen menneen kihloihin. Suhde oli kestänyt jo vuosia ja vaikuttanut Facebook-päivitysten perusteella onnelliselta – ei mitenkään yllättävä uutinen. Silti tunsin, että vaikka ovi takanani oli sulkeutunut jo aikoja sitten, nyt se naksahti lopullisesti lukkoon.

Törmäsimme viime viikolla aivan sattumalta. Jollakin tasolla aallonpituutemme on edelleen sama, ja tapaaminen oli kaikin puolin ilahduttava. Minä onnittelin häntä kihlauksesta, hän minua gradusta, vaihdoimme kuulumiset ja keskustelimme ohimennen mahdollisuudesta käydä joskus lounaalla. Suurella todennäköisyydellä kumpikaan ei koskaan ehdota sitä, mutta jollakin lailla tapaaminen tasapainotti mieleni. Meidän välillämme mitään ei tule enää tapahtumaan, mutta silti voimme yhä keskustella luontevasti, ehkä vielä joskus tavatakin. Kaikki hyvin, kaikesta huolimatta. 

Toinen minuun pysyvästi vaikutuksen tehnyt mies on tässäkin blogissa aikanaan poljon pohtimani, Brittimieheksi nimeämä brittimies. Viimeisen vuoden aikana mainintani hänestä ovat hiipuneet samaan tahtiin kuin yhteydenpitomme, ja hyvän joulun toivotusten jälkeen en ollut kuullut hänestä sanaakaan yli kolmeen kuukauteen – melkoinen kuilu siihen nähden, että pari vuotta sitten juttelimme päivittäin. Vaihdoimme kymmeniä kuvia ja viestejä kerrallaan, viikollakin valvoin aamu kahteen vain  kuullakseni hänestä vielä pari sanaa. Olin hirvittävän rakastunut, vaikka olimme tavanneet vain kerran tai kaksi. 

Viime viikolla kyllästyin radiohiljaisuuteen ja lähetin lyhyen viestin: mitä kuuluu, toivottavasti kaikki on hyvin. Jos syy vastaamattomuuteen on jossakin mitä olen tehnyt tai jättänyt tekemättä, olen pahoillani. Vastaus seurasi perässä lähes välittämättömästi, eikä se aivan lyhyt ollutkaan. Yhteen lyhyeen kysymykseeni sain peräti 55 viestin mittaisen vastauksen, jossa Brittimies kertoi keväästään ja elämästään, pahoitteli välinpitämättömyyttään, kyseli omista kuulumisistani ja lähetti kuvia menneiden kuukausien ajalta. Olin kohtuuttoman ilahtunut siitäkin huolimatta, että mies paljasti myös potentiaalisen syyn poissaolevaisuudelleen: kevään kuluessa hän oli löytänyt tyttöystävän. 

Ajatukseni olivat ristiriitaiset. Olin yhtä aikaa iloinen hänen puolestaan ja perusteettoman mustasukkainen, pettynyt mutta täysin tietoinen siitä, että meidän juttumme oli haudattu jo kauan sitten. Minua itketti, mutta enemmän ilosta kuin surusta: lopulta olin vain niin onnellinen kuullessani hänestä edes jotain, ettei uutinen tyttöystävästä ollut sen rinnalla paljoakaan. Arvattavissa oli, että näin käy ennemmin tai myöhemmin. Jos uutisen paljastaminen saa meidät pitämään yhteyttä jälleen edes hieman useammin, olen lopulta tyytyväinen. 

Kolmas iki-ihastukseni on Sijoittaja, josta puhun blogissani aivan liian usein siihen nähden, kuinka harvoin näemme ja kuinka vähän välillämme oikeasti on tapahtunut. Eilen kuitenkin kohtasimme pitkästä aikaa, ja yllätyksekseni keskustelukin sujui taas kohtalaisen sujuvasti. Istuimme iltaa suuremmalla kaveriporukalla, kuuntelin häntä sivukorvalla silloinkin kun keskustelin aivan muiden ihmisten kanssa. Tämä paljastui: hän ei juuri nyt näe itseään suhteessa, mutta ei pidä ajatusta aivan mahdottomana, kunhan molemmilla on selvästi oma elämänsä. Uutta minulle, sillä tähän asti olen elänyt siinä uskossa, että Sijoittaja on täydellisen sitoutumiskammoinen eikä osaa kuvitella itseään mihinkään vakavampaan, koskaan, kenenkään kanssa. Tämäkin paljastui: hän on kyllästynyt Suomeen ja sen mahdollisuuksiin ja kääntänyt katseensa uraan ulkomailla. On täysin mahdollista, että jossakin vaiheessa hänkin katoaa kuvioista lopullisesti, jättää kaupugin ja asettuu Lontooseen tai Tukholmaan, mihin nyt sijoittajat asettuvatkaan. 

