Tapailun onnea

Minä ja Taloustieteilijä emme seurustele. 

Silti olemme sopineet, ettemme tapaa muita, poistaneet Tinderit ja käyneet pitkiä keskusteluja suhdehistoriastamme ja deittikokemuksistamme. Todenneet, että onneksi ei enää tarvitse tinderöidä, ei käydä kerta toisensa jälkeen samanlaisina toistuvia ensitreffien keskusteluja eikä kestää kaikkea sitä epävarmuutta ja epätietoisuutta, käyttää valtavasti aikaa ja vaivaa vain aloittaakseen taas pian aivan alusta. 

Silti hänen äitinsä tietää minusta ja työkaverini hänestä. Parhaat ystäväni lähettävät hänelle terveisiä, vaikkeivät ole vielä tavanneetkaan häntä, ja perjantain illanvietosta mies viestittää, että hänen kaverinsa vaativat kuvia minusta. Mies on jo tavannut ensimmäisen ystävänikin, jonka kanssa kävimme kolmestaan elokuvissa ja oluella. "Hitsi miten älykäs tyyppi! Peukut multa!" ystäväni kommentoi jälkeenpäin, ja olin tietysti onnessani.

Näemme melkein joka päivä, käytännössä aina kuin voimme. Viimeisen viikon aikana olemme olleet yhdessä joka ikinen päivä. Jos emme ehdi nähdä koko viikonloppua niin ainakin arki-illat – jos emme pysty viettämään yhdessä koko iltaa niin pistäydymme iltateellä tai katsomme jakson yhteistä sarjaa. Ellemme sitäkään, käväisemme vaikkapa yhdessä kaupassa, vaikka molemmat jatkaisivat siitä omille teilleen. Varsinkin alussa tuntui, että molemmat suorastaan keksivät tekosyitä, jotta saimme vielä nähdä toisemme. Enää ei tarvitse: on jo selvää, että lähtökohtaisesti haluamme olla yhdessä, ellei toisella ole muita menoja. Se, että asumme melkein naapureina, on kenties deittielämäni upein yhteensattuma.

Suunnittelemme jo tulevia reissuja, retkiä, kesälomia. Olemme puhuneet viikonloppureissusta Tallinnaan, miettineet lähtevämme kesällä Skotlantiin. Mies on ohimennen kutsunut minut katsomaan harrastusporukkansa tapahtumaa (ehkä toukokuussa) ja sanonut, että voisi ottaa minut mukaan työkuvioihinsa liittyvälle illalliselle (elokuussa). Aiomme ajoittaa kesälomamme ja vapaapäivämme yhdessä. Hirvittävän hämmentävää, hirvittävän ilahduttavaa: kahden kuukauden tapailumme tuntuu katsovan pidemmälle tulevaisuuteen kuin edellinen melkein kahden vuoden seurustelusuhteeni.

Mies on ruvennut kutsumaan minua itse keksimällään lempinimellä, nimittää viesteissä omakseen. Hän viestittää minulle joka ikinen aamu hyvät huomenet ja joka ikinen ilta hyvät yöt, ellemme ole viettäneet iltaa yhdessä – ja monesti sittenkin. Sydän- ja pusuemojit ovat kovalla käytöllä. Miehen viestittelykäytös on täysin toinen kuin niillä lukemattomilla tyypeillä, joiden kanssa jutusta ei sitten kuitenkaan tullut mitään. Hän kirjoittelee säännöllisesti pitkin päivää, vastaa nopeasti heti viestini luettuaan, ei pyöri WhatsAppissa enää sen jälkeen kun on toivottanut minulle kauniita unia. Tuntuu aidosti kiinnostuneelta arjen pienistä käänteistä, lähettelee selfieitä silloin kun emme vähään aikaan näe toisiamme. Vaikuttaa yhtä ihastuneelta minuun kuin minä häneen, ja se ei ole ihan vähän.

Keskustelemme tärkeistä asioista, sellaisista joilla oikeasti on merkitystä yhteisen elämän rakentamisessa. Olemme puhuneet parisuhteista, deittailusta ja tasavertaisuudesta, mustasukkaisuudesta ja ystävyydestä. Miettineet ulkonäköstandardeja ja järkevää rahankäyttöä, jutelleet siitä missä näemme itsemme asumassa tulevaisuudessa. Keskustelleet siitäkin, miten suhtaudumme sukunimen vaihtamiseen naimisiin mennessä, että ainakaan yhdistelmäsukunimi ei meidän tapauksessamme toimisi kovin hyvin. Lapsetkin ovat vilahtaneet keskusteluissa sen verran, että uskon, että haaveemme tulevaisuudesta ovat lähellä toisiaan.

Jo viikonlopun erossa olemisen jälkeen mies kertoo ikävöineensä minua. Lähtiessämme toistemme luota hyvästelemme toisemme noin neljästi, koska emme malta olla pussaamatta vielä kerran. 

Jos jo ei-seurustelukin hänen kanssaan on tällaista, mitä kaikkea yhteinen tulevaisuus voisikaan olla?

Juuri nyt minun on hyviä vaikeaa kuvitella, ettemmekö kulkisi kohti sitä.

Kuvat: Unsplash.

Tinder-tuskailun päätös

Viime kerralla kirjoittaessani mieltäni painoi murhe: minulle oli juuri käynyt ilmi, että ihastukseni Taloustieteilijä oli yhteisestä tapailukeskustelustamme huolimatta päivittänyt Tinder-profiiliaan. Ketähän varten, minä mietin – ja olin tietyllä tavalla asian ytimessä.

En kuitenkaan ihan siten kuin etukäteen kuvittelin.

Kun seuraavan kerran näin miestä, minulle oli selvää, että asiasta olisi keskusteltava. Totta puhuen minun olisi tehnyt mieli ottaa saman tien kuvakaappaus päivitetystä profiilista, lähettää se hänelle saatesanoin "Mitä helvettiä?!" ja odotella konfliktia. Vähintäänkin pitää mykkäkoulua, vähintäänkin viestitellä tylysti ja antaa ymmärtää, että kaikki ei ollut kunnossa.

Onneksi en tehnyt niin. Sen sijaan vastailin viesteihin ihan normaalisti, menin hänen luokseen ja söin hänen hakemansa runebergintortun iloisesti ja arkisesti rupatellen. Olimme jo istahtaneet sohvalle katsomaan turhanpäiväistä tv-ohjelmaa, kun päätin viimein nostaa kissan pöydälle.

Olisi yksi kysymys.

Muistatko, kun puhuimme, ettemme näe muita, kun tapailemme toisiamme? Muistatko, kun sovimme, ettemme selaile Tinderiä ja juttele siellä toisten ihmisten kanssa?

Satuin nimittäin huomaamaan, että olet päivittänyt profiiliasi viimeksi kolme päivää sitten. Haluaisin ymmärtää, että miksi. Ja kenen vuoksi. 

Mies tajusi välittömästi, mistä puhun. Hänen kunniakseen on jälleen sanottava: hän ei yrittänyt kiistää, ei väistää, ei valehdella eikä esittää tietämätöntä. Sen sijaan hän kertoi suoraan, mitä oli tapahtunut.

Edellisenä perjantaina hän oli ollut kaverinsa kanssa oluella. Kaveri oli kertonut, että oli törmänyt Tinderissä Taloustieteilijän tuoreeseen eksään.

Uteliaisuus oli voittanut.

Mies oli mennyt selailemaan, miltä eksän profiili näytti. Siinä samalla hän oli tullut miettineeksi myös, miltä hänen oma profiilinsa vaikuttaa, vaihtanut pari riviä tekstiä. Näyttääkseen eksälle, mitä menetti, minä tulkitsin, vaikka mies ei niin suoraan sanonutkaan.

Hiton ärsyttävää. 

Jos ihan tarkkoja ollaan, tässähän nimittäin kävi niin, että miehen eksäänsä kohtaan tuntema kiinnostus asteli varsin surutta minulle annettujen lupausten yli.

Ja sitten taas toisaalta: aika inhimillistä. 

Kyllä minäkin ehkä pitkän suhteen jälkeen haluaisin tietää, miltä eksäni profiili näyttäisi. Totta kai haluaisin, että oma kuvailutekstini olisi kunnossa, toisi esiin parhaat puoleni, jos sattuisin itse tulemaan eksän näytöllä vastaan.

Fiilikseni oli kaikin tavoin ristiriitainen. Kaikki olisi edelleen voinut kääntyä varsin ikäväksi yhteentörmäykseksi, ellemme me molemmat olisi toimineet siten kuin toimimme.

Minä kerroin, että Tinder-päivitysten tekeminen soti yhdessä sopimaamme vastaan, satutti minua, sai minulle pahan mielen. Mies ymmärsi, osoitti olemuksellaan ottavansa tunteeni tosissaan.

Hän kertoi, että oli itse jo useampaan kertaan miettinyt koko Tinderin poistamista. Ja nyt olisi aika tehdä se.

Sanoin vielä, etten halua, että hän poistaa Tinderin vain koska kokee, että minä vaadin niin. Hän vakuutti, ettei syy ole se. Että päätös on hänen omansa.

