Kaikki hyvin, mutta

Nyt kun pääsin taas kirjoittamisen makuun, en millään malta olla kertomatta lisää miehestä, jota tästä eteenpäin Taloustieteilijäksi kutsuttakoon.

Kuten kerroin, ensimmäiset treffimme olivat monella tapaa poikkeukselliset. Ainakin omalla kohdallani ensitapaaminen johtaa hyvin harvoin kemiaan – saati kosketukseen, saati samaan osoitteeseen, saati yhteiseen aamupalaan. Nyt kaikkeen tähän.

Alusta asti on ollut selvää, että välillämme on vetoa.  Tapa, jolla hän tarttuu minua kädestä, jolla hän suutelee hiuksiani, jolla painautuu kainalooni sohvalla, on valtavan luonteva, oikea, hyvä. Pidän hänen lempeästä katseestaan, jäntevästä vartalostaan, pehmeiden hiustensa tuoksusta.

Ennen kaikkea: pidän hänestä. Miehessä on valtavan paljon juuri niitä piirteitä, joita laittavat jotain sisälläni läikähtämään. Hän on rauhallinen, lempeä, pohdiskeleva – hassu ja hyväsydäminen hieman vakavalla, sydämeen takertuvalla tavalla. Hänen arvonsa ja ajatusmaailmansa ovat hyvin lähellä omiani. Jaamme samat ajatukset tasa-arvosta, ihmisarvosta, monista pienistä oikean ja väärän kysymyksistä. Ja mikä parasta: hän osaa keskustella. Juttelemme sujuvasti niin arjen sattumuksista, työprojekteista, perhesiteistä kuin maailman tilasta. Hän on älykäs ja sivistynyt, tilannetajuinen ja sopivalla tavalla kriittinen. Nähnyt, kokenut ja oppinut, ei enää mikään aloittelija elämässä eikä ihmissuhteissa. Aika hänen kanssaan tuntuu tärkeältä ja merkitykselliseltä.

Ensimmäisen tapaamisen jälkeen kaikki on soljunut eteenpäin oudon sujuvasti, palaset ovat loksahdelleet paikoilleen ilman suurempaa meteliä. Useimmiten deittailun alkuvaihe käynnistyy hitaasti: viestitellään vähän niitä näitä, nähdään ehkä seuraavalla viikolla, kysellään kuulumisia, kierretään kaupungin kuppiloita ja museoita kerran tai pari viikossa. Ei tällä kertaa.

Toiset treffit seurasivat välittömästi ensimmäisten jälkeen, ja vielä samalla viikolla näimme myös kolmannen, neljännen ja viidennen kerran. Emme kahviloissa ja kaljatuopillisten ääressä vaan saman katon alla, kotisohvillamme, keittiössä teekupit käsissämme. Kaikki toimi, joten annoimme toimia. Hyvin nopeasti elämäämme vakiintui kaava, joka jatkuu edelleen: arki-iltaisin tapaamme useimmiten minun pienessä kämpässäni, viikonloppuisin yövyn hänen avarammassa asunnossaan. Minä keitän teetä, hän paistaa aamiaissämpylöitä tai croissanteja. Neljän viikon aikana olemme viettäneet  enemmän päiviä yhdessä kuin erikseen: yhtäkkiä en enää eläkään arkeani yksin.

Kaikki on edennyt valtavan nopeasti ja lupaavasti. Ja se tekee kaikesta paljon vaikeampaa.

On nimittäin niin, että miehellä on oma rajansa. Kaiken takana väijyy virtahepo olohuoneessa, asia jota emme pysty ylittämään emmekä kiertämään: miehen ero, se tosiasia että alle kuukausi ennen tapaamistamme hän jakoi arkensa, kotinsa ja sydämensä aivan toisen naisen kanssa.

Virtahepo pilkisteli esiin jo aivan ensimetreillä. Hiustenvärjäystarvikkeet miehen kylpyhuoneessa, kissankarvat matossa, toinen sukunimi ovessa. Tapa, jolla hän lipsautti jatkuvasti "me" menneistä tapahtumista puhuessaan. Salamannopeus, jolla mies käänsi piiloon kiitoskortin välissä olevat valokuvat, kun katselin tavaroita hänen pöydällään.

Miehen kunniaksi sanottakoon, ettei hän kuitenkaan yrittänyt salata asiaa minulta, ei piilotella menneisyyttään – lähinnä ehkä suojella minun tunteitani.

Olimme tapailleet hädin tuskin pari viikkoa, kun kyselyni päivän kuulumisista sai oudon vaisun vastauksen: jutellaan lisää illalla. Kun mies tuli sitten luokseni ja kertoi tavanneensa eksänsä aiemmin päivällä, oli selvää, että virtahepo olisi kaivettava esiin.

Aiempien suhdeviritelmieni pohjalta odotin välittömästi pahinta: olin kehitellyt mielessäni valmiiksi ainakin kymmenen eri skenaariota, joilla mies minut illan päätteeksi jättäisi. Mikään niistä ei toteutunut. Sen sijaan kävimme kypsän ja vakavan keskustelun sekä menneestä että tulevasta.

Menneisyys: Ero on vielä tuore ja kipeä, vaatii selvittelemistä, ottaa aikaa. Yhteistä historiaa, asumista ja seikkailuja on vuosien ajalta, eikä sopeutuminen uuteen käy käden käänteessä. Romanttisia tunteita ei kuitenkaan enää ole, yhteenpaluun mahdollisuus on nolla. Käytännön järjestelyjä on silti vielä tehtävä, yhteisissä piireissä eksä tulee todennäköisesti vastaan jatkossakin. Ja niin kauan kuin tämä kaikki on vielä niin lähellä, mies ei voi antaa itsestään aivan kaikkea, ei heittäytyä uuteen aivan koko olemuksellaan.

Tulevaisuus: Mies pitää minusta ja viihtyy seurassani. Ei kuitenkaan ole valmis liian nopeaan etenemiseen, ei halua vakavaa seurustelua ihan vielä. Toisaalta tahtoo kuitenkin jatkaa näkemistäni ja on valmis sitoutumaan siihen, ettemme tapaile muita samaan aikaan. Ei ihmissuhdepelailuja, ei muita treffejä, ei Tinderin swaippailua niin kauan kuin tätä juttua katsomme eteenpäin.

Keskustelu oli vakava mutta toiveikas, mies avoin mutta lempeä. Kun jälkeenpäin istuin jälleen miehen kainalossa, hymyilin ja tunsin, että olimme ottaneet pitkän askeleen eteenpäin: käsitelleet miehen tilannetta, tunteita ja entistä suhdetta ja saaneet raamit omallemme. Luottamukseni mieheen vahvistui, mustasukkaisuus hälveni. Katsellaan rauhassa, mutta yhdessä – juuri sitähän minäkin oikeastaan halusin.

Viimeiset pari viikkoa ovat olleet onnellisia. Olemme nähneet melkein joka päivä, käyneet elokuvissa, syöneet runebergintorttuja, katsoneet yhteisiä sarjoja, jutelleet ja olleet lähellä ja läsnä. Minulla on miehen luona oma hammasharja ja harmaa oloasu, hän on kiinnittänyt jääkaappiinsa minulta saamansa kortin.

Vain kuukauden tuntemisen jälkeen olemme siinä pisteessä, että suunnittelemme pieniä tulevaisuuden askeleita: illallista ystävänpäivänä, yhteistä junamatkaa kotiseudulle, viikonloppuretkeä jonnekin. Ajattelen miestä ensimmäisenä herätessäni ja viimeiseksi mennessäni nukkumaan. Sen jälkeen vielä unissanikin. Hymyilen kaduilla kulkiessani.

Tänä aamuna kaikki sai kuitenkin jälleen ikävän sävyn, ja pahat aavistukseni ovat jälleen lähteneet nousemaan pinnalle. Kaikki liittyy sovellukseen, joka on saanut aikaan elämässäni enemmän iloa ja surua kuin mikään muu: Tinderiin, kuinkas muutenkaan.

Jo hyvin pian tapaamisemme jälkeen päätin piilottaa oman profiilini: ei uusia matcheja, ei uusia viestejä, sillä miksi ihmeessä haluaisin tavata uusia miehiä kun lähellä oli jo niin lupaava? Myös mies sanoi, ettei viestittele enää muiden kanssa, ja uskoin kyllä. Olimme nähneet niin tiiviisti, etten edes tiennyt, millä ajalla hän olisi ehtinyt muita tavata.

Kumpikaan meistä ei ole kuitenkaan varsinaisesti poistanut profiiliaan, ja silloin tällöin olen käynyt kurkkaamassa miehen kuvia – lähinnä siksi, ettei minulla ole hänestä muitakaan otoksia. Tänään huomasin kuitenkin jotain muutakin: miehen profiiliteksti ei ole enää sama kuin muistin. Mies on muuttanut sitä.

Tinder paljastaa kaiken julman tarkasti: kolme päivää sitten, vain kolme päivää sitten hän on katsonut tarpeelliseksi päivittää profiiliaan – hetkeä ennen kuin minä olen sujahtanut hänen kainaloonsa nukkumaan.

Kysymys kuuluu: Miksi ihmeessä? Ja ketä varten?

Ei nimittäin ainakaan minua – siihen hän ei enää tindereitä tarvitse.

Surettaa ja satuttaa, olo on petetty ja vähän vihainenkin. Jos tämä ei ole pelailua niin mikä sitten? Edessä taitaa olla jälleen keskustelu.

Kuvat: Unsplash. 

69. deittini: humaani taloustieteilijä

Monien mutkien ja loputtomien treffilistausten jälkeen olen pitkästä aikaa pääsemässä kiinni siihen, mitä minulle ihan oikeasti nyt kuuluu.

Hyvää, niin luulen. Olen nimittäin ihastunut. 

Hymyilyttää. 

Hengästyttää. 

Sisälläni lepattaa.

Ja koko ajan pelkään, että menetän tämän kaiken ihan milloin vain. 

Mutta peruutetaanpa vielä ajassa taaksepäin. Mennään loppiaista edeltävään lauantaihin, reilun kolmen viikon taakse. 

Takana olivat pitkät juhlapyhät, olin juuri käynyt lamauttavan lopetuspuhelun edellisen deittini kanssa ja itkenyt silmäni turvoksiin ennen ensimmäistä paluupäivää töihin. Lauantai-iltana mieli oli kuitenkin alkanut tasoittua. Luin kirjoja, katsoin MasterChef Australiaa, puuhailin kotona – ja päätin tarttua Tinderiin, kuten aina ennenkin kaiken jälkeen. 

Matcheja alkoi taas tulla, mutta yksi kiinnitti huomioni ylitse muiden: kivannäköinen, kuvassaan hymyilevä, kaikesta päätellen kotiseudultani kotoisin oleva mies, joka mainitsi profiilissaan monta periaatetta ja arvoa, jotka sopivat omaankin ajatusmaailmaani. Mies laittoi välittömästi viestiä, ja minä vastasin.

