Stalkkaajan alku

Heipähei! Gradukiireet painavat edelleen päälle siinä määrin, että blogi on jäänyt harmittavan vähälle huomiolle – viimeisen puolen vuoden postaukseni ovat olleet lähinnä henkilökohtaisia päiväkirjamerkintöjä, eivät niinkään yleisempiä ja lukijoiden kannalta kenties mielenkiintoisempia pohdintoja deittailusta tai ihmissuhteista. Parannan luultavasti tapani siinä vaiheessa kun maisterin paperit ovat viimein kädessä, mutta siihen asti luvassa on kaikella todennäköisyydellä lähinnä satunnaisia päivityksiä keskeisimmistä ihmissuhdekäänteistäni. Paljon niitä ei ole viime aikoina ollut, mutta jotain sentään!

Viime merkinnässäni hehkuttama Ruotsalaismies on edelleen laitellut viestejä silloin tällöin, mutta mitenkään tiiviissä ja jatkuvassa kanssakäymisessä emme ole. En laita suurempaa toivoa tähän juttuun, mutta mielen pohjukoilla kutkuttelee tieto siitä, että mies on tulossa takaisin kaupunkiin toukokuussa. Totta puhuen olemme jo sopineet tarkan päivän ja kellonajankin seuraavalle tapaamisellemme – hehkutin saaneeni viimein oman saunavuoron, jolle Ruotsalaismies kutsui itse itsensä. Sopiihan se! Toukokuuhun on kuitenkin vielä aikaa, joten mitä vain voi vielä käydä ennen sitä.

Vähän toisenlaista kanssakäymistä on puolestaan edustanut kaikkien aikojen ensimmäinen nettideittikumppanini Rokkipoju, jonka kerroin kokeilleen booty call -onneaan ennen joulua. Joitakin viikkoja sitten päätin palata asiaan ja sain kuulla, että sama teema kiinnostaisi edelleen. Viesteissään Rokkipoju teki varsin selväksi kanssakäymisemme laadun: viime viikkoina saamani viestit ja linkit ovat laittaneet korvat punoittamaan pahemman kerran. Casual sex, no strings attached oli niin selvä viesti, ettei sitä tarvinnut lausua edes ääneen. 

Mikäs siinä. Olen jo aikoja sitten päässyt yli omasta ihastuksestani, mutta pidän miestä edelleen ihan kivana tyyppinä, joten pikaisen tilannearvion perusteella päättelin, että ei siinä mitään menetäkään. Viimeisen kolmen viikon aikana Rokkipoju on käynyt kylässä kahdesti. Päiväkahveilla. Ei turhaa small-talkia tai hempeilyä: suoraan asiaan ja veks. Oma fiilikseni on lähinnä huvittunut. Ihan hauskaa vaihtelua, mutta rehellisyyden nimissä elämäni ei muuttuisi yhtään miksikään, vaikka miehestä ei jonain päivänä enää kuuluisikaan. Niin kauan kuin molemmat ovat sinkkuja, voin kuitenkin laitella viestejä takaisin ja pedata sängyn visiittiä varten vain pedatakseni sen uudestaan hieman myöhemmin.

Aivan toisenlaista tunnepuolta on päässyt edustamaan mahdoton iki-ihastukseni Sijoittaja. Mitään konkreettista ei ole tapahtunut, mutta alkuvuonna välimme ovat taas saaneet lämpimämpiä sävyjä, tai niin ainakin kuvittelen. Tammikuussa satuimme samoihin bileisiin, joissa hengasimme yhdessä melkein koko illan ajan – aina siihen saakka, että join enemmän kuin olisi kannattanut ja vetäydyin  kokemaan pientä välikuolemaa. Kun siitä selvisin, koko paikka oli jo hiljainen ja Sijoittaja poistunut paikalta. No, enpähän ainakaan jäänyt roikkumaan perään. 

