On eräs mies, josta en blogissani ole puhunut vielä sanaakaan, vaikka syytä ehkä olisi. Tietynlainen nettideitti nimittäin hänkin, joskin varsin toisella tapaa kuin muut.
Aloitetaanpa alusta. Vuosi oli ehkä 2005 tai 2006 - joka tapauksessa sitä aikaa, kun IRC-Galleria oli vielä kova sana ja Facebookista ei ollut kukaan kuullutkaan. Sain yllättävän yhteydenoton: kuvaani kommentoi minulle täysin tuntematon englantilaispoika, joka kertoi olevansa kiinnostunut suomen kielestä ja etsivänsä juttukumppania. (Tosiasiassa en muista tästä ensimmäisestä kohtaamisesta yhtään mitään: poika itse yllätti minut tänä kesänä kertomalla, että tapasimme alun perin IRC-Galleriassa - minulla ei ollut asiasta enää aavistustakaan.)
Sen verran juttu luisti, että lisäsimme toisemme Messengeriin. (Nykynuorille tiedoksi: aikansa kovin keskusteluohjelma. Vähän niin kuin FB-chat, mutta legendaarisempi.) Vaihdoimme sanan silloin, toisen tällöin. Joskus suomeksi, enimmäkseen englanniksi. Kun aika kului ja FB ilmestyi kuvioihin, lisäsimme toisemme kavereiksi ja kyselimme kuulumisia pari kertaa vuodessa, tykkäsimme ehkä joskus toisen tilapäivityksistä. Olin vähän laiska vastailemaan, joten juttelu ei koskaan edennyt kovin pitkälle. Kunnes.
Tänä kesänä lähdin lomamatkalle Lontooseen ja hehkutin tietysti asiaa etukäteen Facebookissa. Kuinka ollakaan, brittipoika tarttui päivitykseeni: hänhän asuu siellä! Tosiaan, en ollut tullut ajatelleeksikaan. No, päätimme sitten tavata, samassa kaupungissa kun kerta oltaisiin. Minulla ei ollut juurikaan ennakko-odotuksia tapaamisen suhteen, emme olleet pitkiin aikoihin jutelleet sen kummemmin.
Poika tuli minua vastaan hotellilleni ja vei minut paikalliseen biergarteniin, saksalaistyyliselle olutterassille. Yllättäen huomasimme, että juttuhan luisti helposti kuin mikä. Puhuimme Suomesta ja Briteistä, koulutuksesta ja politiikasta, kulttuurieroista, matkailusta ja toki myös omasta elämästämme. Poika oli vastikään valmistunut lakimieheksi, muuttanut Lontooseen, haaveili kansainvälisestä työpaikasta. Tunnit kuluivat, päätimme käydä vielä syömässä. Viiniä ja salaattia, juteltavaa niin kauan että ravintola meni kiinni. Viimeistään siinä vaiheessa kun poika kehui aksenttiani varsin brittiläiseksi, hymyäni ei sammuttanut enää mikään. Minähän nimittäin olen mitä suurin brittifani. Rakastan BBC:n epookkisarjoja ja Englannin historiaa, eikä mikään sulata sydäntäni tehokkaammin kuin kaunis brittiaksentti.
Poika saatteli minut vielä takaisin hotellille herrasmiehen elkein, ja tunnelma oli enemmän kuin satunnainen nettitutun kohtaaminen olisi antanut olettaa. Sain hyvänyönsuukon ja vielä yöllä viestin, jossa ei lukenut mitään muuta kuin ":)". Minuakin hymyilytti.
Sen jälkeen olen tajunnut, kuinka loistava sovellus onkaan WhatsApp. Jos se ei ole tuttu jollekin, kerrottakoon, että WhatsAppin kautta voi siis käytännössä lähettää kännykän ja nettiliittymän kautta ilmaisia viestejä minne tahansa - vähän niin kuin tekstailisi ilmaiseksi, mutta kynnys jutteluun on tavallisia viestejä matalampi.
Englannin reissun jälkeen sovellus on ollut varsin ahkerassa käytössä. Olemme viestitelleet vähintään parin päivän välein, ja mitä enemmän olemme jutelleet, sitä enemmän olen hämmästynyt siitä, kuinka mielettömän hyvin ajatuksemme oikeastikin kohtaavat. Brittipojan viestit saavat minut välillä nauramaan ääneen, välillä pohtimaan niin syvällisiä, että harvan ihmisen kanssa tulee samoja asioita edes ajateltua. Lähettelemme kuvia arkielämän tilanteista, toivotamme tsemppiä pitkään työpäivään, jaamme tavallista elämäämme vailla sen suurempia selityksiä. En muista viestitelleeni kenenkään pojan kanssa tällä tavoin sitten edellisen poikakaverini.
En tietenkään lähde tekemään tästä liian suuria johtopäätöksiä. Hän asuu Lontoossa, minä täällä, eikä asia tuskin sen suuremmin ole muuttumassa. Viesteissä on sävy joka ehkä ajoittain ylittää tavallisen kaverillisen jutustelun, mutta ei se vielä sinällään mitään tarkoita. En ole suunnittelemassa mitään radikaaleja ratkaisuja, tuskinpa hänkään. Tosiaan: olemme tavanneet tasan yhden kerran. Kuka tietää, ehkä emme edes viihtyisi yhdessä jos oikeasti tapaisimme useammin "oikeassa" elämässä.