Monta sanaa ei tarvinnut vaihtaa, ennen kuin huomasimme, että yhteistä todella oli. Olimme kotoisin täysin samalta suunnalta, asuimme samassa kaupunginosassa, symppasimme kaikkea brittiläistä. Tunsimme alkavaa kolmenkympin kriisiä, pidimme matkustelusta ja unelmoimme samoista matkakohteista – vaikka samaan aikaan koimme myös huonoa omaatuntoa lentämisen ilmastovaikutuksista. Juttelimme perhe- ja ystävyyssuhteista, pohdimme elämän suuntaa. Keskustelu kantoi, yhteisten asioiden listaa olisi voinut jatkaa pidemmällekin. Mies totesi suoraan: nyt on planeetat kohdallaan. 

Jossain vaiheessa mies alkoi puhua nukkumaanmenosta, ja itselleni varsin poikkeuksellisesti päätin tehdä aloitteen: haluaisiko mies jatkaa keskustelua myös kasvokkain? Halusi hän. Sovimme treffit heti seuraavaksi illaksi. 

Tapaamispaikalla mies odotteli jo minua ja kättelimme kömpelösti. Sopimamme olutpaikka olikin sunnuntaina kiinni, mutta löysimme pienen nurkkauksen kotoisasta pubista, otimme oluet ja juttelimme. Ja juttelimme. Yhteistä nousi esiin niin paljon, että hämmästyin uudestaan. Puhuimme kouluajoista ja harrastustutuista, kävimme läpi sukumme kuvioita ja historiaa, löysimme keskustelun tavat ja aiheet jotka ylittivät tyypilliset ensitreffit. Mies teki töitä talouden parissa, harrasti aktiivisesti, keskusteli fiksusti, jakoi humaanit ja suvaitsevaiset arvot – vaikutti kaikin tavoin älykkäältä, aikuiselta ja tasapainoiselta ihmiseltä, joka hakee samaa kuin minäkin. Eikä aikaakaan kun kävi ilmi, että emme ainoastaan olleet käyneet lukiota samassa kaupungissa vaan samassa lukiossa. Useamman vuoden ajan, toisiamme silti tuntematta tai jälkeenpäin ollenkaan muistamatta. En jaksanut edes hämmästyä, kun selvisi, että asumme myös samalla kadulla, melkein naapureina, talomme näköetäisyydellä toisistaan. 

Otimme vielä oluen tai pari. Keskustelun lomassa mies hipaisi välillä kättäni pöydän päällä, jalkaani pöydän alla, ja yhtäkkiä istuimme vastakkain käsi kädessä. Jossain vaiheessa mies kysyi, voisiko tulla istumaan viereeni. Hän tuli ja suuteli minua, ihan tuosta vain, ensimmäisillä treffeillä, täydessä pubissa. Eikä mitenkään lyhyesti. 

Tässä vaiheessa aloin tuntea vieressämme istuvan parin silmät selässämme, joten päätimme jatkaa matkaa. Kävelimme kotiinpäin käsi kädessä, kaikki tuntui niin hyvältä että hykerrytti. Risteyksessä mies ehdotti, että menisimme luokseni, mutta kotoani odottavaa sotkua muistellen ehdotin hänen asuntoaan. Sinne jatkoimme. 

Kämppä oli siisti ja avara – vähän liiankin avara, kuten hieman myöhemmin tajusin. Yö oli ihana, vaikka nukuin hieman levottomasti vieraassa paikassa, kokonaan uuden ihmisen vieressä.

Aamulla ei ollut kiire minnekään. Mies paistoi purkkicroissantteja ja kaatoi teetä eriparisiin, hieman eriskummallisiin mukeihin. Pahoitteli, ettei hänellä tällä hetkellä ollut kunnollisia.

Juuri pois muuttanut eksä oli nimittäin vienyt ne mukanaan. 

Tajusin, että samasta syystä kämppä vaikutti niin tyhjältä: ei ruokapöytää, ei tuoleja, ei viherkasveja. Ei vielä ihan oikeaa, omaa eron jälkeistä elämää. Paikkojen asettamista, palasten kokoamista. 

En kysellyt asiasta enempää, en vielä silloin. Jatkoimme hidasta aamua ja vaihdoimme numeroita, ennen kuin lähdin kotiin.

Ensimmäiset treffit: 18 tuntia. Se taitaa olla henkilökohtainen ennätykseni. 

Mies laittoi ensimmäisen viestin melkein saman tien. Vaikka olimme nähneet koko edellisen illan, yön ja aamun, toiset treffit järjestettiin minun luonani vielä samana iltana. 

Sen jälkeen olemme viettäneet useampia päiviä yhdessä kuin erikseen. Kolmessa viikossa on tapahtunut enemmän kuin olisin uskaltanut uneksiakaan, ja silti kaikki on vielä aivan alussa. 

Mutta siitä lisää ensi kerralla. 

Kuvat: Unsplash. 

Pahinta on epävarmuus

Jos on yksi tunne, joka Tinder-deittailussa surettaa ja ahdistaa, se on alkuvaiheen epävarmuus: hiljaa hiipivät pahat aavistukset ja kalvava epätietoisuus siitä, mitä toinen osapuoli tekee, ajattelee ja tuntee. Vaihe, jossa onnistuneiden treffien ilo ja odotus muuttuu hiljalleen vatsanpohjalla lymyäväksi sykkyräksi, harmaaksi ja muodottomaksi peloksi siitä että toinen ei olekaan yhtä ihastunut kuin itse.

Siinä tilanteessa nimittäin ollaan taas. Juttu menee näin: 

Ranskalaismieheltä saatujen pakkien jälkeen sisuunnuin ja aktivoiduin jälleen Tinderissä. Vain pari päivää myöhemmin sain kiinnostavan matchin: tyypin, jonka tunnen etäisesti opiskelijavuosilta, jonka kanssa olemme vaihtaneet ehkä joskus pari sanaa mutta emme koskaan tutustuneet sen enempää. Olin luullut, että hän on varattu mutta eipä ollut enää, ja kun sain häneltä vielä samana iltana viestin, sisällä läikähti aivan eri tavalla kuin täysin tuntemattoman ihmisen aloittaessa keskustelun.

Huomasin nopeasti, että juteltavaa tuntui riittävän. Meillä on taustallamme paljon samankaltaisia harrastuksia ja yhteisiä ystäviä, ja hyvin nopeasti minulle syntyi tunne siitä, että arvomaailmassamme ja ajatuksissamme on paljon jaettua. Keskustelu siirtyi nopeasti Tinderistä WhatsAppiin, ja pian huomasin avautuvani hänelle lapsuudestani, harrastuksistani, menneiden vuosien intohimoista ja meneillään olevasta lukuprojektistani. Viikonloppukiireiden vuoksi treffit saatiin sovittua vasta seuraavalle viikolle, ja mies lupasi tuoda saman tien kiinnostavan kirjan lainaan. 

Kirjan lainaan, ekoilla treffeillä! Tämähän on siitä jännittävä ehdotus, että siihen sisältyy väistämättä se oletus, että tapaamme vielä toistekin. Olin ihastuksissani. 

Treffit olivat onnistuneet, mitään muuta en voi väittää. Mies oli miettinyt tapaamispaikkamme huolella, panostanut iltaan: tapasimme viihtyisässä tapaspaikassa, jaoimme herkullisia pieniä annoksia, otimme lasit viiniä ja vielä cocktailit. Koska kummallakaan ei ollut kiire, jatkoimme läheiseen olutkuppilaan eikä minua hetkeäkään ehtinyt häiritä, että paikka oli typötyhjä – niin paljon keskusteltavaa tuntui riittävän. Hauskoja pieniä yhteensattumuksia oli paljon. Kävi ilmi, että me olimme kirjoittaneet samat yo-aineet, intoilleet nuoruudessamme fantasiakirjoista, olleet molemmat hieman nörttejä – ja kuitenkin aktiivisia opiskelijapiirien sosiaalisessa elämässä. 

Muutenkin mies oli kerrassaan loistotyyppi. Hän heitteli historiallisia anekdootteja, kertoili nuoruusvuosistaan, oli juuri sellainen älykäs, seurallinen ja pohjimmiltaan kiltti, lämmin ja hyväntahtoinen mies, jollaista olen etsinyt. Myös miehen tyyli oli muuttunut vuosien aikana ehdottomasti omaa silmääni miellyttäväksi, ja minulle syntyi hyvin nopeasti tunne siitä, että tahdon tavata toistekin. 

Niin tahtoi kaikesta päätellen hänkin. Treffien päätteeksi puhuimme saman tien jo seuraavasta tapaamisesta, mietimme alustavasti aikatauluja – omien reissujeni vuoksi ehtisimme nähdä uudestaan aikaisintaan viikon päästä, mutta eipä siinä mitään. 

Treffien jälkeen jatkoimme tiivistä viestittelyä. Päivien kuluessa olen kuitenkin ollut huomaavinani, että jotain on tapahtunut. Yhtäkkiä minä olen se, joka kirjoittaa pidempiä viestejä, joka tarjoaa keskusteluun syötteitä joihin hän ei tartu. Hän sanoo olevansa väsynyt, menevänsä aikaisin nukkumaan – vihjaa siihen, että päivän viestittelyt ovat nyt tässä. Silti hän on näkyy olleen paikalla WhatAppissa vielä myöhään illalla. Jossain vaiheessa ryhdyimme jo toivottamaan hyviä öitä joka ilta – nyt toivotukset ovat jääneet vähemmälle. Tapaamisemme jälkeen mies on päivittänyt Tinder-tekstiään, panostanut profiiliinsa vaikka ainakaan minun takia siihen ei olisi enää yhtäkään syytä. 

Ja minä tunnen itseni tietysti typeräksi ja vainoharhaiseksi sen vuoksi, että ylipäätään kiinnitän tähän kaikkeen huomiota. Eihän tällä ole välttämättä mitään merkitystä eikä varsinkaan mitään tekemistä minun kanssani. Totta kai Tinder-uran alkuaikoina on hyvä viilata profiiliaan kuntoon. Tietysti kello yhdentoista jälkeen voi käydä WhatsApp-keskusteluja ihan vain kavereidenkin kanssa, enkä mitenkään voi olettaa, että vasta yksien treffien jälkeen viettäisimme kaikki illat viestittelyn pyörteissä. On täysin mahdollista, että tämä kaikki on vain omassa päässäni – että toiset treffit ovat yhtä ihanat kuin edellisetkin, että kaikki menee hyvin. 

Siihen olisi kuitenkin paljon helpompaa uskoa, ellen olisi nähnyt samat merkit jo niin usein ennenkin – ellen olisi seurannut niin monesti, kuinka yöhön asti venyvät viestittelyt kuihtuvat pakollisiksi kuulumisten kyselyksi, miten toisen mielessä pyörii edellinen tai jo seuraava nainen, miten aluksi innostuneen ja ihastuneen oloinen mies sanoa töksäyttääkin, ettei sittenkään näe jutussa kipinöitä. 

