Aloitusviesti x 6

Aikaisemmissa postauksissa olen puhunut seikoista, joihin kannattaa kiinnittää huomiota profiilia luotaessa. Toinen ihan yhtä lailla tärkeä juttu on kuitenkin myös se, millä tavalla potentiaalista kumppaniehdokasta lähestyy - millaisen aloitusviestin lähettää. 

Empiirisen tutkimukseni mukaan aloitusviestit voi jakaa kuuteen ryhmään sisällön, panostamisen määrän ja kirjoitustyylin mukaan. Sen sijaan että antaisin suoranaisia vinkkejä siitä, kuinka lähestyä kiinnostavaa tapausta ja kuinka ei, ajattelin listata nämä ryhmät omasta näkökulmastani epätoivoisimmasta potentiaalisimpaan. Ensimmäinen on ehdoton ei - viimeisen kanssa voisin ehdottomasti harkita treffejä.

Ryhmä 1: Seksiviestittelijät ja törkimykset

 

Esimerkki: "Kesä alkaa olla ohi ja ehkä myös opiskelijabudjetti näyttää miinusta. Voisin tukea taloudellisesti... tiettyjä ehtoja vastaan ;) 40 v pk-seudulla, 185/87/21."

Yhteistä: Törkeää, suorasukaista ehdottelua. Useimmiten lähettäjä selvästi vanhempi, ei yhtään millään tapaa omiin kriteereihin mahtuva mies. Omia mittoja ollaan auliita kertomaan - myös sellaisia, joita ei todellakaan kiinnostaisi tietää.

Reaktio: Ei todellakaan. Ällöttää. Inhottaa. Roskakoria painaessa ei tarvitse tuntea hetkeäkään huonoa omaatuntoa.

Ryhmä 2: Massapostaajat

Esimerkki: "Kaunis oot ;)" / "Moi mitäs lauantaihin" / "Oon 27-vuotias jäbä 183/79, käyn salilla ja lenkillä. Lähetäänkö kahville?"

 

Yhteistä: Lyhyt ja mitäänsanomaton viesti, johon on vaikea keksiä mitään sellaista vastausta, joka veisi keskustelua sen kummemmin eteenpäin. Ei viittaa vastaanottajan profiiliin tai siihen, mikä on herättänyt kiinnostuksen - saman viestin voisi lähettää aivan kenelle tahansa, ja juuri niin lähettäjä luultavasti tekeekin. Nämä tyypit ovat oletettavasti juuri niitä, jotka lähettävät ensin 500 tismalleen samanlaista viestiä sinne tänne ja ihmettelevät sitten Suomi24:n keskustelupalstalla että mikä on, kun ei vastauksia kuulu.

Reaktio: Ei reaktiota. Jos toinen ei mitenkään viitsi panostaa viestiin, miksi itsekään jaksaisi panostaa vastaukseen? Kieltäytyminen on näissä tapauksissa helppoa ja nopeaa, mutta toisinaan sikäli turhaa, että toinen saattaa joka tapauksessa unohtaa jo laittaneensa viestin ja lähestyy kuukauden päästä uudelleen.

Ryhmä 3: Lyhytsanaiset

Esimerkki: "Profiilisi näytti kiinnostavalta, vaikutat mukavalta ja menevältä tytöltä. Karaokesta tykkään minäkin, mikä on bravuurisi?"

Yhteistä: Lyhyt viesti, josta kuitenkin näkee, että profiili on luettu läpi. Kysymys saattaa olla triviaali, mutta jatkokeskustelun paikka yritetään kuitenkin avata. Erotuksena edellisestä ryhmästä tätä viestiä ei olisi voitu lähettää kelle tahansa.

Reaktio: Kevyt mielenkiinto, helppo vastata jotain ylimalkaista ja nopeaa. Aloittajasta jää kiinni, lähteekö hän sen jälkeen laajentamaan keskustelua vai kuihtuuko se kasaan. Lyhyen kysymyksen takana saattaa piillä pitempään keskusteluun kykenemätön hätäilijä, mutta toisinaan myös todellinen aarre: alkukysymyksellä ehkä vain kartoitetaan, aikooko toinen edes vastata, ja sen jälkeen syvennytään kunnon keskusteluun. 

 

Ryhmä 4: Yritteliäät amispojat

Esimerkki: "Moi katoin profiiliasi ja näytit mukavalta tytöltä... :) no mitähän tässä itestäni kertoisin oon 25 vuotias kone asentaja, töissä oon ollut jo 7 vuotta ja omillani tuun toimeen. Vapaa aikana käyn salilla 5 krt viikossa, mustetta on tullut laitettua käteen ihan kivasti. Välillä ois tietty kiva kattella leffaa oman kullan kanssa jos sellainen vain ois, hehe. no siks täällä ollaan. Kaverit on sanonu mua rehelliseksi ja luotettavaksi, aluksi oon vähän hiljainen mutta kyllä se siitä lähtee. En juopottele joka viikonloppu ja tupakkaaki poltan harvoin. Jos kuulostaa siltä että meillä vois olla yhteistä laitteleha viestiä etiäppäi =)"

Yhteistä: Aitoja, periaatteessa ihan ystävällisiä ja sympaattisia viestejä. Kirjoitustaito ei kuitenkaan ole näiden henkilöiden vahvuus - kiinnostuksen kohteet tuntuvat olevan vähän käytännöllisemmällä puolella. Hieman epävarmoja, ei erityisen erottuvia viestejä. Ja niin, ammattikoulu on aika monella yhteinen tekijä. 

Reaktio: Varmasti kivoja tyyppejä, mutta ei mun makuun. En yhtään epäile, etteikö näistä henkilöistä löytyisi juuri sitä mitä jotkut ovatkin hakemassa - juuri tähän ryhmään kuuluu paljon heitä, jotka ilmaisevat itseään paremmin livenä kuin tekstillä. Itse jään kaipailemaan kuitenkin vielä vähän enemmän: hyvää ja persoonallista suomen kieltä, enemmän yhteisiä mielenkiinnon kohteita.

Ryhmä 5: Ihan kivat, ihan fiksut

Esimerkki: "Moikka! Luin profiilisi läpi ja huomioni kiinnitti heti positiivinen asenteesi. Ajatuksesi tuntuivat tutulta ja luulen, että meillä voisi olla yhteistä juteltavaa. Monettakos vuotta opiskelet? Entä mitäs syksyysi noin muuten kuuluu? :) Itse olen hiljattain valmistunut kauppiksesta ja aloittelin kesällä oman alan yrityksessä. Arki kuluu aika kivasti kavereiden ja harrastusten parissa - puulaakijalkapallo ja rumpujen soittaminen täyttävät tällä hetkellä vapaailtoja. Alkava viikko tosin on vähän kiireisempää töissä, mutta tätä tämä välillä on. Tiedät varmaan tunteen!"

Yhteistä: Asiallisesti ja fiksusti, suhteellisen hyvällä suomella kirjoitettuja viestejä. Kerrotaan jotain itsestä ja osoitetaan, että toisenkin profiili on luettu läpi. Arkista jutustelua - ei mitään aivan erityistä tai uskomattoman mieliinjäävää, mutta tarjoaa joka tapauksessa paikan jatkaa keskustelua kunnolla eteenpäin. 

Reaktio: Ihan jees! Jos profiilikin vielä näyttää sopivalta, viestiä on mukava laittaa takaisinkin. Ei vielä mitään ihastusta ensi näkemällä - jos viestittely katkeaakin tai toinen ei vastaakaan enää, sydän ei murru. Mahdollista potentiaalia kuitenkin mihin vain. 

 

Ryhmä 6: Sukkelasanaiset

Esimerkki: "Moi! Olipas kiva lueskella täällä vaihteeksi jotain muutakin kuin "harrastan jumppaa ja koiran kanssa lenkkeilyä". Vaikuttaa siltä, että sulla on elämä aika mukavasti kohdallaan ja tavoitteet vähän korkeammalla. Uskaltaisin jopa sanoa samaa itsestäni! Oon siis 23-vuotias poika, alun perin Lapista kotoisin mutta täällä jo pitempään viihtynyt. Harrastan maastopyöräilyä ja mustavalkoelokuvia, osaan asentaa lampun ja leipoa superhyviä sämpylöitä, ja vielä joskus haluan opetella soittamaan kitaraa! Innostun aika helposti, paitsi negatiivisesta asenteesta ja räp-musiikista. Mut niin, jos tuntuu että ajatukset vaikuttaa yhtään tutuilta niin ota toki yhteyttä! Ei meillä varmaan ihan kauheaa olisi."