Silti joudun myöntämään, että ilahdun viesteistä kohtuuttoman paljon. Pitkästä aikaa muistan, millaista on, kun juttelu sujuu saumattomasti, vaikka toinen ei edes olisi paikalla.
Jos minulla olisi samanlainen fiilis jostain oikeasti täällä tällä hetkellä olevasta henkilöstä, elämä olisi aika mallillaan. Nyt olen silti tyytyväinen, että on ainakin yksi poika, jonka kanssa voin oikeasti jakaa ajatukseni vailla pelkoa siitä, että kaikki kaatuukin sitten seuraavaan kohtaamiseen.
Yritän olla vertaamatta treffikumppaneitani brittipoikaan. Se olisi epäreilua. Kaikki häviäisivät saman tien.
Haaveilen salaa seuraavasta Lontoon-reissusta.
Kuvat: We Heart It
Poika tuli minua vastaan hotellilleni ja vei minut paikalliseen biergarteniin, saksalaistyyliselle olutterassille. Yllättäen huomasimme, että juttuhan luisti helposti kuin mikä. Puhuimme Suomesta ja Briteistä, koulutuksesta ja politiikasta, kulttuurieroista, matkailusta ja toki myös omasta elämästämme. Poika oli vastikään valmistunut lakimieheksi, muuttanut Lontooseen, haaveili kansainvälisestä työpaikasta. Tunnit kuluivat, päätimme käydä vielä syömässä. Viiniä ja salaattia, juteltavaa niin kauan että ravintola meni kiinni. Viimeistään siinä vaiheessa kun poika kehui aksenttiani varsin brittiläiseksi, hymyäni ei sammuttanut enää mikään. Minähän nimittäin olen mitä suurin brittifani. Rakastan BBC:n epookkisarjoja ja Englannin historiaa, eikä mikään sulata sydäntäni tehokkaammin kuin kaunis brittiaksentti.
Poika saatteli minut vielä takaisin hotellille herrasmiehen elkein, ja tunnelma oli enemmän kuin satunnainen nettitutun kohtaaminen olisi antanut olettaa. Sain hyvänyönsuukon ja vielä yöllä viestin, jossa ei lukenut mitään muuta kuin ":)". Minuakin hymyilytti.
Sen jälkeen olen tajunnut, kuinka loistava sovellus onkaan WhatsApp. Jos se ei ole tuttu jollekin, kerrottakoon, että WhatsAppin kautta voi siis käytännössä lähettää kännykän ja nettiliittymän kautta ilmaisia viestejä minne tahansa - vähän niin kuin tekstailisi ilmaiseksi, mutta kynnys jutteluun on tavallisia viestejä matalampi.
Englannin reissun jälkeen sovellus on ollut varsin ahkerassa käytössä. Olemme viestitelleet vähintään parin päivän välein, ja mitä enemmän olemme jutelleet, sitä enemmän olen hämmästynyt siitä, kuinka mielettömän hyvin ajatuksemme oikeastikin kohtaavat. Brittipojan viestit saavat minut välillä nauramaan ääneen, välillä pohtimaan niin syvällisiä, että harvan ihmisen kanssa tulee samoja asioita edes ajateltua. Lähettelemme kuvia arkielämän tilanteista, toivotamme tsemppiä pitkään työpäivään, jaamme tavallista elämäämme vailla sen suurempia selityksiä. En muista viestitelleeni kenenkään pojan kanssa tällä tavoin sitten edellisen poikakaverini.
En tietenkään lähde tekemään tästä liian suuria johtopäätöksiä. Hän asuu Lontoossa, minä täällä, eikä asia tuskin sen suuremmin ole muuttumassa. Viesteissä on sävy joka ehkä ajoittain ylittää tavallisen kaverillisen jutustelun, mutta ei se vielä sinällään mitään tarkoita. En ole suunnittelemassa mitään radikaaleja ratkaisuja, tuskinpa hänkään. Tosiaan: olemme tavanneet tasan yhden kerran. Kuka tietää, ehkä emme edes viihtyisi yhdessä jos oikeasti tapaisimme useammin "oikeassa" elämässä.
Silti joudun myöntämään, että ilahdun viesteistä kohtuuttoman paljon. Pitkästä aikaa muistan, millaista on, kun juttelu sujuu saumattomasti, vaikka toinen ei edes olisi paikalla.
Jos minulla olisi samanlainen fiilis jostain oikeasti täällä tällä hetkellä olevasta henkilöstä, elämä olisi aika mallillaan. Nyt olen silti tyytyväinen, että on ainakin yksi poika, jonka kanssa voin oikeasti jakaa ajatukseni vailla pelkoa siitä, että kaikki kaatuukin sitten seuraavaan kohtaamiseen.
Yritän olla vertaamatta treffikumppaneitani brittipoikaan. Se olisi epäreilua. Kaikki häviäisivät saman tien.
Haaveilen salaa seuraavasta Lontoon-reissusta.
Kuvat: We Heart It
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti