sunnuntai 7. elokuuta 2016

Myrsky vesilasissa – eikä ehkä sittenkään

Tätä viikkoa on värittänyt melkoinen epätietoisuus. Tiistaina kerroin, kuinka vaikeaa on, kun toinen vaikuttaakin äkkiä etäiseltä, vastaa viesteihin eri tavoin kuin ennen ja jättää toivottamatta hyvää yötä ja huomenta. Pelonsekaisin tuntein laitoin illalla Jenkkitutkijalle viestin, jossa yritin olla mahdollisimman huoleton, mahdollisimman vähän painostava vaikka sisälläni kuohui: "How does you week look like? I was just wondering if you'd like to see some day." Yllätyksekseni ja ilokseni sain ehdotuksen: "How about tomorrow?"



Tavatessamme olin yhä varautunut kiusalliseen kohtaamiseen, pelkkään halaukseen, teekuppien äärellä käytävään vaisuun keskusteluun, jonka päätteeksi toinen lähtee eikä enää palaa. Siihen  nähden iltamme oli yllättävän mukava, yllättävän hauska, yllättävän arkinen ja tavallinen. Jenkkitutkija ehdotti, että käymme hakemasta kaupasta illallistarvikkeet. Kotonaan hän kokkasi meille valkosipulista lohipastaa. Söimme ja jutustelimme aivan normaalisti, päätimme lähteä kävelylle ihan kuten minä tahansa muunakin päivänä. Kuvittelin, että kuljeskelimme kaupungilla päämäärättömästi, mutta miehellä olikin ollut mielessään tietty kahvila, johon hän meidät ohjasi. 

Loppukesän aurinko lämmitti vielä sen verran, että jäimme terassille. Pitkään viihdyimmekin:  keskustelu oli mukavimpia pitkään aikaan emmekä poistuneet, ennen kuin sulkemisaika lähestyi. Jutustelun lomassa Jenkkitutkija tuli itse esitelleeksi minulle tuoreita Instagram-otoksiaan ja syy näköalavierailuunkin selvisi: miehen kollega oli muuttamassa pois maasta, ja työporukka oli viettänyt viimeisiä yhteisiä päiviään kaupungilla kierrellen. Ei sittenkään romanttisia treffejä toisen tytön kanssa, saatoin mielessäni huoahtaa.

Kiertelimme vielä hetken kaupungilla ja juttelimme niitä näitä. Omissa silmissäni kaikki vaikutti normaalilta, eikä mikään viitannut siihen, ettei Jenkkitutkija olisi enää kiinnostunut tapailemaan. Minua odotti kotona yövieraaksi saapunut sukulaispoika, joten yöksi en voinut jäädä, mutta hyvästellessämme risteyksessä mies otti minut kainaloon, suuteli, hymyili, oli ihan yhtä ihana kuin ennenkin. Kysyin, milloin näemme seuraavan kerran. "Soon", mies totesi eikä antanut mitään syytä olettaa, etteikö niin olisi. Viikonloppuna ei kuulemma olisi mitään ihmeempää ohjelmaa.

Kotona ajattelin: ehkä kaikki olikin vain päässäni. Ehkä vain kuvittelin, ehkä kaikki tosiaan oli aivan hyvin eikä syytä huoleen ollut. Hölmö minä, kaikkea sitä meneekin keksimään. Onneksi en sentään ollut lähettänyt mitään epätoivoista "We need to talk" -settiä. 



Mutta. Mutta mutta. 

Ei kaikki ihan hyvin ole. Keskiviikkoisen tapaamisemme jälkeen en edelleenkään ole kuullut miehestä oma-aloitteisesti sanaakaan, ja kun perjantai-iltana koetin kevyesti tiedustella, onko miehellä suunnitelmia illaksi, sain juuri sellaisen vastauksen, jota olin jo aikaisemmin pelännyt. "I've been out every night this week. I'm feeling a bit sick :("

Yeah right, sanon minä. Nyt ollaan siis näköjään todellakin siinä pisteessä, että mies joutuu keksimään tekosyitä välttääkseen tapaamistamme. Viestittelimme vielä hetken mutta vastaukset olivat sen verran niukkoja, että tajusin lopulta hiljentyä. 

Päätin, etten jaksa olla ainoa, joka lähettää viestejä ja ehdottelee tapaamista. Jos Jenkkitutkija on vielä kiinnostunut, ottakoon itse yhteyttä. Eräänlainen ihmiskoe kai tämäkin: kauanko menee, että mies ajattelee minua edes sen verran, että lähettää yhden vaivaisen WhatsApp-viestin? 

Sunnuntai-iltapäivää viedään, eikä sanaakaan ole kuulunut. 

Eihän tämä nyt oikein hyvältä näytä. Ei ollenkaan hyvältä. 



Testi jatkukoon. Jos en seuraavaan perjantaihin mennessä kuule miehestä mitään, on kai pakko ottaa ohjakset omiin käsiin ja todeta, että eiköhän tämä ollut tässä. En minä voi olla ihmissuhteessa, jossa jo puolentoista kuukauden päästä joudun jatkuvasti epäilemään itseäni, suhdetta ja miestä. Enhän minä yleensä edes ole mustasukkainen. En käy läpi jokaista Instagram-kuvasta tykännyttä naista, en pelkää miehen kävelevän sattumalta vastaan käsi kädessä jonkun muun kanssa. En stalkkaa toisen WhatsApp-profiilia vain nähdäkseni, milloin tämä viimeksi on ollut paikalla (viime yönä kello 1.21. Minkähän vuoksi? Ei ainakaan minun.)

Tämä ei tee hyvää minulle. 

CC-kuvat täältä, täältä ja täältä

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti