Kevyt kevät

Melkein kuukausi sitten kerroin ihanasta miehestä, jonka ehdin löytää juuri ennen kuin tämä muutti toiselle puolelle maailmaa. Postauksen aikaan olimme ehtineet lähteä juhlista samaan osoitteeseen, käydä oluilla ja elokuvissa, sopia seuraavasta tapaamisesta. Se ei jäänyt viimeiseksi: mitä lähemmäs lähtö kävi, sitä enemmän vietimme aikaa yhdessä.

Viikko elokuvaillasta eteenpäin tapasimme lasillisilla viihtyisässä olutpaikassa, joimme toiset ja jatkoimme kolmansille. Vielä ensimmäisillä treffeillämme – sillä kai niitä treffeiksi voi kutsua – keskustelu oli kulkenut varsin tavanomaisissa aiheissa eikä kumpikaan uskaltanut edes hipaista toista. Nyt aloimme löytää yhteistä jutunjuurta taas enemmän ja kun lopulta puolenyön aikaan poistuimme kuppilasta, jatkoin miehen luo. 

Yö oli yhtä ihana kuin edelliset. En ymmärrä, miten pelkkä lähellä oleminen voi tuntua niin kauhean oikealta, mutta niin vain oli. Aamulla harmitti lähteä töihin. Onneksi mies tuli kutsuneeksi minut järjestönsä juhliin vielä samana iltana. "Katsotaan, ehkä nähdään", minä sanoin ja tulin tietysti paikalle. 

Puoliltaöin kohtasimme jälleen. Vaikka paikalla oli meidän molempien tuttuja, vaikka muun muassa Suomenruotsalaisherra tuli juttelemaan kanssani, pysyimme yhdessä koko illan. Emme pitäneet kiinni kädestä, emme suudelleet, emme kuiskutelleet omiamme. Silti moni tuli kyselemään, mistä oikein tunnemme toisemme ja vasta jälkikäteen tajusin, ettei sellaista kysymystä esitetä kahdelle kaverukselle aivan noin vain. Ystäväni kertoi katsoneensa, että välillämme on jotain, ja jollakin oudolla tavalla se ilahduttaa minua vieläkin: loputtomien kahdenkeskisten nettitreffien ja satunnaisten bileseuralaisten jälkeen on suorastaan ihmeellistä, kun samaan iltaan pystyy yhdistämään sekä omat ystävät että miehen, josta välittää. 

Kun silmäni alkoivat lupsahdella kiinni, mies kysyi, olenko väsynyt ja alkoi tehdä lähtöä yhdessä kanssani. Enää ei tarvinnut edes keskustella siitä, jatkaisimmeko samaan suuntaan. Aamu venyi pitkäksi. Olisin halunnut viivyttää sitä loputtomiin, mutta kolmelta oli viimein pakko nousta.  Molemmille oli jo illaksi ohjelmaa, mutta sovimme vielä lounaan seuraavalle päivälle – vielä viimeinen kohtaaminen ennen lähtöä.

Sunnuntain tapaaminen jäi nopeaksi. Kävimme syömässä ja liityin vielä hetkeksi miehen makutuomariksi kirjakauppaan. Rautatieasemalla oli viimein pakko kääntyä eri suuntiin. En oikein tiennyt, mitä tehdä, miten olla.

"Vasta nyt tajuaa kunnolla, mitä täältä jää kaipaamaan", mies sanoi, suuteli minua vielä kerran ja oli poissa. 

Illalla oli vielä pakko laittaa viestiä, kiittää yhteisistä päivistä, jättää pieni sivuovi auki: Ja eihän sitä tiedä, jos vielä törmätään. 

Mies vastasi: Oli ihan parasta viettää sun kanssa nää viimeiset päivät. Varmasti meillä molemmilla vain hujahtaa tää kevät jonnekin.

Entä kevään jälkeen? Entä kun mies palaa kesällä takaisin Suomeen? Sitä en uskalla vielä ajatella, mutta tietysti elätän pientä toivetta – ehkä vielä sitten. Sen ajatuksen toivossa annan miehelle nyt nimen: jatkossa blogissa puhuttakoon Kitaristista. 