Yhteistä: Hauskoja, fiksuja, nokkelia viestejä, jotka saavat hymyn huulille saman tien. Kerrotaan itsestä kiinnostavasti, annetaan tarttumapintaa jatkokeskustelulla ja annetaan ymmärtää rivien välissä enemmänkin omasta persoonasta. Ikävä kyllä valitettavan harvinaisia. (Oma esimerkkini ei nyt ehkä ollut ihan niin lennokas kuin oikean elämän tapaukset, mutta ehkä saitte ajatuksesta silti kiinni.)

Reaktio: Hurraa! Nettideittailu ei olekaan turha keksintö! Lähtisinkö treffeille, no lähtisin. Saman tien. Heti.

Kuvat: We Heart It

Piilosilla ja muita mietteitä

Hiljaiseloa on pitänyt, tiedän. On ollut kaikenlaista: työtä, tenttiinlukua, opiskelijarientoja. Treffailut puolestaan ovat olleet vähän vähemmällä, vaikka eivät toki kokonaan tauolla.
 

Bisnesmies on osoittautunut varsin kiireiseksi tapaukseksi, tai ainakin halunnut osoittautua. Viime sunnuntain treffit peruuntuivat työkiireisiin, ja tänäkin viikonloppuna on kuulemma suurella todennäköisyydellä jotain uutta projektia ilmoilla. Uskoako vai ei? En oikein tiedä. Kiireisiin vetoaminen kun on myös näpsäkkä tapa lykätä tapaamista, jota ei oikeastaan toivokaan. Kuvitella voisi, että kahden viikon aikana löytäisi sentään jonkin vapaan illan, jos ihan tosissaan haluaisi.
 

En aio enää itse ottaa yhteyttä. Kyllä pallo on nyt sen verran selvästi heitetty eteenpäin, että tarttukoon siihen itse, jos on tarttuakseen.
 

 Hassua on, että treffiemme jälkeen Bisnesmies kirjautui treffipalveluun tasan yhden kerran - sen jälkeen hän piilotti tai poisti kokonaan oman profiilinsa. Mitä tästäkin nyt sitten voisi päätellä? Ainakin sen, ettei hän siis ilmeisesti etsi ainakaan tuosta palvelusta nyt muuta seuraa. Kiva niin, mutta en usko, että pelkästään minä olen poistumisen syy. Tietyssä vaiheessa tapailuahan ihmiset usein piilottavat profiilinsa, jos haluavat jutun jatkuvan, mutta en usko, että me olimme ihan siellä asti. Ehkä piilottaminen kertookin vain siitä, että poika on nyt päättänyt ihan lopullisesti, että netistä ei hänen haluamaansa seuraa löydy, joten sama poistua. Mene ja tiedä.
 

Hetken harkitsin omankin profiilini piilottamista, mutta päätin sitten kuitenkin, että ehkä ei. Eihän minulla ole mitään vakavaa tai edes sellaiseen viittaavaa yhtään sen enempää kuin ennenkään - pidetään siis verkot vielä vesillä, näin kliseisesti ilmaisten.
 

On muutama mies, josta en vieläkään ole saanut aikaiseksi täällä kertoa, ja heitä olen kyllä nähnyt. Toinen on deitti numero kuusi, teekkaripoika josta en vielä ole sanonut sen enempää. Kiva ja sympaattinen tyyppi, kovasti ihastuneen oloinen. Tuskin silti loppuelämäni mies. Omistan ehkä oman postauksen hänelle vielä myöhemmin.
 

Toinen on Vakitapaus isolla veellä: poika, jota olen tapaillut huomattavan pitkään ilman että se koskaan on johtanut sen kummempaan. Tv-sarjojen katsomista ja yhteinen yö ehkä viikon parin välein, siinä se. Kiva nähdä silloin kun kummallakaan ei satu olemaan muuta sinä iltana meneillään. Alan kuitenkin olla aika vakuuttunut siitä, että ei tästä ikinä sen kummempaa tule.

Tiivistäen: olen jälleen aika lailla nollapisteessä.
 

 Juuri nyt en kuitenkaan jaksa murehtia liikaa. On poikia, joille voin mennä yöksi jos siltä tuntuu ja on poikia, joiden kanssa jutella ja nauraa juhlissa. On Brittimies, joka viimeksi viime yönä kutsui minua sanalla "adorable", ja ennen kaikkea on ihania ystäviä, kiva työ, mielenkiintoinen opiskeluala ja elämä, josta ihan todella tykkään.
 

Pidän syksystä ja nollaa hipovista öistä, uudelleen löytyneestä opiskeluinnosta ja vapaudesta tehdä juuri niin kuin itse haluan.
 

Olen onnellinen ilman miestäkin.
 

Toistaiseksi.

Kuvat: We Heart It
 

Kun oikea elämä voittaa

Kuten jo aiemmin totesin, ilmassa on nyt hetken aikaa ollut pienoista väsymystä nettideittailua kohtaan. Syy taitaa pohjimmiltaan olla ihan positiivinen: juuri tällä nimenomaisella hetkellä tunnen, että avoinna on taas sen verran mahdollisuuksia, että tahdon päästä niistä paremmin selville ennen kuin alan jälleen etsiä mahdollisia uusia tuttavuuksia. Tuntuu turhalta viettää aikaa treffipalvelussa, jos vastaukseni mielenkiintoisiinkin yhteydenottoihin olisi lähinnä "kiitos, mutta katson nyt ensin, mitä tästä toisesta jutusta tulee". Siksipä en ole nyt hetkeen juuri selaillut profiileita tai hengaillut onlinessa, toivonut uusia viestejä.
 

Blogin puolella asia näkyy ehkä siinä, että olen nyt keskittynyt enemmän oman elämäni kokemuksiin kuin varsinaiseen nettideittailuun. En tiedä, onko tämä hyvä vai huono juttu - kiinnostaako muutamaa blogissa ehkä toisinaan vierailevaa lukijaa enemmän nettideittailu yleensä vaiko se, miten omat ihmissuhteeni nyt sattuvat milloinkin kiemurtelemaan? Tietysti yritän kirjoittaa kummastakin aiheesta, mutta tällä hetkellä omat intressit tuntuvat kallistuvan jälkimmäisen puolelle.
 

Niin nytkin. Paljoa ei ole tapahtunut, mutta sen verran, että ajattelin kuitenkin kertoa.
 

Pähkäilyni jälkeen otin kuin otinkin vielä tiistaina yhteyttä Bisnesmieheen, ja hän vaikutti olevan viestistä ihan ilahtunut. Meillä molemmilla on kovin kiireisiä iltoja, mutta yritämme luultavasti nähdä vielä tämän viikon aikana. Sen jälkeen olen ehkä taas aavistuksen viisaampi tämän tapauksen suhteen.
 

 Brittimiehestäkään en malta olla puhumatta, vaikka tämä ehkä jonkun silmiin turhalta haihattelulta ja kaukokaipuulta näyttääkin. Ehkä se sitä onkin, mutta en minä viestittelyä aivan kokonaan ohittaakaan voi.
 

Jossain vaiheessa tunnustin täällä, että haaveilen ihan vähän Lontoon-reissusta. Noh, ilmeisesti en ole ajatuksineni aivan yksin. Eräänä iltana poika tuli nimittäin maininneeksi, että olisi kiva joskus tutustua kotikaupunkiini paremminkin. Myöntelin tietysti kovasti, kyllä vain, onhan täällä nähtävää vaikka kesä onkin jo ohi. Lupauduin oppaaksi leikilläni, tai ehkä sitten kuitenkin vähän tosissanikin. Brittimies havaitsi, että lennot tänne ovat yllättävän halvat ja totesi, että hän ihan oikeasti kaipaisi pientä lomaa. Sanoin, että kannattaa harkita, jos lomapäivät ja sopivat lennot vain sattuvat löytymään.

- That's all the invitation I need. I'll see what I can do. :) How exciting!
 

Nyt minua sitten vähän jänskättää, harkitseeko poika ihan tosissaan tänne tuloa. Minulla ei tietysti olisi mitään sitä vastaan.
 

Keskustelut ovat jatkuneet kuten ennenkin, mutta nyt viestittelystä tuntuu tulleen päivittäistä. Kun edellisen viestin jälkeen totesin, että olisi tosiaan kiva nähdä taas, Brittimies totesi:

- Well the beauty of remaining a part of each other's lives is that when we do see each other again it'll just be like a seamless continuation... [Huom. "when", ei "if"!]
 

Tottahan se tavallaan on, me kuitenkin pidämme nyt yhteyttä varsin jatkuvasti. Välillä mietin, tuntuuko jokapäiväinen viestittely liialtakin, mutta ainakaan toistaiseksi se ei tunnu haittaavan toista osapuolta.

- I love talking to you so much you know, conversation is so underrated nowadays.

Viestittely jatkunee siis niin kauan kuin meillä tosiaan on sanottavaa. Ainakaan vielä ei näy merkkejä, etteikö olisi.
 

