Unelmieni mies, osa 1: ulkonäkö

Blogissani puhun ennen kaikkea miehistä: miten heitä löytää, millaisia he ovat, miten heidän kanssaan milloinkin menee. Koko tämän liki kahden vuoden aikana en ole kuitenkaan kertaakaan tullut määritelleeksi, millaista tyyppiä olen oikeastaan etsimässä. Ehkä onkin aika avata hieman aihetta ja kertoa, millainen on unelmieni mies. 

Asiasta riittää sen verran sanottavaa, että jaan postauksen suosiolla useampaan osaan. Niistä ensimmäisenä on vuorossa ulkonäkö – ei niinkään siksi, että se olisi tärkein vaan lähinnä siksi, että sitä on kenties helpoin kuvailla.

Tarkennettakoon vielä, että potentiaaliselta kumppanilta en missään tapauksessa ole vaatimassa kaikkea alla mainitsemaani. Tämä on pelkkä ajatusleikki, ja tosielämässä saatan ihastua aivan toisenlaisiin ihmisiin kuin tässä väitän. 

Ulkonäkö ei ole itselleni tärkein kriteeri, mutta tietysti valehtelisin, jos väittäisin, ettei sillä ole mitään merkitystä. Kovin yksiselitteisiä rajoja on vaikea vetää, sillä tärkeintä on tapa, jolla ihminen itseensä suhtautuu: terve itsevarmuus antaa anteeksi monta pientä puutetta.

Nuori Hugh Grant – toimii.

– Hassua kyllä en ole koskaan ollut mikään suuri lihasten ystävä. Hunks-miehet eivät ole ihanteeni: sixpack ei tee minuun sen suurempaa vaikutusta kuin ihan tavallinen onepack. Sana "jäntevä" on ehkä lähimpänä sitä mitä haen: ei mallia kukkakeppi, muttei myöskään salilla äärimmilleen pumpattu kaappi. Mieluummin jopa pari ekstrakiloa kuin äärimmäisen timmi pyykkilauta, joka vaatii jatkuvaa proteiinitankkausta ja salilla ravaamista. Monellakin ihastuksistani on ollut hieman vatsaa, eikä se ole minua erityisemmin haitannut niin kauan kuin elintavat ovat olleet suurin piirtein kohdallaan. Paidattomat profiilikuvat ovat varma keino karkoittaa minut riippumatta siitä, mikä on timmiysaste.

– Tatuoinnit ja lävistykset: mieluummin ei. Kasvolävistyksille ehdoton ei, samoin persoonattomille tribaaleille.

– Hiukset: lyhehköt, hyvin leikatut ja tuuheat vetoavat eniten. Silti olen deittaillut varsin paljon myös kaljuuntuvia miehiä, ja sekin on ollut ihan ok niin kauan kuin jäljellä olevat hiukset pysyvät lyhyinä. Ehdoton no-no tulee ainoastaan pitkille hiuksille (ellei mies sitten näytä Orlando Bloomilta Legolaksena). Hiustenväristä sanon vain sen verran, että oma väri, paras väri (ei edelleenkään päde Legolakseen).

Mies minun makuuni. Hevosista en niin välitä.

– Silmälasit sytyttävät, ainakin tyylikkäät ja näyttävät sellaiset. Vaatimuksena sellaisia olisi typerää pitää, mutta jokin laseissa vain toimii. Keittiöpsykologi sanoisi, että etsin isäni kaltaista miestä – silmälasipäinen hänkin. Pienille ja hengettömille, havaintojeni mukaan erityisesti teekkarien ja luonnontieteilijöiden suosimille laseille kuitenkin ei. Tästä olen tarkka silläkin uhalla, että olen samalla myös auttamattoman pinnallinen.

– Pituutta tulisi olla enemmän kuin minulla (onnistuu yleensä helposti), mutta mitään hongankolistajaa en vaadi. Kunhan nyt en korkkareissa olisi aivan huomattavan paljon miestä pitempi niin hyvä.

– Siisti sänki tai lyhyt kokoparta on jees, viikset tai pukinparta ei. Ilmankin kelpaa hyvin.