Seuraavan kerran näimme tasan viikko sitten. Jälleen juhlat, jälleen satuimme samaan seurueeseen pitkin iltaa. Viideltä aamulla väsy alkoi viedä minusta voittoa. Laitoin takin päälle ja lähdin vielä hyvästelemään paikallaolijoita, mutta jostakin käsittämättömästä syystä jäinkin keskustelemaan Sijoittajan kanssa. "Käsittämättömästä" siksi, että keskustelu ei perinteisesti ole ollut kanssakäymisemme vahvin puoli. Fyysinen vetovoima toimii minuun hämmästyttävän voimakkaasti siihen nähden, etten yleensä keksi paljoakaan sanottavaa Sijoittajalle. Nyt kuitenkin keskustelimme politiikasta ja filosofiasta, aiheista, joita luulin miehen pääsääntöisesti karttelevan. Kun kello alkoi lähestyä kuutta, väittelimme yhteiskuntamuodoista ja puolueuskollisuudesta, kyynisyydestä ja naiiviudesta, ihmisen hyvyydestä ja pahuudesta. Yhtä syvillä vesillä en Sijoittajan kanssa ole ennen käynyt, ja hetken aikaa ehdin pohtia, voisiko ilta vielä johtaa johonkin. Sitten paikalle sattui yhteinen kaverimme, joka alkoi keskustella Sijoittajan kanssa mistäpä muustakaan kuin – sijoittamisesta. Siihen minulla ei ollut mitään lisättävä, ja lopulta päätin vain hyvästellä molemmat ja suunnata taksitolpalle ja kotiin. 

Täysin sattumalta kohtasimme kuitenkin vielä toissa yönä. Olin kollegoideni kanssa istumassa iltaa karaokebaarissa, kun satuin vilkaisemaan ulos ikkunasta. Hämmästykseni oli melkoinen, kun juuri samalla hetkellä ohi astelivat Sijoittaja ja Vakitapaus kolmannen kaverinsa kanssa. Miehetkin huomasivat minut, ja siinä vaiheessa iltaa automaattinen reaktioni oli syöksyä kadulle halaamaan heitä ja kyselemään suunnitelmista. Miehet olivat matkalla viereiseen baariin, vain parinkymmenen metrin päähän. Toivotin hyvää iltaa ja jatkoin kollegoideni luo, mitäpä muutakaan olisin voinut. 

Ilta oli erinomaisen hauska, mutta koko ajan päässä kaihersi ajatus: pitäisikö kuitenkin vaihtaa viereiseen paikkaan? Miehet olivat ohimennen heittäneet jotain aiheesta, mutta satuin tietämään, että erityisesti Vakitapaus on aina isku päällä eikä välttämättä suuremmin ilahtuisi saapumisestani – ja mistäpä minä tiesin, vaikka Sijoittajallakin olisi ollut siinä vaiheessa iltaa jo joku kiikarissa. Jäin siis karaokebaariin, kunnes kolmen jälkeen hain takkini ja siirryin kadulle. 

Seuraava puolituntinen oli omalta kannaltani kaikin tavoin säälittävä ja epätoivoinen. Baarin edustalta näki viereisen baarin sisäänkäynnin, joten sain loistoajatuksen: voisin jäädä seisoskelemaan oman baarini eteen valomerkkiin saakka ja tarkkailla, tuleeko Sijoittaja ulos. Saadakseni toimintani näyttämään vähän vähemmän stalkkaamiselta keksin jo hyvän peitetarinan. Toisen baarin edustalla oli taksitolppa, joten oli täysin luonnollista pysähtyä selailemaan kännykkää ja katsomaan, vieläkö pääsisin kotiin bussilla vai pitäisikö ottaa taksi. 

Ilta ei ollut kovin kylmä, joten minä tosiaan otin ja seisoin baarin edessä puoli tuntia selailemassa kännykkää. Välillä ohitse kulkevat miehet koettivat ottaa katsekontaktia, tietysti turhaan. Kenen tahansa mukaan en lähtisi. Valomerkki tuli, väkeä virtasi ulos. Ei kuitenkaan ketään etsimästäni seurueesta. Kahtakymmentä vaille neljä tajusin viimein ottaa jalat alleni ja napata taksin. Ihmisiä poistui yhä baarista, mutta seisoskeluni alkoi tuntua tyhmältä itsestänikin. Kotiin päästyäni suuntasin suoraan sänkyyn meikit naamassa. Aamu oli hidas, hitaampi kuin jos olisin tajunnut lähteä kotiin heti kolmelta.