Olemme olleet yhteydessä, mutta vain vähän: minä lähetin miehelle syntymäpäiväonnittelut, hän onnitteli minua uudesta tehtävästäni. Tavallaan haluaisin jutella enemmänkin, mutta toisaalta tietty etäisyys voi olla hyväksikin. Seuraavan puolen vuoden ajan meillä on omat elämämme eri puolilla maailmaa, aivan eri aikavyöhykkeillä. Emme ehtineet niin pitkälle että juttumme sitoisi meitä millään lailla: hän varmasti tapaa uusia ihmisiä ja käy treffeillä, niin minäkin. Sen kaiken keskellä aktiivinen viestitulva väärään kellonaikaan ja väärillä hetkillä ei välttämättä olisi pelkästään hyvä asia.

Salaa toivon silti, että olisin sinkku vielä kesällä – vaikka minulla ei tietenkään ole mitään takeita siitä, että Kitaristi itse on silloin enää a.) vapaa b.) kiinnostunut minusta c.) ylipäätään palaamassa Suomeen. 

Viikkoja lähdön jälkeen oloni on edelleen oudon ihastunut ja vapautunut. Kun on yrittänyt  edelliset kaksi ja puoli vuotta kaikin tavoin löytää seuraa, on virkistävää, kun tavoitteena onkin äkkiä pysytellä sinkkuna. En ole jaksanut selailla Tinderiä kovinkaan aktiivisesti ja juhlista olen palannut kotiin yksin – ja täysin tyytyväisenä.

Joku on joskus todennut, että kun lakkaa etsimästä, se oikea tulee vastaan. En aivan usko siihen, mutta siitä olen samaa mieltä, että kun lakkaa etsimästä, ainakin jotakin varmasti löytyy.

Aivan yhtäkkiä olen saanut tutuilta miehiltä enemmän kiinnostuksen merkkejä kuin aikoihin. Pientä flirttiä juhlissa jos toisissa, pitkästä aikaa avattuja Facebook-keskusteluita, uusia Tinder-matcheja vanhojen deittikumppanien (ks. 19. deittini ja 32. deittini) kanssa. Kaikkien aikojen ensimmäinen nettideittituttavuuteni Rokkipoju laittoi viime viikonloppuna kuukausien hiljaisuuden jälkeen viestiä, kertoi tapailevansa mukavaa tyttöä ja keskustelleensa hänen kanssa, että olisi kiinnostavaa ottaa kolmas osapuoli mukaan petipuuhiin. Kieltäydyin kohteliaasti, vaikka olisihan se ollut kokemus sekin. 

Kaikista yllättävin uutinen on tämä: minä ja iki-ihastukseni Sijoittaja lähdemme perjantaina kahdestaan päiväreissulle toiseen kaupunkiin. Reissu on monen sattuman seurausta. Sain taannoin ilmaiseksi kaksi lippua kiinnostavaan tapahtumaan mutta en ketään kaveria, jolle perjantaipäivä olisi sopinut. Viikko sitten päädyimme samaan baariseurueeseen Sijoittajan ja parin muun kaverin kanssa, ja noin kolmelta yöllä keksin tiedustella, tahtoisiko kukaan lähteä mukaan tapahtumaan. Suureksi yllätyksekseni Sijoittaja innostui ajatuksesta välittömästi. Sunnuntaina piti vielä varmistaa asia selvin päin: onhan hän oikeasti halukas lähtemään? Kuulemma oli. 

Perjantaina siis reissuun Sijoittajan kanssa – tästä tulee kiinnostavaa. Mehän emme ole viettäneet aikaa kahdestaan millään muulla tavoin kuin humalassa, kahdenkeskisillä jatkoilla ja niitä seuraavina aamuina. Reissulta toivon tällä hetkellä lähinnä sitä, että keksimme jotain sanottavaa, minulla kun on paha taipumus mennä lukkoon hänen kanssaan. Jo sellaisenaankin odotan päivää silti malttamattomana. Kaipa jossain sieluni syvyyksissä edelleen toivon, että välillämme tapahtuisi vielä jotakin, ihan mitä vain. Mihinkään vakavampaan en usko, mutta en laittaisi pahakseni jatkoja hänen kanssaan. En valehtele, jos väitän, että omilla, erilaisilla tavoillaan Kitaristi ja Sijoittaja ovat parhaat yöseuralaiseni. 

Vaikka minulla ei ole tällä hetkellä meneillään mitään vakavampaa eikä takeita tulevasta, kaikki tämä haaveilu saa minut valtavan onnelliseksi. 

CC-kuvat täältä, täältä ja täältä.