– Tyylien saralla parhaiten vetoavat tyylikkäät hipsterit ja rennot pukumiehet. Siistit neuleet, kapealinjaiset housut, rennot kauluspaidat, nahkalaukut ja -kengät – you get the idea. Kuten olen todennut, hipit eivät ole oma juttuni, joten löysät batiikkihousut ja rastat saavat minut nopeasti karkuun. White trash -tyyli wifebeatereineen, koruineen ja kulutettuine farkkuineen ei myöskään sytytä suuremmin. Lisättäköön vielä, että amishenkinen pukeutuminen ei ole vahvinta alaani. Hupparin, löysien housujen ja Karjala-lippiksen yhdistelmälläkin on varmasti paikkansa, muttei minun sydämessäni. Mitään mahdotonta tyyliorjuutta en kuitenkaan vaadi. Tärkeintä on tilannetaju: mökillä saa olla kumppareissa ja verkkareissa, mutta häihin ja hautajaisiin ei mennä farkuissa eikä baariin Gote-Tex-housuissa. Jälkimmäinen on valitettavasti elävän elämän esimerkki yhteiselosta  erään eksäni kanssa.

– Tätä on vaikeampi kuvailla tarkasti, mutta miehen tulisi näyttää mukavalta. Ei miltään filmitähdeltä, vaan ehkä ennemmin tavalliselta kivalta naapurinpojalta. Nettideittailussa tämä näkyy käytännössä niin, että kuvissa ilmeen on oltava ainakin jossain määrin ystävällinen tai edes neutraali. Jos profiilista tuijottaa ylimielisen, sulkeutuneen tai vihaisen näköinen kaveri, skippaan yli. Uskokaa huviksenne: hymy toimii aina!

Colin Firth – siinäpä mukava mies! Ja vielä britti.

– Itsestään huolehtiminen on välttämätöntä, liika laittautuminen ei. Säännöllinen hampaidenpesu, suihkussakäynti ja peiliin vilkaiseminen ennen ulos lähtemistä: jees. Kulmakarvojen huolellinen nyppiminen ja geelin läträäminen hiuksiin joka aamu puolen tunnin ajan: noup.

Miesihanteeni tiivistettynä yhteen kuvaan: Lauri Tilkanen ja silmälasit.

Tässäpä ehkä tärkeimmät!

Kuulostanko nyt aivan mahdottomalta? Entä miltä näyttäisi oma ihannemiehesi tai -naisesi?

Kuvissa tällä kertaa miehiä, jotka vetoavat minuun – tai olisivat vähintäänkin vedonneet hieman nuorempina. Otokset täältä, täältä, täältä ja täältä.

Elämäni lyhyt suhdeoppimäärä

Viime vuosina olen toisinaan ihmetellyt, kuinka paljon tapailukulttuuri on muuttunut eri ikä- ja elämänvaiheiden myötä. Ala-asteihastuksista ensimmäisiin poikakavereihin, lukioaikojen suloisesta mustavalkoisuudesta yliopistovuosien loputtomaan vapauteen ja ahdistavaan epävarmuuteen – noin viiden vuoden välein kaikki seurustelun säännöt tuntuvat kääntyvän päälaelleen.

Jo aivan pienestä saakka olen ollut kova tyttö ihastumaan. Kaksivuotiaana vannoin meneväni naimisiin hoitopaikan Jampan kanssa. Ekaluokkalaisena sydämeni läikähti, kun kaikille luokkalaisille arvottiin pari ja sain suurimmalta ihastukseltani sydänkortin, jossa toivotettiin "hyvää ystävänpäivää ja onnellista päivänjatkoa". Tokaluokalla kirjoitin ihailijapostia luokan neljälle kivoimmalle pojalle, ja kolmosella minulla olikin jo ensimmäinen "poikakaverini", jonka kanssa kävimme karkkiostoksilla ja tanssimme kömpelösti hitaita koulun discossa. Silloinhan homma toimi niin, että mikäli oli johonkin ihastunut, pystyi lähettämään kaverisaattueen kysymään omasta puolestaan, alkaako tämä "olemaan". Jos alkoi, hieno juttu. Jos ei, elämä jatkui ihan niin kuin ennenkin.