Jälkeenpäin ajatellen ihan hyvä, että en törmännyt miehiin. Kaikella todennäköisyydellä yritykseni olisi näyttänyt juuri niin säälittävän läpinäkyvältä kuin mitä se tietysti olikin. Huonoimmassa tapauksessa Sijoittaja olisi ilmestynyt uloskäynnille nainen käsipuolessaan, ja sitä en missään tapauksessa olisi halunnut jäädä todistamaan.

Tänään vietetään ystävänpäivää. Suunnitelmani ovat mitä romanttisimmat: aion hengailla koko päivän kotona raidallisessa yömekossa, pestä pyykkiä ja kirjoittaa gradua. Olen jokseenkin kiitollinen siitä, että suomalaisessa ystävänpäivässä kyse on myös ystävyydestä, ei pelkästään rakkaudesta. Ystäviä olen tällekin viikonlopulle ehtinyt nähdä, mutta olisi kauheaa joutua tuntemaan huonoa omaatuntoa siitä, että illalle ei olekaan sovittu treffejä.

Ahdistusta lieventää tietysti myös se seikka, että huomiselle on kuin onkin luvassa treffit. Pitkästä aikaa lupaavan oloinen löytö Suomi24:stä: fiksun ja keskustelutaitoisen oloinen tyyppi, joka on Instagram-profiilinsa perusteella kiinnostunut sisustamisesta, ruuanlaitosta, matkustelusta ja valokuvaamisesta. Paperilla en totta puhuen keksi miehestä oikeastaan minkäänlaista vikaa, mutta kuten hyvin tiedetään, vasta live-tapaaminen kertoo totuuden.

Peukut pystyyn ja sormet ristiin – mistäpä tiedän, vaikka tapaisin huomenna elämäni miehen! Sitä odotellessa jatkan pyykkikoneen täyttämistä ja haaveilua mahdottomista tapauksista.

CC-kuvat Flickr-käyttäjiltä Sally Crossthwaite, Pison Jaujip ja Sunchild57.

Pientä säpinää ja turhaa draamaa

Jos jotain olen säädöistäni oppinut niin ainakin tämän: yksi yö johtaa yleensä toiseen. Harvan tutun kanssa olen päätynyt jatkoille niin, etteikö kuvio olisi ennemmin tai myöhemmin kertautunut uudelleen. Viikonloppuna sain siitä taas pienen muistutuksen.

Perjantaina juhlimme ystäväni valmistujaisia. Ilta oli hauska ja tuttuja naamoja riitti. Pikkutunneilla lyöttäydyin yhteen Sijoittajan ja alkusyksyisen yöseuralaiseni kanssa. Keskustelimme niitä näitä, söimme yli jääneitä ruokia, joimme skumppaa. Jossain vaiheessa Sijoittaja ilmoitti lähtevänsä kotiin, enkä löytänyt ilmoituksesta mitään, minkä olisin voinut tulkita kutsuksi. Annoin mennä. Jäimme aiemman seuralaiseni kanssa kahden.

Aika pian päätimme lähteä kotiin – yhtä matkaa, naapureita kun kerran ollaan. Kuinka ollakaan, parkkipaikalla tiemme eivät eronneetkaan. Vaikka olemme pysytelleet ensimmäisen yömme jälkeen varsin neutraaleissa tunnelmissa, en varsinaisesti ihmetellyt asiaa. Sain taas kiitellä itseäni optimistisesta tavastani siistiä kämppäni ennen juhliin lähtöä. 

Yö oli hyvä, eikä miehellä ollut mitään kiirettä kotiinsa vielä seuraavanakaan aamuna. Tunnelma oli yllättävän rento, vaikka toisinkin olisi voinut olla. Satun nimittäin tietämään, että miehellä on aika paljon muitakin virityksiä suuntaan ja toiseen. On vähän liian paljoja toivova friends with benefits -tyttö, jota mies pyörittelee mielensä mukaan, ja on nuoria, ihastuneita fuksityttöjä, joita tämä pyytää treffeille ja joille väittää, että samainen tyttö on jo historiaa. Pelimies, etten sanoisi. Oma onneni on se, etten pohjimmiltani ole mieheen mitenkään sydänjuuriani myöten ihastunut, vaikka tämä melkoisen komea ja mukava onkin. Minulla ei ole pienintäkään halua liittyä perässäroikkujien joukkoon. Otin yön kivana pienenä plussana, mutta en aseta suurempia toiveita jatkolle. 