Paluu menneisyyteen

Jokainen Tinder-käyttäjä törmää ennemmin tai myöhemmin samaan kysymykseen: kannattaako tykätä, jos vastaan tuleekin oikean elämän tuttava, johon tekisi mieli tehdä tuttavuutta vähän enemmän?

Viimeisen parin viikon aikana tapahtuneen perusteella sanoisin: kannattaa. 

Palataanpa ajassa vuosi jos toinenkin taaksepäin. 

On alkusyksy. Toinen opiskeluvuosi on juuri pyörähtänyt käyntiin ja ilmassa on pientä jännitystä, kevyesti kuplivaa uutuuden tuntua. Opiskelijajärjestön juhlissa musiikki soi ja siideri maistuu, tanssilattia täyttyy, uusia kasvoja tulee ja menee. Yksi jää juttelemaan: huomattavan komea ja keskustelutaitoinen mies, joka soittaa kitaraa, juoksee maratoneja ja tuntee siinä sivussa vielä yhteiskunnalliset kiemurat.

Ajoitus ei ole hyvä, oikeastaan se on aivan kauhean huono: minulla on jo meneillään aivan muita kuvioita. Silti ei tarvita kuin pari tuntia ja olen myyty. Tanssilattialla on vaikea pitää käsiä irti toisesta, askeleet vievät samaan opiskelijakämppään. Myöhemmin muistan lähinnä sen: askeettisen soluhuoneen, aamuyön utuisen valon, kesän viimeisen lämmön ja miehen, jonka lähellä on hirvittävän hyvä olla. 

Vähän liiankin hyvä. Viikonlopun jälkeen omatunto painaa. Seuraavissa juhlissa hädin tuskin moikkaan miestä. Välttelen häntä, välttelen itseäni hänen kanssaan. 

Kaikki unohtuu melkein yhtä nopeasti kuin alkaakin, mutta pelkkänä kaverina en miestä osaa enää myöhemminkään nähdä. Harvoissa kohtaamisissa on jotain kiusallista. Häpeän tylyä katoamistani, mutta en voi nostaa asiaa enää uudelleen esille.

Kuluu vuosia. 

Tammikuussa 2017 mies tulee yllättäen vastaan Tinderissä. Painan sydäntä. Joidenkin päivien kuluttua puhelin piippaa: It's a match! Ilahdun, mutta vielä enemmän ilahdun viisi minuuttia myöhemmin, kun Facebookiin tulee kutsu miehen järjestämiin juhliin seuraavalla viikolla. 

Perjantaina saavun juhliin, joista en tunne ketään muita kuin tämän miehen ja nyt-taas-pelkän-ystäväni Konsulttikaverin. Kun Konsulttikaveri tekee lähtöä, minä vastaan jääväni vielä hetkeksi silläkin uhalla, etten edelleenkään tunne muita paikallaolijoita. 

Ilta vierähtää, skumppapulloja avataan, karaokea lauletaan ja äkkiä havahdun siihen, että kello on viisi. Alan tehdä lähtöä kotiin, kun humalainen pianistinalku ehdottaa minulle ja miehelle illan viimeistä hidasta. Hetken päästä tanssimme valssia pianon säestyksellä, yritämme sovittaa askeliamme My Heart Will Go Oniin ja Walking in the Airiin. Turhaan, tietysti, tempo ja kappale vaihtuvat lennosta.

Musisointi katkeaa, kun yläkerran asukkaat tulevat ilmoittamaan, että nyt saa soitto loppua. Mutta kun lähdemme kotiin, lähdemme samalla ovenavauksella, askeleet vievät taas samaan suuntaan. 

Miehen kämppä on ehtinyt vaihtua välissä. Lähelläolo on aivan yhtä helppoa kuin ennenkin, niin käsittämättömän luontevaa, etten ymmärrä, miten olen voinut unohtaa koko ihmisen niin pitkäksi aikaa. Mies osaa halata tiukasti, silitellä hiuksia, painaa otsan otsaa vasten, ottaa syliin niin hellästi ja niin rakastavasti, että sydän pakahtuu, henki salpaantuu, melkein itkettää. En tiedä, ajatteleeko hän samoin – ei välttämättä, ehkä hänen yönsä ovat aina tällaisia. Minun eivät koskaan.

Yleensä irtaudun toisesta nukkuessani, käännän kylkeä, vohkin peiton, huomaan asennon hankalaksi ja käteni puutuneeksi. En nyt. Nukumme koko yön aivan lähekkäin, samalla tyynyllä, kasvot kymmenen sentin päästä toisistaan. Olo on lämmin ja turvallinen, seesteisen onnellinen. En tahtoisi olla missään muualla koko maailmassa.