Keskustelu, joka etukäteen vaikutti omassa mielessäni kaiken pohdiskelun ja murehtimisen jälkeen jo lähes varmalta tuholta, sujui lopulta ilman kyyneliä, ilman surua ja suuttumusta. Se, kuinka kypsästi ja suoraan pystyimme lopulta puhumaan, melkein yllätti minut.

Lopputulos?

Tinderit on nyt haudattu puolin ja toisin. Kaikki meni paremmin kuin uskalsin toivoakaan.

Vain muutamia viikkoja myöhemmin koko Tinder-huoli tuntuu jo aika pieneltä ja kaukaiselta. Tapahtuneen jälkeen olemme ottaneet taas jo niin monta askelta eteenpäin, että taakse ei ole tullut pahemmin katseltua.

Vaikka on edelleen liian aikaista puhua seurustelusta, olo on seesteisen lämmin. Sisälläni on outoa vakautta ja varmuutta tästä suhteesta, uskoa siihen että se todella voisi kantaa pidemmällekin.

Juuri tällä hetkellä olen kauhean onnellinen tästä miehestä, tästä suhteesta, elämästäni tässä ja nyt.


Kuvat: Unsplash. 

Kaikki hyvin, mutta

Nyt kun pääsin taas kirjoittamisen makuun, en millään malta olla kertomatta lisää miehestä, jota tästä eteenpäin Taloustieteilijäksi kutsuttakoon.

Kuten kerroin, ensimmäiset treffimme olivat monella tapaa poikkeukselliset. Ainakin omalla kohdallani ensitapaaminen johtaa hyvin harvoin kemiaan – saati kosketukseen, saati samaan osoitteeseen, saati yhteiseen aamupalaan. Nyt kaikkeen tähän.

Alusta asti on ollut selvää, että välillämme on vetoa.  Tapa, jolla hän tarttuu minua kädestä, jolla hän suutelee hiuksiani, jolla painautuu kainalooni sohvalla, on valtavan luonteva, oikea, hyvä. Pidän hänen lempeästä katseestaan, jäntevästä vartalostaan, pehmeiden hiustensa tuoksusta.

Ennen kaikkea: pidän hänestä. Miehessä on valtavan paljon juuri niitä piirteitä, joita laittavat jotain sisälläni läikähtämään. Hän on rauhallinen, lempeä, pohdiskeleva – hassu ja hyväsydäminen hieman vakavalla, sydämeen takertuvalla tavalla. Hänen arvonsa ja ajatusmaailmansa ovat hyvin lähellä omiani. Jaamme samat ajatukset tasa-arvosta, ihmisarvosta, monista pienistä oikean ja väärän kysymyksistä. Ja mikä parasta: hän osaa keskustella. Juttelemme sujuvasti niin arjen sattumuksista, työprojekteista, perhesiteistä kuin maailman tilasta. Hän on älykäs ja sivistynyt, tilannetajuinen ja sopivalla tavalla kriittinen. Nähnyt, kokenut ja oppinut, ei enää mikään aloittelija elämässä eikä ihmissuhteissa. Aika hänen kanssaan tuntuu tärkeältä ja merkitykselliseltä.

Ensimmäisen tapaamisen jälkeen kaikki on soljunut eteenpäin oudon sujuvasti, palaset ovat loksahdelleet paikoilleen ilman suurempaa meteliä. Useimmiten deittailun alkuvaihe käynnistyy hitaasti: viestitellään vähän niitä näitä, nähdään ehkä seuraavalla viikolla, kysellään kuulumisia, kierretään kaupungin kuppiloita ja museoita kerran tai pari viikossa. Ei tällä kertaa.

Toiset treffit seurasivat välittömästi ensimmäisten jälkeen, ja vielä samalla viikolla näimme myös kolmannen, neljännen ja viidennen kerran. Emme kahviloissa ja kaljatuopillisten ääressä vaan saman katon alla, kotisohvillamme, keittiössä teekupit käsissämme. Kaikki toimi, joten annoimme toimia. Hyvin nopeasti elämäämme vakiintui kaava, joka jatkuu edelleen: arki-iltaisin tapaamme useimmiten minun pienessä kämpässäni, viikonloppuisin yövyn hänen avarammassa asunnossaan. Minä keitän teetä, hän paistaa aamiaissämpylöitä tai croissanteja. Neljän viikon aikana olemme viettäneet  enemmän päiviä yhdessä kuin erikseen: yhtäkkiä en enää eläkään arkeani yksin.

Kaikki on edennyt valtavan nopeasti ja lupaavasti. Ja se tekee kaikesta paljon vaikeampaa.

On nimittäin niin, että miehellä on oma rajansa. Kaiken takana väijyy virtahepo olohuoneessa, asia jota emme pysty ylittämään emmekä kiertämään: miehen ero, se tosiasia että alle kuukausi ennen tapaamistamme hän jakoi arkensa, kotinsa ja sydämensä aivan toisen naisen kanssa.

Virtahepo pilkisteli esiin jo aivan ensimetreillä. Hiustenvärjäystarvikkeet miehen kylpyhuoneessa, kissankarvat matossa, toinen sukunimi ovessa. Tapa, jolla hän lipsautti jatkuvasti "me" menneistä tapahtumista puhuessaan. Salamannopeus, jolla mies käänsi piiloon kiitoskortin välissä olevat valokuvat, kun katselin tavaroita hänen pöydällään.

Miehen kunniaksi sanottakoon, ettei hän kuitenkaan yrittänyt salata asiaa minulta, ei piilotella menneisyyttään – lähinnä ehkä suojella minun tunteitani.

Olimme tapailleet hädin tuskin pari viikkoa, kun kyselyni päivän kuulumisista sai oudon vaisun vastauksen: jutellaan lisää illalla. Kun mies tuli sitten luokseni ja kertoi tavanneensa eksänsä aiemmin päivällä, oli selvää, että virtahepo olisi kaivettava esiin.

Aiempien suhdeviritelmieni pohjalta odotin välittömästi pahinta: olin kehitellyt mielessäni valmiiksi ainakin kymmenen eri skenaariota, joilla mies minut illan päätteeksi jättäisi. Mikään niistä ei toteutunut. Sen sijaan kävimme kypsän ja vakavan keskustelun sekä menneestä että tulevasta.

Menneisyys: Ero on vielä tuore ja kipeä, vaatii selvittelemistä, ottaa aikaa. Yhteistä historiaa, asumista ja seikkailuja on vuosien ajalta, eikä sopeutuminen uuteen käy käden käänteessä. Romanttisia tunteita ei kuitenkaan enää ole, yhteenpaluun mahdollisuus on nolla. Käytännön järjestelyjä on silti vielä tehtävä, yhteisissä piireissä eksä tulee todennäköisesti vastaan jatkossakin. Ja niin kauan kuin tämä kaikki on vielä niin lähellä, mies ei voi antaa itsestään aivan kaikkea, ei heittäytyä uuteen aivan koko olemuksellaan.

Tulevaisuus: Mies pitää minusta ja viihtyy seurassani. Ei kuitenkaan ole valmis liian nopeaan etenemiseen, ei halua vakavaa seurustelua ihan vielä. Toisaalta tahtoo kuitenkin jatkaa näkemistäni ja on valmis sitoutumaan siihen, ettemme tapaile muita samaan aikaan. Ei ihmissuhdepelailuja, ei muita treffejä, ei Tinderin swaippailua niin kauan kuin tätä juttua katsomme eteenpäin.

Keskustelu oli vakava mutta toiveikas, mies avoin mutta lempeä. Kun jälkeenpäin istuin jälleen miehen kainalossa, hymyilin ja tunsin, että olimme ottaneet pitkän askeleen eteenpäin: käsitelleet miehen tilannetta, tunteita ja entistä suhdetta ja saaneet raamit omallemme. Luottamukseni mieheen vahvistui, mustasukkaisuus hälveni. Katsellaan rauhassa, mutta yhdessä – juuri sitähän minäkin oikeastaan halusin.

Viimeiset pari viikkoa ovat olleet onnellisia. Olemme nähneet melkein joka päivä, käyneet elokuvissa, syöneet runebergintorttuja, katsoneet yhteisiä sarjoja, jutelleet ja olleet lähellä ja läsnä. Minulla on miehen luona oma hammasharja ja harmaa oloasu, hän on kiinnittänyt jääkaappiinsa minulta saamansa kortin.

Vain kuukauden tuntemisen jälkeen olemme siinä pisteessä, että suunnittelemme pieniä tulevaisuuden askeleita: illallista ystävänpäivänä, yhteistä junamatkaa kotiseudulle, viikonloppuretkeä jonnekin. Ajattelen miestä ensimmäisenä herätessäni ja viimeiseksi mennessäni nukkumaan. Sen jälkeen vielä unissanikin. Hymyilen kaduilla kulkiessani.

Tänä aamuna kaikki sai kuitenkin jälleen ikävän sävyn, ja pahat aavistukseni ovat jälleen lähteneet nousemaan pinnalle. Kaikki liittyy sovellukseen, joka on saanut aikaan elämässäni enemmän iloa ja surua kuin mikään muu: Tinderiin, kuinkas muutenkaan.