Syntymäpäivinä sain nalleja ja suklaata; rakkausprosenttilaskut ja kaikin puolin kesyt pullonpyöritykset tulivat tutuiksi. Kun "poikaystäväni" sai tehtäväksi suudella minua suulle, hän suuteli hihansuulle. Ovela veto! Ensimmäisen maistiaisen kolmoisdraamasta sain kuudennella luokalla, kun kaksi poikaa meni ihastumaan minuun yhtä aikaa. 

Ennen yläastetta pelkäsin ihan tosissani, että jäisin ikuisesti yksin. Olin nimittäin kuullut huhua, että seiskaluokalla ei enää voisikaan lähettää kavereita asialle vaan aloitteet ihastuksen suhteen olisi tehtävä ihan itse. Sekös kauhistutti!

Onneksi olivat tekstiviestit ja harrastus, joka toi elämään mielenkiintoisempia poikia kuin oma luokkani. Pienet asiat olivat valtavan suuria: kun ihastus kysyi kaupassa lainaksi euroa limsan ostoon, se oli heti merkittävä tapaus. Sen jälkeen pitikin sitten väijyä samassa kaupassa samaan aikaan viikkokausia ihan vain siinä toivossa, että törmäisimme uudestaan. 13-vuotiaana bongasin kesäleirillä samanikäisen pojan, joka näytti ainakin 16-vuotiaalta, ja pääsin ensimmäistä kertaa pussailun ja käsi kädessä kävelyn makuun. Yläasteen lopussa kokeilin jotain pientä seurusteluntynkääkin, mutta ei siinä kovin pitkälle päästy – jotenkin kahdestaan olo taisi kuitenkin vielä ujostuttaa turhan paljon. Samoihin aikoihin koulun käytävillä nähtiin toki melkoisia suuteloita ja IRC-Galleriassa stalkattiin tuoreita teinikihlauksia, mutta omaa elämääni se ei koskaan ollut.

Yläasteen jälkeinen kesä toi tullessaan juhannuksen, ensihumalan ja ensimmäisen yövieraan, jonka kanssa juttu kääntyikin vuosia kestäväksi seurusteluksi. Koko lukioajan olin varattu, eivätkä muut kuviot koskettaneet omaa elämääni. Silloin tällöin joku saattoi hieman ihastua, mutta kellekään osapuolelle ei olisi tullut mieleenkään tehdä mitään asian suhteen. Myös tuttavieni elämässä kuviot näyttäytyivät varsin selkeinä: joko oltiin yhdessä tai sitten ei. Jos kaksi ihmistä ihastui toisiinsa, käytiin ehkä pari kertaa kahveilla, ja sen jälkeen oltiinkin sitten virallisesti yhdessä. Ei jatkuvia säätöjä, friends with benefits -kuvioita, yhden illan juttuja eikä mitään muutakaan, joka olisi rikkonut onnellisen mustavalkoisen käsitykseni ihmissuhteista. Niin helppoa se oli: jos tykätään, silloin seurustellaan. Jos ei, niin ei. 

Yliopistossa kaikki kuvitelmani kääntyivät päälaelleen ja päässäni sievästi nököttävät suhdelokeroinnit kaatuivat iloisesti. Opiskelijaelämä vei mennessään, mies vaihtui ja myöhemmin uudempikin jäi pois kuvioista. Vähitellen tajusin, että mustan ja valkoisen lisäksi on lukematon määrä harmaan eri sävyjä, joissa voidaan puhua ehkä suhteesta, säädöstä tai ihastuksesta, muttei silti seurustelusta. Seurustelevatkin saattavat katsella muita; unelmaparitkin voivat erota tuosta vain. Yö sinne tai tänne ei merkitse enää yksinään yhtään mitään. 

Tässä käsityksessä elän edelleen. Vakavien suhteiden solmiminen ei ole yhtään niin helppoa kuin aikanaan kuvittelin. Vaikka kiinnostusta ihmiseen olisi, se ei tarkoita, että kiinnostusta suhteeseen välttämättä löytyisi. Elän tietynlaisessa kuplassa, jossa kaikki on ohimenevää ja hetkellistä.  Juhlitaan, päädytään minne päädytään, seuraavana viikonloppuna uuksiksi. Opiskelukavereistani harva seurustelee, vielä harvempi asuu yhdessä tai on kihloissa – lapsia on turha edes mainita. 