Toki mieskin tietää, että minulla on ollut säätöä muun muassa tämän hyvän kaverin Suomenruotsalaisherran kanssa. Oli kuulemma pikkujoulujen jälkeen oikein viestitellytkin asiasta ystävälleni Humanistikaverille. Ehkä siksi molemmat osasivat ottaa jutun sellaisena kuin se on: satunnaisena yhteisenä yönä, ei enempää. 

Seuraavana iltana eli eilen tajusin hyvin selkeästi, miksi minun ei missään nimessä ole syytäkään hukata tunteitani kyseiseen herraan. Vuorossa olivat toiset juhlat osittain samalla porukalla, mutta tällä kertaa paikalla oli myös aiemmin mainittu friends with benefits -tyttö. Puolenyön aikaan molemmat katosivat paikalta yhtä aikaa. En ihmetellyt, mutta en pahoittanut myöskään mieltäni sen suuremmin. 

En kuitenkaan ollut oikein juhlatuulella, joten lähdin itsekin kotiin jo ennen yhtä. Eniten harmitti lähinnä se, että aamulla kuulin Sijoittajan ilmestyneen paikalle vielä sen jälkeen. Hänessä jos jossakin roikun kyllä ihan yhtä paljon kuin ennenkin, vaikka tänä syksynä olen uskoakseni onnistunut peittämään asian ja käyttäytymään kiitettävän kaverillisesti.

Tämä kaikki kuulostaa omissa korvissanikin melko tylsältä, tyhjältä ja tuloksettomalta. Mikään ei johda mihinkään. Samaan täysin turhan draaman sarjaan voisin vielä lisätä varatun miekkosen, joka pussaili minua joulukuisilla jatkoilla. Humanistikaveri tiesi kertoa, että tapahtuneen jälkeen tämä on käyttäytynyt hyvin syyllisen ja myöntyvän oloisesti tyttöystäväänsä kohtaan ja välttänyt bileitä, joissa voisi törmätä minuun.

Onhan nämä piirit jo vähän nähty. Onneksi elämässäni tapahtuu kuitenkin muutakin. 

Työkuviot näyttävät paremmilta kuin pitkään aikaan. Olen käynyt loppuvuodesta läpi monivaiheista haastattelua, jonka viimeinen osa on huomenna. Jos kaikki menee hyvin, saan keväälle oman alani töitä, jotka voivat parhaimmillaan poikia hommia pitkälle tulevaisuuteen.

Olen myös törmännyt netissä poikkeuksellisen kivan oloiseen kanadalaismieheen, joka ehdottaa treffejä ensi viikoksi. Tästä enemmän mahdollisen tapaamisen jälkeen, mutta pitkästä aikaa vastassa on tyyppi, joka vaikuttaa profiilinsa ja viestiensä perusteella enemmän kuin "ihan kivalta".

Sormet ristiin!

CC-kuvat täältä, täältä ja täältä.

Brittimiehen luona

Pelkäsin turhaan. Viikonloppuni Brittimiehen luona oli ihana ja ikimuistoinen. En ehkä voi sanoa, että aivan kaikki meni juuri niin kuin olin toivonut, mutta aika moni asia kuitenkin.

Saavuin Saksaan perjantai-iltana. Brittimies tuli minua vastaan kentälle juuri niin kuin oli luvannutkin, halasi lämpimästi, nappasi lentolaukkuni ja osti minulle matkalipun keskustaan. Vaihdoimme kuulumisia, olin lumoutunut kuullessani pitkästä aikaa kaunista brittiaksenttia. Matka Brittimiehen asunnolle kävi nopeasti. Ja mikä asunto se olikaan! En ollut koskaan omistanut asialle sen suurempaa ajatusta, mutta alitajunnassani olin olettanut, että kyseessä olisi tyypillinen kahden fiksun miehen kimppakämppä, ihan tavallinen pieni saksalaisasunto.