 Nämä We Heart Itin elämänviisauskuvat menevät ehkä vähän kliseisyyden puolelle, mutta menköön. Totta silti.

 Loppukevennyksenä kerrottakoon, että tänään postilaatikossa odotti pitkästä aikaa uusi viesti. Yli viisi vuotta maksimi-ikätoivettani vanhempi, aivan toiselta puolelta Suomea oleva mies oli katsonut hyväksi lähestyä minua tällaisella kekseliäällä, kaikin puolin asiallisella ja fiksulla aloituksella:

"Moi, onko sulla tuossa oikeanpuoleisessa mekkokuvassa sukkikset vai stay upit :)?"
 

Noin periaatteesta tapaan yleensä laittaa takaisin edes jonkinlaisen viestin. Tällä kertaa katsoin täysin oikeutetuksi painaa roskakorin kuvaa saman tien. Miehelle jääköön ikuiseksi mysteeriksi, että kuvassa ei ole sukkiksia eikä stay-uppeja.
 

Näköjään en menetä mitään olennaista, vaikken treffipalvelussa nyt niin ahkerasti pyörisikään.

 

Kuvat: We Heart It

Ajatuksia muutamasta miehestä

Tänään mielessä pyörii kolme asiaa.
 

Ensimmäinen on tämä: näenkö vielä Bisnesmiestä uudelleen, ja jos niin milloin? Treffit olivat perjantaina (ja okei, venyivät kyllä pitkälle lauantain puolelle). Nyt on tiistai, eikä kumpikaan ole vieläkään ottanut yhteyttä millään tavoin. Olisikohan jo aika? Jos en ota, ajatteleeko toinen, että olen unohtanut hänet? Jos otan, ajatteleeko hän, että olen liiankin tiiviisti hänen perässään?
 

Tästä typerästä ajatusharhailusta syytän naistenlehtiä. Tiedättehän, niitä Cosmopolitanin keittiöpsykologisia vinkkejä, joissa neuvotaan: "Älä päästä miestä liian helpolla. Hän haluaa olla saalistaja, ei saalistettava. Anna ymmärtää, että olet taistelun ja odottamisen arvoinen. Treffien jälkeen on hyvä odottaa vähintään kolme päivää ennen yhteydenottoa - ethän halua viestittää, että olet a piece of cake?" Tuntuu typerältä laskea päiviä, jos mieli tekee vain sanoa, että oli kivaa, toivottavasti nähdään mahdollisimman pian uudelleen. Lasken silti.
 

 Toinen on tämä: suureksi riemukseni olen huomannut, ettei samainen herra ole kirjautunut nettideittipalveluun kertaakaan treffiemme jälkeen. Kertaakaan! Aiemmin hän kuitenkin kävi katsastamassa viestit vähintäänkin päivittäin. Voisiko tästä päätellä, että hän on nyt jutussa ainakin sen verran mukana, ettei siis etsi ainakaan aktiivisesti muuta treffiseuraa?
 

Ja toisaalta: en tietenkään tietäisi tätä, ellen itse olisi kirjautunut sisään treffien jälkeenkin. Useastikin. Olisiko minunkin nyt syytä pysytellä Suomi24:stä erossa ainakin niin kauan että nähdään, alkaako tämä nyt edetä? En halua antaa sellaista käsitystä, että etsin edelleen jotain muuta, kun kerrankin tuntuu, että tässä saattaisi oikeasti olla ainesta johonkin.

Kolmas juttu on tämä: Brittimies on edelleen ihan kerrassaan ihana. Viestittelemme yhä vähintään parin päivän välein, ja sävy on sen verran mukava, että hymyilyttää ja hykerryttää joka kerta. Onko tämä vain lämmintä ystävällisyyttä vai jotain muuta?
 

- I'm watching a show on TV called QI, do you know it? It's very clever and funny. Like you.

- Sundays are also the only days I actually might cook something fancier than pasta bolognese!
- Make a roast meal :) with roast beef and roast potatoes and Yorkshire pudding and and and cabbage and carrots and yam. And then invite me over. I'll bring the wine.


- Just took my evening dress to the laundry this morning.
- You're young and alive like me, live fast and die young etc. I bet you'll look magnificent.


- You're just fantastic :)
- :) you are. You make me smile again.
- That makes us both.


Kumpikaan ei oikeastaan edes sano mitään sen suurempaa, mutta lähettelisimmekö tällaisia viestejä, jos jompikumpi seurustelisi vakavasti? En jotenkin jaksa uskoa.


Vaikka pohjimmiltani haluaisin mukavan miehen suurin piirtein samasta kaupungista, jo pelkkä ajatus tällaisen viestittelyn loppumisesta tuntuu kurjalta.


Kuva: We Heart It

Nettideittaajan päiväkirja goes Tumblr!

Tänään minulla ei oikeastaan ole sen kummempia deittailu-uutisia. Sen sijaan olen käyttänyt vapaapäiväni hyödyksi (köh) ja voin ilmoittaa, että blogillani on nyt myös vähän keveämmän sorttinen sisar Tumblrin puolella! Täältä se löytyy:

http://deittipaivakirja.tumblr.com/
 
Erinomaisen My Friends Are Married -blogin hengessä aion koota deittailufiiliksiäni lyhyiden gif-animaatioiden muotoon. Käykää toki kurkkaamassa!

Kun kerrankin törmään mielenkiintoiseen mieheen:

Fiilikseni ennen ensimmäisiä treffejä:

 

 

Voihan ne päivät kai näinkin käyttää.

Täydelliset treffit

Voi kyllä. :) Pitkästä aikaa olen taas täysin vakuuttunut siitä, että nettideittailu on kaikkea muuta kuin turha keksintö. Eiliset treffit tulivat ja menivät - ja ylittivät kaikki odotukseni. Etukäteen stressailin vähän kaikkea ja epäilin, onko meillä ylipäätään mitään yhteistä juteltavaa. Illan aikana kävi ilmi, että aika paljonkin. 

 

Tapasimme tosiaan astetta fiinimmässä paikassa, yllättävän sympaattisessa pienessä fine dining -ravintolassa, jossa ainoa ruokaa koskeva valinta oli, otetaanko maistelumenu pidemmän vai lyhyemmän kaavan kautta. Valitsimme pidemmän, ja hyvä niin.

Ruoka oli taivaallista, täysin valehtelematta parempaa kuin mikään mitä olen koskaan syönyt. Annoksia tuli eteen tasaisena virtana, kyytipoikana täydellisesti valittuja viinejä. En ole minkäänlainen viinituntija, mutta tuolla tavoin tarjoiltuna erot eri laatujen välillä todella huomasi: ensimmäistä kertaa ymmärsin aivan kunnolla, mitä tarkoittaa, että viini voi täydentää ruoan makua. Ruokalajeja tuli ja meni, niiden välissä leipiä ja pieniä suupaloja, keittiön tervehdyksiä. Jossain vaiheessa putosin pois laskuista, mutta annoksia oli vähintään kolmetoista, ehkä enemmänkin. Niin pieniä ja keveitä, että missään vaiheessa ei silti tullut ähky.

Vaikka etukäteen jännitin, onko pitkän kaavan ravintolaillallinen jotenkin liian jäykkä tapa tutustua, kävi ilmi, että se olikin varsin loistava idea. Alussa pienten suupalojen kanssa näprääminen antoi puheenaiheita ja tekemistä - loppuillasta annokset saattoivat pysyä edessä koskemattomina pitkäänkin, kun juteltavaa oli niin paljon ettei melkein syömään ehtinyt.

Ensivaikutelmani pojasta oli uraorientoitunut bisnesmies. Aivan väärässä en toki ollut, mutta nyt toisten treffien aikana ymmärsin, että se on lopulta ehkä juuri se, mitä oikeasti etsinkin. Monien edellisten deittien kohdalla minua on tietyllä tapaa harmittanut kunnianhimon puute: pojat ovat olleet kivoja, mutta on tuntunut, ettei heillä ole mitään suurempia suunnitelmia, ei erityistä osaamista tai kiinnostusta omaa opiskelualaa tai työtä kohtaan. Kun kuitenkin itse olen pohjimmiltani kohtalaisen kunnianhimoinen ja tavoitteellinen esimerkiksi opiskelujen suhteen, arvostan samanlaisia ominaisuuksia myös miehessä, ja tässä tapauksessa asiasta ei ollut pienintäkään epäselvyyttä. Harvoin juttelen ihmisen kanssa, joka oikeasti on kanssani yhtä mieltä siitä, että "pelkkä" nelonen tentistä (asteikolla 1 - 5) on ihan hyvä syy uusia koko homma. Ei siksi, että kukaan ikinä numeroa katsoisi, vaan siksi, että voi itse tuntea osaavansa asian. 

 

Juttelimme toki edelleen paljon työstä ja opiskelusta, mutta emme vain siksi, että se on helppo aihe ventovieraan kanssa, vaan siksi, että meillä oli oikeastikin asiasta sanottavaa. Etukäteen olin vähän pelännyt, että pojan arvomaailma on kovin kova ja jyrkkä, mutta  jutellessa selvisi, että hänenkin jalkansa olivat ihan tukevasti maan pinnalla ja ajatukset eri asioista mieluummin keskellä kuin kummassakaan äärilaidassa. Totta on, että hänen maailmansa on toinen kuin minun: en itse oikein osaa kuvitella työpaikkaa, jossa etuihin kuuluvat taksimatkat toimistosta kotiin ja päivät voivat ihan hyvin venyä yöhön saakka. Silti tuntui, että ajatukset eivät ole liian kaukana omistani, terve maalaisjärki on pysynyt mukana. Poika sanoi, ettei aio ruveta pelaamaan golfia vain siksi että kaikki työkaverit tekevät niin ja että hän on kiinnostuneempi oluista kuin viineistä, vaikka jälkimmäisten tuntemus kuinka kuuluisi ammattietikettiin. 

 

Minä viihdyin, kaipa hänkin. Juttelimme aiemmista nettideittailukokemuksista, poliittisesta kannasta, siitä miten jälkiruoka muka on tarkoitus syödä haarukalla ja lusikalla. En edes onnistunut sotkemaan mitään päälleni! Kolmen tunnin ruokailun jälkeen huomasimme olevamme ainoat ihmiset koko ravintolassa ja rupesimme hiljalleen tekemään lähtöä. Poika maksoi laskun, jonka summaa en onnekseni nähnyt. 

Yö oli lämmin ja pimeä, puolikkaat viinilasit olivat nostaneet sopivasti mielialaa, olo oli kuplivan iloinen. Poikkesimme vielä pubiin yksille, otin poikkeuksellisesti olutta ja jopa tykkäsin siitä. Jossain vaiheessa totesimme kaksi asiaa: kello olisi pian kaksi, ja poika asui vain parinsadan metrin päässä. 

Kämppä oli kaunis ja siisti kuin mikä, vaikka poika kuinka yritti pahoitella epäjärjestystä. Vielä aamullakin mieli oli hyvä. Puhuimme tapaavamme vielä uudelleen, eikä minulla ole mitään syytä uskoa, etteikö niin kävisi. 

Taidan taas olla ihastunut.

Kuvat: We Heart It

Treffejä ennen

Deittailu vie nopeasti mukanaan. Tuntuu hullulta ajatella, että vielä reilu vuosi sitten en ollut oikeastaan koskaan käynyt treffeillä - siis siinä mielessä, että olisin tutustunut johonkin uuteen ihmiseen kahdenkeskisen tapaamisen merkeissä sillä tausta-ajatuksella, että haussa on muutakin kuin kaveruutta.
 

Seurustelin käytännössä jatkuvasti aina lukion aloituksesta toiseen yliopistovuoteeni asti. Välissä mies vaihtui kerran, mutta molemmat olivat tulleet tutuksi kaveripiirin kautta: emme tavanneet kahvittelun tai ravintolaillallisen merkeissä, eivätkä myöhemmät yhteiset illanvietot enää olleet treffejä sanan varsinaisessa merkityksessä.
 

Viime vuonna vietin ensimmäistä sinkkukesääni ja pääsin ensimmäistä kertaa treffailun makuun: alkukesästä tutustumani mies otti yhteyttä ja ehdotti tapaamista ja toistakin, vei autoajelulle idylliseen pikkukaupunkiin, syömään ja kahville, piknikille pienelle saarelle keskelle merta. En puutu tapaukseen sen tarkemmin, mutta ne olivat tähänastisen elämäni ehdottomasti parhaita treffejä. Edelleen vähän harmittaa, ettei jutusta sitten lopulta tullut mitään sen enempää.
 

Sen jälkeinen syksy ja oikeastaan koko lukuvuosi olivat vauhdikasta aikaa. Tapasin ja tapailin useampiakin poikia. Kaikkiin olin kuitenkin tutustunut opiskelijajuhlissa tai muuten vain tuttavien kautta, joten kahvittelut heidänkään kanssaan eivät olleet varsinaisia treffejä, eivät ainakaan samalla tapaa kuin nettideitit. Paikalle saapuessani minun ei koskaan tarvinnut miettiä, saapuuko toinen paikalle, miltä hän näyttää, miten tulemme keskenämme toimeen tai olenko itse yhtään sellainen kuin toinen kuvittelee.
 

 Kunnolla treffimaailma on avautunut minulle vasta nyt nettideittailun myötä. Viitisen kuukautta olen totutellut elämään, jossa on ihan normaalia tavata täysin tuntemattomia ihmisiä, yrittää tehdä vaikutus ventovieraaseen tyyppiin ja ilmoittaa suoraan heti ensimmäisen tapaamisen jälkeen, jatketaanko eteenpäin vaiko ei.
 

Eräänlainen yllätys on ollut, että tällainenkin deittailu on sujunut minulta yllättävän helposti ja luontevasti. En jännitä tapaamisia etukäteen, enkä pelkää, että vastassa olisi epätoivoisia takertujia tai valehtelevia huijareita. Minusta on ihan hauska tavata täysin uusia tyyppejä: on helppo jutella niitä näitä, en joudu miettimään keskustelunaiheita etukäteen enkä pelkää, että nolaan itseni tai että toinen onkin pettynyt näkemäänsä. Kädet eivät hikoa, sydän ei hyppää kurkkuun odotellessani treffikumppania tapaamispaikalle.


Tänään on kuitenkin myönnettävä, että pitkästä aikaa jänskättää vähän. Kerroin treffeistä työkavereilleni ja kaikki olivat innoissaan: ai että investointi-ihminen, ai että sellaiseen ravintolaan, kerro sitten miten meni.

Useimmilla aiemmilla treffeillä olen tuntenut, että miehet ovat ihastuneet minuun nopeammin kuin minä heihin. Se tuo tietynlaista turvallisuudentunnetta. Voin jutella aika vapaasti niitä näitä, kertoa ihan suoraan omista ajatuksistani vailla pelkoa siitä, että toinen menettääkin kiinnostuksensa, jos teen jonkinlaisen virheen. Nyt minusta kuitenkin tuntuu, että mies saattaakin olla tällä kertaa se vaativampi osapuoli. Mielessä pyörii, osaanko pukeutua fiksusti ja käyttäytyä niin kuin pitää. Pitäisikö laittaa bleiseri? Ihan niin kuin suoraan töistä tulisin. Entä mekko? Liian juhlavaa. Liian arkinenkaan ei kuitenkaan saisi olla, ei ravintolassa, jossa on valkoiset pöytäliinat ja kolme haarukkaa vierekkäin. Huulipunaa vai ei? Kämppä on kaaoksessa, olisiko pitänyt tehdä jotain sen eteen? Ihan kaiken varalta?


Ei tämä tästä silti jännittämällä parane. Ei auta kuin mennä ja katsoa, miten menee.


Raporttia luvassa myöhemmin. Wish me luck!


Kuvat: We Heart It

What if eli nettituttavuus ylitse muiden

On eräs mies, josta en blogissani ole puhunut vielä sanaakaan, vaikka syytä ehkä olisi. Tietynlainen nettideitti nimittäin hänkin, joskin varsin toisella tapaa kuin muut.
 

Aloitetaanpa alusta. Vuosi oli ehkä 2005 tai 2006 - joka tapauksessa sitä aikaa, kun IRC-Galleria oli vielä kova sana ja Facebookista ei ollut kukaan kuullutkaan. Sain yllättävän yhteydenoton: kuvaani kommentoi minulle täysin tuntematon englantilaispoika, joka kertoi olevansa kiinnostunut suomen kielestä ja etsivänsä juttukumppania. (Tosiasiassa en muista tästä ensimmäisestä kohtaamisesta yhtään mitään: poika itse yllätti minut tänä kesänä kertomalla, että tapasimme alun perin IRC-Galleriassa - minulla ei ollut asiasta enää aavistustakaan.)
 

Sen verran juttu luisti, että lisäsimme toisemme Messengeriin. (Nykynuorille tiedoksi: aikansa kovin keskusteluohjelma. Vähän niin kuin FB-chat, mutta legendaarisempi.) Vaihdoimme sanan silloin, toisen tällöin. Joskus suomeksi, enimmäkseen englanniksi. Kun aika kului ja FB ilmestyi kuvioihin, lisäsimme toisemme kavereiksi ja kyselimme kuulumisia pari kertaa vuodessa, tykkäsimme ehkä joskus toisen tilapäivityksistä. Olin vähän laiska vastailemaan, joten juttelu ei koskaan edennyt kovin pitkälle. Kunnes.