Jo hyvin pian tapaamisemme jälkeen päätin piilottaa oman profiilini: ei uusia matcheja, ei uusia viestejä, sillä miksi ihmeessä haluaisin tavata uusia miehiä kun lähellä oli jo niin lupaava? Myös mies sanoi, ettei viestittele enää muiden kanssa, ja uskoin kyllä. Olimme nähneet niin tiiviisti, etten edes tiennyt, millä ajalla hän olisi ehtinyt muita tavata.

Kumpikaan meistä ei ole kuitenkaan varsinaisesti poistanut profiiliaan, ja silloin tällöin olen käynyt kurkkaamassa miehen kuvia – lähinnä siksi, ettei minulla ole hänestä muitakaan otoksia. Tänään huomasin kuitenkin jotain muutakin: miehen profiiliteksti ei ole enää sama kuin muistin. Mies on muuttanut sitä.

Tinder paljastaa kaiken julman tarkasti: kolme päivää sitten, vain kolme päivää sitten hän on katsonut tarpeelliseksi päivittää profiiliaan – hetkeä ennen kuin minä olen sujahtanut hänen kainaloonsa nukkumaan.

Kysymys kuuluu: Miksi ihmeessä? Ja ketä varten?

Ei nimittäin ainakaan minua – siihen hän ei enää tindereitä tarvitse.

Surettaa ja satuttaa, olo on petetty ja vähän vihainenkin. Jos tämä ei ole pelailua niin mikä sitten? Edessä taitaa olla jälleen keskustelu.

Kuvat: Unsplash. 

69. deittini: humaani taloustieteilijä

Monien mutkien ja loputtomien treffilistausten jälkeen olen pitkästä aikaa pääsemässä kiinni siihen, mitä minulle ihan oikeasti nyt kuuluu.

Hyvää, niin luulen. Olen nimittäin ihastunut. 

Hymyilyttää. 

Hengästyttää. 

Sisälläni lepattaa.

Ja koko ajan pelkään, että menetän tämän kaiken ihan milloin vain. 

Mutta peruutetaanpa vielä ajassa taaksepäin. Mennään loppiaista edeltävään lauantaihin, reilun kolmen viikon taakse. 

Takana olivat pitkät juhlapyhät, olin juuri käynyt lamauttavan lopetuspuhelun edellisen deittini kanssa ja itkenyt silmäni turvoksiin ennen ensimmäistä paluupäivää töihin. Lauantai-iltana mieli oli kuitenkin alkanut tasoittua. Luin kirjoja, katsoin MasterChef Australiaa, puuhailin kotona – ja päätin tarttua Tinderiin, kuten aina ennenkin kaiken jälkeen. 

Matcheja alkoi taas tulla, mutta yksi kiinnitti huomioni ylitse muiden: kivannäköinen, kuvassaan hymyilevä, kaikesta päätellen kotiseudultani kotoisin oleva mies, joka mainitsi profiilissaan monta periaatetta ja arvoa, jotka sopivat omaankin ajatusmaailmaani. Mies laittoi välittömästi viestiä, ja minä vastasin.

Monta sanaa ei tarvinnut vaihtaa, ennen kuin huomasimme, että yhteistä todella oli. Olimme kotoisin täysin samalta suunnalta, asuimme samassa kaupunginosassa, symppasimme kaikkea brittiläistä. Tunsimme alkavaa kolmenkympin kriisiä, pidimme matkustelusta ja unelmoimme samoista matkakohteista – vaikka samaan aikaan koimme myös huonoa omaatuntoa lentämisen ilmastovaikutuksista. Juttelimme perhe- ja ystävyyssuhteista, pohdimme elämän suuntaa. Keskustelu kantoi, yhteisten asioiden listaa olisi voinut jatkaa pidemmällekin. Mies totesi suoraan: nyt on planeetat kohdallaan. 

Jossain vaiheessa mies alkoi puhua nukkumaanmenosta, ja itselleni varsin poikkeuksellisesti päätin tehdä aloitteen: haluaisiko mies jatkaa keskustelua myös kasvokkain? Halusi hän. Sovimme treffit heti seuraavaksi illaksi. 

Tapaamispaikalla mies odotteli jo minua ja kättelimme kömpelösti. Sopimamme olutpaikka olikin sunnuntaina kiinni, mutta löysimme pienen nurkkauksen kotoisasta pubista, otimme oluet ja juttelimme. Ja juttelimme. Yhteistä nousi esiin niin paljon, että hämmästyin uudestaan. Puhuimme kouluajoista ja harrastustutuista, kävimme läpi sukumme kuvioita ja historiaa, löysimme keskustelun tavat ja aiheet jotka ylittivät tyypilliset ensitreffit. Mies teki töitä talouden parissa, harrasti aktiivisesti, keskusteli fiksusti, jakoi humaanit ja suvaitsevaiset arvot – vaikutti kaikin tavoin älykkäältä, aikuiselta ja tasapainoiselta ihmiseltä, joka hakee samaa kuin minäkin. Eikä aikaakaan kun kävi ilmi, että emme ainoastaan olleet käyneet lukiota samassa kaupungissa vaan samassa lukiossa. Useamman vuoden ajan, toisiamme silti tuntematta tai jälkeenpäin ollenkaan muistamatta. En jaksanut edes hämmästyä, kun selvisi, että asumme myös samalla kadulla, melkein naapureina, talomme näköetäisyydellä toisistaan. 

Otimme vielä oluen tai pari. Keskustelun lomassa mies hipaisi välillä kättäni pöydän päällä, jalkaani pöydän alla, ja yhtäkkiä istuimme vastakkain käsi kädessä. Jossain vaiheessa mies kysyi, voisiko tulla istumaan viereeni. Hän tuli ja suuteli minua, ihan tuosta vain, ensimmäisillä treffeillä, täydessä pubissa. Eikä mitenkään lyhyesti. 

Tässä vaiheessa aloin tuntea vieressämme istuvan parin silmät selässämme, joten päätimme jatkaa matkaa. Kävelimme kotiinpäin käsi kädessä, kaikki tuntui niin hyvältä että hykerrytti. Risteyksessä mies ehdotti, että menisimme luokseni, mutta kotoani odottavaa sotkua muistellen ehdotin hänen asuntoaan. Sinne jatkoimme. 

Kämppä oli siisti ja avara – vähän liiankin avara, kuten hieman myöhemmin tajusin. Yö oli ihana, vaikka nukuin hieman levottomasti vieraassa paikassa, kokonaan uuden ihmisen vieressä.

Aamulla ei ollut kiire minnekään. Mies paistoi purkkicroissantteja ja kaatoi teetä eriparisiin, hieman eriskummallisiin mukeihin. Pahoitteli, ettei hänellä tällä hetkellä ollut kunnollisia.

Juuri pois muuttanut eksä oli nimittäin vienyt ne mukanaan. 

Tajusin, että samasta syystä kämppä vaikutti niin tyhjältä: ei ruokapöytää, ei tuoleja, ei viherkasveja. Ei vielä ihan oikeaa, omaa eron jälkeistä elämää. Paikkojen asettamista, palasten kokoamista. 

En kysellyt asiasta enempää, en vielä silloin. Jatkoimme hidasta aamua ja vaihdoimme numeroita, ennen kuin lähdin kotiin.

Ensimmäiset treffit: 18 tuntia. Se taitaa olla henkilökohtainen ennätykseni. 

Mies laittoi ensimmäisen viestin melkein saman tien. Vaikka olimme nähneet koko edellisen illan, yön ja aamun, toiset treffit järjestettiin minun luonani vielä samana iltana. 

Sen jälkeen olemme viettäneet useampia päiviä yhdessä kuin erikseen. Kolmessa viikossa on tapahtunut enemmän kuin olisin uskaltanut uneksiakaan, ja silti kaikki on vielä aivan alussa. 

Mutta siitä lisää ensi kerralla. 

Kuvat: Unsplash. 

45. kerta toden sanoo?

Kun käy kymmenillä ja taas kymmenillä sokkotreffeillä, oppii huomaamaan, että hyvillä ja loistavilla ensitapaamisilla on eroa. Olen kuullut väitettävän, ettei ensimmäisen tapaamisen perusteella pysty sanomaan vielä paljoakaan toisesta ihmisestä ja kemioista. Uskallan olla eri mieltä: usein pystyy.

Vajaa kolme viikkoa sitten päädyin pitkästä aikaa ensimmäisille treffeille, jotka olivat enemmän kuin "ihan kivat". Mies tuli vastaan Tinderin tapaisessa nettideittipalvelu Happnissa ja laittoi viestiä heti matchin jälkeen. Oikeastaan en tiedä, kumpi kysyi treffeille kumpaa: minä tiedustelin, mitä miehellä on viikolla ohjelmassa ja hän sanoi, että kaikenlaista, mutta yksille oluille löytyisi kyllä aina aikaa. Niille lähdimme.