Brittimies on lakimies, hänen kämppiksensä lääkäri. Ehkä siitä olisi voinut päätellä jotain. Asunto oli avara ja valoisan pelkistetty, huomattavan skandinaavinen kun asiaa ajattelee. Lautalattiat, syvät ikkunasyvennykset, valkoisilla seinillä kokoelma ajatuksella kerättyjä tauluja ja koriste-esineitä. Keittiö kuin sisustuslehdestä, kylpyhuone paremman luokan hotellista. Vilkaisu Brittimiehen huoneeseen herätti heti riemua: ei vieraspatjaa vaan leveä futon-sänky pedattuna kahdelle. Nurkassa kitara, seinillä neuvostoliittolaisia propagandajulisteita. Tykkäsin heti.

Ensimmäisenä iltana hengailimme ihan vain Brittimiehen luona. Joimme keittiössä viiniä (elämäni ehkä parasta rieslingiä, pitää vielä muistaa kysyä merkki), katselimme elokuvaa (Aki Kaurismäen Mies vailla menneisyyttä, molemmat pitivät), keskustelimme Suomesta ja suomen kielestä ja joimme vähän lisää viiniä. Juuri sopivasti, niin että keskustelu luisti mutta laskuhumalaa ei koskaan tullut.

Nukkumaan mennessä oli selvää, ettemme eristäytyisi eri puolille sänkyä. Brittimies oli herrasmies. Joko mainitsin, että brittiaksentti toimii minuun hirvittävän hyvin?
 

Aamulla nukuimme myöhään. Brittimies laittoi aamupalaa, lämmitti sämpylöitä ja teki espressoa mutteripannulla. En oikeastaan juo kahvia, mutta tuolloin join. Päivällä kiertelimme kaupunkia, kävelimme kaikkiaan varmasti reilut kymmenen kilometriä. Virallinen joulutori jatkui kortteli toisensa perään, mutta ohitimme sen lopulta varsin vauhdilla: suuntana oli toinen, paikallisten suosima pieni joulutori toisella puolen keskustaa. Ihmettelin pilvenpiirtäjiä ja puistojen määrää, hytisin yllättävän viileässä säässä. Toisella joulutorilla oli mukavan pienimuotoista underground-tunnelmaa, joimme Glühweinia niin hipster-henkisistä laseista kuin lasit nyt ylipäätään voivat olla. Juttelimme, kävelimme kaupan kautta Brittimiehen luokse.

 

Illalla päätimme lähteä paikalliseen ravintolaan kolmestaan Brittimiehen ja tämän kämppiksen kanssa. Kämppiskin osoittautui varsin hauskaksi mieheksi ja puhui saksalais-serbialaisista juuristaan huolimatta myös täydellistä englantia. Varsinkin aluksi huomasin hieman ujostelevani oman puheeni kanssa - englantini taittuu hyvin ja jokseenkin brittimäisellä vivahteella, mutta ei likimainkaan täydellisesti. Ravintolailta oli kuitenkin erinomainen päätös. Paikka oli perisaksalainen, nautin elämäni ehdottomasti parasta schnitzeliä. Tutustuin myös vissyvedellä laimennettavaan Appelweiniin, siis omenaviiniin. Kuinka ollakaan, yksi paikan tarjoilijoista oli kämppiksen hyvä ystävä, ja ilman erillistä tilausta eteen ilmestyi aina vain uusia omenaviinikannuja ja talon aperitiiveja, jonkinlaista persikkalikööriä mikäli oikein ymmärsin. Olimme alun perin aikoneet vielä jatkaa jonkinlaisiin bileisiin mutta viihdyimmekin Appelweinin äärellä siihen asti että paikka suljettiin. Pojat olivat hirvittävän hauskaa seuraa, illan aikana taisin tulla kutsuneeksi myös kämppiksen visiitille Suomeen. Loppulasku oli naurettavan pieni todellisiin tarjoiluihin verrattuna.