Olen alusta alkaen tiedostanut, että tähän liittyy myös sikäli poikkeuksellista painolastia, että mies on eronnut hyvin pitkästä, hyvin vakavasta suhteesta hyvin hiljattain. Hänelle tämä voi olla ensimmäinen kerta Tinderissä, ehkä ensimmäinen kerta deittailumaailmassa ylipäätään. Ja vaikka olen varma siitä, että hänkin viihtyi ekoilla treffeillämme, voi hyvinkin olla, ettei hän ole valmis sitoutumaan yhä vakavasti ja yhtä nopeasti kuin minä itse olen ollut jo kauan aikaa. Ja niin: että hänenlaisellaan miehellä on varaa valita muistakin. 

Se on inhimillisesti täysin ymmärrettävää, mutta kirpaisee henkilökohtaisesti. Kurjinta on, että epävarmuus ruokkii nopeasti itseään. Hyvin äkkiä alan katsoa kaikkia omia toimiani kriittisesti – sanoinko jotain tyhmästi, ovatko viestini liian pitkiä ja puuduttavia, avaudunko liian nopeasti liian henkilökohtaisista asioista tai hölisenkö turhan yhdentekevistä arjen asioista? Vastaanko ulkoisesti ollenkaan sitä, mitä hän on etsimässä? Olenko liian tasainen, liian tylsä, liian paljon tai liian vähän mitä tahansa?

Niin kurjaa kuin se onkin, lopputulos on, että vaikka treffimme olivat ihanat, vaikka niille on sovittu jatkoa ja vaikka olemme jutelleet joka päivä, sisälläni jäytää epävarmuus, joka saa minut ylitulkitsemaan jokaista risahdusta ja rasahdusta. Yritän hillitä itseni, olla pelkäämättä liikaa, olla ihastumatta liikaa. 

Koko viime viikon alun kuljin seesteisessä ihastumisen hattarassa. Yhtäkkiä hattara onkin vaihtunut harmaaksi, painostavaksi pilviusvaksi vaikka mikään ei varsinaisesti ole muuttunut. 

Kunpa tapaisimme jo uudestaan. Pahinta on epävarmuus.

Kuvat: Unsplash.

Kesän deittejä eli tyhjiä tapaamisia

Koska olen kirjoitellut viime aikoina niin harvakseltaan, en oikeastaan jaksaisi enää muistella kuukausien takaisia treffikumppaneitani, mutta blogin eräänlaisena tarkoituksena on ollut toimia myös oman muistini jatkeena – jotta jokaisesta tapaamisestani ihmisestä jäisi kuitenkin jonkinlainen jälki, jotta Sen Oikean löytyessä osaisin arvostaa sitä, mitä minulla on kaiken etsimisen jälkeen.

Oikeastaan olisi paljon muutakin kerrottavaa, mutta jatketaan kuitenkin vielä kesäisten treffien kertauksella. Jospa tässä hiljalleen päästäisiin nykypäivään ja vähän toisenlaisiinkin kuulumisiin saakka! Jos ei muuta niin ainakin näitä kirjoittaessa huomaan, että olen ainakin yrittänyt tehdä töitä elämäni miehen löytämiseksi, vaikka jo pitkään on tuntunut, ettei sillä saralla tapahdu mitään mainitsemisen arvoista.

51. deittini: herttainen perusinsinööri

Alkukesästä tapasin mukavan insinöörismiehen, jonka kanssa juttu luisti sen verran, että tapasimme useammankin kerran. Kävimme ravintolassa, olimme oluilla, vierailimme ruokatapahtumassa ja lopulta mies kutsui minut kotiinsakin syömään. Elämän raamit olivat periaatteessa kunnossa, ja mies oli hiljattain ottanut kotiinsa kissanpennun – kuinka voisin vastustaa sellaista! Tyyppi olikin hyvin herttainen, hyvä ruoanlaittaja ja selvästi ihastunut minuun. Harmi kyllä en kuitenkaan voi sanoa, että tunne olisi ollut molemminpuolinen. Vaikka mies oli perusfiksu, tuntui, että olemme pohjimmiltaan kiinnostuneita eri asioista. Kun virittelin keskustelua kevään eduskuntavaaleista, hän totesi, ettei seuraa politiikkaa "sillä tavalla", ja kun kiinnitin huomiota tunnetun teoksen pohjalta tehdyn teatteriesityksen mainokseen, hän ei ollut kuullutkaan koko kirjasta. Pieniä juttuja – mutta juuri niitä, jotka minulle itselleni ovat tärkeitä: haluan suhteen, jossa voin keskustella myös muusta kuin arjesta: yhteiskunnasta, historiasta, kirjallisuudesta. En oleta, että toinen tietää kaiken, enhän tiedä itsekään, mutta tietynlainen luontainen uteliaisuus olisi kovasti toivottavaa.

Vaikka mies oli herttainen, romanttisessa mielessä hän oli auttamattoman kömpelö, eikä ehkä niinkään suloisella kuin kiusallisella tavalla. Yhteisen ruokahetken jälkeen istuimme sohvalle katsomaan sarjaa ja hän siirtyi hitaasti lähemmäksi, suuteli minua (ei kovin hyvin) ja rupesi näpräämään paitani vetoketjua auki, vaikka itselleni oli ilmeistä, ettei aurinkoinen iltapäivä, kevyt komediasarja ja toistaiseksi pinnallinen kanssakäymisemme ollut oikea edellytys sellaiselle. Väistin lähestymisen ja ehdotin aurinkoista iltapäiväkävelyä, jolle lähdimmekin. Eri suuntaan erotessamme mies antoi vielä kömpelön suudelman – itse olin jo tajunnut, ettei jatkoa tulisi. Miehessä itsessään ei ollut mitään vikaa ja hänestä tulisi varmasti hyvä kumppani jollekin. Ei kuitenkaan minulle.

52. deittini: turhankin välitön katutaiteilija

Tämä deittini lukeutuu erikoisimpiin tapaamistani. Jo viestien perusteella mietin hieman, mikä tyyppi olisi miehiään – jutut olivat ihan fiksut, mutta hymiöiden käyttö ylitsevuotavan runsasta, sydämiä lauseissa joihin en niitä osaisi itse sijoittaa. Tapasimme paikallisessa baarissa, pelasimme erän biljardia ja lähdimme puistoon pussikaljoille. Mies oli periaatteessa mukava ja ystävällinen, mutta huomasin hyvin pian, että olemme täysin eri maailmoista. Kun kyselin, mitä mies tekee elääkseen, selvisi, ettei oikeastaan mitään – keskittyy musisointiin ja katutaiteiluun. Työttömyydessä ei sinänsä ole mitään vikaa eikä ihminen aina voi vaikuttaa siihen itse, mutta tässä tapauksessa tuntui, että mies oli tietoisesti valinnut elämäntapansa, ettei hän oikeastaan edes haaveillut muusta. Eikä siinäkään mitään, mutta olisi hyvin vaikea nähdä, kuinka se sopisi yhteen oman elämäni kanssa.

Myös miehen persoona oli suomalaisittain erikoinen: hän oli erittäin välitön, rauhaton, ylitsepursuavan avoin, todella lähelle tuleva. Kun tuntematon ihminen tulee aivan viereen, tarttuu käsivarteen tämän tästä ja kysyy hyvin suoria, psykoanalyysilta kuulostavia kysymyksiä, menen itse lukkoon, vaikka pidänkin itseäni perussosiaalisena ihmisenä. Asetelmaa on vaikeaa kuvailla, mutta tunsin kuin olisin yhtäkkiä päätynyt osaksi jonkinlaista näytelmää, jossa minunkin kuuluu näytellä avointa, rentoa ja menevää elämäntapataiteilijaa, vaikka olen pohjimmiltani rauhallinen, kunnollinen, tunnollinen ja epämukavassa tilanteessa varautunut ihminen. Kun mies kuuli, että pidän karaokesta, hän innostui ajatuksesta niin, että ehdotti karaokeen lähtemistä saman tien, keskellä kirkasta iltapäivää. En lähtenyt. Treffit jäivät yksiin.

53. deittini: väsähtänyt teatteriharrastaja

Näissä treffeissä ei ole suoraan sanoen paljoakaan kerrottavaa. Tapasin teatteria harrastavan tyypin ja päädyimme kävelylle merenrantaan. Tyyppi tuli suoraan jostain muualta ja oli omien sanojensa mukaan uupunut, väsynyt ja nälkäinen, ja hieman siltä minustakin vaikutti: keskustelu ei oikein lähtenyt lentoon, vaikka meillä olikin teoriassa paljon yhteistä.

Rannalla sijaitsi jonkinlainen musiikkitaideteos, ikään kuin tuulikello, jota pystyi kilkuttelemaan metalliputkilla (ja ei, en puhu Sibelius-monumentista!). Minulla on teoria: se, miten ihmiset tällaiseen teokseen suhtautuvat, jakaa heidät kahteen luokkaan, jotka ovat auttamatta keskenään yhteensopimattomia. Mies rupesi välittömästi rummuttelemaan kilkutinta. Minä löin metalliosaa muutaman kerran näön vuoksi, mutta enimmäkseen vilkuilin meitä tuijottavia ihmisiä ja toivoin, että siirtyisimme eteenpäin mahdollisimman nopeasti. Julkinen performanssi: ei minun juttuni. Selvästi hänen.

Treffien jälkeen kumpikaan ei laittanut enää viestiä.

54. deittini: menevä puolituttu

Seuraava treffikumppanini oli tyyppi, jonka tunsin hämärästi: meillä oli yhteisiä tuttuja, olimme todennäköisesti olleet useammankin kerran samoissa juhlissa mutta emme koskaan jutelleet. Itse asiassa mies oli erään tuttuni eksä – kuitenkin sen verran kaukainen, ettei asialla olisi ollut väliä. Menin kuitenkin tekemään asian, jota olisi ehkä kannattanut välttää: kysyin etukäteen tutuiltani, mitä mieltä he ovat miehestä. "Tosi mukava tyyppi, mutta vähän häntäheikki. Ei kohtele naisia hyvin" oli tuomio. Luultavasti ei kuitenkaan kovinkaan objektiivinen sellainen ottaen huomioon, että se perustui lähinnä miehen ex-tyttöystävän kertomiin vaikutelmiin.