Kaikki viimeaikaiset tapahtumat kertovat minulle melko lailla selvää viestiä. Menneeseen ei ole paluuta. On turha haikailla menneitä öitä ja sammuneita kipinöitä, elämäni rakkaus ei löydy taakse katsomalla. Sen myöntäminen ei ole helppoa eikä mukavaa. Osaan nähdä ensimmäisenä mainitun miehen kihloissa ja Brittimiehen toinen tyttö kainalossaan, mutta jonain päivänä joudun ehkä seuraamaan vierestä myös Sijoittajaa vakavassa suhteessa, ja se jos mikä tuntuu pahalta. 

Silti: mitään en vaihtaisi pois. On parempi pettyä ihastuksissaan kuin olla ihastumatta lainkaan. Ainakin tietää elävänsä, tietää yhä tuntevansa. 

CC-kuvat täältä, täältä ja täältä.

Elämä ja kevät (ja siinä sivussa 28. ja 29. treffikumppanini)

Nyt uskallan ehkä viimein sanoa sen ääneen: minusta tulee maisteri! Gradu on palautettu, univelat kuitattu, gradun loppukirin aikana pudonneista kiloista puolet hankittu jo epähuomiossa takaisin. Opinnot ovat ohi, yliopiston kirjat palauttamista vaille poissa silmistä ja mielestä, yksi elämänvaihe takana ja toinen edessä. Opiskelijan sijaan minusta on tulossa ihan oikea työssäkäyvä aikuinen. Sellainen, joka istuu päivän toimistolla, tulee sen jälkeen kotiin ja voi lukaista vaikkapa kirjan tai lähteä jumppatunnille tuntematta huonoa omaatuntoa. Joka jättää pöytäjuhlat väliin vain kutsuakseen ystävät viini-illalliselle kotiin. Jolla olisi nyt elämässään tilaa toisellekin ihmiselle, tilaa kunnon parisuhteelle jos sellainen vain sattuisi vastaan. Sattuisikin.

Kukaan tuskin yllättyy, jos paljastan, että sinkkuelämä on edelleen jatkunut. Edellisen postauksen jälkeen elämääni on mahtunut tasan kaksi treffikumppania, joista kumpikaan ei jäänyt vierelle pidemmäksi aikaa. Koetan olla kertomuksissani tiivis. 

Treffikumppanin numero 28 tapasin ystävänpäivän jälkeisenä päivänä, kuten edellisessä postauksessa vihjasinkin. Perusmukava talouspuolen työntekijä, itseäni seitsemän vuotta vanhempi tyylitajuinen herrasmies, jonka kanssa kaikki osui paperilla yksiin. Sama arvomaailma, elämän peruspalikat kasassa, hyvällä maulla sisustettu omistusasunto, auto ja moottoripyörä. Mikäs siinä. Kahvikupin ääressä juteltavaa riitti vielä sen verran että tapasimme toisenkin kerran. Ei puhuttava silloinkaan kesken jäänyt, mutta... jotenkin olo jäi tyhjäksi. Keskustelu eteni, muttei henkilökohtaiselle tasolle, ei sille asteelle joka saa innostumaan ja nauramaan ääneen, kertomaan itsestään enemmän kuin ajattelikaan, miettimään toista iltaisin ja hypähtelemään matkalla treffeiltä kotiin. Toisten treffien jälkeen lisäsimme toisemme Facebookiin ja Instagramiin. Olemme tykkäilleet toistemme statuksista puolin ja toisin. Tapaamista kumpikaan ei ole ehdottanut, eikä ehdota. Enempää ei ole, kummatkin tietävät sen.

