tiistai 5. helmikuuta 2019

Jotta en unohtaisi


Asioita, jotka haluan hänestä muistaa:

Lempeä katse. Ruskeat, paksuna kihartuvat hiukset. Suora nenä ja veistokselliset, sileät poskipäät, joiden silittämiseen en koskaan kyllästynyt. 

Tapa, jolla hän heilutteli päätään puolelta toiselle, katsoi ylös ja virnisti saadakseen minut hyvälle tuulelle. Kuinka hieroi hartioitani pyytämättä, kääntyi aina ovelta vielä vilkuttamaan minulle hyvästiksi. 

Hänen siisteytensä: kiiltävät lattia, pedattu sänky, rätti valmiina pyyhkäisemään leivänmuruset ja teerenkaat minun jäljiltäni. Ja hänen kämppänsä: olohuoneen liian kirkas luonnonvalo, keittiön kauniit perintökalusteet, parvekkeen huikaiseva näköala.

Sinivihreä neule, suosikkini. Ikivanhat Asicsin lenkkarit, inhokkini. 

Kaikki ne sarjat, joita katsoimme pienellä sohvallani. Handmaid’s Tale, Selviytyjät Suomi, Master of None. Aika on meidän, jota kutsuimme Källarmestareniksi. Westworld, jonka kakkoskaudesta en tajunnut juuri mitään, ja Master Chef Australia, josta hän ei koskaan innostunut niin paljon kuin minä. Babylon Berlin jäi meiltä kesken. Sen katsominen yksin tuntuu nyt oudolta, jotenkin väärältä.  

Hän eteläeurooppalaisella parvekkeella, hän laskettelurinteen huipulla vaahtokarkkikaakaot käsissään, hän mönkijän kyydissä juhannuksen tihkusateessa pitämässä minusta tiukasti kiinni. 

Se, kuinka hän jaksoi odottaa minua illasta toiseen, vaikka elämäni on ollut viimeiset vuodet pelkkiä kokouksia ja edustusjuhlia. Kuinka jaksoi vakuuttaa, että kaikki järjestyy, kun itkin perheessäni joulupäivänä syntynyttä riitaa. Kuinka laittoi minulle pitkän päivän päätteeksi ruokaa ja oli siitä joka kerta vilpittömän, liikuttavan ylpeä, vaikka hänen ruoanlaittotaitonsa olivat vielä vaatimattomammat kuin omani. 

Tiedän, että jos tosissani olisin halunnut, me olisimme vielä joskus muuttaneet yhteen, ottaneet minun sohvani ja tv:ni ja hänen keittiökalustonsa ja sänkynsä. Laittaneet yhteisen nimen oveen ja hankkineet kissan, joita hän rakasti, aivan kuten kaikkia muitakin eläimiä: pihalla hyppeleviä pieniä varpusia, puistossa vaappuvia sorsanpoikasia, nettivideon muurahaiskäpyä joka kuljetti hassuja pieniä poikasiaan selässään.

Tietysti sydäntäni särkee, kun ajattelen kaikkia niitä tulevaisuuksia, jotka itse tein tyhjäksi.

Vielä viikko sitten kaikki kotonani muistutti hänestä. Sininen hammasharja, keltainen hiiripyyhe, olohuoneeseen jätetty juomalasi. Televisio, jonka hän oli kääntänyt sänkyä kohti. Keittiön pöydälle unohtunut Hesari ja valkosuklaakonvehdit, joita hän minulle oli tuonut. 

Jääkaapin kulmalla yksinäisenä odottava vara-avain, jonka hän antoi minulle takaisin saateltuaan minut kotiin viimeisen kerran. 

Yksi vuosi, yhdeksän kuukautta ja kaksikymmentäneljä päivää. Niin kauan kesti aikamme yhdessä.

Ja nyt se on ohi. 



On siis aika palata jälleen blogiini. 


Kuva: Unsplash

2 kommenttia:

  1. Surullista, että näin kävi :( Iloitsen kuitenkin sun paluusta tänne. Sulla on mahtava taito kirjottaa auki sellaisia tunteita mitä itse ei osaa edes ääneen sanoa. Meinaatko tätä tapausta avata enemmän vai keskittyä tulevaan? :) -jeni

    VastaaPoista
  2. Kiitos, kiva kuulla että ajatukseni ovat tuttuja muillekin. :) Kurja juttuhan tämä tietysti on. Varmasti tulen vielä avaamaan tarkemminkin suhdetta ja eron syitä, analysointi on kuitenkin aina helpompaa jälkeenpäin kuin suhteen aikana. Itselleni ajatusten kirjoittaminen auki toimii ehkä myös jonkinlaisena terapiana.

    Toki liian kauaksi aikaa ei ole tarkoitus jäädä vellomaan vain menneeseen. Onneksi elämä aina jatkuu, kaikesta huolimatta.

    VastaaPoista