Aamu on hiljainen. Teen lähtöä nopeasti ja mietin, näemmekö enää. Ovella mies sanoo ilokseni: olipa hyvä alku vuodelle, mennäänkö joku ilta oluelle.

Seuraavalla viikolla menemme oluelle. Juttu luistaa ihan mukavasti, keskustelu kulkee arkisten asioiden ja yhteisten tuttavapiirien ympärillä. Minua jännittää enemmän kuin sokkotreffeillä. On suurempi kynnys keskustella ihmisen kanssa, jonka tuntee jo vuosien takaa muttei sittenkään kunnolla: emme ole pitkiin aikoihin olleet tekemisissä kuin satunnaisesti.

Pubista jatkamme elokuvaan, jota mies on etukäteen ehdottanut: italialainen kuusikymmentäluvun taide-elokuva, mustaa ja valkoista, maalauksellisia kohtauksia ja vähäeleinen juoni. Koko elokuvan ajan istun jäykästi paikoillani, tunnen miehen käsivarren omaani vasten mutta en uskalla liikahtaa. Ei uskalla mieskään – olemme lähekkäin mutta emme niin lähekkäin, että siitä voisi tehdä minkäänlaisia tulkintoja. Deittailun absurdiutta: juhlien jälkeen on täysin luonnollista nukkua kiinni toisessa, suudella ja silitellä kuin vakavammassakin suhteessa, ja silti kädestä kiinni pitäminen elokuvissa on niin suuri askel, ettei kumpikaan rohkene sitä ottaa.

Elleivät molemmat viivyttelisi eri suuntiin lähtemistä, ellen saisi vielä hyvänyönsuukkoa, saattaisin jo vähän pelätä, ettei jutussa sittenkään ole sen enempää. Mutta viivyttelemme, suutelemme ja viestittelemme vielä illalla seuraavasta tapaamisesta.

En malttaisi odottaa ensi torstaita. Ja samaan aikaan en haluaisi ajan menevän sekuntiakaan eteenpäin.

Koko jutun taustalla väijyy nimittäin raskas tietoisuus siitä, että tälläkin kertaa ajoitus on täysin väärä, huonoin mahdollinen. Vaikka kaikki menisi juuri niin kuin pitääkin, vaikka haluaisimme jatkaa tapailua ja viettää aikaa yhdessä, en voi tehdä yhtikäs mitään sille tosiasialle, että parin viikon päästä tämä kaikki on jälleen ohi.

Ensi viikolla mies muuttaa toiselle puolelle Atlanttia.



CC-kuvat täältä, täältä ja täältä. 

Ystävyyden ja rakkauden rajoista

Blogini on ollut viime aikoina hiljainen. Osittain epäsäännöllisyyden ja kirjoituslaiskuuden, osittain epätietoisuuden vuoksi: en ole halunnut puhua meneillään olleesta tilanteesta, ennen kuin tiedän itsekään, missä mennään.

Nyt luulisin jälleen tietäväni, joten on aika sanoa muutama sana aiheesta nimestä ystävyyden ja kaiken muun rajat. 

Sattuu olemaan niin, että elämässäni on monta läheistä kaveripoikaa. Olen kirjoittanut heistä ennenkin: lähipiiriini kuuluu hyväntahtoinen, sittemmin huomattavasti rauhoittunut hulivilipoika Humanistikaveri, sympaattinen hipster-musiikkifiilistelijä Lääkiskaveri, monta hauskaa, kiinnostavaa ja keskustelutaitoista miespuolista kaveria, jotka ovat nimenomaan kavereita. Heistä tärkein ja läheisin on jo vuosien ajan ollut analyyttinen, tutkijahenkinen Konsulttikaveri. Hänestä olen aikanaan kirjoittanut näin:

”Konsulttikaverin kanssa minulla –– ei koskaan ole tapahtunut mitään, minkä voisi tulkita kaveruutta kummemmaksi, vaikka tulemme juttuun loistavasti. Ehkä juuri sen takia juuri hän onkin kaveripojistani läheisin, kenties paras ystäväni koko opiskelupaikkakunnallani.