Treffit menivät hyvin: ostimme viiniä ja piknikeväitä, kävelimme merenrantaan, juttelimme tuntikausia, makoilimme auringon lämmittämillä kallioilla vielä kun auringonlasku vaihtui kesäiseen hämärään. Puhuttavaa oli, yhteistä oli – mutta jotenkin etukäteen saamani tuomio pyöri mielessä. Vaikka mies vaikutti kiinnostuneelta, en onnistunut vakuuttamaan itseäni siitä, että hän olisi aivan pohjimmiltaan sellainen tyyppi, jota olin etsimässä. Mielessä pyöri myös jonkinlainen käsitys siitä, että mies on humalassa hieman turhankin rellestävää sorttia – mutta tästäkään minulla ei ole varmuutta. Treffien jälkeen en kuullut hänestä kolmeen päivään ja kun lopulta laitoin itse viestiä, mies sanoi, että oli jäänyt odottelemaan omaa yhteydenottoani. Keskustelu ei kuitenkaan enää oikein lähtenyt käyntiin, ja kun parin päivän päästä asensin Tinderin uusiksi, en jäänyt kaipaamaan yhteyttä.

55. deittini: täysi tuppisuu

Tässäpä treffikumppani, jollaista en ollut ennen tavannutkaan: mies, jolla ei tuntunut olevan minulle kerrassaan mitään sanottavaa. En tiedä, oliko hän vain pohjimmiltaan todella ujo vai olinko todella toisenlainen tyyppi kuin hän oli ajatellut, mutta harvoin olen kohdannut ihmistä, jonka kanssa keskustelu olisi yhtä täydellisen vaikeaa ja yksipuolista. Kun esitin kysymyksiä, sain vain lyhyitä vastauksia, jotka eivät vieneet keskustelua eteenpäin, joihin oli mahdotonta tarttua. Tuntui kuin olisin ollut haastattelemassa työntekijää, joka ei edes halunnut päästä paikkaan töihin. Sanomattakin selvää, että se jäi siihen.

56. deittini: arkkitehti toisesta kaupungista

Tämä on deitti, jota hehkutin vielä edellisen postauksen alussa, enkä sinänsä syyttä: tyyppi oli toisessa kaupungissa asuva arkkitehti, erittäin mukava, erittäin sosiaalinen, samoista asioista kiinnostunut ja fiksu. Istuimme terassilla loppukesän auringossa, ja ainakin minä viihdyin hyvin. Hän oli kuitenkin lähdössä kaupungista jo samana iltana, eikä ollut oikeastaan edes realistista miettiä toisten treffien mahdollisuutta. Jos jotain, mies palautti kuitenkin monien epäonnistumisten jälkeen taas uskoni treffailuun: kivojakin tyyppejä on vielä vapaana.

57. deittini: samanhenkinen konsultti

Tämä deitti jatkoi jollakin tapaa edellisen linjaa: mukava, fiksu, sosiaalinen tyyppi, jonka kanssa meillä tuntui olevan paljonkin juteltavaa, paljonkin yhteistä oluiden ääressä. Valitettavasti minusta tuntui kuitenkin, että olin tällä kertaa itse innokkaampi kuin toinen osapuoli. Minä olin se, joka ehdotti treffejä, joka ehdotti paikkaa ja aikaa, joka laittoi viestiä treffien jälkeen. Ja vaikka mies vastasikin epämääräisesti, että olisi mukava nähdä uudestaankin, hän ei tehnyt mitään sen eteen – joten en tehnyt lopulta minäkään.

58. deittini: sosiaalisesti kiusallinen keilaaja

Jälleen kerran muistutus siitä, että jos toinen vaikuttaa jotenkin erikoiselta ja levottomalta viestitellessä, hän todennäköisesti on sitä myös oikeassa elämässään. Profiilissaan mies oli korostanut olevansa sosiaalisesti skarppi tyyppi ja oli toivonut samaa myös toiselta, mutta tavatessa totesin, ettei väite pitänyt kovinkaan hyvin paikkansa: mies oli puhelias, mutta jollakin lailla tilannetajuton, huumorintajultaan täysin toisenlainen kuin minä.

Menimme keilaamaan: kävi ilmi, että mies oli varsin hyvä, minä taas varsin epätasainen. Välillä täyskaato, enimmäkseen melkein täyshuti. "Naisethan on tuollaisia vuoristoratoja", mies heitti, enkä hämmästyksekseni osannut kuin hymähtää – minä, joka olen luonteeltani poikkeuksellisen kaukana vuoristoradasta melkein kehen tahansa verrattuna. Kun mies heitti vielä myöhemminkin useampia arvioita siitä, millaisia "naiset" ovat, tajusin treffiseurani olevan melko lailla pihalla nykyaikaisista tasa-arvokäsityksistä. Myös lakonian taju oli tyypille vieras. Kun hän heitti täyskaatoja, kommentoin mielestäni ihan yleiseen tyyliin: "Ei huono", "Olipa aika hyvin!"

"Vai että aika hyvin", mies vinoili minulle, enkä voinut kuin hämmästellä. Mitä hän sitten odotti? Fanfaareita ja ylistyssanoja?

Eniten jutussa jäi harmittamaan, että mies ehti poistaa minut Tinderistä ennen kuin minä ehdin poistaa hänet.

Sen sellaista. Treffeillä on siis käyty, mutta se, mitä ne ovat tuoneet tullessaan – niin, vähänpä kerrassaan. Ei auta kuin toivoa, että Tinderin swaippailu tuo kuitenkin vielä tulosta ennemmin tai myöhemmin.

Näiden jälkeen luulin itse asiassa jo kerran törmänneeni täyskymppiin, mutta väärässä olin. Siinä on kuitenkin sen verran kerrottavaa, että jätettäköön seuraavaan kertaan!

Kuvat: Unsplash

Ei heilaa helluntaina, ei koko kesänä

Hellurei ja hellät tunteet! Blogi on näköjään viettänyt puolen vuoden ajan täyttä hiljaiseloa, enkä valitettavasti voi väittää, että se johtuisi siitä, että seuraelämäni on ollut niin vilkasta, etten ole vain ehtinyt kirjoittaa. Päinvastoin: parisuhderintamalla viimeinen puolivuotinen on ollut monella mittarilla hiljaisempi kuin ehkä koskaan ennen aikuiselämässäni.

Olen minä silloin tällöin Tinder-treffeillä käynyt, mutta mikään niistä ei ole suuremmin sykähdyttänyt.

Olen lähtenyt jatkoille lupaavan menneisyyden tuttavan kanssa vain huomatakseni, että hän valitsi seuraavalla viikolla jatkoseurakseen oman kaverini ja on hänen kanssaan nykyään mitä onnellisimmassa parisuhteessa. (Tämä kirpaisee vieläkin vähän, vaikka tapauksesta on jo aikaa. Lupaan avautua joskus lisää!)

Ja niin, olenhan minä ihastunutkin. Tyyppiin, jossa on aivan kaikki kohdallaan. Joka on osoittanut varsin ilmeistä kiinnostusta minua kohtaan. Ja joka sattuu olemaan varattu, kuinka muutenkaan.

Lähtöpisteessä ollaan siis.

Koska olen toistaiseksi raportoinut kaikki treffikumppanini tähän blogiin tunnollisesti, ajattelin ottaa itseäni niskasta kiinni ja kertoa edellisen merkinnän jälkeen eteen tulleista treffikumppaneista, ennen kuin unohdan kaiken. Järjestys ei ehkä mene oikein, osa muistikuvista on jo vähän hataria ja joku saattaa unohtuakin – mutta jääpähän jonkinlainen muistijälki kuitenkin.

48. deittini: Mukava sokkodeittituttu

Viime ystävänpäivänä yllätin itseni löytämällä itseni ja kaverini sokkotreffitapahtumasta vihreä nimilappu rinnuksista. Sillä välin kun ystäväni osallistui speed datingiin ja Napakymppiin, minä juttelin ympärillä olevien ihmisten kanssa ja tutustuin mukavan oloiseen, rauhalliseen insinööriin, joka oli kotoisin samalta suunnalta kuin minäkin ja kotiutunut kaupunkiin hiljattain. Juteltavaa tuntui olevan sen verran että vaihdoimme numeroita ja jatkoimme seuraavalla viikolla treffeille.

Tapasimmeko kerran vai kahdesti? En enää muista, mutta johtopäätös oli, että mies oli miellyttävä muttei ylitsevuotavan ihastuttava. Ehkäpä erostanikin oli vielä niin vähän aikaa, etten ollut edes valmis ihastumaan, joten juttu jäi lopulta nopeasti, vaikka mies olisi ollut halukas näkemään enemmänkin. Jälkikäteen olen miettinyt, olisiko hän sittenkin ollut pidemmän tutustumisen arvoinen, mutta mennyttä mikä mennyttä. Jos sukat eivät vain pyöri jalassa niin tuskinpa asia muuttuu myöhemminkään.


49. deittini: City-uskottava yhteisdeitti

Tämän herran Tinder-presenssi oli vaikuttava: lehtikuvaksi sopiva profiilikuva, skarppi ja hauska profiiliteksti, kiva hipster-tyyli, yhteinen työskentelyala. Tapasimme olutkuppilassa ja juttu luisti. Silti jokin miehen äänessä ja olemuksessa jäi mietityttämään, vaikken aivan osannut sanoittaa, mikä.

Tapasimme toisen ja kolmannenkin kerran, ja itselleni epätyypillinen päähänpisto sai minut kutsumaan hänet päiväkahveille luokseni. Missään ei ollut periaatteessa vikaa, mutta jotenkin mikään minussa ei liikahtanut, eikä kumpikaan meistä ottanut yhteyttä enää jälkikäteen. Viikkoa myöhemmin toivotin kivaa kevättä ja ajattelin, etten enää kuulisi hänestä.

Eipä aikaakaan, kun ystäväni (sama, jonka kanssa kävin ystävänpäivän deittitapahtumassa) kertoi mätchänneensä saman miehen kanssa Tinderissä ja tunnistaneensa, että kyse oli tyyppi, jonka olin treffannut. Sanoin, ettei minulla ole mitään sitä vastaan, että hän koettaa vuorostaan onneaan. Jälkikäteen kysyin ystäväni tuntemuksia tyypistä ja sain tyhjentävän yhteenvedon:

– Kivahan se oli, mutta aivan selvästi homo.

Niin. Kyllä. Jostain käsittämättömästä, vaikeasti selitettävästä syystä sellainen tunne minullekin jäi. Olimmepa oikeassa tai emme, kipinä-ilmasto tämän herran kanssa ei siis lopulta ollut otollinen kummallekaan meistä.

50. deittini: Harmillisen vannoutunut vegaani
Alkukesän korvilla tapasin kenties koko vuoden lupaavimman deittini. Pitkänhuiskea, hoikka mies saapui treffeille pyörällä ja osoittautui tiedostavaksi, hauskaksi ja fiksuksi keskustelukumppaniksi. Juteltavaa riitti tunneiksi, ja kävimme läpi niin politiikan käänteitä kuin omia perhesuhteitamme.

