Brittimiehen luona

Pelkäsin turhaan. Viikonloppuni Brittimiehen luona oli ihana ja ikimuistoinen. En ehkä voi sanoa, että aivan kaikki meni juuri niin kuin olin toivonut, mutta aika moni asia kuitenkin.

Saavuin Saksaan perjantai-iltana. Brittimies tuli minua vastaan kentälle juuri niin kuin oli luvannutkin, halasi lämpimästi, nappasi lentolaukkuni ja osti minulle matkalipun keskustaan. Vaihdoimme kuulumisia, olin lumoutunut kuullessani pitkästä aikaa kaunista brittiaksenttia. Matka Brittimiehen asunnolle kävi nopeasti. Ja mikä asunto se olikaan! En ollut koskaan omistanut asialle sen suurempaa ajatusta, mutta alitajunnassani olin olettanut, että kyseessä olisi tyypillinen kahden fiksun miehen kimppakämppä, ihan tavallinen pieni saksalaisasunto.

Brittimies on lakimies, hänen kämppiksensä lääkäri. Ehkä siitä olisi voinut päätellä jotain. Asunto oli avara ja valoisan pelkistetty, huomattavan skandinaavinen kun asiaa ajattelee. Lautalattiat, syvät ikkunasyvennykset, valkoisilla seinillä kokoelma ajatuksella kerättyjä tauluja ja koriste-esineitä. Keittiö kuin sisustuslehdestä, kylpyhuone paremman luokan hotellista. Vilkaisu Brittimiehen huoneeseen herätti heti riemua: ei vieraspatjaa vaan leveä futon-sänky pedattuna kahdelle. Nurkassa kitara, seinillä neuvostoliittolaisia propagandajulisteita. Tykkäsin heti.

Ensimmäisenä iltana hengailimme ihan vain Brittimiehen luona. Joimme keittiössä viiniä (elämäni ehkä parasta rieslingiä, pitää vielä muistaa kysyä merkki), katselimme elokuvaa (Aki Kaurismäen Mies vailla menneisyyttä, molemmat pitivät), keskustelimme Suomesta ja suomen kielestä ja joimme vähän lisää viiniä. Juuri sopivasti, niin että keskustelu luisti mutta laskuhumalaa ei koskaan tullut.

Nukkumaan mennessä oli selvää, ettemme eristäytyisi eri puolille sänkyä. Brittimies oli herrasmies. Joko mainitsin, että brittiaksentti toimii minuun hirvittävän hyvin?
 

Aamulla nukuimme myöhään. Brittimies laittoi aamupalaa, lämmitti sämpylöitä ja teki espressoa mutteripannulla. En oikeastaan juo kahvia, mutta tuolloin join. Päivällä kiertelimme kaupunkia, kävelimme kaikkiaan varmasti reilut kymmenen kilometriä. Virallinen joulutori jatkui kortteli toisensa perään, mutta ohitimme sen lopulta varsin vauhdilla: suuntana oli toinen, paikallisten suosima pieni joulutori toisella puolen keskustaa. Ihmettelin pilvenpiirtäjiä ja puistojen määrää, hytisin yllättävän viileässä säässä. Toisella joulutorilla oli mukavan pienimuotoista underground-tunnelmaa, joimme Glühweinia niin hipster-henkisistä laseista kuin lasit nyt ylipäätään voivat olla. Juttelimme, kävelimme kaupan kautta Brittimiehen luokse.

 

Illalla päätimme lähteä paikalliseen ravintolaan kolmestaan Brittimiehen ja tämän kämppiksen kanssa. Kämppiskin osoittautui varsin hauskaksi mieheksi ja puhui saksalais-serbialaisista juuristaan huolimatta myös täydellistä englantia. Varsinkin aluksi huomasin hieman ujostelevani oman puheeni kanssa - englantini taittuu hyvin ja jokseenkin brittimäisellä vivahteella, mutta ei likimainkaan täydellisesti. Ravintolailta oli kuitenkin erinomainen päätös. Paikka oli perisaksalainen, nautin elämäni ehdottomasti parasta schnitzeliä. Tutustuin myös vissyvedellä laimennettavaan Appelweiniin, siis omenaviiniin. Kuinka ollakaan, yksi paikan tarjoilijoista oli kämppiksen hyvä ystävä, ja ilman erillistä tilausta eteen ilmestyi aina vain uusia omenaviinikannuja ja talon aperitiiveja, jonkinlaista persikkalikööriä mikäli oikein ymmärsin. Olimme alun perin aikoneet vielä jatkaa jonkinlaisiin bileisiin mutta viihdyimmekin Appelweinin äärellä siihen asti että paikka suljettiin. Pojat olivat hirvittävän hauskaa seuraa, illan aikana taisin tulla kutsuneeksi myös kämppiksen visiitille Suomeen. Loppulasku oli naurettavan pieni todellisiin tarjoiluihin verrattuna.