Treffikumppani numero 29 löytyi poikkeuksellisesti OkCupidista – suurin osa deiteistänihän on Suomi24 Treffeistä tai vähintäänkin Tinderistä. Miehen aloite oli paras mahdollinen: hän oli huomannut, että match-prosenttimme oli 99 % ja sanoi suoraan, että olisi kiinnostavaa tutustua OkCupid-samikseensa. Asiaa tuntemattomille mainittakoon, että OkCupidissa match-prosentti todella kertoo huomattavasti enemmän kuin muilla sivustoilla: olimme vastanneet satoihin kysymyksiin lähes täysin samoin aina siinä määrin, että suurin ja lähes ainoa erimielisyydemme koski kahvin juontia (hän joi, minä en). Kaikesta muusta olimme yhtä mieltä: arvomaailmasta, uskonnollisista kysymyksistä, kissamieltymyksistä ja sopivasta lapsiluvusta. Profiilikuva oli edustava, mies fiksun ja hauskan oloinen – olin vakuuttunut alusta alkaen ja odotin tapaamistamme poikkeuksellisella innolla. 

Hyvinhän se menikin. Kävimme kahvilla, juttelimme tunnin jos toisenkin, jatkoimme biljardia pelaamaan – varsin loistava treffiaktiviteetti, muuten! Mies oli ihan sellainen kuin kuvittelinkin: mukava, fiksu, kivannäköinen ja monella tavoin kanssani samoin ajatteleva, valtiolla työskentelevä heppu, jonka kanssa olisin hyvinkin voinut lähteä toisille tai vaikka kymmenensille treffeille. Poistuin kotiin hymy huulilla ja siinä uskossa, että tunne oli molemminpuolinen, ja seuraavalla viikolla sovimmekin jo ravintolailtaa. Paikka oli valittu ja sopiva päivä katsottu, kun sain yllättäen viestin: ravintolailta täytyy perua, siitä tai muustakaan ei nyt tule mitään. Olin tietysti hämmentynyt ja pettynyt. Satun olemaan luonteeltani siinä määrin romanttinen haaveilija, että jo ensimmäisten onnistuneiden treffien jälkeen olen yleensä pohtinut, miltä treffikumppanin kodissa näyttää, millaisia reaktioita Facebook-parisuhdestatuksemme herättäisi ja ottaisinko miehen sukunimen, jos menisimme naimisiin. En tietenkään ihan tosissaani, mutta en aivan täysin leikillänikään. Niinpä pettymys on pakkien jälkeen aina suuri, vaikka mitään ei varsinaisesti olisi tapahtunutkaan: yhdet tulevaisuudenhaaveet on jälleen heitettävä menemään.

Tietysti kysyin syytä äkilliseen suunnanmuutokseen, ja sen mies rehellisesti kertoikin. Hänen elämässään oli jo aiemmin ollut nainen, josta mies oli ollut kiinnostunut. Nyt mies oli tajunnut, että nyt tai ei koskaan: hänen oli selvitettävä, mihin se polku johtaisi, eivätkä treffit toisen naisen kanssa olisi vieneet asiaa eteenpäin kenenkään kannalta. Harmitti, tietysti, mutta olin myös kiitollinen miehen suoraselkäisyydestä. Parempi kertoa ennemmin kuin liian myöhään. Toivottelimme hyvät jatkot. Illallinen jäi syömättä, omasta mielestäni onnistuneet treffit toistumatta.

Tätä tämä joskus on. Yhden illan murehdin, mutta jos olen nopea ihastumaan niin aika nopea olen myös pääsemään yli aivan tiettyjä poikkeuksia lukuun ottamatta. Treffikuviot ja mielessä pyörivät miehet saivat viimein antaa tilaa opiskeluille, ja se kannatti. 

Tässä ollaan siis nyt: uuden kynnyksellä, onnellisena mutta yksin. Elämäni mies, voisitko jo löytyä? Sohvalle mahtuisi toinenkin katsomaan Master Chef Australiaa. Keittiö on pieni, mutta samalla siinä kokkaisi kahdelle kuin yhdelle. Vierastyyny on odottanut käyttäjäänsä jo aivan liian kauan. 

Olen valmis rakastumaan.

CC-kuvat täältä, täältä ja täältä.