Empiiriset havaintoni kertovat, että tämä vaihe ei ole sidoksissa ainoastaan ikävaiheeseen. Pienemmillä paikkakunnilla ja erilaisissa piireissä ikäiseni ihmiset saattavat olla pääsääntöisesti jo sitoutuneita, rakentaa omakotitaloa ja perustaa perhettä. Vilkkaassa yliopistokaupungissa ja suuren kaveripiirin keskellä on kuitenkin helppo liihotella menemään, sillä aina tulee uusia tyyppejä vastaan. Olisiko elämäni toisenlaista, jos eläisin jossain muualla ja kaikki ympärilläni olisivat jo asettuneet aloilleen? Luultavasti. 

Nyt opiskelijaelämä on kuitenkin jäämässä hiljalleen taakse, ja olenkin miettinyt, onko edessä taas täysin uusi vaihe ihmissuhderintamalla. Sen olen huomannut, että hiljalleen pitkäänkin sinkkuina viihtyneet kaverit ovat alkaneet sitoutua ja muuttaa yksiin. Viini-illat saattavat nousta opiskelijabileiden edelle. Ensimmäinen oikeasti läheisistä kavereistani saa pian lapsen. Voisinko ehkä päätellä, että ihmiset alkavat taas hiljalleen ottaa elämänsä vakavammin ja jättää viikonloppuiset säädöt vähemmälle? Sitä ainakin toivon. Itse olisin enemmän kuin valmis siirtymään eteenpäin elämässäni. 

13-vuotiaana kalvanut pelko on edelleen olemassa. En halua jäädä yksin. 

CC-kuvat täältä, täältä ja täältä.

Parempaa seuraa

Perjantaina se tuli taas todistettua: yöseuralaisissa on eroja. Ei ole mitenkään se ja sama, päätyykö jatkoille vain "ihan kivan" tyypin vai aidon ihastuksen kanssa.

Jo pari viikkoa sitten olin huomaavinani, että vanha tuttavani Suomenruotsalaisherra loi minuun jatkoilla varsin pitkiä ja hyväntahtoisia katseita. Kosketti ohimennen olkapäätä, tuli erikseen juttelemaan ja kiittelemään eräästä hoitamastani tehtävästä. Meillä on sen verran yhteistä historiaa, että tunnistan merkit: pientä kipinää oli jälleen ilmassa. Kun kaverit kyselivät minua mukaan kotiin vievään taksiin, hyppäsin kuitenkin kyytiin enkä jäänyt odottelemaan jatkoa.

Perjantaina olimme jälleen samoissa juhlissa. Aavistin tapahtumien suunnan jo alkuillasta. Astuessaan sisään juhlapaikkaan Suomenruotsalaisherra katsahti minuun ja hymyili tavalla, jonka olen oppinut tuntemaan. Saattaa kuulostaa harhaluuloiselta Cosmopolitan-höpinältä, mutta väitän, että sitä hymyä ei ole tarkoitettu kelle vain. Vaikka ympärilläni oli paljon muitakin tuttuja, se kohdistui ainoastaan minuun ja sai perhoset lepattelemaan vatsassa. 

Juhlaosuus oli kostea ja vauhdikas. Jatkoilla Suomenruotsalaisherra viihtyi varsin pitkään muiden suomenruotsalaisten seurassa, mutta kahdelta satuimme kävelemään toistemme ohitse, ja se oli menoa se. Ei sen kummempia keskusteluja tai mutkia: mies tarttui minua käsistä, hymyili ja suuteli. Kuin yhteisestä sopimuksesta haimme tavaramme ja lähdimme. Käsi kädessä bussiin ja kotiin, Suomenruotsalaisherra tuli luokseni. 