En asettanut tapaamiselle suuria oletuksia ennakkoon. Viestimme olivat olleet lyhyitä ja kuvissaan mies näytti vähän liiankin tyylikkäältä: jäin miettimään, olisiko kyseessä jälleen "sports, travelling & healthy lifestyle" -tyyppinen urheilullinen mutta hieman pinnallinen kauppismies.

Ei ollut. Treffeille ilmestyi hauska ja hymyileväinen, siististi pukeutunut, fiksu ja filmaattinen humanistimies, joka oli komea juuri sillä tavalla, joka vetoaa minuun. Tummat, tuuheat hiukset, veistokselliset kasvot, lempeä katse. Ei erityisen pitkä, mutta enpä ole minäkään; ei valtavan lihaksikas, mutta sellaisen perään en koskaan ole ollutkaan. Täydellinen, jos minulta kysytään.

Juttu sujui: löysimme heti hämmentävän paljon yhteistä ajatusmaailmastamme, arvoistamme, työtehtävistämme, kiinnostuksenkohteistamme. Perinteisten treffipuheenaiheiden sijaan puhuimme poliittisista näkemyksistämme, urasuunnitelmistamme ja historiasta, ja kun lähdimme eri suuntiin, minulla oli voimakas tunne siitä, että puhuttavaa olisi ollut vielä paljon, paljon enemmänkin.

Heti treffien jälkeen viestitin sinkkukerhollemme:

Hurraa, uskoni nettitreffeihin palautui tänään! Tapasinpas ihan kerrassaan mukavan miehen. Kaikki kohdallaan: asuu [samassa kaupunginosassa kuin minä], työskentelee [samalla alalla kuin minä], poliittisesti samoilla linjoilla, fiksu ja innoissaan historiasta. Puhuttiin ekoilla treffeillä kulttuurivallankumouksesta ja kaupunkisuunnittelusta, virkistävää vaihtelua perinteisille aloituskeskusteluille. Vielä tosi hyvännäköinen eikä edes tullut treffeille fleece-paidassa. :D Nyt vain pitää toivoa, että sekin on vielä innokas näkeen uudelleen. 

Ilokseni mies oli kuin olikin halukas näkemään vielä. Tapasimme keskiviikkona, seuraavat treffit sovittiin perjantaina spontaanisti samalle illalle: pitsalle paikalliseen, ei mitään sen mutkikkaampaa.

Söimme pitsat ja löysimme jälleen hassun paljon pieniä yhteisiä asioita. Intoilimme siitä, kuinka molemmat iloitsevat niinkin pienestä ja arkisesta asiasta kuin kierrätys, ja vielä siinäkin vaiheessa,  kun keskustelimme muovipullojen koostumuksesta, keskustelu tuntui sujuvalta ja mielenkiintoiselta.  Matka jatkui pitseriasta vielä oluille, ja niiden jälkeen oltiinkin kiinnostavan kysymyksen äärellä. Jonnekin tekisi vielä mieli mennä, mutta ei enää oluille. Mihin siis?

Iltateelle hänen luokseen, mies ehdotti.

Suostuin, tietysti. Miehen kämppä sijaitsi vain kivenheiton päästä omastani ja oli sisustukseltaan hyvin lähellä omaa makuani: yhdistelmä vanhaa ja uutta, modernia muotoilua ja tyylikkäitä perintöhuonekaluja – ja täydellinen näköala. Teekupposten jälkeen jäimme juttelemaan pitkäksi aikaa. Unohduin kertoilemaan niitä näitä lapsuudestani ja kotipaikkakunnastani ja mies vain katseli, hymyili, suuteli sitten yllättäen, kesken lauseen.

Jäin yöksi. Aamulla ei ollut kiire mihinkään. Mies laitteli aamupalaa, teki meille smoothieta, antoi lähtiessäni lapun, jossa oli hänen puhelinnumeronsa. Saatteli vielä kotiovelle saakka.

Sen jälkeen olemme nähneet lähes päivittäin.

Seuraavalla kerralla mies tuli luokseni katsomaan leffaa. Popcornit paloivat, ilta onnistui. Välissä kävin reissussa, mutta näimme heti samana iltana palatessani kaupunkiin. Ja sitäkin seuraavana: tavallisena arki-iltana mies tuli hakemaan minut autolla. Ajelimme lähiseudulla, kävimme katsomassa lähteviä lentokoneita ja hylättyjä kaivoslampia, söimme thaimaalaista. Ja mikä parasta: kävimme Prismassa! Muille kuin sinkuille on ehkä vaikea avata sitä, kuinka mahtavaa onkaan kulkea jonkun kanssa kahdestaan jättitavaratalon illan tyhjentämiä käytäviä, kurkata taloustavaraosaston alelaarit, valita leipä, ostaa jotakin niin täydellisen arkista kuin vessapaperia.

Täsmälleen tuota olen sinkkuvuosinani eniten kaivannut. Pieniä, suuria asioita, arkista yhdessäoloa, oman curryannoksen jakamista, paikkaa etupenkillä, suudelmaa sorakuopilla.

Bileillan jälkeisenä aamuna saatua viestiä: lähdetkö syömään sushiöverit?
Selkähierontaa surkean sunnuntaileffan lomassa.
Tekstiviestiä kesken työpäivän.

Taidan olla pahasti ihastumassa.

Olemme tunteneet alle kolme viikkoa, josta liki kolmasosan olen viettänyt ulkomailla. Silti olemme ehtineet nähdä yli kymmenen kertaa, mikä ylittää monin kerroin sen määrän, jonka yleensä uutta treffikumppania ensimmäisten viikkojen aikana näen. Toissapäivänä mies lisäsi minut Facebookiin.

Lupaavinta on, että olemme jo käyneet keskusteluja, jotka luotaavat tulevaisuutta, vaikka toki  vain huolettomasti, ohimennen. Tiedän, että mies haluaisi asua joskus vanhassa pitsihuvilassa, saada lapsia, antaa heille kansainväliset nimet. Omassa päässäni alan kehitellä taas valtavasti tulevaisuuksia.

On toki myös muutamia muttia. Tietenkään mitään ei ole vielä sovittu, ei tunnustettu, ei päätetty. Olen itse lopettanut tinderöinnin ja käynyt Happnissakin vain harvakseltaan kurkkaamassa – mutta mies on ollut siellä paikalla samana päivänä joka kerta, kun olen asian tsekannut. Etsiikö vielä matcheja, käykö sittenkin treffeillä samaan aikaan jonkun toisen kanssa? En tiedä.

Lisäksi mies on kovin huono nukkumaan yhdessä. Viikolla menemme yleensä eri osoitteisiin nukkumaan, vaikka ilta olisikin jatkunut jo pitkälle. Onko unensaanti todellinen syy? Ja onko tilanne ratkaistavissa vähitellen? En tiedä.

Epävarmuudestakin huolimatta näen tässä jutussa niin paljon enemmän rohkaisevia kuin lannistavia merkkejä, etten mitenkään voi olla olematta hirvittävän innoissani.

Eilen kävimme kahden tunnin iltakävelyllä. Kiipesimme aidan yli ratapihalle, kiersimme työmaan läpi hylätyille tunneleille, katselimme graffitiseiniä jotka pian katoavat uuden kaupungin tieltä. Mies vei minut talonsa kattoterassille, jolta avautui huikea näkymä kaupunkiin, ja aamulla heräsin miehen sängystä laina-t-paidassa, onnellisena.

Minulla on hänen luonaan oma hammasharja. Se on enemmän kuin mikään muu vuosiin.

CC-kuvat täältä, täältä, täältä ja täältä. 

Kevyt kevät

Melkein kuukausi sitten kerroin ihanasta miehestä, jonka ehdin löytää juuri ennen kuin tämä muutti toiselle puolelle maailmaa. Postauksen aikaan olimme ehtineet lähteä juhlista samaan osoitteeseen, käydä oluilla ja elokuvissa, sopia seuraavasta tapaamisesta. Se ei jäänyt viimeiseksi: mitä lähemmäs lähtö kävi, sitä enemmän vietimme aikaa yhdessä.

Viikko elokuvaillasta eteenpäin tapasimme lasillisilla viihtyisässä olutpaikassa, joimme toiset ja jatkoimme kolmansille. Vielä ensimmäisillä treffeillämme – sillä kai niitä treffeiksi voi kutsua – keskustelu oli kulkenut varsin tavanomaisissa aiheissa eikä kumpikaan uskaltanut edes hipaista toista. Nyt aloimme löytää yhteistä jutunjuurta taas enemmän ja kun lopulta puolenyön aikaan poistuimme kuppilasta, jatkoin miehen luo. 

Yö oli yhtä ihana kuin edelliset. En ymmärrä, miten pelkkä lähellä oleminen voi tuntua niin kauhean oikealta, mutta niin vain oli. Aamulla harmitti lähteä töihin. Onneksi mies tuli kutsuneeksi minut järjestönsä juhliin vielä samana iltana. "Katsotaan, ehkä nähdään", minä sanoin ja tulin tietysti paikalle. 