Ensimmäistä kertaa elämässäni jouduin kuitenkin tilanteeseen, jossa omasta ruokavaliostani (tai pikemminkin sen puutteesta) oli haittaa. Viinilasin tai parin jälkeen nälkä alkoi hiukoa, joten tilasin parmesaaniranskalaiset. Mies oli jo aiemmin kertonut olevansa vegaani, ja huomasin hänen vilkaisevan annostani epäilevästi. Kyselin huvittuneena, häiritseekö häntä, että syön maitotuotetta hänen seurassaan. "En, kunhan nyt et mitään pihviä syö", mies vastasi täysin vakavissaan.

Ok. Meillä olisi siis ongelma. Jonain päivänä minä nimittäin söisin pihviäkin, sekasyöjä kun olen.

Tapaamisen jälkeen olimme molemmat yhtä mieltä siitä, että ilta oli onnistunut – mutta myös siitä, että syömiseen heijastuvat arvomme eivät ehkä sittenkään ole sovitettavissa yhteen. Minua kenenkään vegaanius ei haittaa, mutta jos toista yököttää jo ajatuskin siitä, että syön itse lihaa, romanttisen suhteen perustukset ovat melko heiveröiset.

Sen verran mukavaa meillä silti oli, että päätimme tavata vielä uudelleenkin ihan kaveripohjalta. Toinenkin kohtaaminen oli mukava, mutta koska kumpikaan meistä ei pohjimmiltaan tainnut olla etsimässä uusia kavereita, yhteydenpito jäi lopulta siihen. Harmi, mutta ymmärrettävää. Eteenpäin!

Kesän deittejä löytyisi vielä lisää, mutta jotta postaus ei venyisi kohtuuttoman pitkäksi, jatketaan ensi kerralla.

Jonkinlaista hyvää karmaa kirjoittaminen muuten selvästi tuo, sillä tämän postauksen tekemisen aikana olen ehtinyt käydä mielenkiintoisimman Tinder-keskustelun aikoihin. Näytön toisella puolella on arkkitehti, joka kirjoittaa pitkästi ja hauskasti, jonka kanssa löydämme jatkuvasti yllättäviä yhteisiä asioita (Emme juo kahvia! Lapin-vaellus kesällä! Suku samalta seudulta!) ja joka vaikuttaa halukkaalta lähtemään huomenna oluelle. Vielä alustavan some-stalkkauksenkin jälkeen hän vaikuttaa kerrassaan hyvältä tyypiltä.

Valitettavasti hän on tässä kaupungissa vain käymässä, mutta ei murehdita sitä vielä. Sormet ristiin!

Kuvat: Unsplash.

Paluu Tinder-maailmaan: 46. ja 47. deittini

Vaikka erossa on varmasti vielä läpikäytävää, olen viimeisen parin viikon aikana suunnannut katseeni nopeasti eteenpäin ja palannut sinne, mistä kaikki alun perin alkoikin: nettideittailun ja Tinder-kulttuurin pariin. Joku voisi sanoa, että olen siirtänyt ajatukseni uuteen vähän liiankin sukkelaan, mutta niin tai näin, Tinder, Happn ja OkCupid löytyvät jälleen puhelimestani. 

Paluu oli yllättävän helppo. OkCupid oli jopa säilyttänyt kaikki aikaisemmat kuvaustekstini ja kyselyvastaukseni – hyvä niin, sen verran pitkät rimpsut olin itsestäni aikanaan kirjoittanut. Kuvat vaihdoin uudempiin ja tekstejä viilasin hieman, mutta kaiken kaikkiaan homma sujui vanhalla rutiinilla. 

Tietysti myös deittipalvelut ovat parin vuoden aikana ehtineet muuttua. Radikaaleimmin oli uudistunut OkCupid, joka toimi aikaisemmin lähinnä tietokoneen selaimella. Käyttäjiä pystyi selailemaan varsin vapaasti, ja kenelle tahansa pystyi laittamaan viestiä, mikä johti myös siihen, että sain jatkuvasti lähestymisiä ympäri maailmaa ihmisiltä, joiden kanssa treffien järjestäminen olisi ollut käytännössä mahdotonta. 

Nyt myös OkCupid on siirtynyt mobiilimaailmaan, ja käyttöliittymä on muuttunut huomattavan samankaltaiseksi Tinderin kanssa. Sikäli harmillista, että muutoksen myötä moni on tyytynyt vain parin sanan kuvausteksteihin, kun aikaisemmin OkCupidin paras ominaisuus oli juuri se, että sen kautta sai selkeästi parhaan käsityksen toisesta osapuolesta jo pelkästään tekstien ja kyselyihin annettujen vastausten perusteella. 

Hyvä puoli on, että toisen käyttäjän lähettämiä viestejä ei näe enää automaattisesti, ellei matchia ole syntynyt, mikä vähentää myös spämmiä: tyhjänpäiväisiä, ketjussa lähetettyjä hello darling -viestejä maailman toiselta puolelta ei tule ikävä. Toisaalta uuden ihmisen huomiota on hyvin vaikea enää kiinnittää, ellei matchia synny välittömästi. Ikävin huomioni on, että kun miehet hakemastani ikäryhmästä loppuvat kesken, sovellus rupeaa tarjoamaan toivettani vanhempia ja nuorempia ehdokkaita, vaikka tiedän täysin varmasti, etten ole tässä vaiheessa hakemassa 25- tai 40-vuotiasta miestä. 

Happnissa homma näyttäisi toimivan melko lailla kuten ennenkin, mitä nyt sekin on ottanut käyttöön Tinder-tyylisen swaippailun. Ehdottomasti rasittavin ominaisuus on edelleen se, että selailussa näkyviin jäävät edelleen kaikki ne miehet, joille olen itse painanut sydäntä, vaikka he eivät olisikaan tehneet samoin – eli feedissäni on jatkuvasti kasvava joukko miehiä, jotka eivät välitä minusta, mutta koska itse pidän heistä, en raaski heitä poistaakaan. 

Tinder on näennäisesti sama kuin ennenkin, mutta algoritmit vaikuttavat kääntyneen tavallista ilmaiskäyttäjää vastaan. Matcheja tulee huomattavasti huonommin kuin pari vuotta sitten, vaikka tekstini on käytännössä sama, ja vaikka olenkin välissä vanhentunut kahdella vuodella, en jaksa uskoa, että kuvieni taso olisi romahtanut niin dramaattisesti, että se selittäisi muutoksen. Ihan periaatteestakaan en kuitenkaan halua maksaa palvelusta, jonka lisäominaisuuksilla en tee juuri mitään: en käytä superlikeä, minun ei ole tarpeen tykätä yli 60 ihmisestä vuorokauden aikana enkä näe mitään syytä piilottaa omaa ikääni tai olinpaikkaani. Näillä siis mennään. 

Mutta hypätäänpä asiasta seuraavaan. Vaikka paluu deittimaailmaan on ollut osaltani melko rauhallinen, muutamat treffitkin ehdin jo tällä välin sopia ja kokea. Yhteenvetona sanoisin, että ei mitään elämää mullistavaa, mutta kiva alku kuitenkin – I’m back on track!

46. deittini: pitkä tietotekniikan opiskelija 

Tämän miehen tunnistin Tinderissä välittömästi: olimme matchanneet jo joskus vuosia sitten, mutta silloin kumpikaan ei aloittanut keskustelua. Nyt mies aloitti, vaihdoimme muutamia viestejä ja sovimme pian treffit paikalliseen museoon. 

Näyttely oli kiinnostava, historiafani minussa hykerteli. Myös mies oli mukava, fiksu, kivan näköinen – ei mitään erityisempää vikaa. Kun lähdimme näyttelystä, mies ei kuitenkaan osannut oikein ehdottaa jatkoa, joten otin asian omiin käsiini ja ehdotin kahveja. Sopivaa paikkaa ei löytynyt. Miehellä ei ollut ehdottaa treffipaikkaa ja omakin ehdotukseni ehti sulkeutua juuri parahiksi, joten päädyimme kauppakeskuksen kliiniseen, hiljaiseen kahvinurkkaukseen. Juttelu sujui mutta ei noussut mitenkään erityiselle tasolle, ja kun mies ilmoitti, että hänen täytyisi lähteä kotiin nukkumaan, minäkään en nähnyt syytä viivytellä. Erotessamme kumpikaan ei edes ehdottanut, että olisi kiva nähdä uudestaankin, enkä ollut mitenkään yllättynyt, ettei miehestä kuulunut sen enempää. 

Mikä sitten tökkäsi omalta osaltani? Tietysti se, ettei mies vaikuttanut mitenkään erityisen kiinnostuneelta minusta itsestäni: keskustelu ei kulkenut syvälliselle tasolle enkä ottanut selvää, olisiko mies itse saanut aikaiseksi ehdottaa edes kahveja vai olisiko koko tapaamisemme jäänyt yhteen näyttelykierrokseen, jos asia olisi ollut hänestä kiinni. Toisaalta koin, että myöskään elämäntilanteemme eivät tällä kertaa kohdanneet. Mies oli vasta aloittanut kokonaan uuden alan opiskelun, ja vaikutti siltä, että kestää vielä vuosia, ennen kuin hän pystyy siirtymään työelämään, jossa olen itse ollut täysipäiväisesti jo vuosia. Opiskelijaelämässä ei ole mitään vikaa, mutta tässä vaiheessa olen jo kypsä siirtymään seuraavaan vaiheeseen. Nuudelien ja opiskelijasolujen aika on ohi, myös parisuhteessa. 

47. deittini: amerikkalainen asiakaspalvelija

Seuraava deittini löytyi Happnin syövereistä: kivan näköinen, fiksun oloinen amerikkalaismies, joka oli viihtynyt Suomessa jo useammin vuoden. Ajatukset vaihtuivat sujuvasti, ja tapaaminen viihtyisässä pubissa oli nopeasti sovittu. Tapaamispaikassa minua oli vastassa mukava tyyppi, jälleen kerran: miellyttävät kasvot, hyvät keskustelutaidot, hymyilevä olemus. Mies oli itseäni vain aavistuksen pidempi, mutta ruumiinrakenne ei ole koskaan ollut itselleni tärkempiä kriteerejä, joten tämän olisin pystynyt ohittamaan, jos kaikki muu olisi täsmännyt. 

Jotain jäi silti puuttumaan. Tätä ”jotain” on aina yhtä vaikea määritellä, mutta mitä enemmän olen käynyt treffeillä, sitä selkeämmin olen oppinut huomaamaan, jos homma ei vain klikkaa ihan loppuunsa saakka. Voisin kuvitella tapaavani miestä toistekin, mutta vain kaverina. Treffeistä on nyt pari päivää eikä kumpikaan ole ottanut yhteyttä toiseen, joten seikkailu jatkukoon jälleen!

Seuraavan treffikumppanini tapaankin sitten jo tänään. Siitä lisää myöhemmin. 

CC-kuvat: Pixabay.