Kaikki oli hirvittävän helppoa ja luontevaa. Ero muutamiin muihin alkuvuoden yöseuralaisiin oli dramaattinen: paljon keskustelua ja kosketuksia, ei vaivaantuneisuutta eikä käpertymistä sängyn eri laidoille. Tunsin olevani pidetty ja haluttu, en vain joku satunnainen tyttö joka nyt sattui tulemaan juhlissa vastaan ja lähtemään mukaan. En muista, milloin viimeksi olisin nukahtanut kenenkään viereen käsi kädessä. 

Aamulla juhlinnat kostautuivat minulle melkoisena krapulana, ja jouduin kiiruhtamaan kylpyhuoneen puolelle useammankin kerran. Satunnaisemmassa seurassa minua olisi ehkä nolottanut, nyt ei. Suomenruotsalaisherra vain silitteli hiuksiani ja kyseli, kuinka jaksan. 

Koko eilisillan minua hymyilytti, hymyilyttää vieläkin. Ei niin, että olettaisin liikoja: tapailumme päättyi aikoinaan ihan syystä, enkä edelleenkään usko, että tästä tulee mitään sen vakavampaa. Kaiken satunnaisen sinkkuelämän keskellä tuntuu vain valtavan hyvältä huomata olevansa jollekin oikeasti tärkeä. Vaikka kuinka tempoilisimme asiaa vastaan ja tiedostaisimme, että aineksia seurusteluun ei välttämättä ole, ei käy kieltäminen, etteikö meillä molemmilla olisi silti tunteita toisiamme kohtaan. 

Tällaisten hetkien jälkeen täytyy kysyä itseltään entistä vakavammin, miksi ylipäätään lähden jatkoille kenenkään sellaisen kanssa, jolle olen vain varavaihtoehto, yksi yöseuralainen muiden joukossa. Jos seuraavana päivänä harmittaa enemmän kuin hymyilyttää, mitä järkeä koko touhussa on? En todellakaan tiedä. 

Aion taas teroittaa mieleeni, että laatu korvaa määrän. Mieluummin kotiin yksin kuin jonkun sellaisen kanssa, joka ei välitä ja josta ei välitä. Parempiakin miehiä on. Kun sitten joskus herää siihen, että oikea ihastus on vieressä ja hymyilee, mieli on entistäkin parempi. 

CC-kuvat täältä ja täältä.

NAU – uusi Tinder, muttei mitään sinne päinkään

Jotain uutta auringon alla! Alkuviikosta korviini kantautui huhuja uudesta mobiilisovelluksesta, joka herätti ainakin itsessäni saman tien mielenkiinnon. Helsingissä ja Kööpenhaminassa päämajaansa pitävä NAU tarjoaa täydellisen vastauksen tällekin sinkkutytölle tuttuun kysymykseen: "Mitä tekisin illalla?"

Idea on lyhyesti tämä: seuraa ja puuhaa vailla oleva henkilö voi luoda tapahtuman, jonka lähistöllä olevat ihmiset näkevät ja johon he voivat osallistua mukaan. Sama toisin päin: tekemistä etsivä voi myös selata edessä olevia tapaamisia ja ilmoittautua, jos suunnitelma ja paikka kuulostavat houkuttelevalta. Yhdet huurteiset olutpubissa? Seuraa lenkkipolulle? Kaveriksi kahvilaan? Kaikki käy! Tapahtumalle asetetaan alkamisajankohta, johon mennessä mukaan ehtii liittyä.

Tapahtuman tekijä voi itse määritellä, jakaako tapahtuman vain sovellusta käyttäville tuttavilleen vai julkisesti ja avoimesti kaikille halukkaille.  Näin ollen NAUta voi käyttää näppäränä keinona järjestää spontaaneja kahvitteluja tai lounaita kavereiden kanssa. Yhtä lailla sillä voi tutustua myös täysin uusiin ihmisiin. 

Miksi puhun otsikossani Tinderistä? Selvää on, että tämän sovelluksen ainoa ja ensisijainen tarkoitus ei välttämättä ole deittailu: sokkotapaamisia ei ainakaan tässä vaiheessa voi laittaa koskemaan vain tietynlaisia ihmisiä, joten julkisiin miitteihin voi tulla mukaan kuka vain lähistöllä oleva. Siitä huolimatta näen sovelluksessa myös paljon tutustumispotentiaalia: kynnys uusien tyyppien tapaamiseen vaikuttaa matalalta, ja pienessä porukassa juttu saattaa luistaa paljon luontevammin kuin kahdenkeskisillä treffeillä. Jos kipinöitä ei kenenkään kanssa olekaan, onpahan saanut lounasseuraa tai mukavan kahvitteluhetken. 