Tänä kesänä lähdin lomamatkalle Lontooseen ja hehkutin tietysti asiaa etukäteen Facebookissa. Kuinka ollakaan, brittipoika tarttui päivitykseeni: hänhän asuu siellä! Tosiaan, en ollut tullut ajatelleeksikaan. No, päätimme sitten tavata, samassa kaupungissa kun kerta oltaisiin. Minulla ei ollut juurikaan ennakko-odotuksia tapaamisen suhteen, emme olleet pitkiin aikoihin jutelleet sen kummemmin.

Poika tuli minua vastaan hotellilleni ja vei minut paikalliseen biergarteniin, saksalaistyyliselle olutterassille. Yllättäen huomasimme, että juttuhan luisti helposti kuin mikä. Puhuimme Suomesta ja Briteistä, koulutuksesta ja politiikasta, kulttuurieroista, matkailusta ja toki myös omasta elämästämme. Poika oli vastikään valmistunut lakimieheksi, muuttanut Lontooseen, haaveili kansainvälisestä työpaikasta. Tunnit kuluivat, päätimme käydä vielä syömässä. Viiniä ja salaattia, juteltavaa niin kauan että ravintola meni kiinni. Viimeistään siinä vaiheessa kun poika kehui aksenttiani varsin brittiläiseksi, hymyäni ei sammuttanut enää mikään. Minähän nimittäin olen mitä suurin brittifani. Rakastan BBC:n epookkisarjoja ja Englannin historiaa, eikä mikään sulata sydäntäni tehokkaammin kuin kaunis brittiaksentti.

Poika saatteli minut vielä takaisin hotellille herrasmiehen elkein, ja tunnelma oli enemmän kuin satunnainen nettitutun kohtaaminen olisi antanut olettaa. Sain hyvänyönsuukon ja vielä yöllä viestin, jossa ei lukenut mitään muuta kuin ":)". Minuakin hymyilytti.

Sen jälkeen olen tajunnut, kuinka loistava sovellus onkaan WhatsApp. Jos se ei ole tuttu jollekin, kerrottakoon, että WhatsAppin kautta voi siis käytännössä lähettää kännykän ja nettiliittymän kautta ilmaisia viestejä minne tahansa - vähän niin kuin tekstailisi ilmaiseksi, mutta kynnys jutteluun on tavallisia viestejä matalampi.

Englannin reissun jälkeen sovellus on ollut varsin ahkerassa käytössä. Olemme viestitelleet vähintään parin päivän välein, ja mitä enemmän olemme jutelleet, sitä enemmän olen hämmästynyt siitä, kuinka mielettömän hyvin ajatuksemme oikeastikin kohtaavat. Brittipojan viestit saavat minut välillä nauramaan ääneen, välillä pohtimaan niin syvällisiä, että harvan ihmisen kanssa tulee samoja asioita edes ajateltua. Lähettelemme kuvia arkielämän tilanteista, toivotamme tsemppiä pitkään työpäivään, jaamme tavallista elämäämme vailla sen suurempia selityksiä. En muista viestitelleeni kenenkään pojan kanssa tällä tavoin sitten edellisen poikakaverini.

En tietenkään lähde tekemään tästä liian suuria johtopäätöksiä. Hän asuu Lontoossa, minä täällä, eikä asia tuskin sen suuremmin ole muuttumassa. Viesteissä on sävy joka ehkä ajoittain ylittää tavallisen kaverillisen jutustelun, mutta ei se vielä sinällään mitään tarkoita. En ole suunnittelemassa mitään radikaaleja ratkaisuja, tuskinpa hänkään. Tosiaan: olemme tavanneet tasan yhden kerran. Kuka tietää, ehkä emme edes viihtyisi yhdessä jos oikeasti tapaisimme useammin "oikeassa" elämässä.

Silti joudun myöntämään, että ilahdun viesteistä kohtuuttoman paljon. Pitkästä aikaa muistan, millaista on, kun juttelu sujuu saumattomasti, vaikka toinen ei edes olisi paikalla.

Jos minulla olisi samanlainen fiilis jostain oikeasti täällä tällä hetkellä olevasta henkilöstä, elämä olisi aika mallillaan. Nyt olen silti tyytyväinen, että on ainakin yksi poika, jonka kanssa voin oikeasti jakaa ajatukseni vailla pelkoa siitä, että kaikki kaatuukin sitten seuraavaan kohtaamiseen.

Yritän olla vertaamatta treffikumppaneitani brittipoikaan. Se olisi epäreilua. Kaikki häviäisivät saman tien.

Haaveilen salaa seuraavasta Lontoon-reissusta.


Kuvat: We Heart It

Yhdeksäs ja kymmenes deittini: valoa tunnelin päässä?

Deittiblogin puolella on nyt ollut hetken verran hiljaisempaa. Syitä on kaksi. Ensimmäinen on tietynlainen väsymys: useamman kuukauden nettideittailun jälkeen alan ilmeisesti pikkuhiljaa olla siinä pisteessä, että alkuinnostus on alkanut karista pois ja tapailuista on tullut tietyllä tapaa arkea. En jaksa enää olla jatkuvasti kirjautumassa sisään enkä selailemassa mielenkiintoisia profiileja. Hyvä kun edes vastata aikaisempiinkaan viesteihin, uusista puhumattakaan.
 

Toinen syy on se, että kiirettä on pitänyt. Opiskelijavuosi on jälleen pyörähtänyt käyntiin täydellä teholla, ja yhdistettynä työntekoon se merkitsee, että vapaita iltoja on paljon vähemmän kuin vielä hetki sitten. Niin paljon kuin nettimaailmasta pidänkin, ennemmin minä kuitenkin valitsen ihan oikeiden ihmisten seuran. Edellisellä viikolla olen kerennyt käydä kavereiden kanssa lenkillä, kokoustaa, tutustua fukseihin, juhlia neljään, osallistua videokuvauksiin ja käydä lounaalla vanhan lukiokaverini kanssa. Lisäksi olen käynyt kaksilla treffeillä, mistä päästäänkin taas varsinaiseen aiheeseen.
 

 Ensimmäiset treffit olin sopinut lauantaipäivälle varsin arkiseen lounaspaikkaan. Poika oli hauska ja komea teekkari, varsin menevän sorttinen tapaus. Siitä ehdottomasti plussaa: elän itsekin tällä hetkellä sen verran aktiivista vaihetta, että toivon myös toiselta omia menoja ja harrastuksia, vilkasta sosiaalista elämää. Kun itse joka tapauksessa vietän ainakin puolet illoista ihan muualla kuin kotona, voi pidemmän päälle olla vähän ongelmallista, jos toinen osapuoli viihtyy enimmäkseen neljän seinän sisällä ja kaipaa enemmän yhteistä aikaa kuin minulla on antaa.
 

Arvostan siis sitä, että toinenkin nauttii elämästään ja osaa pitää hauskaa. Lounaan aikana minulle tuli kuitenkin sellainen olo, että käsityksemme hauskanpidosta olivat jokseenkin erilaiset. Ei siinä toki mitään, että toinen arvostaa reppureissausta ja sohvasurffausta siinä missä itse tykkään enemmän siisteistä hotelleista ja kaupunkikohteista. Eikä sekään haittaa, että toinen vaikutti melko lailla rempseämmältä ja boheemimmalta kuin mitä itse pohjimmiltani olen - hieman erilainen seura tekee varmasti ihan hyvääkin. Siinä vaiheessa kun poika alkoi kuitenkin kertoa Amsterdamin pilvenpolttelureissuista, tajusin, että tyyppi ei missään nimessä ole minua varten. Ehkä olen vanhoillinen ja kapeakatseinen, mutta minun maailmassani alkoholi on yksiselitteisesti ainoa hyväksyttävä päihde: space caket eivät kuulu minun eivätkä toivottavasti myöskään potentiaalisen kumppanini elämään.
 

Hyvässä yhteisymmärryksessä todettiin, että oli kiva tavata, hyvää jatkoa, ehkä vielä joskus törmätään. Ei kuitenkaan ainakaan treffien merkeissä.
 

 Toiset treffit olivat sunnuntaina. Tämä tapaus oli korrekti, huoliteltu bisnesmies. (Mikä siinä muuten onkin, että melkein kaikki deittikumppanini ovat joko teekkareita tai kauppatieteilijöitä?) Kävimme vähän hienommassa kahvilassa, ja pojan pyyhkiessä pölyä valkoisesta kauluspaidastaan minulle tuli jopa hieman alipukeutunut olo, mitä ei aiemmilla treffeillä ole koskaan tapahtunut. En pistä sitä varsinaisesti pahakseni: tykkään kyllä hyvin pukeutuvista miehistä. En kuitenkaan voi väittää, että miettisin aina itse yhtä huolellisesti omaa tyyliäni tai ulkoista olemustani.
 