Jotta en unohtaisi

Asioita, jotka haluan hänestä muistaa:

Lempeä katse. Ruskeat, paksuna kihartuvat hiukset. Suora nenä ja veistokselliset, sileät poskipäät, joiden silittämiseen en koskaan kyllästynyt. 

Tapa, jolla hän heilutteli päätään puolelta toiselle, katsoi ylös ja virnisti saadakseen minut hyvälle tuulelle. Kuinka hieroi hartioitani pyytämättä, kääntyi aina ovelta vielä vilkuttamaan minulle hyvästiksi. 

Hänen siisteytensä: kiiltävät lattia, pedattu sänky, rätti valmiina pyyhkäisemään leivänmuruset ja teerenkaat minun jäljiltäni. Ja hänen kämppänsä: olohuoneen liian kirkas luonnonvalo, keittiön kauniit perintökalusteet, parvekkeen huikaiseva näköala.

Sinivihreä neule, suosikkini. Ikivanhat Asicsin lenkkarit, inhokkini. 

Kaikki ne sarjat, joita katsoimme pienellä sohvallani. Handmaid’s Tale, Selviytyjät Suomi, Master of None. Aika on meidän, jota kutsuimme Källarmestareniksi. Westworld, jonka kakkoskaudesta en tajunnut juuri mitään, ja Master Chef Australia, josta hän ei koskaan innostunut niin paljon kuin minä. Babylon Berlin jäi meiltä kesken. Sen katsominen yksin tuntuu nyt oudolta, jotenkin väärältä.  

Hän eteläeurooppalaisella parvekkeella, hän laskettelurinteen huipulla vaahtokarkkikaakaot käsissään, hän mönkijän kyydissä juhannuksen tihkusateessa pitämässä minusta tiukasti kiinni. 

Se, kuinka hän jaksoi odottaa minua illasta toiseen, vaikka elämäni on ollut viimeiset vuodet pelkkiä kokouksia ja edustusjuhlia. Kuinka jaksoi vakuuttaa, että kaikki järjestyy, kun itkin perheessäni joulupäivänä syntynyttä riitaa. Kuinka laittoi minulle pitkän päivän päätteeksi ruokaa ja oli siitä joka kerta vilpittömän, liikuttavan ylpeä, vaikka hänen ruoanlaittotaitonsa olivat vielä vaatimattomammat kuin omani. 

Tiedän, että jos tosissani olisin halunnut, me olisimme vielä joskus muuttaneet yhteen, ottaneet minun sohvani ja tv:ni ja hänen keittiökalustonsa ja sänkynsä. Laittaneet yhteisen nimen oveen ja hankkineet kissan, joita hän rakasti, aivan kuten kaikkia muitakin eläimiä: pihalla hyppeleviä pieniä varpusia, puistossa vaappuvia sorsanpoikasia, nettivideon muurahaiskäpyä joka kuljetti hassuja pieniä poikasiaan selässään.

Tietysti sydäntäni särkee, kun ajattelen kaikkia niitä tulevaisuuksia, jotka itse tein tyhjäksi.

Vielä viikko sitten kaikki kotonani muistutti hänestä. Sininen hammasharja, keltainen hiiripyyhe, olohuoneeseen jätetty juomalasi. Televisio, jonka hän oli kääntänyt sänkyä kohti. Keittiön pöydälle unohtunut Hesari ja valkosuklaakonvehdit, joita hän minulle oli tuonut. 

Jääkaapin kulmalla yksinäisenä odottava vara-avain, jonka hän antoi minulle takaisin saateltuaan minut kotiin viimeisen kerran. 

Yksi vuosi, yhdeksän kuukautta ja kaksikymmentäneljä päivää. Niin kauan kesti aikamme yhdessä.

Ja nyt se on ohi. 

On siis aika palata jälleen blogiini. 

Kuva: Unsplash

Vedenjakajalla

On vierähtänyt reilu kaksi kuukautta siitä kun tapasin miehen, josta edellisessä postauksessa kerroin – kutsuttakoon häntä tummien, tuuheiden hiustensa ansiosta vaikkapa Tummatukaksi. Ne ovat olleet hyviä kuukausia. Olemme nähneet useita kertoja viikossa, viestitelleet päivittäin, toivottaneet hyvät yöt lähes joka ilta joko kasvokkain tai puhelimitse.

Näemme useimmiten jommankumman luona, mutta kevään edetessä ja kesän saapuessa olemme lähteneet myös pitkille kävelyille, kiivenneet kallioille, katsoneet kaupungin siluettia ja käyskennelleet hautausmailla ja keskustan ihmisvilinässä. Käyneet leffassa ja lähiravintoloissa, katsoneet Skamia ja maailmankaikkeutta selittäviä YouTube-videoita, tehneet pastaa ja leiponeet teeleipiä – kaikkea sitä, mitä toisiaan tapailevat ihmiset nyt yleensä tekevät.

Kaikki vaikuttaa hyvältä. Mies on fiksu, hauska, omalla tavallaan suloinen ja aika lailla komea. Hän hieroo hartioitani pyytämättä, ottaa tiukasti kainaloon kun sitä tarvitsen ja kehuu minua kauniiksi uusissa Instagram-kuvissani. Tulee luokseni vaikka viideltä aamulla kun kotiudun juhlista, katsoo sängyssä silmiin ja hymyilee silmät sirrillään niin että varpaissa asti tuntuu. En keksi hänessä mitään vikaa.

Juuri tällä hetkellä hänen kanssaan on hyvä olla, mutta kysymyksistä tärkein on jäänyt vaille vastausta: entä menneisyys, entä tulevaisuus?

Kummastakaan en osaa sanoa sanaakaan.

Kaikki on tapahtunut niin itsestään, ettemme ole koskaan käyneet keskustelua, joka vakavammassa suhteessa on välttämätöntä käydä ennemmin tai myöhemmin. Emme ole puhuneet parisuhdehistoriastamme emmekä tulevaisuuden haaveistamme. Voi olla, että mies on eronnut kolme kuukautta sitten tai voi olla, ettei hän ole ikinä ollut parisuhteessa – en tiedä. Yhtä lailla voi olla, että hän etsii tulevaa vaimoa tai sitten pelkästään mukavaa seuraa ilman vakavampia aikeita – ei aavistustakaan.

Vaikka yhdessäolo on helppoa ja keskusteluyhteys sulava, en osaa tulkita Tummatukkaa aivan loppuun asti. Hänen viestinsä ovat nopeita ja lyhytsanaisia, täysin toisenlaisia kuin omat rönsyilevät ajatukseni. Kun kirjoitan monta riviä siitä, kuinka edellisestä tapaamisesta tuntuu olevan aikaa, kuinka haluaisin ajatukset pois työstä ja harrastusasioista, kuinka mukavaa olisi, jos toinen jäisi vielä yöksi, vastaus tähän kaikkeen voi olla: "Käyhän se :)" Vai että käy. Hyvä on, sitten. Kai?

Kotioloissa mies ottaa minut lähelle, pussaa poskelle ja ottaa kainaloon pyytämättä, mutta kun kävelemme kaduilla, emme koskaan pidä kiinni kädestä. Kun mies viettää luonani iltaa, hän saattaa yhtä hyvin lähteä lopulta kotiinsa kuin jäädä viereeni – vaikka asumme niin naurettavan lähellä toisiamme, että todellista syytä on välillä vaikea ymmärtää.

Niin mukavaa kuin yhdessäolo onkin, pikkuhiljaa mieleeni on hiipinyt voimistuva tunne siitä, että pelkästään tällaisena tämä ei voi jatkua enää kovin kauan. Viestittelemme edelleen päivittäin, mies käyttää edelleen pusu-emojeja, yhdessä on hauskaa ja läheisyyden tunne tuntuu jopa syvenevän. Ja silti jossakin syvällä minua vaivaa tunne siitä, että miehelle tämä on vain mukavaa hengailua, kivaa yhdessäoloa vailla vakavampaa päämäärää.

Sehän ei selviä kuin kysymällä. Ja se taas on helpommin sanottu kuin tehty.

Tapailuissani olen tottunut olemaan se, joka ottaa asiat esiin, kun juttu ei tunnukaan oikealta tai toinen ei vaikuta riittävän kiinnostuneelta. Olen väsynyt roikkumaan kenenkään perässä: olen mieluummin yksin valmiina uusiin mahdollisuuksiin kuin kiinni jossakin, mikä ei koskaan johda mihinkään.

Nyt keskustelun aloittaminen tuntuu kuitenkin poikkeuksellisen vaikealta. Yksin ollessani valmistaudun siihen, että otan seuraavalla kerralla vakavan linjan ja kerron haluavani keskustella siitä, missä mennään. Kun näemme ja mies kiepsauttaa minut kainaloonsa ja juttelee iloisesti niitä näitä, en äkkiä pystykään ottamaan asiaa esille.

Kun keskustelu tulevaisuudesta on aloitettu, sitä ei voi enää perua. Kun toinen haluaa jotain vakavampaa ja toinen ei, on mahdotonta palata enää kevyen huolettomaan yhdessäoloon – keskustelu on vedenjakaja, jonka jälkeen juttu jatkuu syvempänä kuin ennen tai päättyy tykkänään. Itselläni on kokemusta lähinnä jälkimmäisestä.

Juuri tällä hetkellä kaikki on liian hyvin, että olisin valmis riskeeraamaan tasapainon. Ja silti: tämä ei riitä.

CC-kuvat täältä, täältä ja täältä. 

45. kerta toden sanoo?

Kun käy kymmenillä ja taas kymmenillä sokkotreffeillä, oppii huomaamaan, että hyvillä ja loistavilla ensitapaamisilla on eroa. Olen kuullut väitettävän, ettei ensimmäisen tapaamisen perusteella pysty sanomaan vielä paljoakaan toisesta ihmisestä ja kemioista. Uskallan olla eri mieltä: usein pystyy.

Vajaa kolme viikkoa sitten päädyin pitkästä aikaa ensimmäisille treffeille, jotka olivat enemmän kuin "ihan kivat". Mies tuli vastaan Tinderin tapaisessa nettideittipalvelu Happnissa ja laittoi viestiä heti matchin jälkeen. Oikeastaan en tiedä, kumpi kysyi treffeille kumpaa: minä tiedustelin, mitä miehellä on viikolla ohjelmassa ja hän sanoi, että kaikenlaista, mutta yksille oluille löytyisi kyllä aina aikaa. Niille lähdimme.

En asettanut tapaamiselle suuria oletuksia ennakkoon. Viestimme olivat olleet lyhyitä ja kuvissaan mies näytti vähän liiankin tyylikkäältä: jäin miettimään, olisiko kyseessä jälleen "sports, travelling & healthy lifestyle" -tyyppinen urheilullinen mutta hieman pinnallinen kauppismies.