Tinderiä ja NAUta yhdistää myös tietynlainen mutkattomuus: ei liikaa kommervenkkejä vaan simppeli käyttöliittymä, joka johtaa tuloksiin (eli matcheihin tai miitteihin) varsin nopeasti, vain muutamalla klikkauksella. Siinä missä Tinder on madaltanut kynnystä nettideittailuun, NAUlla on uskoakseni potentiaalia madaltaa kynnystä tavata täysin uusia ihmisiä. En näe lainkaan pahana asiana. 

Tässä vaiheessa NAU on vasta aivan alkumetreillään, joten käyttäjäkunta on vielä pieni. Tapaamisia on kuitenkin jo järjestetty aivan onnistuneesti, enkä näe mitään syytä, miksi sovellus ei lähtisi leviämään suuremmankin yleisön suosioon. Uusia ihmisiä! Spontaaneja tapaamisia! Ja tietysti näppärä keino tavoittaa kaveritkin. 

En ole itse osallistunut vielä mihinkään NAU-aktiviteettiin, joten tässä vaiheessa en osaa kommentoida käytännön toteutusta sen tarkemmin. Käsittääkseni osallistujien kesken on kuitenkin käytössä jonkinlainen chat-mahdollisuus, jonka avulla on mahdollista keskustella tapaamisen tarkemmista yksityiskohdista. Tähän minun pitää vielä perehtyä paremmin. Lisäksi minua kiinnostaisi tietää, voiko tapahtuman järjestäjä tosiaan vaikuttaa osallistujiin tai edes heidän lukumääräänsä millään lailla. Vielä sovelluksen alkuvaiheessa avoin osallistuminen saattaa toimia, mutta entäpä jos suosio kasvaa ja kahveille haluaakin yhtäkkiä osallistua 20 ihmistä? Ainakin tähän toivon jonkinlaista vaikutusmahdollisuutta – ellei nyt niin ainakin tulevaisuudessa.

Joka tapauksessa ajatus kuulostaa hyvältä, ja olen sovelluksesta totta puhuen aika innoissani. Saattaapa hyvinkin olla, että järjestän joku päivä tapaamisen itsekin. Rennolla mielellä, ilman sen suurempia tavoitteita. Aina kiva tavata uusia tyyppejä, ja jos juttu luistaisi jonkun kanssa erityisen hyvin niin sehän olisi pelkkää plussaa!

Tyttöystävänkorvike

Viime aikoina on tapahtunut yhtä ja toista. Jos aivan rehellisiä ollaan niin vähempikin olisi ehkä riittänyt, ainakin mitä erääseen herraan tulee. Hän on blogissa jo useampaan otteeseen vilahtanut varattu mies, jonka matkaan päädyin muutamia viikkoja sitten, vaikka tiedän hänen parisuhdetilanteestaan. Jossakin tapauksessa saattaisin jo antaa hänelle oman nimen, kuten olen blogini säännöllisille tapauksille usein tehnyt. Tällä kertaa toivon kuitenkin, etten joudu kirjoittamaan hänestä enää tämän enempää.

Toissa viikolla vietettiin juhlia, joiden jatkoilla viihdyimme kumpikin varsin myöhään. Täytyy myöntää, että jokin miehessä vetosi sen verran, että pyörimme oikeastaan koko illan kahdestaan, kuuntelimme ysärihittejä ja tanssimme. Joskus viiden jälkeen päädyimme samaan taksiin, joka vei tällä kertaa minun luokseni. Olimme jälleen liian humalassa, jotta meno olisi ollut kovinkaan kummoinen. Miehellä oli heti aamulla menoja, ja puoli seitsemältä hän otti ja lähti sanomatta puoliuniselle minulle sanaakaan. Eipä siinä, ajattelin. Ei tulisi enää toistumaan. Eihän minulle jäänyt koko jutusta käteen juuri muuta kuin taksikuitti: en voi sanoa, että olisin saanut mukavia sanoja, halauksia tai oikein minkäänlaista hellyyttä.

