Treffejä ennen

Deittailu vie nopeasti mukanaan. Tuntuu hullulta ajatella, että vielä reilu vuosi sitten en ollut oikeastaan koskaan käynyt treffeillä - siis siinä mielessä, että olisin tutustunut johonkin uuteen ihmiseen kahdenkeskisen tapaamisen merkeissä sillä tausta-ajatuksella, että haussa on muutakin kuin kaveruutta.
 

Seurustelin käytännössä jatkuvasti aina lukion aloituksesta toiseen yliopistovuoteeni asti. Välissä mies vaihtui kerran, mutta molemmat olivat tulleet tutuksi kaveripiirin kautta: emme tavanneet kahvittelun tai ravintolaillallisen merkeissä, eivätkä myöhemmät yhteiset illanvietot enää olleet treffejä sanan varsinaisessa merkityksessä.
 

Viime vuonna vietin ensimmäistä sinkkukesääni ja pääsin ensimmäistä kertaa treffailun makuun: alkukesästä tutustumani mies otti yhteyttä ja ehdotti tapaamista ja toistakin, vei autoajelulle idylliseen pikkukaupunkiin, syömään ja kahville, piknikille pienelle saarelle keskelle merta. En puutu tapaukseen sen tarkemmin, mutta ne olivat tähänastisen elämäni ehdottomasti parhaita treffejä. Edelleen vähän harmittaa, ettei jutusta sitten lopulta tullut mitään sen enempää.
 

Sen jälkeinen syksy ja oikeastaan koko lukuvuosi olivat vauhdikasta aikaa. Tapasin ja tapailin useampiakin poikia. Kaikkiin olin kuitenkin tutustunut opiskelijajuhlissa tai muuten vain tuttavien kautta, joten kahvittelut heidänkään kanssaan eivät olleet varsinaisia treffejä, eivät ainakaan samalla tapaa kuin nettideitit. Paikalle saapuessani minun ei koskaan tarvinnut miettiä, saapuuko toinen paikalle, miltä hän näyttää, miten tulemme keskenämme toimeen tai olenko itse yhtään sellainen kuin toinen kuvittelee.
 

 Kunnolla treffimaailma on avautunut minulle vasta nyt nettideittailun myötä. Viitisen kuukautta olen totutellut elämään, jossa on ihan normaalia tavata täysin tuntemattomia ihmisiä, yrittää tehdä vaikutus ventovieraaseen tyyppiin ja ilmoittaa suoraan heti ensimmäisen tapaamisen jälkeen, jatketaanko eteenpäin vaiko ei.
 

Eräänlainen yllätys on ollut, että tällainenkin deittailu on sujunut minulta yllättävän helposti ja luontevasti. En jännitä tapaamisia etukäteen, enkä pelkää, että vastassa olisi epätoivoisia takertujia tai valehtelevia huijareita. Minusta on ihan hauska tavata täysin uusia tyyppejä: on helppo jutella niitä näitä, en joudu miettimään keskustelunaiheita etukäteen enkä pelkää, että nolaan itseni tai että toinen onkin pettynyt näkemäänsä. Kädet eivät hikoa, sydän ei hyppää kurkkuun odotellessani treffikumppania tapaamispaikalle.


Tänään on kuitenkin myönnettävä, että pitkästä aikaa jänskättää vähän. Kerroin treffeistä työkavereilleni ja kaikki olivat innoissaan: ai että investointi-ihminen, ai että sellaiseen ravintolaan, kerro sitten miten meni.

Useimmilla aiemmilla treffeillä olen tuntenut, että miehet ovat ihastuneet minuun nopeammin kuin minä heihin. Se tuo tietynlaista turvallisuudentunnetta. Voin jutella aika vapaasti niitä näitä, kertoa ihan suoraan omista ajatuksistani vailla pelkoa siitä, että toinen menettääkin kiinnostuksensa, jos teen jonkinlaisen virheen. Nyt minusta kuitenkin tuntuu, että mies saattaakin olla tällä kertaa se vaativampi osapuoli. Mielessä pyörii, osaanko pukeutua fiksusti ja käyttäytyä niin kuin pitää. Pitäisikö laittaa bleiseri? Ihan niin kuin suoraan töistä tulisin. Entä mekko? Liian juhlavaa. Liian arkinenkaan ei kuitenkaan saisi olla, ei ravintolassa, jossa on valkoiset pöytäliinat ja kolme haarukkaa vierekkäin. Huulipunaa vai ei? Kämppä on kaaoksessa, olisiko pitänyt tehdä jotain sen eteen? Ihan kaiken varalta?


Ei tämä tästä silti jännittämällä parane. Ei auta kuin mennä ja katsoa, miten menee.


Raporttia luvassa myöhemmin. Wish me luck!


Kuvat: We Heart It