Nappasimme taksin takaisin poikien kämpille ja menimme nukkumaan. Brittimiehen vierellä oli hyvä olla. Pitkään aikaan minulla ei ole ollut yöseuralaista, joka vielä aamullakin nappaa kainaloon ja halaa niin tiukasti, että sydän pakahtuu. Nyt oli.

Sunnuntaina kaupat olivat kiinni, mutta kuljimme puistoissa, kävelimme pilvenpiirtäjien luo ja vierailimme siinä ainoassa, joka oli auki turisteille. 200 metrissä tuuli oli kova ja näkymät huikeat. Otimme yhteisselfien, joissa hiukset ovat miten sattuu mutta molemmat hymyilevät. Istuimme pitkään kahvilassa, kävimme keskusteluja kaikesta maan ja taivaan välillä. Menimme kämpille ja katsoimme toisenkin Kaurismäen elokuvan, illalla kävelimme vielä sateessa läheiseen kortteliravintolaan. Spätzle täytti mahan ja viinilasilliset juuri sopivasti pään, palatessa askel oli kevyt. Menimme sänkyyn jo aikaisin. Ymmärrys siitä, että yö olisi viimeinen, toi meidät ehkä entistä lähemmäs. Aamulla tuntui kurjalta nousta ylös.

Nautin aamiaiseksi pelkkää espressoa, tunnelma oli hiljainen. Brittimies saatteli minut lentokentälle vievälle junalle. Junan saapuessa vaihdoimme muutaman sanan ja suudelman. Brittimies vannotti minua kirjoittamaan kun saavun kotiin, minä vannotin häntä tulemaan Suomeen jos aikaa ja rahaa vain koskaan sopivasti löytyy.

Viikonloppu oli ihana. Ja samaan aikaan tajusin silti, ettei tästä koskaan synny mitään sen vakavampaa, ei niin kauan kuin elämme aivan eri maissa ja aivan eri elämiä. Vaikka vietimme yöt lähekkäin, emme kävelleet kaduilla käsi kädessä. Vaikka keskustelimme syvällisistäkin asioista, emme puhuneet suhteistamme emmekä varsinkaan meidän kahden välisestä tilanteesta. Luulen, että molemmat tietävät, miten asiat ovat. Molemmilla on ollut muita. Molemmat haluavat elää eteenpäin. Tapaaminen kerran tai kahdesti vuodessa ei ole pohja millekään oikealle.

Brittimies oli monella tapaa juuri sitä, mitä olin ajatellutkin, mutta muutamat asiat tulivat myös yllätyksenä. En ollut tiennyt, että hän polttaa, ja vaikka asia lopulta häiritsi itseäni yllättävän vähän, se häiritsi silti. En myöskään itse ollut niin avoin ja puhelias kuin ehkä parhaimmillani, ja voi hyvin olla, että myös Brittimiehen käsitys minusta muuttui ainakin jossakin määrin, eikä yksinomaan parempaan suuntaan. Kun muodostaa kuvan toisesta melkein pelkän tekstin avulla, jokin palikka jää aina väistämättä puuttumaan, kokonaisuudesta jää uupumaan jotain.

Joka tapauksessa olen onnellinen, että minulla oli rohkeutta lähteä ja Brittimiehellä tahtoa toivottaa minut tervetulleeksi. En kadu enkä harmittele, en toivo että asiat olisivat menneet jotenkin toisin. Vaikka Brittimiehestä ei ehkä tule elämäni miestä, minun ei tarvitse jossitella kiikkustuolissa asioita joita en koskaan tehnyt. Sen sijaan voin miettiä, että nuorena sitä todella uskalsi lähteä miehen perässä vaikka toiseen maahan, ihan noin vain, vailla mitään tietoa tulevasta.

Olen vieläkin ihastunut, mutta ehkä hieman realistisemmalla tapaa. Elämämme jatkuvat eteenpäin tahoillaan, ja niin sen kuuluukin mennä. Nyt on aika kääntää katseet taas Suomeen, niin vaikeaa kuin se ehkä aluksi onkin.

Yöpaitani tuoksuu yhä Brittimieheltä. Olo tuntuu oudon tyhjältä.