Lauantaina olimme jälleen samoilla kekkereillä, ja välttelin miestä ihan tietoisesti. Kotiin päädyin ihan vain itsekseni, ja aamulla kiittelin mielessäni pitkiä yöunia ja krapulan täyttä poissaoloa.

Viikonloppu ei kuitenkaan ollut vielä siinä: myös sunnuntai-iltapäivällä oli vuorossa tapahtuma, joka osoittautui yllättävänkin vauhdikkaaksi. Muutaman skumppalasin jälkeen unohdin välttely-yritykseni ja juttu alkoi taas luistaa saman herran kanssa. Hänelle kuohuviini oli maistunut hieman enemmänkin, ja jossain vaiheessa iltaa mies ehdotti, että ottaisimme saman taksin niin että minä jäisin pois kotini kohdalla ja hän jatkaisi omaansa. Kyllähän sen tietää, miten tällaisille ehdotuksille käy. Suostuin silti. 

Matkan aikana mies tulikin yllättäen varsin huonovointiseksi, eikä hänellä ollut juuri muuta vaihtoehtoa kuin jäädä pois jo minun taloni kohdalla. Vielä tuossa vaiheessa hän itse puhui, että nukkuisi vaikka lattialla ihan vain muutaman tunnin ja jatkaisi sitten matkaa kotiinsa. Mies torkahtikin sänkyyni saman tien, mutta olin ymmärtänyt vihjeen enkä yrittänyt mitään sen enempää. Kiertelin pientä kämppääni levottomana, kunnes totesin, että unet kelpaisivat itsellenikin. Asettauduin samaan sänkyyn farkut jalassa ja niin kauas miehestä kuin suinkin voin. Torkahtelin välillä ja yritin turhaan herättää miestä kysyäkseni, oliko hän jo paremmassa voinnissa ja tahtoisiko ehkä lähteä kotiinsa.

Jossain vaiheessa aamuyötä huomasimme kumpikin olevamme hereillä, ja luvassa oli pitkä kiertely-kaarteluepisodi, joka toisinaan toistuu, kun päätyy jonkun sellaisen viereen, jonka mielihaluista ei ole aivan varma. Skenaario toteutuu erityisesti yöllä tai aamulla, kun huomaakin heräävänsä jonkun vierestä, eikä oikein tiedä, mitä asialle pitäisi tehdä. Molemmat liikahtavat vuoron perään hieman lähemmäksi toisiaan ja odottavat, tekeekö toinen samoin. Jos, niin unissaan vai tarkoituksella? Yrittääkö se lähemmäksi vai haluaako vain saada peittoa? Jalat koskettivat, mitähän siitä pitäisi ajatella? Uskallanko liikahtaa, voisinkohan ehkä hipaista käsivartta?

Kun tätä jahkailua on jatkettu riittävän kauan, molemmat ovat viimein tajunneet, että toinenkin on juonessa mukana. Jompikumpi tekee lopulta kunnollisen aloitteen, ja tilanne eskaloituu nopeasti.

Taisi muuten olla ensimmäinen kerta, kun meistä kumpikaan ei (enää) ollut humalassa. Vaikutus oli huomattavan positiivinen.

Jälkeenpäin mies kierähti varsin tylysti ja yksiselitteisesti sängyn toiselle reunalle. Aamu kuudelta heräsin siihen, että ovi kävi. Mies oli poistunut sanomatta minulle sanaakaan.

Väkisinkin tuli hieman tyhjä olo. Tälle miehelle taidan olla vain  hetkellinen tyttöystävänkorvike, jonka voi surutta jättää jatkamaan uniaan ja elämäänsä, kun on saanut haluamansa ja/tai muistanut taas omantuntonsa.

Hitto. Maksoin vielä taksinkin, vaikka mieshän se oli, joka sitä tarvitsi. Itse olisin päässyt kotiin ihan hyvin bussillakin.

Ei tule enää toistumaan. Ehkä. Toivottavasti.


CC-kuva täältä.