Ei ollut. Treffeille ilmestyi hauska ja hymyileväinen, siististi pukeutunut, fiksu ja filmaattinen humanistimies, joka oli komea juuri sillä tavalla, joka vetoaa minuun. Tummat, tuuheat hiukset, veistokselliset kasvot, lempeä katse. Ei erityisen pitkä, mutta enpä ole minäkään; ei valtavan lihaksikas, mutta sellaisen perään en koskaan ole ollutkaan. Täydellinen, jos minulta kysytään.

Juttu sujui: löysimme heti hämmentävän paljon yhteistä ajatusmaailmastamme, arvoistamme, työtehtävistämme, kiinnostuksenkohteistamme. Perinteisten treffipuheenaiheiden sijaan puhuimme poliittisista näkemyksistämme, urasuunnitelmistamme ja historiasta, ja kun lähdimme eri suuntiin, minulla oli voimakas tunne siitä, että puhuttavaa olisi ollut vielä paljon, paljon enemmänkin.

Heti treffien jälkeen viestitin sinkkukerhollemme:

Hurraa, uskoni nettitreffeihin palautui tänään! Tapasinpas ihan kerrassaan mukavan miehen. Kaikki kohdallaan: asuu [samassa kaupunginosassa kuin minä], työskentelee [samalla alalla kuin minä], poliittisesti samoilla linjoilla, fiksu ja innoissaan historiasta. Puhuttiin ekoilla treffeillä kulttuurivallankumouksesta ja kaupunkisuunnittelusta, virkistävää vaihtelua perinteisille aloituskeskusteluille. Vielä tosi hyvännäköinen eikä edes tullut treffeille fleece-paidassa. :D Nyt vain pitää toivoa, että sekin on vielä innokas näkeen uudelleen. 

Ilokseni mies oli kuin olikin halukas näkemään vielä. Tapasimme keskiviikkona, seuraavat treffit sovittiin perjantaina spontaanisti samalle illalle: pitsalle paikalliseen, ei mitään sen mutkikkaampaa.

Söimme pitsat ja löysimme jälleen hassun paljon pieniä yhteisiä asioita. Intoilimme siitä, kuinka molemmat iloitsevat niinkin pienestä ja arkisesta asiasta kuin kierrätys, ja vielä siinäkin vaiheessa,  kun keskustelimme muovipullojen koostumuksesta, keskustelu tuntui sujuvalta ja mielenkiintoiselta.  Matka jatkui pitseriasta vielä oluille, ja niiden jälkeen oltiinkin kiinnostavan kysymyksen äärellä. Jonnekin tekisi vielä mieli mennä, mutta ei enää oluille. Mihin siis?

Iltateelle hänen luokseen, mies ehdotti.

Suostuin, tietysti. Miehen kämppä sijaitsi vain kivenheiton päästä omastani ja oli sisustukseltaan hyvin lähellä omaa makuani: yhdistelmä vanhaa ja uutta, modernia muotoilua ja tyylikkäitä perintöhuonekaluja – ja täydellinen näköala. Teekupposten jälkeen jäimme juttelemaan pitkäksi aikaa. Unohduin kertoilemaan niitä näitä lapsuudestani ja kotipaikkakunnastani ja mies vain katseli, hymyili, suuteli sitten yllättäen, kesken lauseen.

Jäin yöksi. Aamulla ei ollut kiire mihinkään. Mies laitteli aamupalaa, teki meille smoothieta, antoi lähtiessäni lapun, jossa oli hänen puhelinnumeronsa. Saatteli vielä kotiovelle saakka.

Sen jälkeen olemme nähneet lähes päivittäin.

Seuraavalla kerralla mies tuli luokseni katsomaan leffaa. Popcornit paloivat, ilta onnistui. Välissä kävin reissussa, mutta näimme heti samana iltana palatessani kaupunkiin. Ja sitäkin seuraavana: tavallisena arki-iltana mies tuli hakemaan minut autolla. Ajelimme lähiseudulla, kävimme katsomassa lähteviä lentokoneita ja hylättyjä kaivoslampia, söimme thaimaalaista. Ja mikä parasta: kävimme Prismassa! Muille kuin sinkuille on ehkä vaikea avata sitä, kuinka mahtavaa onkaan kulkea jonkun kanssa kahdestaan jättitavaratalon illan tyhjentämiä käytäviä, kurkata taloustavaraosaston alelaarit, valita leipä, ostaa jotakin niin täydellisen arkista kuin vessapaperia.

Täsmälleen tuota olen sinkkuvuosinani eniten kaivannut. Pieniä, suuria asioita, arkista yhdessäoloa, oman curryannoksen jakamista, paikkaa etupenkillä, suudelmaa sorakuopilla.

Bileillan jälkeisenä aamuna saatua viestiä: lähdetkö syömään sushiöverit?
Selkähierontaa surkean sunnuntaileffan lomassa.
Tekstiviestiä kesken työpäivän.

Taidan olla pahasti ihastumassa.

Olemme tunteneet alle kolme viikkoa, josta liki kolmasosan olen viettänyt ulkomailla. Silti olemme ehtineet nähdä yli kymmenen kertaa, mikä ylittää monin kerroin sen määrän, jonka yleensä uutta treffikumppania ensimmäisten viikkojen aikana näen. Toissapäivänä mies lisäsi minut Facebookiin.

Lupaavinta on, että olemme jo käyneet keskusteluja, jotka luotaavat tulevaisuutta, vaikka toki  vain huolettomasti, ohimennen. Tiedän, että mies haluaisi asua joskus vanhassa pitsihuvilassa, saada lapsia, antaa heille kansainväliset nimet. Omassa päässäni alan kehitellä taas valtavasti tulevaisuuksia.

On toki myös muutamia muttia. Tietenkään mitään ei ole vielä sovittu, ei tunnustettu, ei päätetty. Olen itse lopettanut tinderöinnin ja käynyt Happnissakin vain harvakseltaan kurkkaamassa – mutta mies on ollut siellä paikalla samana päivänä joka kerta, kun olen asian tsekannut. Etsiikö vielä matcheja, käykö sittenkin treffeillä samaan aikaan jonkun toisen kanssa? En tiedä.

Lisäksi mies on kovin huono nukkumaan yhdessä. Viikolla menemme yleensä eri osoitteisiin nukkumaan, vaikka ilta olisikin jatkunut jo pitkälle. Onko unensaanti todellinen syy? Ja onko tilanne ratkaistavissa vähitellen? En tiedä.

Epävarmuudestakin huolimatta näen tässä jutussa niin paljon enemmän rohkaisevia kuin lannistavia merkkejä, etten mitenkään voi olla olematta hirvittävän innoissani.

Eilen kävimme kahden tunnin iltakävelyllä. Kiipesimme aidan yli ratapihalle, kiersimme työmaan läpi hylätyille tunneleille, katselimme graffitiseiniä jotka pian katoavat uuden kaupungin tieltä. Mies vei minut talonsa kattoterassille, jolta avautui huikea näkymä kaupunkiin, ja aamulla heräsin miehen sängystä laina-t-paidassa, onnellisena.

Minulla on hänen luonaan oma hammasharja. Se on enemmän kuin mikään muu vuosiin.

CC-kuvat täältä, täältä, täältä ja täältä. 

43. ja 44. deittini: tyyliään etsivä ranskalaisinsinööri ja spontaani yödeitti

Lukijani toivoi uutta postausta ja huomautti, että kuulumisia ei ole kuulunut pitkään aikaan. Myönnetään, guilty as charged! Korjataanpa siis asia. 

Kevääni on kulunut vielä vauhdikkaammin kuin keväät yleensä. Parin vuoden tauon jälkeen olen jälleen ryhtynyt järjestöhommiin, jotka täyttävät iltani kokouksilla ja viikonloppuni edustustilaisuuksilla. Myös töissä on ollut vilskettä, ja lopputulos on se, että deittailu on jäänyt pahasti muun elämän jalkoihin. Ei kuitenkaan kokonaan – olen ihminen, joka tarvitsee elämäänsä aina hieman kipinöitä, vaikka kuinka pieniä tahansa. En ikinä ole ymmärtänyt heitä, jotka voivat elää vuosia ihastumatta tai järjestää loppuelämänsä siinä ajatuksessa, että kumppania ei tule eikä tarvitsekaan tulla. Tarvitsen jonkun, jota ajatella illan viimeisellä hetkellä ennen nukahtamista.

Vielä helmikuussa kaipasin kovasti ulkomaille muuttanutta Kitaristia ja laskeskelin kuukausia häneen paluuseensa. Aluksi vaikutti siltä, että myös hän ajatteli minua – tai no, ainakin tykkäili Instagram-kuvistani. Kuukausi sitten tapahtui jotain: tykkäykset loppuivat kuin seinään ja kun lähetin Kitaristille WhatsAppissa keveän viestin meitä molempia koskevasta tapahtumasta, hän vastasi tasan niin lyhyesti kuin mitenkään voi olemalla kuitenkaan suoranaisen tyly. Osaan lukea rivien välistä: tämän jutun perään on turha haikailla nyt sen enempää. Ajoitus ei taaskaan ollut puolellamme.

Pitkän hiljaisuuden jälkeen päätin siis jälleen aktivoitua deittikanavissa. Kuinka ollakaan, OkCupidissa sain yhteydenoton ranskalaismieheltä, jonka ajatukset vaikuttivat käyvän kovasti yksiini omieni kanssa. Tapasimme kahvilassa, ja totta tosiaan: puhuttavaa riitti. 

Valitettavasti se ei vielä yksinään aina riitä. Aluksi minua huvitti kovasti se, että miehen etunimi ja ala olivat samat kuin toisella ranskalaismiehellä, jota tapailin viime syksynä. Jopa ulkonäössä oli jotakin samaa – yhtä pientä miinusta lukuun ottamatta. Siinä missä ensimmäinen ranskalaistuttavani oli tyylikäs kuin mikä, jälkimmäinen oli... mitenhän sen nyt sievästi sanoisi. Käytännöllinen. Järkevästi pukeutuva. Maanläheinen.

Käytti siis Gote-Tex-lenkkareita maastolenkin lisäksi kaupungilla ja ilmestyi treffeille värikkäässä fleece-paidassa. 

En ole koskaan pitänyt itseäni erityisen pinnallisena ihmisenä, enkä toisaalta ole itsekään mikään  palvottu tyylikuningatar. Silti ranskalaismiehen pukeutumistyylissä oli jotakin, mitä en vain millään pysty ymmärtämään. Sen jälkeen kun seurustelin kaksi vuotta ihmisen kanssa, joka olisi lähtenyt baariinkin Gore-Tex-housuissa ilman väliintuloani, olen tehnyt sisimmässäni lupauksen: ei enää ikinä. Tietoteekkarityyliksi nimeämäni järkevänkirjavankauhea pukeutumistyyli on yksi pahimmista seksintappajista, joita tiedän. Elämän perussääntöjä: sukkia ei laiteta sandaaleihin, kaupungilla ei kuljeta ilman paitaa, treffeille ei mennä pyöräilyshortseissa tai fleece-paidoissa. 