Puoliltaöin kohtasimme jälleen. Vaikka paikalla oli meidän molempien tuttuja, vaikka muun muassa Suomenruotsalaisherra tuli juttelemaan kanssani, pysyimme yhdessä koko illan. Emme pitäneet kiinni kädestä, emme suudelleet, emme kuiskutelleet omiamme. Silti moni tuli kyselemään, mistä oikein tunnemme toisemme ja vasta jälkikäteen tajusin, ettei sellaista kysymystä esitetä kahdelle kaverukselle aivan noin vain. Ystäväni kertoi katsoneensa, että välillämme on jotain, ja jollakin oudolla tavalla se ilahduttaa minua vieläkin: loputtomien kahdenkeskisten nettitreffien ja satunnaisten bileseuralaisten jälkeen on suorastaan ihmeellistä, kun samaan iltaan pystyy yhdistämään sekä omat ystävät että miehen, josta välittää. 

Kun silmäni alkoivat lupsahdella kiinni, mies kysyi, olenko väsynyt ja alkoi tehdä lähtöä yhdessä kanssani. Enää ei tarvinnut edes keskustella siitä, jatkaisimmeko samaan suuntaan. Aamu venyi pitkäksi. Olisin halunnut viivyttää sitä loputtomiin, mutta kolmelta oli viimein pakko nousta.  Molemmille oli jo illaksi ohjelmaa, mutta sovimme vielä lounaan seuraavalle päivälle – vielä viimeinen kohtaaminen ennen lähtöä.

Sunnuntain tapaaminen jäi nopeaksi. Kävimme syömässä ja liityin vielä hetkeksi miehen makutuomariksi kirjakauppaan. Rautatieasemalla oli viimein pakko kääntyä eri suuntiin. En oikein tiennyt, mitä tehdä, miten olla.

"Vasta nyt tajuaa kunnolla, mitä täältä jää kaipaamaan", mies sanoi, suuteli minua vielä kerran ja oli poissa. 

Illalla oli vielä pakko laittaa viestiä, kiittää yhteisistä päivistä, jättää pieni sivuovi auki: Ja eihän sitä tiedä, jos vielä törmätään. 

Mies vastasi: Oli ihan parasta viettää sun kanssa nää viimeiset päivät. Varmasti meillä molemmilla vain hujahtaa tää kevät jonnekin.

Entä kevään jälkeen? Entä kun mies palaa kesällä takaisin Suomeen? Sitä en uskalla vielä ajatella, mutta tietysti elätän pientä toivetta – ehkä vielä sitten. Sen ajatuksen toivossa annan miehelle nyt nimen: jatkossa blogissa puhuttakoon Kitaristista. 

Olemme olleet yhteydessä, mutta vain vähän: minä lähetin miehelle syntymäpäiväonnittelut, hän onnitteli minua uudesta tehtävästäni. Tavallaan haluaisin jutella enemmänkin, mutta toisaalta tietty etäisyys voi olla hyväksikin. Seuraavan puolen vuoden ajan meillä on omat elämämme eri puolilla maailmaa, aivan eri aikavyöhykkeillä. Emme ehtineet niin pitkälle että juttumme sitoisi meitä millään lailla: hän varmasti tapaa uusia ihmisiä ja käy treffeillä, niin minäkin. Sen kaiken keskellä aktiivinen viestitulva väärään kellonaikaan ja väärillä hetkillä ei välttämättä olisi pelkästään hyvä asia.

Salaa toivon silti, että olisin sinkku vielä kesällä – vaikka minulla ei tietenkään ole mitään takeita siitä, että Kitaristi itse on silloin enää a.) vapaa b.) kiinnostunut minusta c.) ylipäätään palaamassa Suomeen. 

Viikkoja lähdön jälkeen oloni on edelleen oudon ihastunut ja vapautunut. Kun on yrittänyt  edelliset kaksi ja puoli vuotta kaikin tavoin löytää seuraa, on virkistävää, kun tavoitteena onkin äkkiä pysytellä sinkkuna. En ole jaksanut selailla Tinderiä kovinkaan aktiivisesti ja juhlista olen palannut kotiin yksin – ja täysin tyytyväisenä.

Joku on joskus todennut, että kun lakkaa etsimästä, se oikea tulee vastaan. En aivan usko siihen, mutta siitä olen samaa mieltä, että kun lakkaa etsimästä, ainakin jotakin varmasti löytyy.

Aivan yhtäkkiä olen saanut tutuilta miehiltä enemmän kiinnostuksen merkkejä kuin aikoihin. Pientä flirttiä juhlissa jos toisissa, pitkästä aikaa avattuja Facebook-keskusteluita, uusia Tinder-matcheja vanhojen deittikumppanien (ks. 19. deittini ja 32. deittini) kanssa. Kaikkien aikojen ensimmäinen nettideittituttavuuteni Rokkipoju laittoi viime viikonloppuna kuukausien hiljaisuuden jälkeen viestiä, kertoi tapailevansa mukavaa tyttöä ja keskustelleensa hänen kanssa, että olisi kiinnostavaa ottaa kolmas osapuoli mukaan petipuuhiin. Kieltäydyin kohteliaasti, vaikka olisihan se ollut kokemus sekin. 

Kaikista yllättävin uutinen on tämä: minä ja iki-ihastukseni Sijoittaja lähdemme perjantaina kahdestaan päiväreissulle toiseen kaupunkiin. Reissu on monen sattuman seurausta. Sain taannoin ilmaiseksi kaksi lippua kiinnostavaan tapahtumaan mutta en ketään kaveria, jolle perjantaipäivä olisi sopinut. Viikko sitten päädyimme samaan baariseurueeseen Sijoittajan ja parin muun kaverin kanssa, ja noin kolmelta yöllä keksin tiedustella, tahtoisiko kukaan lähteä mukaan tapahtumaan. Suureksi yllätyksekseni Sijoittaja innostui ajatuksesta välittömästi. Sunnuntaina piti vielä varmistaa asia selvin päin: onhan hän oikeasti halukas lähtemään? Kuulemma oli. 

Perjantaina siis reissuun Sijoittajan kanssa – tästä tulee kiinnostavaa. Mehän emme ole viettäneet aikaa kahdestaan millään muulla tavoin kuin humalassa, kahdenkeskisillä jatkoilla ja niitä seuraavina aamuina. Reissulta toivon tällä hetkellä lähinnä sitä, että keksimme jotain sanottavaa, minulla kun on paha taipumus mennä lukkoon hänen kanssaan. Jo sellaisenaankin odotan päivää silti malttamattomana. Kaipa jossain sieluni syvyyksissä edelleen toivon, että välillämme tapahtuisi vielä jotakin, ihan mitä vain. Mihinkään vakavampaan en usko, mutta en laittaisi pahakseni jatkoja hänen kanssaan. En valehtele, jos väitän, että omilla, erilaisilla tavoillaan Kitaristi ja Sijoittaja ovat parhaat yöseuralaiseni. 

Vaikka minulla ei ole tällä hetkellä meneillään mitään vakavampaa eikä takeita tulevasta, kaikki tämä haaveilu saa minut valtavan onnelliseksi. 

CC-kuvat täältä, täältä ja täältä.

Paluu menneisyyteen

Jokainen Tinder-käyttäjä törmää ennemmin tai myöhemmin samaan kysymykseen: kannattaako tykätä, jos vastaan tuleekin oikean elämän tuttava, johon tekisi mieli tehdä tuttavuutta vähän enemmän?

Viimeisen parin viikon aikana tapahtuneen perusteella sanoisin: kannattaa. 

Palataanpa ajassa vuosi jos toinenkin taaksepäin. 

On alkusyksy. Toinen opiskeluvuosi on juuri pyörähtänyt käyntiin ja ilmassa on pientä jännitystä, kevyesti kuplivaa uutuuden tuntua. Opiskelijajärjestön juhlissa musiikki soi ja siideri maistuu, tanssilattia täyttyy, uusia kasvoja tulee ja menee. Yksi jää juttelemaan: huomattavan komea ja keskustelutaitoinen mies, joka soittaa kitaraa, juoksee maratoneja ja tuntee siinä sivussa vielä yhteiskunnalliset kiemurat.

Ajoitus ei ole hyvä, oikeastaan se on aivan kauhean huono: minulla on jo meneillään aivan muita kuvioita. Silti ei tarvita kuin pari tuntia ja olen myyty. Tanssilattialla on vaikea pitää käsiä irti toisesta, askeleet vievät samaan opiskelijakämppään. Myöhemmin muistan lähinnä sen: askeettisen soluhuoneen, aamuyön utuisen valon, kesän viimeisen lämmön ja miehen, jonka lähellä on hirvittävän hyvä olla. 

Vähän liiankin hyvä. Viikonlopun jälkeen omatunto painaa. Seuraavissa juhlissa hädin tuskin moikkaan miestä. Välttelen häntä, välttelen itseäni hänen kanssaan. 

Kaikki unohtuu melkein yhtä nopeasti kuin alkaakin, mutta pelkkänä kaverina en miestä osaa enää myöhemminkään nähdä. Harvoissa kohtaamisissa on jotain kiusallista. Häpeän tylyä katoamistani, mutta en voi nostaa asiaa enää uudelleen esille.

Kuluu vuosia. 

