Läheisyyskrapula

Viimeiset pari päivää olo on ollut rauhaton. Aika ei kulu, hommat eivät suju, mikään ei innosta. Tuijottelen kotona tyhjää seinää ja menen nukkumaan, kun en keksi enää muuta tekemistä. Tuntuu kurjalta nukahtaa yksin, tuntuu vielä kurjemmalta herätä yksin.

Tein itselleni diagnoosin: kärsin akuutista läheisyyskrapulasta.

Erostani lähtien olen kaivannut toisen ihmisen lähelläoloa. Sitä, että joku halaa, suutelee niskaa, silittelee hiuksia. Nojaa ohimennen olkapäähän ja tarttuu kädestä taksin takapenkillä. Liikkuu unissaankin vaistomaisesti lähemmäs ja hymyilee, kun katseet aamulla kohtaavat.

Viikonloppuna sain kokea tuon ei vain yhden vaan peräti neljän päivän ajan. Enkä kenen tahansa vaan  mitä suurimman ihastukseni Brittimiehen kanssa. Jos joku tulisi herättämään minut keskellä yötä ja kysyisi, mitä tahdon juuri sillä hetkellä, toivoisin hänet viereeni. Toiveeni toteutui, mutta vain hetkeksi. 

Nyt yksinäisyys tuntuu yksinäisemmältä kuin ehkä koskaan ennen.

Läheisyyskrapulan oireita on muun muassa tuntemus siitä, että melkein kuka tahansa kelpaisi. Tekisin mitä vain, että vieressäni olisi nyt joku. Tinderissä painelen tykkää-nappia huomattavasti suotuisammin kuin yleensä. Vastaan Facebookissa miehille, joiden viestit olen yleensä surutta unohtanut, ja olen alkanut taas päivystää online-tilassa Suomi24 Treffeissä. Lisäksi olen kerrannut mielessäni potentiaalisia tapauksia lähipiiristäni. Tulokset osoittautuivat heikoiksi. 

Törmäsin tänään Suomenruotsalaisherran. Vaihdoimme pari sanaa, mutta lopulta hän ehti poistua paikalta ilman että edes moikkasi.

Tulin ajatelleeksi Vakitapausta ja seuraavalla viikolla edessä olevia juhlia. Havaitsin, että Vakitapaus aikoo ottaa juhliin avecin. Se siitä.

Ja, noh, muitapa en sitten edes keksinyt.

Niinpä olen tässä nyt tuijotellut seiniä. Ja syönyt nachoja. Ja porkkanakakkua. Ja suklaata. 

Jep, krapulaiselta tuntuu.

Kuva täältä.