Ehkä kaunein tunnustus oli, kun Konsulttikaveri joskus totesi, että olen kuin sisko, jota hänellä ei koskaan ollut. Vähän sama fiilis on minullakin: neljässä vuodessa meistä on tullut siinä määrin hyvät ystävykset, että pystymme itsekin keskustelemaan ystävyytemme laadusta. Konsulttikaveri pyörähti hetken aikaa OkCupidissa ja huomasimme huvittuneina, että match-prosenttimme oli 99 % – korkeampi kuin kenenkään muun kanssa. Perheeni taitaa elää siinä luulossa, että meillä on jotain juttua meneillään, niin usein tulen ystäväni maininneeksi. Väärässä ovat.

Luultavasti juuri sen tajuaminen, että pidämme toisistamme mutta nimenomaan kavereina, on tehnyt meistä niin läheiset. Konsulttikaverin voin koska vain pyytää yksille tai leffaan ilman että kumpikaan näkee siinä mitään ihmeellistä. Hän on niitä harvoja miehiä, jotka voivat juhlien jälkeen kolmelta yöllä ehdottaa, että tulen hänen luokseen vielä vähän juttelemaan, ja sitten oikeastikin vain juttelemme.”

Marraskuun alussa tapahtui kuitenkin jotakin, mikä oli kääntää ystävyytemme päälaelleen. Vietimme iltaa samoissa juhlissa, tiirailimme muita juhlavieraita sillä silmällä, tulimme lopulta siihen tulokseen ettei illalla olisi suurempia jatkoedellytyksiä ja hyppäsimme samaan taksiin – naapureita kun olemme.

Kun nousimme taksista asuntoni kohdalla, Konsulttikaveri yllätti minut perinpohjaisesti ja kysyi: ”Entä jos jäisinkin sun luo?”

Olin hämmentynyt, otettu ja oudolla tavalla ilahtunut. Jatkoimme luokseni, ja toisin kuin ennen, tällä kertaa kyse ei ollut vain yökahveista tai keskusteluhetkestä: alusta lähtien oli selvää, että ystäväni jäisi yöksi. Vaikka kello lähenteli viittä ja olimme kumpikin humalassa, pelkästä loppuyön satunnaisesta, merkityksettömästä päähänpistosta ei ollut kyse.

Kävimme yön aikana pitkiä keskusteluja, joiden pääasiallinen sisältö oli tämä: olemme olleet niin läheisiä niin pitkään, että kaikki on tuntunut johtavan lopulta tähän pisteeseen. Kumpikaan ei ole palavan ihastunut, ei tulisen rakastunut toiseen, muttei myöskään osaa sanoa varmuudella, onko kyse pelkästä ystävyydestä – vai ehkä sittenkin rakkaudesta. Vuosien saatossa kumpikin on tullut miettineeksi, voisiko välillämme olla sittenkin enemmän. Välimuodoille ei ole sijaa: joko olemme yhdessä tai sitten pelkästään ystäviä, meidän kohdallamme epämääräinen säätö ei ole vaihtoehto. Ja vielä: minun on vaikeaa kuvitella elämää ilman häntä, hänen ilman minua. Kaikista pahinta olisi tehdä jotakin sellaista, mikä tuhoaisi ystävyyssuhteemme. Kävi miten kävi, siitä emme luopuisi.

Suuria sanoja, joita emme olleet koskaan ennen sanoneet. Oli outoa kuulla ystäväni kutsuvan minua kauniiksi.

Yhdessäolo oli toisaalta helpompaa ja luontevampaa kuin olisin kuvitellut – ja toisaalta myös arkisempaa ja vähemmän taianomaista kuin olisin odottanut. Aamulla ei kaduttanut, ei ollut kiire nousta sängystä. Olo tuntui mukavalta, hyvällä tavalla tavalliselta. Siltä, että tähän voisi tottua.

Seuraavalla viikolla laitoin viestin: ”Nähtäisiinkö?” Konsulttikaveri tuli luokseni vielä seuraavana perjantaina, jäi yöksi. Lähti aamulla syömättä aamupalaa, palasi hetken päästä hakemaan unohtuneen puhelimensa, sanoi: ”Viestitellään.”

Emme viestitelleet.

Seuraavien viikkojen aikana näimme toisiamme, mutta emme kahdestaan. Olimme jo aikaisemmin varanneet yhdessä Lääkiskaverin kanssa kolmen hengen uudenvuodenreissun, ja yhdessä  Lääkiskaverin kanssa kävimme myös leffassa, jouluglögeillä, oluilla. Minä ja Konsulttikaveri käyttäydyimme kuten aina ennenkin. Elokuvissa emme hipaisseetkaan toisiamme vaikka istuimme vierekkäin pimeässä salissa, kulkiessamme kahdestaan kotiin poistuimme nopeasti omiin suuntiimme. Ei sanaakaan tapahtuneesta, ei yhtäkään. 