Tammikuussa 2017 mies tulee yllättäen vastaan Tinderissä. Painan sydäntä. Joidenkin päivien kuluttua puhelin piippaa: It's a match! Ilahdun, mutta vielä enemmän ilahdun viisi minuuttia myöhemmin, kun Facebookiin tulee kutsu miehen järjestämiin juhliin seuraavalla viikolla. 

Perjantaina saavun juhliin, joista en tunne ketään muita kuin tämän miehen ja nyt-taas-pelkän-ystäväni Konsulttikaverin. Kun Konsulttikaveri tekee lähtöä, minä vastaan jääväni vielä hetkeksi silläkin uhalla, etten edelleenkään tunne muita paikallaolijoita. 

Ilta vierähtää, skumppapulloja avataan, karaokea lauletaan ja äkkiä havahdun siihen, että kello on viisi. Alan tehdä lähtöä kotiin, kun humalainen pianistinalku ehdottaa minulle ja miehelle illan viimeistä hidasta. Hetken päästä tanssimme valssia pianon säestyksellä, yritämme sovittaa askeliamme My Heart Will Go Oniin ja Walking in the Airiin. Turhaan, tietysti, tempo ja kappale vaihtuvat lennosta.

Musisointi katkeaa, kun yläkerran asukkaat tulevat ilmoittamaan, että nyt saa soitto loppua. Mutta kun lähdemme kotiin, lähdemme samalla ovenavauksella, askeleet vievät taas samaan suuntaan. 

Miehen kämppä on ehtinyt vaihtua välissä. Lähelläolo on aivan yhtä helppoa kuin ennenkin, niin käsittämättömän luontevaa, etten ymmärrä, miten olen voinut unohtaa koko ihmisen niin pitkäksi aikaa. Mies osaa halata tiukasti, silitellä hiuksia, painaa otsan otsaa vasten, ottaa syliin niin hellästi ja niin rakastavasti, että sydän pakahtuu, henki salpaantuu, melkein itkettää. En tiedä, ajatteleeko hän samoin – ei välttämättä, ehkä hänen yönsä ovat aina tällaisia. Minun eivät koskaan.

Yleensä irtaudun toisesta nukkuessani, käännän kylkeä, vohkin peiton, huomaan asennon hankalaksi ja käteni puutuneeksi. En nyt. Nukumme koko yön aivan lähekkäin, samalla tyynyllä, kasvot kymmenen sentin päästä toisistaan. Olo on lämmin ja turvallinen, seesteisen onnellinen. En tahtoisi olla missään muualla koko maailmassa.

Aamu on hiljainen. Teen lähtöä nopeasti ja mietin, näemmekö enää. Ovella mies sanoo ilokseni: olipa hyvä alku vuodelle, mennäänkö joku ilta oluelle.

Seuraavalla viikolla menemme oluelle. Juttu luistaa ihan mukavasti, keskustelu kulkee arkisten asioiden ja yhteisten tuttavapiirien ympärillä. Minua jännittää enemmän kuin sokkotreffeillä. On suurempi kynnys keskustella ihmisen kanssa, jonka tuntee jo vuosien takaa muttei sittenkään kunnolla: emme ole pitkiin aikoihin olleet tekemisissä kuin satunnaisesti.

Pubista jatkamme elokuvaan, jota mies on etukäteen ehdottanut: italialainen kuusikymmentäluvun taide-elokuva, mustaa ja valkoista, maalauksellisia kohtauksia ja vähäeleinen juoni. Koko elokuvan ajan istun jäykästi paikoillani, tunnen miehen käsivarren omaani vasten mutta en uskalla liikahtaa. Ei uskalla mieskään – olemme lähekkäin mutta emme niin lähekkäin, että siitä voisi tehdä minkäänlaisia tulkintoja. Deittailun absurdiutta: juhlien jälkeen on täysin luonnollista nukkua kiinni toisessa, suudella ja silitellä kuin vakavammassakin suhteessa, ja silti kädestä kiinni pitäminen elokuvissa on niin suuri askel, ettei kumpikaan rohkene sitä ottaa.

Elleivät molemmat viivyttelisi eri suuntiin lähtemistä, ellen saisi vielä hyvänyönsuukkoa, saattaisin jo vähän pelätä, ettei jutussa sittenkään ole sen enempää. Mutta viivyttelemme, suutelemme ja viestittelemme vielä illalla seuraavasta tapaamisesta.

En malttaisi odottaa ensi torstaita. Ja samaan aikaan en haluaisi ajan menevän sekuntiakaan eteenpäin.

Koko jutun taustalla väijyy nimittäin raskas tietoisuus siitä, että tälläkin kertaa ajoitus on täysin väärä, huonoin mahdollinen. Vaikka kaikki menisi juuri niin kuin pitääkin, vaikka haluaisimme jatkaa tapailua ja viettää aikaa yhdessä, en voi tehdä yhtikäs mitään sille tosiasialle, että parin viikon päästä tämä kaikki on jälleen ohi.

Ensi viikolla mies muuttaa toiselle puolelle Atlanttia.



CC-kuvat täältä, täältä ja täältä. 

Miksi mikään ei kelpaa?

Edellisen postauksen jälkeen lukijani heitti kysymyksen, joka jäi mietityttämään itseäni vielä sen verran, että päätin omistaa sille kokonaan oman postauksensa. Näin se kuului:

"Monet deittailusi päättyvät, koska et ole kiinnostunut miehestä. Harvemmin kuitenkin paneudut syihin, miksi mies ei ole kiinnostava. Lukiessani sain sellaisen vaikutelman, että miehellä ei ollut munaa, hän halusi miellyttää liikaa ja miehekkyys puuttui. Mitä mieltä olet tästä?"

On totta, että blogissani avaan harvemmin kovin syvällisesti sitä, miksi joku mies ei vain sittenkään kiinnosta, vaikka kaikki olisi periaatteessa kohdallaan. Suureksi osaksi tämä johtuu siitä, etten halua kertoa liian henkilökohtaisia asioita muista kuin itsestäni: jos kipinän puute perustuu vaikkapa ulkonäköön, älykkyyteen tai sänkytaitoihin liittyviin seikkoihin, en halua ruotia niitä kovin yksityiskohtaisesti, sillä ihmiset ovat ennenkin tunnistaneet itsensä blogini kautta. Tarkoitukseni on ennen kaikkea purkaa omia ajatuksiani, ei tölviä muita. Välillä tasapainottelu oman deittielämäni ja toisten yksityisyyden välillä on tässä suhteessa hankalaa, ja avoimempikin voisin varmasti olla. 

Väitän silti, että puhun jatkuvasti tärkeimmästä syystä, joka johtaa omalta puoleltani jutun hiipumiseen: kunnollinen keskusteluyhteys puuttuu. Intensiivinen keskustelu on ehdottomasti se, mikä vie jalat altani, ja jos sellaista ei synny, jatkoa on pitemmän päälle vaikea nähdä. Janoan keskusteluja, jotka ilahduttavat, ihastuttavat ja inspiroivat. Vuosien varrella olen kohdannut ihmisiä, joiden kanssa ajatukset loksahtavat yhteen ja juttu luistaa alusta lähtien – joidenkin kanssa olen kokenut jopa jonkinlaista sielunkumppanuutta. Sen jälkeen vähempi tuntuu vain laimealta korvikkeelta, yritykseltä tarttua johonkin kelvolliseen parempaa odotellessa. Pidemmän päälle se ei ole reilua ketään kohtaan. 

Mitä tulee liikaan miellyttämisenhaluun ja miehekkyyden puutteeseen, on totta, että liika myöntyväisyys ei sytytä minua. En kuitenkaan koe, että kyse olisi varsinaisesti siitä, että tyypillä täytyy "olla munaa": hyvä itsetunto ja itsevarmuus ei ole sukupuolikysymys, eikä perinteinen äijämatchoilu ihastuta itseäni yhtään sen enempää kuin liika miellyttämisenhalukaan. Tatuoinnit, nainen keittiössä -vitsit, moottoripyörät, salibodailut tai muu kliseinen "äijämeininki" ei kiinnosta minua missään määrin, ja itselleni on hurjan tärkeää, että mies pystyy puhumaan avoimesti myös tunteistaan ja ihmissuhteistaan, olemaan tarvittaessa myös herkkä. 

Etsin ihmistä, joka on sinut itsensä kanssa, tietää, mitä elämältään haluaa ja seisoo omien mielipiteidensä takana. Elää onnellista ja tasapainoista elämää jo yksinäänkin, ei muuta mielipiteitään tai harrastuksiaan vain miellyttääkseen minua. Myös avoimuus on minulle tärkeää: puhun mielelläni kokemuksistani, ajatuksistani ja tunteistani, ja jos toinen ei ole yhtä lailla halukas avaamaan omaa elämäänsä, keskustelu jää varsin yksipuoliseksi. Sosiaalisuus on kolmas seikka, jota minun on vaikea ohittaa. Pidän sosiaalisista tilanteista, isoista tapahtumista ja keskusteluista uusien ihmisten kanssa. Jos toisella ei ole samoja mielihaluja, ongelmissa ollaan: ahdistun, jos vaikkapa juhlissa kumppani on täysin riippuvainen vain minun huomiostani eikä uskalla itse avata keskustelua tuntemattomien kanssa.