Nappasimme taksin takaisin poikien kämpille ja menimme nukkumaan. Brittimiehen vierellä oli hyvä olla. Pitkään aikaan minulla ei ole ollut yöseuralaista, joka vielä aamullakin nappaa kainaloon ja halaa niin tiukasti, että sydän pakahtuu. Nyt oli.

Sunnuntaina kaupat olivat kiinni, mutta kuljimme puistoissa, kävelimme pilvenpiirtäjien luo ja vierailimme siinä ainoassa, joka oli auki turisteille. 200 metrissä tuuli oli kova ja näkymät huikeat. Otimme yhteisselfien, joissa hiukset ovat miten sattuu mutta molemmat hymyilevät. Istuimme pitkään kahvilassa, kävimme keskusteluja kaikesta maan ja taivaan välillä. Menimme kämpille ja katsoimme toisenkin Kaurismäen elokuvan, illalla kävelimme vielä sateessa läheiseen kortteliravintolaan. Spätzle täytti mahan ja viinilasilliset juuri sopivasti pään, palatessa askel oli kevyt. Menimme sänkyyn jo aikaisin. Ymmärrys siitä, että yö olisi viimeinen, toi meidät ehkä entistä lähemmäs. Aamulla tuntui kurjalta nousta ylös.

Nautin aamiaiseksi pelkkää espressoa, tunnelma oli hiljainen. Brittimies saatteli minut lentokentälle vievälle junalle. Junan saapuessa vaihdoimme muutaman sanan ja suudelman. Brittimies vannotti minua kirjoittamaan kun saavun kotiin, minä vannotin häntä tulemaan Suomeen jos aikaa ja rahaa vain koskaan sopivasti löytyy.

Viikonloppu oli ihana. Ja samaan aikaan tajusin silti, ettei tästä koskaan synny mitään sen vakavampaa, ei niin kauan kuin elämme aivan eri maissa ja aivan eri elämiä. Vaikka vietimme yöt lähekkäin, emme kävelleet kaduilla käsi kädessä. Vaikka keskustelimme syvällisistäkin asioista, emme puhuneet suhteistamme emmekä varsinkaan meidän kahden välisestä tilanteesta. Luulen, että molemmat tietävät, miten asiat ovat. Molemmilla on ollut muita. Molemmat haluavat elää eteenpäin. Tapaaminen kerran tai kahdesti vuodessa ei ole pohja millekään oikealle.

Brittimies oli monella tapaa juuri sitä, mitä olin ajatellutkin, mutta muutamat asiat tulivat myös yllätyksenä. En ollut tiennyt, että hän polttaa, ja vaikka asia lopulta häiritsi itseäni yllättävän vähän, se häiritsi silti. En myöskään itse ollut niin avoin ja puhelias kuin ehkä parhaimmillani, ja voi hyvin olla, että myös Brittimiehen käsitys minusta muuttui ainakin jossakin määrin, eikä yksinomaan parempaan suuntaan. Kun muodostaa kuvan toisesta melkein pelkän tekstin avulla, jokin palikka jää aina väistämättä puuttumaan, kokonaisuudesta jää uupumaan jotain.

Joka tapauksessa olen onnellinen, että minulla oli rohkeutta lähteä ja Brittimiehellä tahtoa toivottaa minut tervetulleeksi. En kadu enkä harmittele, en toivo että asiat olisivat menneet jotenkin toisin. Vaikka Brittimiehestä ei ehkä tule elämäni miestä, minun ei tarvitse jossitella kiikkustuolissa asioita joita en koskaan tehnyt. Sen sijaan voin miettiä, että nuorena sitä todella uskalsi lähteä miehen perässä vaikka toiseen maahan, ihan noin vain, vailla mitään tietoa tulevasta.

Olen vieläkin ihastunut, mutta ehkä hieman realistisemmalla tapaa. Elämämme jatkuvat eteenpäin tahoillaan, ja niin sen kuuluukin mennä. Nyt on aika kääntää katseet taas Suomeen, niin vaikeaa kuin se ehkä aluksi onkin.

Yöpaitani tuoksuu yhä Brittimieheltä. Olo tuntuu oudon tyhjältä.