Ja sillä tiellä olemme edelleen. Aluksi minua harmitti, turhautti, ehkä jopa vähän suututti: mistä lähtien me kaksi olemme ryhtyneet hoitamaan asioita näin? Vaikenemalla, kiertelemällä, sivuuttamalla tapahtuneen kuin sillä ei olisi mitään merkitystä? Sillä olihan sillä. Oli sillä.

Nyt aikaa on kulunut ja olen tottunut tilanteeseen. Olemme palanneet pelkkään ystävyyteen vailla aavistustakaan mistään muusta. Viime viikolla lähdin pitkästä aikaa Tinder-treffeille, ja lähipubissa törmäsin omia Tinder-treffejään viettävään Konsulttikaveriin. Tilanne hymyilytti molempia – vaikka toisin olisin saattanut kuvitella, tunsin itseni ennemmin huvittuneeksi kuin mustasukkaiseksi. Uudenvuoden reissulla kävimme jo avoimesti läpi tuoreimpia treffikuvioita ja selailimme Tindereitä. Olimme kuin aina ennenkin.

Silti luulen, että tämä ei ole vielä täysin tässä. Ennemmin tai myöhemmin tulemme vielä käymään keskustelun siitä, mitä marraskuisten juhlien jatkoilla tapahtui ja miksi unohdimme kaiken niin helposti ja nopeasti. Siihen asti jatkamme elämäämme kuten ennenkin – hyvinä ystävinä. Siinä kaikki.

Ehkä näin pitikin mennä. Ehkä tämä oli vain vaihe, joka piti kokea, jotta emme jää harmittelemaan, kysymään kiikkustuolissa entä jos -kysymyksiä. Nyt tiedämme: jotkin ystävyydet on tarkoitettu ystävyydeksi. Se siitä.

CC-kuvat täältä, täältä ja täältä. 

Kun elämä jatkuu

Yksi deittailun vaikeimpia taitoja on kyky päästää irti. Vuosien saatossa vastaan tulee treffejä, jotka olisivat voineet johtaa toisiin, suhteita, jotka olisivat saattaneet syventyä ja miehiä, jotka olisi voinut ottaa vierelleen loppuelämäksi – jos aika olisi ollut toinen, jos paikka olisi ollut parempi, jos onni olisi ollut otollinen ja tuuli puhaltanut toiseen suuntaan. On miehiä, joita olen jäänyt miettimään, vaikka emme olisi tavanneet vuosiin. Tyyppejä, joiden ajatteleminen läikähdyttää ja joiden rinnalla kukaan muu ei tunnu oikein miltään. Jotka jossakin mielen sopukoissa saavat kuitenkin ajattelemaan: ehkä sittenkin vielä joskus.

Omien suhdekiemuroiden pyörteissä on kovin helppo unohtaa, että heidänkin elämänsä etenee. Omia Tinder-viestejä ja tasaisen tuloksettomia treffejä vatvoessa mieli hyppää sen tosiasian yli, että hekin jatkavat arkeaan, tapaavat uusia ihmisiä, ihastuvat ja rakastuvat. Aivan viime viikkoina olen herännyt odottamattomalla tavalla siihen, että paluuta entiseen ei enää ole.  

Elämässäni on kutakuinkin kolme suurta rakkautta, joista en pääse yli enkä ympäri, vaikka olen aikoja sitten tajunnut, että yksikään jutuista ei johda mihinkään. Nyt tiedän sen entistä varmemmin.

Yksi heistä on mies, josta en ole blogissani kertonut, sillä kaikki tapahtui jo kauan ennen sen perustamista. Lyhyesti: yllättäviä kohtaamisia, arvaamattomia yhteensattumia, sielujen sympatiaa ja unohtumattomia keskusteluja. Avoautoajelua kesäisillä kaduilla, piknik ruusujen täyttämällä autiolla saarella, elämäni kenties parhaat treffit merenrannalla rankkasateen keskellä. Lähes elokuvamaisen  kauniita kohtaamisia, joista jokaista muistan lämmöllä mutta jotka eivät koskaan johtaneet mihinkään vakavampaan. Eivätkä johda: jokin aika sitten sain kuulla miehen menneen kihloihin. Suhde oli kestänyt jo vuosia ja vaikuttanut Facebook-päivitysten perusteella onnelliselta – ei mitenkään yllättävä uutinen. Silti tunsin, että vaikka ovi takanani oli sulkeutunut jo aikoja sitten, nyt se naksahti lopullisesti lukkoon.