Kuulostavatko nämä korkeilta vaatimuksilta? Ehkä, mutta uskallan väittää, että mahdottomia ne eivät ole.

Viime viikonloppuna tajusin nimittäin, että elämässäni on jo vuosien ajan ollut ihminen, joka on kaikkea sitä, mitä etsin. Aivan lähelläni on mies, joka on fiksu ja komea, keskustelu- ja tanssitaitoinen, sopivasti sosiaalinen ja mielipiteissään ja arvoissaan hyvin lähellä omiani. Meitä yhdistävät niin tiedekunta, järjestötausta kuin kotiseutu. Kaveripiirimme on yhteinen. Asumme liki naapurissa. Hänkin lukee paljon, juhlii mielellään ja pitää retkeilystä. Jopa OkCupidin match-prosenttimme on liki korkein mahdollinen.

Tämän miehen kanssa olen kiertänyt festareita, tanssinut valssia ja kiipeillyt seinillä; istunut pitkiä iltoja, kävellyt merenrannassa aamuyöllä, itkenyt päättyneitä suhteita ja iloinnut uusista. Ennen kaikkea käynyt keskusteluja, joissa puhuttava ei koskaan lopu kesken – jutellut rakkaudesta, unelmista ja elämän tarkoituksesta. Niidenkin suhteen käsityksemme ovat varsin lähellä toisiaan, kuinkas muutenkaan.

Viime lauantaina tajusin, että ehkä kaikkien kymmenien deittikumppanieni joukosta olenkin vain etsinyt ihmistä, jonka kanssa keskustelut olisivat edes melkein yhtä hyviä kuin hänen kanssaan – ihmistä, jonka kanssa viettäisin aikaa yhtä mielelläni kuin hänen seurassaan. Sellaista ihmistä en ole löytänyt.

Olen hänen paras ystävänsä. Hän on yksi parhaista ystävistäni.

Ainoa kysymys kuuluu: missä menee ystävyyden ja rakkauden raja?

En enää tiedä.

Uutta kohti

Huh, on tämä vuoristorataa. Yhteen ja samaan vuorokauteen on mahtunut yllättävän paljon kohtaamisia sekä hyvässä että pahassa.

Eilisiltana kävin oluella ystäväni Konsulttikaverin kanssa, avauduin Fransmannin tilanteesta ja palasin kotiini keventynein mielin. 

Myöhemmin illalla kävimme Fransmannin kanssa WhatsApp-keskustelun, joka päättyi juuri siihen lopputulokseen, jota uumoilinkin: tämä oli nyt tässä. Vielä sittenkin kun päätös oli tehty, huomasin selviäväni kuivin silmin. Oikea ratkaisu, en kai voi muutakaan päätellä. 

Samaan aikaan kun kävin päättämiskeskusteluja eräänkin pariisilaismiehen kanssa, sain aivan toiselta mieheltä viestin samasta kaupungista: Jenkkitutkija lähetti terveisiä työreissultaan, vaikkemme olleet olleet missään yhteyksissä viikkoihin. Tuskinpa tämä suuremmaksi kaveruudeksi koskaan kehittyy, mutta oli silti hauska kuulla taas hänestäkin.

Yön tunteina palasin takaisin Tinderiin ja rupesin jälleen metsästämään matcheja. Muutama löytyikin saman tien, ja aivan erityisesti huomioni kiinnitti sopivilla hipsteri-viboilla varusteltu lääkärismies. Hänelle saattaisin vaikka laittaakin viestiä vielä myöhemmin, minä päätin. 

En ehtinyt, sillä tänä iltana sama mies laittoi viestiä ensin. Hyvää, fiksua keskustelua, suora mutta kiinnostava viestittelytyyli: lupaavaa, kaikin puolin. Keskustelun edetessä kävi ilmi, että ystäväni Lääkiskaveri on yhteinen tuttavamme – ja tietysti menin heti kysymään tältä, olisiko tyypissä treffipotentiaalia. Suositukset olivat vahvat ja niiden lomassa paljastui, että olemme itse asiassa jo todennäköisesti kohdanneetkin Lääkiskaverin tupareissa pari vuotta sitten, vaikken sitä muistakaan. Pieni maailma!

Jatkoimme viestittelyä ja äskettäin tulimme jo sopineeksi treffit huomiselle. Nopeaa toimintaa, ja hyvä niin. Totta puhuen olen aika innoissani!

Vaikka deittailu on välillä kuluttavaa, uuvuttavaa ja aikaavievää, on se samalla myös ilahduttavaa silloin kun asiat tuntuvat menevät juuri oikein eivätkä vain melkein sinnepäin. Pitkä aamu kotona, treffit kiinnostavan miehen kanssa viihtyisässä kahvilassa, illalla vielä syömään Konsulttikaverin ja Lääkiskaverin kanssa. Parempaa alkua viikonlopulle en voisi toivoa. 

Seuraavaksi ohjelmassa noutoruokaa ja Netflixiä. Eilen ahdisti, mutta tänään olen taas hurjan tyytyväinen elämääni juuri tällaisena kuin se on. 

CC-kuvat täältä ja täältä. 

38. deittini: Komea ranskalaishurmuri

Edellisessä merkinnässä pohdin, kuinka sanoa treffikumppanille sievästi "kiitos, mutta ei kiitos". Melko helposti se onneksi lopulta sujui. Viikon ajan vastailin hieman hitaasti ja lyhytsanaisesti, kunnes lopulta lähetin perään pitemmän viestin, jossa avasin ajatuksiani, pahoittelin poissaolevuuttani ja toivotin kaikkea hyvää jatkoon. Sain takaisin samat sanat ja loppufiilis oli kohteliaan positiivinen. Uskoisin, että suuremmilta mielensäpahoittamisilta vältyttiin hienosti. 

Ei siis muuta kuin eteenpäin deittirintamalla! Tällä viikolla olenkin ottanut melkoisia harppauksia uuteen suuntaan. 

Kuukausi sitten kirjoitin, että miehiä tuntuu äkkiä olevan näkyvissä enemmän kuin ehdin toivoakaan. Neljästä tyypistä kolmen kanssa olin jo ehtinyt käydä treffeillä – neljännestä arvelin näin: 

"Kiinnostavan oloinen ranskalaismies, joka on asunut Suomessa jo pidempään ja vastannut OkCupidin kysymyksiin niin hämmentävän samalla tavoin kuin minä, että näen tyypissä väistämättäkin potentiaalia. Kuvien perusteella ulkonäkö on hyvinkin minun mieleeni, ja vaihtamistamme viesteistä on tullut sen verran pitkiä, että uskoisin treffien olevan todennäköinen skenaario, jos sille tielle lähden."

Päätin lähteä. Viime viikonloppuna kerroin ranskalaismiehelle, että edellinen tapailu oli nyt ohi, eikä kestänyt kovinkaan kauan ennen kuin olimme sopineet treffit oluttuoppien ääreen töiden jälkeen. 

Vastassa oli omissa silmissäni hurjan hyvännäköinen luovan alan työntekijä, joka puhui suloisesta pienestä ranskalaiskorostuksestaan huolimatta varsin mainiota englantia. Hyvä niin, sillä oma ranskani sattuu olemaan varsin olematonta. Joimme tuopit, poikkesimme lähiravintolaan burgereille ja lähdimme kävelylle merenrantaan. 

Keskustelumme oli hyvää, joskaan ei täydellisen sujuvaa – ei vielä toistaiseksi kovin sykähdyttävää tai syvällistä, mikä saattoi toki johtua siitäkin, ettei kumpikaan puhunut omaa äidinkieltään. Ilmassa oli kuitenkin kipinöitä, joiden voimin unohduimme jo ensimmäisillä treffeillä puistonpenkille pussailemaan niin pitkäksi aikaa, että vain syysillan kolea kylmyys pakotti lopulta jatkamaan matkaa. Mies saattoi minut kotiovelleni ja kääntyi kohti omaansa. Herrasmiehen elkeitä!

Havaintojeni mukaan aidosti onnistuneet treffit johtavat yleensä jatkokeskusteluun ja seuraavaan tapaamiseen varsin pian. "Kolmen päivän sääntö" on täyttä höttöä: jos ensimmäisten treffien jälkeen kestää kolme päivää ennen kuin kummallakaan on toiselle mitään sanottavaa, ei hyvältä näytä. 

Onneksi niin kauan ei tarvinnut odottaa. Seuraavat treffit olivat vuorossa jo eilen. Poikkesimme ravintolaan kotini lähelle ja jatkoimme minun luokseni teelle. Arvaahan sen, miten siinä kävi. 

Googlailin huvikseni vähän sanalla French men. Tällaisia tuloksia sain ensimmäisenä vastaani:

The French man has long been considered the holy grail of international lovers. 

French men are known for their smoldering good looks & great romance.

French men know they are charming, so they will go over the top and foreigners are seduced and wrapped into it. 

Vaikka en oikeastaan ole taipuvainen tällaisiin kulttuuristereotypioihin, yhden hengen otokseni perusteella on pakko sanoa: en väitä vastaan. 