Oikeastaan en osaa selittää omia fiiliksiäni kovinkaan hyvin. Tietyllä tavalla poika oli hieman varautunut ja ehkä minäkin: kuten niin monilla muillakin treffeillä, juttu kulki aika tavanomaisissa aiheissa, työssä ja matkustelussa. Puhe ei pulpunnut aivan luonnostaan. Välillä piti oikein erikseen pysähtyä hetkeksi miettimään, mitä seuraavaksi sanoisi. En rakastunut saman tien korviani myöten, eikä minulle syntynyt sellaista tunnetta kuin olisimme aina tunteneet. Poika oli jokseenkin urakeskeinen city-poika, tottunut hieman leveämpään elämään kuin minä, vakuuttunut siitä että Kehä kolmosen ulkopuolella on lähinnä "böndeä". Monella tapaa siis jotain aivan muuta kuin minä, vaikka pidän toki itseänikin ihan kunnianhimoisena ja kaupunkimaisemissa viihtyvänä ihmisenä.
 

Jotain tässä pojassa silti oli. Kaiken urakeskustelun välissä olin välillä huomaavani ihan hauskoja ajatuksia, joitain asioita joissa näkemyksemme menivät helposti yksiin. Jäin siihen käsitykseen, että tietyllä tapaa varautuneen ulkokuoren alla saattaisi ihan oikeasti olla varsin mukava ihminen, jos vain pääsisimme tutustumaan paremmin. Ei sellainen tyyppi, joka kertoo itsestään kaiken ihan saman tien eikä sellainen, jonka kanssa jokainen tuntee hengenheimolaisuutta heti ensinäkemältä, mutta toisaalta: en minä sellaista välttämättä vaadikaan.
 

Kun mietin ihmissuhteitani parin viime vuoden ajalta, yksi suurimmista ihastuksistani on ollut mies, jonka kanssa en oikeastaan edelleenkään osaa edes jutella mitään ainakaan selvin päin, mutta jonka pohjimmaiseen olemukseen olen vain jostain mystisestä syystä aivan pohjattoman tykästynyt. Vaikka siis yleensä arvostankin sitä, että juttelu sujuu ensimmäisestä hetkestä lähtien, tiedostan myös sen, että muunkinlaiset ihmiset saattavat olla mieleeni.
 

Yksien treffien jälkeen on paha sanoa vielä mitään enempää, mutta onneksi minulle tarjoutuu vielä toinenkin tilaisuus. Tapaamisen jälkeen en oikeastaan ollut ollenkaan varma siitä, mitä poika minusta ajatteli, mutta ilmeisesti ei sentään ihan huonoa. Jo seuraavana päivänä hän nimittäin ehdotti uutta tapaamista, ja ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa minä ihan oikeasti ilahduin siitä, että treffikumppani haluaa nähdä vielä uudestaankin.
 

Puhuimme menevämme syömään, mikä on tietysti aina mukavaa. Olin ja olen kuitenkin edelleen vähän järkyttynyt, kun poika kertoi, mistä paikasta hän oli varannut meille pöydän. Täysin valehtelematta voin sanoa, etten ikinä ole syönyt niin hienossa ravintolassa, en likimainkaan. Jonkin listauksen mukaan paikka kuuluu top-20:een koko Suomessa, ja annokset näyttivät olevan niin fiinejä, etten tiedä, miten niitä raaskii edes syödä. Varsinaista ruokalistaa ei edes ole: menut vaihtuvat reilun kuukauden välein sen mukaan mikä on milloinkin kauden raaka-aine ja kokin mielihalu.
 

Arvostan suuresti hyvää ruokaa (jota en itse pahemmin osaa tehdä) ja tykkään ehdottomasti käydä ravintoloissa, mutta jostain mystisestä syystä olen kohtuuttoman huono syömään siististi, niin korrektisti kuin yritänkin käyttäytyä. Työpaikallani pudottelen salaattia syliin ja kastiketta bleiserille harva se päivä, ja sekä kaverini että eksäni ovat nauraneet syömistyylilleni. Yritäpä siinä sitten napsia sievästi pienen pieniä design-annoksia ja tehdä vaikutus, mielellään positiivinen sellainen.
 

Joka tapauksessa olen aika innoissani. Ehkäpä tässä pitkästä aikaa voisi olla ainesta johonkin, ja jos ei - no, ainakin olen päässyt tutustumaan taas uuteen ihmiseen ja syömään seitsemän ruokalajin illallisen. Ei huono sekään.

 

Kuvat: We Heart It

Viides deittini: läheisyydenkipeä luonnontieteilijä

Viidennestä treffikumppanista minulla ei lopulta taida olla kovinkaan paljon kerrottavaa, ei hyvässä eikä pahassa. Ensimmäiset treffit sovittiin terassille tavallisen työpäivän jälkeen, ja aika tavalliseksi osoittautui poikakin. Ihan kiva luonnontieteilijä, tavallisen näköinen, tavallisen pituinen tapaus. Jotain varmaan kertoo se, että vaikka edellisestä tapaamisestamme ei ole edes kovin montaa viikkoa, en enää oikeastaan edes muista, miltä hän näytti.
 

Alan toistaa jo tutuksi käynyttä virttä, kun totean, että oli kivaa, muttei tarpeeksi kivaa. Juteltiin töistä ja opiskelusta, kuinkas muutenkaan. Ekat treffit jäivät reiluun tuntiin, enkä itse ollut ollenkaan varma, onko syytä toisiin. Saatellessaan minua bussille poika yllätti: halasin häntä nopeasti hyvästiksi, mutta treffikumppanipa ottikin ja suuteli minua aivan noin vain, vaikken ainakaan itse ollut tuntenut treffien aikana sen suurempaa fyysistä vetoa. Eikä se edes ollut mikään pikkupusu.
 
 

Menin aika lailla hämilleni ja mutisin jotain epämääräistä, kun toinen totesi, että nähdäänpä taas. Näin jälkeenpäin olisin kyllä voinut jo tässä vaiheessa ilmoittaa, että eivätköhän näkemiset olleet siinä. Jos toinen suutelee ekoilla treffeillä täysin yllättäen eikä oma sydän rupea sykkimään millään tavoin nopeammin vaan pikemminkin lähinnä oudoksuttaa, ei siitä mitään suhdetta lähdetä rakentelemaan.
 

No, näimme sitten kuitenkin vielä toisenkin kerran. En osannut sanoa ei, ja toisaalta ajattelin, että pitäähän sitä vielä toinen mahdollisuus antaa. Käveltiin kaupungilla, käväistiin kahvilla, istuskeltiin kalliolla. Ihan romanttista varmaan, jos olisin ollut jollain tapaa ihastunut, mutta en ollut. Ensimmäisen pusun jälkeen toinen tuntui kuitenkin olettavan, että olin kovastikin menossa mukana ja halusi pitää kädestä, ottaa kainaloon, tuijotella silmiin.
 

Oletteko ikinä yrittäneet tuijotella silmiin ihmistä, joka ei herätä mitään syvempiä tunteita? Kiusallista, hirveän kiusallista.
 

Kuten ehkä jo arvata saattaa, jutulla ei ollut sen suurempaa tulevaisuutta. Toistenkin treffien jälkeen poika koetti vielä ehdottaa uutta tapaamista, mutta reilun viikon välttelyn jälkeen laitoin viimein suoran viestin ja ilmoitin, ettei tapaaminen taida nyt kuitenkaan kannattaa, ettei minulla vain ole oikeanlaista fiilistä.
 

Ihan hyvin poika sen otti, tai ainakin näytti ottavan. Tätä juttua en jäänyt murehtimaan jälkeenpäin.

En tiedä, ehkä vaikutan tämän perusteella vähän kylmältä. Jos toisen lähestymisyritykset kuitenkin tuntuvat lähinnä vaivaannuttavilta eikä tämä osaa ollenkaan tulkita, ettei kiinnostus ole molemminpuolista, mitä muutakaan voisin?
 

Profiili kuntoon, osa 3: Ensivaikutelma ratkaisee

Suomi24:n treffipalvelussa moni etsii mielenkiintoista seuraa hakutoiminnon kautta. Määritellään sopiva ikähaarukka, paikkakunta ja mahdollisesti myös tarkemmat kriteerit. Tuloksena on lista niistä käyttäjistä, jotka täyttävät valitut ehdot.
 

Jokaisen kohdalla näkyvissä on nimimerkki, ikä, paikkakunta, kuva sekä profiilikuvauksen kolme ensimmäistä riviä. Lisäksi mukana on maininta seksuaalisesta suuntautumisesta sekä horoskooppimerkki, mikäli käyttäjä on sen ilmoittanut.
 