Törmäsimme viime viikolla aivan sattumalta. Jollakin tasolla aallonpituutemme on edelleen sama, ja tapaaminen oli kaikin puolin ilahduttava. Minä onnittelin häntä kihlauksesta, hän minua gradusta, vaihdoimme kuulumiset ja keskustelimme ohimennen mahdollisuudesta käydä joskus lounaalla. Suurella todennäköisyydellä kumpikaan ei koskaan ehdota sitä, mutta jollakin lailla tapaaminen tasapainotti mieleni. Meidän välillämme mitään ei tule enää tapahtumaan, mutta silti voimme yhä keskustella luontevasti, ehkä vielä joskus tavatakin. Kaikki hyvin, kaikesta huolimatta. 

Toinen minuun pysyvästi vaikutuksen tehnyt mies on tässäkin blogissa aikanaan poljon pohtimani, Brittimieheksi nimeämä brittimies. Viimeisen vuoden aikana mainintani hänestä ovat hiipuneet samaan tahtiin kuin yhteydenpitomme, ja hyvän joulun toivotusten jälkeen en ollut kuullut hänestä sanaakaan yli kolmeen kuukauteen – melkoinen kuilu siihen nähden, että pari vuotta sitten juttelimme päivittäin. Vaihdoimme kymmeniä kuvia ja viestejä kerrallaan, viikollakin valvoin aamu kahteen vain  kuullakseni hänestä vielä pari sanaa. Olin hirvittävän rakastunut, vaikka olimme tavanneet vain kerran tai kaksi. 

Viime viikolla kyllästyin radiohiljaisuuteen ja lähetin lyhyen viestin: mitä kuuluu, toivottavasti kaikki on hyvin. Jos syy vastaamattomuuteen on jossakin mitä olen tehnyt tai jättänyt tekemättä, olen pahoillani. Vastaus seurasi perässä lähes välittämättömästi, eikä se aivan lyhyt ollutkaan. Yhteen lyhyeen kysymykseeni sain peräti 55 viestin mittaisen vastauksen, jossa Brittimies kertoi keväästään ja elämästään, pahoitteli välinpitämättömyyttään, kyseli omista kuulumisistani ja lähetti kuvia menneiden kuukausien ajalta. Olin kohtuuttoman ilahtunut siitäkin huolimatta, että mies paljasti myös potentiaalisen syyn poissaolevaisuudelleen: kevään kuluessa hän oli löytänyt tyttöystävän. 

Ajatukseni olivat ristiriitaiset. Olin yhtä aikaa iloinen hänen puolestaan ja perusteettoman mustasukkainen, pettynyt mutta täysin tietoinen siitä, että meidän juttumme oli haudattu jo kauan sitten. Minua itketti, mutta enemmän ilosta kuin surusta: lopulta olin vain niin onnellinen kuullessani hänestä edes jotain, ettei uutinen tyttöystävästä ollut sen rinnalla paljoakaan. Arvattavissa oli, että näin käy ennemmin tai myöhemmin. Jos uutisen paljastaminen saa meidät pitämään yhteyttä jälleen edes hieman useammin, olen lopulta tyytyväinen. 

Kolmas iki-ihastukseni on Sijoittaja, josta puhun blogissani aivan liian usein siihen nähden, kuinka harvoin näemme ja kuinka vähän välillämme oikeasti on tapahtunut. Eilen kuitenkin kohtasimme pitkästä aikaa, ja yllätyksekseni keskustelukin sujui taas kohtalaisen sujuvasti. Istuimme iltaa suuremmalla kaveriporukalla, kuuntelin häntä sivukorvalla silloinkin kun keskustelin aivan muiden ihmisten kanssa. Tämä paljastui: hän ei juuri nyt näe itseään suhteessa, mutta ei pidä ajatusta aivan mahdottomana, kunhan molemmilla on selvästi oma elämänsä. Uutta minulle, sillä tähän asti olen elänyt siinä uskossa, että Sijoittaja on täydellisen sitoutumiskammoinen eikä osaa kuvitella itseään mihinkään vakavampaan, koskaan, kenenkään kanssa. Tämäkin paljastui: hän on kyllästynyt Suomeen ja sen mahdollisuuksiin ja kääntänyt katseensa uraan ulkomailla. On täysin mahdollista, että jossakin vaiheessa hänkin katoaa kuvioista lopullisesti, jättää kaupugin ja asettuu Lontooseen tai Tukholmaan, mihin nyt sijoittajat asettuvatkaan. 