Tietysti jatkoin googlettelua vielä lisää ja törmäsin The Local -lehden juttuun How to Date a Frenchman – Kuinka tapailla ranskalaismiestä.

Näin siinä neuvottiin:

1. "Let him run after you. – – French men are all about the chase, and playing hard to get is part of it."

Jaahas. Myöhäistä. 

2. "Get used to all his texts. – – A Frenchman's favourited method of communication is the SMS."

Jep. WhatsApp-viestejä tosiaan tulee melkoisella tahdilla. 

3. "Don't freak out when he says I love you after three weeks. In my mind, those three little words carry weight – – but to a Frenchman they mean more like – 'I kinda like you baby'."

Jo toisilla treffeillä mies kuiskasi: "I like you." Ja ei, se ei tuntunut yhtään niin omituiselta kuin edellisen treffikumppanini liian aikainen ihastuksentunnustus. Saatoin vilpittömästi sanoa samoin takaisin.

4. "Don't let him take a photo of you. If you make it to the second date, you may well find it's become his screensaver."

Tästä en tiedä, mutta näytönsäästäjäkuvat taitavat tosiaan olla jonkinlainen juttu. Satuin huomaamaan treffikumppanini puhelimen näytöllä kuvan vanhemmasta naisesta, jonka epäilen aika vahvasti olevan tämän – äiti. No, laitetaan kulttuurierojen piikkiin. 

5. "French men like their women to have beautiful, flawless skin naturally. If you're not blessed with dermatological perfection, you can either scream in frustration of rethink your skincare routine."

Tämän suhteen olen onneksi ollut teini-iän jälkeen kohtalaisen kuivilla vesillä. 

6. "Don't expect him to show up on time. French men are notorious for being late."

No jaa. Tähän mennessä minä olen molemmilla kerroilla ollut se, joka on ilmestynyt paikalle myöhemmin. 

7. "Get used to being in a relationship the second he kisses you. – – It's time to skip the dating part and head straight into an exclusive relationship. Because as soon as a Frenchman plants a kiss on your lips, the two of you are a couple."

Hmm. Tämäpä mielenkiintoista. En vielä osaa sanoa, pitääkö tämä paikkansa millään lailla, mutta ennen ensimmäistä tapaamistamme kävimme keskustelun siitä, onko ok käydä treffeillä useiden ihmisten kanssa samaan aikaan. Mies kertoi käyneensä hiljattain kaksilla treffeillä erään tytön kanssa ja sanoi, ettei tunne, että voisi aivan vapaasti tapailla muita – "although nothing happened, we didn't even kiss or anything". Hmmmm. 

8. "Prepare to be fed. Pretend you're allergic to everything he orders – – because being confronted with a forkful of meringue (for example) coming at you across the table is a terrifying but highly plausible possibility."

Tästä minulla ei ole minkäänlaista näyttöä. 

9. "Play nice with his ex (or exes). French men see no reason why they shouldn't stay friends with former flings."

Onneksi en satu olemaan kovin mustasukkaista tyyppiä. Varsinkaan kun ranskalaismiehen ex todellakin on Ranskassa.

10. "Don't be a prude in the bedroom. Sex is something of a national sport for French men. – – They'll try to get into bedroom as fast as they can by whispering sweet nothings in your ear."

Niin, noh, niin. Johan siihen tosiaankin kahdet treffit vaadittiin. 

Mitään peruuttamatonta mokaa en ilmeisesti ole vielä tehnyt, sillä mies tahtoo nähdä vielä tänään. Ja huomenna. Aikoo kuulemma jäädä yöksi, eikä minulla ole mitään sitä vastaan. Viime aikoina yövieraita ei ole ollut tässä osoitteessa varsinaisesti ruuhkaksi asti, joten ajatuskin siitä, että saan herätä komean, fiksun ja hurmaavan ranskalaismiehen vierestä, on kieltämättä aika ilahduttava. 

Olen oppinut jo yhden lauseen ranskaa. Se on dors bien. Nuku hyvin. 

Tänä yönä varmasti nukunkin.

CC-kuvat täältä, täältä, täältä, täältä ja täältä. 

Triplatreffiviikko

Kävi kuten arvelin: treffejä on tällä viikolla riittänyt. Kolme tapaamista ja kolme eri miestä, joista kaksi olen oikeastaan tavannut jo aiemminkin.

36. deittini: Samanhenkinen kauppatieteilijä

Mainitsin jo aiemmin kahvittelusuunnitelmistani tiistaille, ja ne toteutuivat aivan kuten uumoilinkin. Taisin aiemmin kutsua tyyppiä teekkariksi, mutta kivassa lähikuppilassa tavatessamme muistin, että kauppatieteilijähän hän olikin. Ja varsin mukava sellainen! Juttu kulki ja yhteistä löytyi niin opiskelukokemuksistamme kuin liikuntatottumuksistamme (tai toisaalta niiden puutteesta: olimme yhtä mieltä siitä, että sali ei ole meidän juttumme). Mies oli keskimääräistä selvästi sosiaalisempi, sopivasti avoin ja puhelias, kaikin puolin tasapainoisen ja fiksun oloinen. Jollakin tavalla minun tyyppiäni, mikä ei ole asia, jota sanoisin kovinkaan monesta treffikumppanistani.

Mies paljastui innokkaaksi viiniharrastajaksi ja lupasi pitää minulle ensi viikolla lyhyen johdatuksen aiheeseen. Toiset treffit siis sovittuna! Fiilis on positiivisen odottava. Vielä on vaikea vannoa enempää, mutta ensimmäisten treffien perusteella tässä on mies, josta voisin kuvitella kiinnostuvani vaikka pitemmälläkin tähtäimellä, jos kaikki osuu kohdalleen.

37. deittini: Suomenruotsalainen puolituttu

Ehkä joku voisi katsoa pahalla taipumustani käydä treffeillä useiden ihmisten kanssa lyhyen ajan sisällä, mutta kuten sanottua, olin tullut lupautuneeksi ulos myös jo entuudestaan kaveripiirini kautta tuntemani suomenruotsalaismiehen kanssa. Tapasimme torstaina: kuljeskelimme pitkin keskustaa, kävimme valokuvanäyttelyssä, nautimme illasta jossa oli vielä pieni ripaus loppukesän valoa ja lämpöä. Tilasimme salaatit ja istuimme terassille, keskustelu kulki suhteellisen sujuvasti ruuanlaitossa ja mökkeilyssä. Myöhemmin popsimme vielä ulkoilmaletut.

Mitähän sanoisin? Oli mukavaa tutustua, hauska oppia tuntemaan vähän paremminkin tuttu tyyppi, jonka kanssa en kuitenkaan aikaisemmin ollut juuri jutellut. Suurempaa sielujen sympatiaa en silti löytänyt: päällimmäiset tunteeni olivat kaverilliset, ja sellaisiksi ne taitavat jäädäkin. Emme ole olleet yhteydessä torstain jälkeen, vaikka perjantaina törmäsimmekin kaveriporukan tapahtumassa. Vaihdoimme pari sanaa, mutta ulkopuolinen ei olisi osannut mitenkään päätellä, että olimme edellisenä iltana olleet treffeillä. Toivon kovasti, että molempien fiilikset ovat samat: ei suurta romanssia, mutta ehkäpä vähän aktiivisempi keskustelukontakti tulevissa kohtaamisissa.

23. deittini: Valloittava nappisilmä

Kolmas deittikumppani oli sama herra, jonka tunnen alun perin lukiosta, tapasin muutaman kerran viime kesän lopussa ja ehdin nimetä Nappisilmäksi ennen tämän lähtöä vaihtoon. Vaikka miehen viestittelytyyli on edelleen hieman levoton, livenä jutut kohtasivat ihan niin kuin aikaisemminkin. Kävimme baarissa kaksilla ja toisessa yksillä, keskustelimme kuluneesta vuodesta ja päädyimme melko syvälliseen pohdintaan suomalaisen yhteiskunnan, median ja globaalin turvallisuuden tilanteesta. Keskustelun lomassa en voinut olla huomaamatta, että mies oli edelleenkin omissa silmissäni hurjan hyvännäköinen. Enkä sitä, että hän edelleenkin poltti tupakkaa aivan liikaa omaan makuuni.

Kolmien juomien jälkeen väsy vei voiton: halasimme ja lähdimme omille teillemme. Nyt olen yrittänyt miettiä, mitä haluaisin tapahtuvan seuraavaksi vai haluaisinko mitään. Veisinkö miehen juhlista kotiini? Ehdottomasti. Näenkö hänessä vastuullinen perheenisä -ainesta? Paha sanoa. Kiinnostava tapaus, mutta en ole aivan varma, osaanko kuvitella meille yhteistä tulevaisuutta – tai osaako välttämättä hänkään. Mitään halausta suurempaahan välillämme ei edelleenkään ole tapahtunut.

Tällä hetkellä aloitan joka tapauksessa uuden viikon hyvällä mielellä, viininmaistelua odotellen. Katsotaan, miten käy!

CC-kuvat täältä, täältä ja täältä.