Tämä suppea, lyhyt profiilinäkymä on usein se, mikä ratkaisee koko pelin: sen perusteella päätetään, klikataanko varsinainen profiili auki vaiko ei. Siksi ei ole se ja sama, minkälaisen mielikuvan hakunäkymä antaa: hienoista kriteereistä tai muuten komeasta profiilikuvauksesta ei ole mitään iloa, mikäli ensivaikutelma karkottaa kiinnostuneet eikä koko profiilia koskaan edes avata.
 

 Nimimerkin valitsemisesta olen puhunut jo täällä ja sopivan kuvan laittamisesta täällä. Jäljellä on siis vielä yksi olennainen seikka, joka määrää, avataanko profiili tarkempaa tutustumista varten vai siirrytäänkö suoraan seuraavaan. Mikäli haluaa tulla löydetyksi, on syytä hioa kuntoon profiilin kolme ensimmäistä riviä.
 

Kuten profiilinluonnissa yleensäkään, aivan yksiselitteisiä vinkkejä on mahdotonta antaa. En voi luvata, että "kirjoita näin, ja kaikki ottavat sinuun yhteyttä". Koetan kuitenkin antaa joitakin suuntaviivoja siitä, millaiset aloitukset saavat jatkamaan lukemista ja millaiset eivät - ainakin jos minulta kysytään.
 

Mene asiaan. Kolme riviä on kovin vähän, joten aloituksen on syytä olla iskevä ja napakka. Kohtalaisen varma ja hyväksi todettu keino on aloittaa lyhyellä tervehdyksellä ja kertoa aivan lyhyesti, mikä itse on miehiään tai naisiaan ja/tai mitä on etsimässä. Turhat selittelyt ja välisanat pois! "Elikkä", "tota noin" ja "no niin" profiilin alussa - ei, ei ja ei! Sama pätee kaikenlaiseen turhaan metatekstiin: "mitähän sitä tähän nyt itsestään kirjoittaisi" tai "en oikein tiedä, miten tällainen pitäisi aloittaa" eivät varmasti tee parasta mahdollista ensivaikutelmaa.
 

Älä vähättele ja selittele. Nettideittailuun ryhtymistä ei tarvitse perustella muille nettideittailijoille. Itsensä kuvailu on ihan yhtä hankalaa muillekin kuin sinulle. Useimmat etsivät tyyppiä, joka ihan oikeasti säväyttää - eivät pelkästään tavallista tallaajaa muiden joukossa. Pois siis ainakin nämä:

"Tulipa nyt tällaistakin kokeiltua, kun kaverit houkutteli."

"Joo-o, oon tällainen ihan perus tavallinen jäbä --."

"Oon surkea kuvailemaan itseäni, mut yritetäänpä nyt jotain sanoa."

"Mitähän tähän nyt itsestään valehtelisi..."
 

Ja hei, jos kirjoittaminen ei tosiaankaan ole millään tavoin sinun juttusi, ei ihan suurella todennäköisyydellä ole nettideittailukaan - juuri kirjoittamisen avullahan siellä on tarkoitus ihmisiin tutustua. Harva haluaa suoraa päätä tavata ihmistä, joka ei osaa sanoa itsestään juuta eikä jaata.
 

Karsi kliseet. Kolmessa rivissä sanoja on käytössä niin vähän, että niitä ei kannata käyttää samoihin kliseisiin, jotka kaikki muutkin profiilinsa alkuun tunkevat. "Se oikea hakusessa", "olisitko sinä se puuttuva palanen?" tai "kainalopaikka tarjolla" on jo vähän nähty. Yritä tuoda tekstiin edes jollain tapaa omaa persoonaasi. Pelkkä "etsimässä uusia tuttavuuksia..." tai "avoimin mielin katselemassa, mitä täältä löytyy" tuskin säväyttävät sen suuremmin vielä ketään.
 

 Kiinnitä huomiota oikeinkirjoitukseen ja kieliasuun. Ehkä kaikki eivät ole niin tarkkoja siitä, menevätkö pisteet, pilkut ja isot kirjaimet aivan kohdalleen, mutta ainakin itseni kaltaisen pilkunviilaajan saa karkotettua hyvin helposti jo ihan vain sillä, että jättää välimerkin pois alkutervehdyksen jälkeen. "Moi kaikki oon hauska mukava opiskelija - -", "tereeee täällä kirjoittelee tällainen - -" ja "hei etsin seuraa mukavista - -" luovat kirjoittajastaan jokseenkin yksinkertaisen mielikuvan.
 

- Kysymys- ja huutomerkeissä yksi kappale kerrallaan riittää. Pisteiden ja pilkkujen käyttö oikeissa kohdissa on ihan suotavaa, samoin isojen alkukirjainten.
 

- Ihminen voi asua Vantaalla mutta on vantaalainen. Ihminen voi olla 28 vuotta mutta on 28-vuotias. Ja niin edelleen - pieniltäkin näyttävät virheet voivat olla kohtalokkaita, ainakin jos etsiskelee akateemisempaa tai muuten vain lukeneempaa seuraa.
 

- Hassua, mutta totta: kolmoispiste tuo tekstiin usein hieman epävarman, lannistuneen vaikutelman. Vertaa: "Täällä kirjoittelee elämäniloinen ja menevä miehenalku." vs. "Täällä kirjoittelee elämäniloinen ja menevä miehenalku..." - huomaatko eron?
 

Vältä tylsiä adjektiiviluetteloita. "Olen hyvin rehellinen, luotettava, ystävällinen, urheilullinen ja komeaksikin kehuttu mies - -." Hohhoijaa, kukapa ei? Tällaisella tekstillä et taatusti erotu eduksesi yhtään millään tapaa.
 

Älä siirrä työtä toisen niskoille. "Ota selvää ;)" tai "kysymällä selviää enemmän!" ilman juuri sen laajempaa kuvausta itsestä on maailman rasittavin profiilinaloitus. Profiilitekstin tarkoituksena on nimenomaan tehdä ainakin suurin piirtein selväksi, millainen tyyppi on kyseessä - harva jaksaa vaivautua kyselemään sellaisen ihmisen perään, joka ei anna profiilissaan oma-aloitteisesti yhtään mitään itsestään.
 

Malttia hymiöiden kanssa! Härnäävä silmänisku vääränlaisessa paikassa voi olla vähintääkin epäilyttävä. Nauruhymiö jokaisen virkkeen jälkeen luo vaikutelman siitä, että tyyppi pitää omia juttujaan kovinkin hauskoina silloinkaan kun ne eivät sitä ole. ":)" ajaa asiansa paremmin kuin ":)))))))))))".
 

Persoonallisuus - uhka ja mahdollisuus. Profiilin aloitus voi totta kai olla vähän luovemmastakin päästä: kekseliäs, oivaltava aloitus saa varmasti klikkauksia paljon enemmän kuin aivan tavanomainen. Kannattaa kuitenkin miettiä, meneekö haluttu viesti tosiaan perille kolmessa ensimmäisessä rivissä. Yksi sinänsä ihan fiksusti ja huumorilla tehty profiili meinasi kerran mennä itseltäni täysin sivu suun, kun tyyppi aloitti profiilinsa pitkällä kuvauksella tyyliin "olen 25-vuotias työtön peräkammarinpoika, etsiskelen ruoanlaittotaitoista emäntää, en ole kovinkaan kummoinen saalis mutta tyhjää parempi kuitenkin". Vasta pitkän ajan päästä profiili jatkui: "- - tai sitten en. OIKEASTI olen - -". Lopputekstissä selvisi, että kyse olikin ihan hauskasta ja menevästä tyypistä, mutta profiilin ensimmäisten sanojen vuoksi jätin useampaan kertaan koko profiilin klikkaamatta auki. Huumori toimii toisinaan, mutta kannattaa varmistaa, että vitsit tosiaan menevät perille.

 Profiilinaloitus ei ole mitään rakettitiedettä, eikä heti ensimmäisten sanojen tarvitse vielä kertoa ihmisestä kaikkea. Tärkeää on, että ne ovat kuitenkin sen verran fiksun oloisia, että saavat avaamaan profiilin ja tutustumaan tyyppiin enemmänkin.
 

Siitä se lähtee!

 

Kuvat: We Heart It

Neljäs deittini: potentiaalinen pyöräilijäpoika

Koen suurta tarvetta päivittää bloginikin ajan tasalle deittitilanteestani, joten yritän nyt tsempata itseäni ja saada tähänastiset treffikokemukseni postauksiksi asti. Tällä kertaa vuorossa siis neljäs deittikumppanini.