Näin ranskalaismiestä kaksi kertaa kahveilla. Juteltavaa riitti ja mies sai erityisplussaa hyvästä englannistaan (ja okei, myös siitä, että kehui brittiaksenttiani). En kuitenkaan onnistunut havaitsemaan sen suurempia romantiikan merkkejä. Emme vaihtaneet edes numeroita vaan kommunikoimme lähinnä OkCupidin välityksellä, ja toisten treffien jälkeen en vain enää saanut aikaiseksi kirjoittaa uutta viestiä. En edelleenkään voi vannoa, etteikö tilanne olisi toinen, jos miehen tyyli olisi ollut erilainen, mutta jos ei sytytä, ei vain sytytä, eikä ole minun asiani puuttua siihen, mitä aikuinen ihminen pukee päälleen. Joku toinen ehkä tykkääkin. 

Samoihin aikoihin kävin pikatreffeillä myös uuden Tinder-tuttavuuden kanssa. Olimme matchanneet ensimmäisen kerran jo syksyllä ja vaihdelleet silloin muutamia viestejä, mutta treffit olivat jääneet sopimatta. Maaliskuun lopussa törmäsimme Tinderissä uudestaan ja tekstailimme muutamia päiviä. Eräänä perjantaina olin ollut juhlissa, nähnyt kaupungissa käymässä olleita ystäviäni ja ollut juuri lähdössä kotiin, kun puhelimeen ilmestyi treffikutsu. Kello lähestyi yhtä, mutta mitäs tuosta: bussi peruspubiin ja tutustumaan. Mies oli mukava ja viimeinen tunti ennen valomerkkiä meni nopeasti, mutta johtuipa se sitten treffiseurasta tai takana jo olevista oluista ja viinilasillisista, mieleeni ei jäänyt mitään niin erityistä, että olisin myöhemmin saanut aikaiseksi ottaa yhteyttä uudestaan. Ei hänkään: tapaaminen jäi ensimmäiseksi ja viimeiseksi. 

OkCupidin ja Tinderin jälkeen päätin ottaa viimeisen oljenkorren käyttöön ja rupesin taas tykkäilemään ihmisistä Happnissa. 

Se kannatti.

CC-kuvat täältä, täältä ja täältä. 

40., 41. ja 42 deittini

Vaikka olen viime aikoina riemuinnut ennen kaikkea "oikean elämän" kohtaamisista, nettideittailu-uranikaan ei ole ollut täysin jäissä – kirjoittaminen siitä vain on jäänyt vähemmälle. Joulu- ja tammikuun aikana ehdin tavata kolme uutta tuttavuutta, joista kaksi jäi varsin lyhyiksi, yksi on jäänyt kuvioihin enemmän tai vähemmän.

40. deittini: erikoislaatuinen tavis

Neljännenkymmenennen (apua, onko niitä jo niin monta!) deittini tapasin Tinderissä, josta on sivumennen sanoen tullut vähitellen myös itselleni tärkein deittikanava Suomi24:n hiljennyttyä ja tason laskettua. Yhteydenotto oli sikäli erikoinen, että mies pyysi minua treffeille välittömästi ensimmäisessä viestissään. Koska Tinder-profiilit kertovat omistajistaan varsin niukasti, olen yleensä ollut taipuvainen vaihtamaan useamman sanan ennen treffejä, mutta mies vaikutti varsin harmittomalta, joten ajattelin, että ei kai siinä mitään menetäkään.

Tapasimme viihtyisässä paikallispubissa, josta on hiljalleen tulossa kantatreffipaikkani. Poikkeuksellisen nopeasti sovittujen treffien vuoksi en ollut ehtinyt tutustua mieheen etukäteen kovinkaan hyvin, ja ennakko-oletukseni olivat hieman toisenlaiset kuin todellisuus. Mies oli varsin kapoinen, vaikka kuvien perustella olin jostakin syystä ajatellut hänet rotevammaksi. Olin myös ymmärtänyt miehen työskentelevän baarimikkona, mutta tosiasiassa tämä toimikin nykyään myymälätehtävissä. Eipä siinä mitään – mutta keskustelu osoitti, että vaikka mies oli periaatteessa ihan mukava, jotakin eriskummallista hänessä oli, eikä ainoastaan hyvällä tavalla.

Mies kertoi olevansa helpottunut siitä, että olen itse sitä mitä sanoinkin olevani ja että ylipäätään ilmestyin paikalle. Kuulemma historiaan on mahtunut jos jonkinlaisia deittituttavuuksia, ihmeellisiä stalkkereita, ohareita ja täysin totuudenvastaisia profiilikuvia – täysin toisenlainen tausta kuin omat kokemukseni nettideittailusta. Vinkkasin, että asiaa voisi helpottaa se, että toisen osapuolen kanssa ylipäätään vaihtaisi ihan pari sanaa ennen treffeille pyytämistä. Vaikka arvostankin nopeita ja suoria aloitteita, pieni ennakkotsekkaus ei yleensä ole pahitteeksi.

Keskustelu jatkui niitä näitä jutellessa. Pelasimme lautapeliä ja otimme vielä toisenkin oluen. Jossain vaiheessa huikkasin käväiseväni nopeasti vessassa. Miehen reaktio yllätti: "Ei kai sun sitä ääneen tarvitsisi sanoa", hän tokaisi. Miehen mielestä oli kuulemma omituista ilmaista ääneen käyvänsä naistenhuoneessa. Parempi olisi vain poistua – kyllä toinen kuitenkin arvaisi, mihin toinen lähti käymään. Oo-koo, vaikka sitten niin. Itse taas pitäisin huonona käytöksenä sitä, jos toinen vain katoaisi pöydästä sanomatta sanaakaan.

Ei mikään iso juttu, mutta kun tällaisia erikoislaatuisia kommentteja kuului muitakin, minussa vahvistui aika nopeasti aavistus siitä, että tämä ei nyt ollut aivan match made in heaven. Lähtiessämme eri teille puhuimme ympäripyöreästi seuraavasta tapaamisesta enkä taaskaan saanut ilmaistua suoraan, että sellaista tuskin olisi tulossa. Pari päivää myöhemmin sain (varsin huonolla suomella kirjoitetun) treffitiedusteluviestin, johon vastasin uskoakseni kohteliaasti ja ystävällisesti kiitos ei – oli mukava tutustua, mutta en oikein osannut nähdä nyt yhteistä tulevaisuutta.

"Voidaan me kavereina nähdä?" mies kaikesta huolimatta ehdotti, enkä vieläkään ymmärrä, minkä vuoksi. Jos juttu ei natsaa edes sen vertaa, että haluaisi lähteä toisille treffeille, tuskinpa luvassa on kovin tiivistä ystävyyttäkään.

41. deittini: veikeä pokerihai

41. deittini oli monella tapaa lupaava tapaus: hauskannäköinen, puhelias ja jollakin lailla tavallista veikeämpi ja huumorintajuisempi mies, jonka kanssa juttu alkoi luistaa heti ensimmäisestä tapaamisesta lähtien. Kun siirryimme oluilta seuraavaan kuppilaan, miehen suoruus ja aloitteellisuus yllättivät positiivisesti: "Kävelläänpä nyt niin kuin kunnon ihmiset", mies ilmoitti ja otti minua käsikynkästä kiinni. Vaikka en yleensä lähde jatkoille heti ensimmäisiltä treffeiltä, en vastustellut, kun mies kutsui minut luokseen antamaan sisustusvinkkejä uuteen asuntoonsa. Tietäähän sen, miten siinä käy. Aamulla olin hyvillä mielin, joskaan en umpirakastunut.

Ensimmäiset treffit olivat tammikuun alussa, sen jälkeen olemme nähneet säännöllisen epäsäännöllisesti ehkä kerran viikossa. Ei mitään erityisen ihmeellistä: useimmiten olemme hänen luonaan, katsomme leffan tai sarjoja ja jatkamme nukkumaan – tai tarkemmin ottaen minä jatkan. Mies nousee vielä tekemään töitä, siis pelaamaan pokeria. Siinäpä ammatti, jota en deitilleni aivan heti olisi osannut kuvitella! Jos aivan rehellisiä ollaan, minun on vaikea kuvitella pitempää tulevaisuutta yhdessä uhkapeliammattilaisen kanssa. Ensimmäinen ongelma on vuorokausirytmi: kun toinen pelaa yöt ja nukkuu päivät, tiiviimmässä yhteiselossa hankaluuksia tulisi varmasti. Toisaalta en itse ole millään lailla riskeistä nauttivaa sorttia, enkä haluaisi rakentaa vakavampaa suhdetta pohjalle, jossa toisen tulot riippuvat viime kädessä pelkästään sattumasta.

Muutenkin juttu on viime aikoina jäänyt polkemaan vähän paikoilleen enkä ole kohtaamisistamme mitenkään mielettömän innoissani, vaikka mies mukava ja sympaattinen onkin. Hänen kanssaan on hauskaa höpötellä, mutta vieläkään en koe, että olisimme päässeet syvällisempiin keskusteluihin. Ja sitten hankalin tunnustus: miehen tapa suudella ei mitenkään vastaa omaani. Kieli kurkkuun -tyyli ei juurikaan nappaa itseäni, mutta mies ei tunnu joko huomaavan sitä tai välittävän siitä. Tässä iässä tuntuisi hölmöltä alkaa opettaa aikuista miestä pussailemaan – ehkä tyylimme vain ovat ylitsepääsemättömän erilaiset.

Vaikka onkin ollut ihan mukava nähdä ja miehessä on valtavasti hyviä puolia, viime aikoina olen kääntynyt aika vahvasti sille kannalle, että loppu häämöttää jo edessä. Vielä kun sen saisi sanottua nätisti myös toiselle. 

42. deittini: pikatreffimies

Treffit 42. deittini kanssa olivat elämäni lyhyimmät. Olimme tavanneet Tinderissä ja keskustelleet vuodenvaihteessa mahdollisista treffeistä, mutta jotenkin keskustelu oli jäänyt. Poikkeuksellisen pitkän työpäivän jälkeen mies lähetti yllättäen spontaanin ehdotuksen: miten olisi pieni kävely illalla? En hennonnut sanoa, että 12 tunnin työpäivän jälkeen tammikuinen kävely suoraan töistä ei välttämättä toisi esiin kaikista energisintä puoltani, joten tapasimme kaupungilla, kiersimme kotikaupunginosani – ja se siitä. Puoli tuntia ihan mukavaa jutustelua, mutta eipä siitä juuri muuta jäänyt mieleen. Kumpikaan ei ehdottanut seuraavaa tapaamista.

Tästä opittua: treffien aikaan ja paikkaan kannattaa panostaa, edes vähän. Ja vielä: puolen tunnin treffit eivät kerro toisesta vielä paljoakaan.

CC-kuvat täältä, täältä ja täältä.