Tästä nimenomaisesta tapauksesta minun on ensimmäisen lisäksi vaikeinta kirjoittaa. Ei siksi, että tyyppi olisi ollut jotenkin kauhea tai inhottava, vaan siksi, että minä hölmö taisin ihan oikeasti mennä vähän ihastumaan. 

Jo alkuedellytykset kuulostivat lupaavilta: pyöräilyä harrastava, musiikkimaailmassa pyörivä, maailmaa nähnyt mies, joka opiskeli käytännössä samaa kuin minäkin. Ensimmäiselle tapaamiselle en oikeastaan laittanut kovinkaan paljon odotuksia - en yleensä osaa jännittää treffejä mitenkään sen ihmeemmin etukäteen. Vaikka odotukset olisivat kuitenkin olleet korkeallakin, ne olisivat joka tapauksessa ylittyneet kirkkaasti. Yhdet lasilliset kesäisellä ulkoterassilla kestivätkin sitten reippaasti päälle neljä tuntia, niin paljon juteltavaa tuntui riittävän. Ulkonäkökin täsmäsi: poika oli söpö täsmälleen sillä tapaa, josta kaikista eniten pidän. Pitkästä aikaa treffit tuntuivat ihan oikeasti treffeiltä, eivät pelkästään satunnaisten kavereiden kohtaamiselta tai rennolta työhaastattelulta. Kipinöitä oli ilmassa, hymyilytti ja nauratti, juttu poukkoili siellä täällä ilman väkinäisiä kysymyksiä tai kiusallista hiljaisuutta.

Molemmat olivat samaa mieltä siitä, että toinen tapaaminen on syytä sopia. Leijuin kotiin hymy huulilla. 

Tapasimme uudestaan jo parin päivän päästä. Tällä kertaa paikka oli hieman huonommin valittu: sinänsä mukava ulkoilmakahvila ei ollutkaan niin mukava, kun sää viileni ja merituuli yllätti. Samalla tavoin tuntuivat viilenevän myös ensimmäisillä treffeillä valloilleen päässeet kipinät. Aiemmalla kerralla puhuttavaa olisi ollut vaikka kuinka - tällä kertaa sanottava alkoi hiipua jo kahden tunnin kohdalla. Siitä huolimatta olin vielä itse varsin innokas tapaamaan uudelleen ja sanoinkin sen ääneen. Toinen osapuoli myötäili, mutta en voinut olla huomaamatta, että vastaus jäi hieman epämääräiseksi. 

Sitten lähdin muihin maisemiin pariksi viikoksi. Pidimme yhteyttä yksityisviesteillä, mutta emme mitenkään ahkerasti emmekä syvällisesti.

Kun palasin takaisin, ehdotin tapaamista. Pyöräilijäpoika ilmoitti soittavansa minulle. Jo tässä vaiheessa aavistin varmuudella, mitä tuleman pitää. Oikeassa olin. Puhelun sisältö oli: olet kiva, mutta nyt ei vain ole sellainen fiilis että tämä jatkuisi sen pidemmälle.

Tietysti olin pettynyt. Kuten ehkä jossain välissä jo sanoin, olen kohtalaisen nopea tyttö ihastumaan silloin kun juttu luistaa ja olemus iskee, ja jo toisien treffien jälkeen olin jos nyt en suunnittelemassa häitä niin ainakin miettimässä, millaista olisi viettää enemmänkin aikaa yhdessä. Tulin itse siihen tulokseen, että varsin kivaa - mutta jos toisella ei vain syty samat fiilikset, minkäs teet. En ole mikään perässäroikkuja: yksi "ei" riittää vallan hyvin, olen valmis jatkamaan sen jälkeen elämääni eteenpäin.

Puhelun aikana itketti vähän, vaikka yritinkin pitää ääneni tasaisena. Jälkeenpäin tein sen mitä ennenkin: sovin uudet treffit ja yritin unohtaa koko jutun.

Ei siis tulosta tälläkään kertaa, mutta ei niin huonoa ettei jotain hyvääkin: jälleen sain varmistuksen siitä, että netissä ihan todella pyörii sellaisiakin miehiä, joiden kanssa voisin vakavasti harkita muutakin kuin pelkkää kaveruutta. Enää ei puutu muuta kuin se, että tällaisella miehellä olisi itselläänkin samat ajatukset. 

Sitä odotellessa.

Kuvat: We Heart It

Kun sinkkuelämä ei riitä

Blogissani olen puhunut nettideittailusta ja omista deittikokemuksistani, mutta en ole oikeastaan tarttunut kovinkaan tiukasti varsin perustavanlaatuiseen kysymykseen: miksi ylipäätään kaipaan kumppania niin kovasti, että sitä pitää oikein etsimällä etsiä? Mitä vikaa on sinkkuelämässä - miksen yhtä hyvin voisi antaa vain elämän viedä ja katsoa, mitä vastaan tulee? Olen vielä sen verran nuori, että mitään hengenhätää ei kumppanin löytämisessä pitäisi olla. Häät tai perheen perustaminen eivät joka tapauksessa ole suunnitelmissa vielä moneen vuoteen.

Moni kaverini on ollut suorastaan hämmentynyt kuullessaan minun harrastavan nettideittailua. "Miksi ihmeessä", kysytään, "kyllähän sulla noita miehiä tuntuu riittävän." Ja tottahan se onkin. Viimeksi kuluneen puolentoista vuoden aikana nimet ovat vaihtuneet siinä määrin vauhdikkaasti, että parhaat kaverinikaan eivät enää oikein taida pysyä perässä, hyvä kun edes minä itse. Eikä kyse ole mistään satunnaisesta baariseurasta: kaikki ovat olleet ihan oikeasti tuttuja ja hyviä tyyppejä, opiskelijabileissä, kaveripiirissä ja järjestötoiminnassa tavattuja. Mukavia tapauksia, joista osan kanssa tapailu on jatkunut pidemmänkin aikaa - johtamatta silti mihinkään sen suurempaan.

Minun ei tarvitse nukkua viikonloppuöitä yksin, ellen halua. Olen saanut romanttisia kortteja, helliä sanoja, treffikutsuja ja tekstiviestejä kello kolmelta yöllä. Olen kävellyt kaupungilla käsi kädessä, käynyt autoreissuilla idyllisissä pikkukaupungeissa, katsellut elokuvaa jonkun kainalossa. Ollut piknikillä ja ottanut loppuillasta yhteisen taksin.

Se riittää pitkälle, eikä sittenkään. Opiskelijaelämä ja kaverit pitävät päivät sen verran vauhdikkaina, etten useimmiten edes ehdi kaivata sen enempää. Nautin elämästäni juuri nyt, olen tälläkin hetkellä suorastaan kohtuuttoman onnellinen. Hymyilen paljon, nauran usein, itken äärimmäisen harvoin. En pyöri öisin unettomana miettien, miten kiva olisi edes halata jotakuta, ja muistan kyllä aivan hyvin, miltä tuntuu herätä toisen ihmisen vierestä. 

Kyse on pienistä asioista, jotka erottavat pelkän tapailun ja oikean parisuhteen toisistaan. En voi soittaa turhanpäiväisiä puheluita vain siksi että oli ikävä ja teki mieli jutella, vaikka mitään asiaa ei ollutkaan. En voi ilahduttaa toista tuomalla kaupasta tämän lempiruokaa tai jättämällä hölmöjä pieniä lappuja ympäri kämppää. Margariini ja leipä ehtivät aina mennä vanhaksi ennen kuin ehdin syödä ne yksin.

Olen asunut yhdessä kahdenkin eri miehen kanssa, joten kaipaan yhteistä arkea, aivan tavallisia pieniä juttuja. Kauppareissuja, tv:n katselua, käyntejä vanhempien luona. Varmuutta siitä, että toinen tykkää minusta ihan taatusti ja pitää kauniina, vaikka päällä olisi kulahtanein nalleyöpaita ja naamassa eilisillan meikit.

Kun käyn ulkomailla, minulla ei ole ketään, jolle ostaa tuliaisia. Kukaan ei ole asemalla vastassa auttamassa laukkujen kantamisessa. Ei ole ketään, jota voisin sanoa kullaksi tai jonka syliin voisin hypätä tuosta noin täysin varmana siitä, että toinen ilahtuu.

En ole kenenkään elämän tärkein ihminen. Siihen se ehkä lopulta kiteytyy.

Siksi sinkkuelämä ei enää ole tarpeeksi. Siksi olen valmis laittamaan oman naamani ja profiilikuvauksen kenen tahansa nähtäville, odottamaan viestejä ja käyttämään tuntikausia vastausten näpyttelyyn ja treffeillä ravaamiseen siinä toivossa, että se oikea lopulta osuisi kohdalle.

Tahdon saada taas posket punoittamaan ja vatsan täyteen perhosia.


Kuva: We Heart It