Kaikki viimeaikaiset tapahtumat kertovat minulle melko lailla selvää viestiä. Menneeseen ei ole paluuta. On turha haikailla menneitä öitä ja sammuneita kipinöitä, elämäni rakkaus ei löydy taakse katsomalla. Sen myöntäminen ei ole helppoa eikä mukavaa. Osaan nähdä ensimmäisenä mainitun miehen kihloissa ja Brittimiehen toinen tyttö kainalossaan, mutta jonain päivänä joudun ehkä seuraamaan vierestä myös Sijoittajaa vakavassa suhteessa, ja se jos mikä tuntuu pahalta. 

Silti: mitään en vaihtaisi pois. On parempi pettyä ihastuksissaan kuin olla ihastumatta lainkaan. Ainakin tietää elävänsä, tietää yhä tuntevansa. 

CC-kuvat täältä, täältä ja täältä.

Stalkkaajan alku

Heipähei! Gradukiireet painavat edelleen päälle siinä määrin, että blogi on jäänyt harmittavan vähälle huomiolle – viimeisen puolen vuoden postaukseni ovat olleet lähinnä henkilökohtaisia päiväkirjamerkintöjä, eivät niinkään yleisempiä ja lukijoiden kannalta kenties mielenkiintoisempia pohdintoja deittailusta tai ihmissuhteista. Parannan luultavasti tapani siinä vaiheessa kun maisterin paperit ovat viimein kädessä, mutta siihen asti luvassa on kaikella todennäköisyydellä lähinnä satunnaisia päivityksiä keskeisimmistä ihmissuhdekäänteistäni. Paljon niitä ei ole viime aikoina ollut, mutta jotain sentään!

Viime merkinnässäni hehkuttama Ruotsalaismies on edelleen laitellut viestejä silloin tällöin, mutta mitenkään tiiviissä ja jatkuvassa kanssakäymisessä emme ole. En laita suurempaa toivoa tähän juttuun, mutta mielen pohjukoilla kutkuttelee tieto siitä, että mies on tulossa takaisin kaupunkiin toukokuussa. Totta puhuen olemme jo sopineet tarkan päivän ja kellonajankin seuraavalle tapaamisellemme – hehkutin saaneeni viimein oman saunavuoron, jolle Ruotsalaismies kutsui itse itsensä. Sopiihan se! Toukokuuhun on kuitenkin vielä aikaa, joten mitä vain voi vielä käydä ennen sitä.

Vähän toisenlaista kanssakäymistä on puolestaan edustanut kaikkien aikojen ensimmäinen nettideittikumppanini Rokkipoju, jonka kerroin kokeilleen booty call -onneaan ennen joulua. Joitakin viikkoja sitten päätin palata asiaan ja sain kuulla, että sama teema kiinnostaisi edelleen. Viesteissään Rokkipoju teki varsin selväksi kanssakäymisemme laadun: viime viikkoina saamani viestit ja linkit ovat laittaneet korvat punoittamaan pahemman kerran. Casual sex, no strings attached oli niin selvä viesti, ettei sitä tarvinnut lausua edes ääneen. 

Mikäs siinä. Olen jo aikoja sitten päässyt yli omasta ihastuksestani, mutta pidän miestä edelleen ihan kivana tyyppinä, joten pikaisen tilannearvion perusteella päättelin, että ei siinä mitään menetäkään. Viimeisen kolmen viikon aikana Rokkipoju on käynyt kylässä kahdesti. Päiväkahveilla. Ei turhaa small-talkia tai hempeilyä: suoraan asiaan ja veks. Oma fiilikseni on lähinnä huvittunut. Ihan hauskaa vaihtelua, mutta rehellisyyden nimissä elämäni ei muuttuisi yhtään miksikään, vaikka miehestä ei jonain päivänä enää kuuluisikaan. Niin kauan kuin molemmat ovat sinkkuja, voin kuitenkin laitella viestejä takaisin ja pedata sängyn visiittiä varten vain pedatakseni sen uudestaan hieman myöhemmin.

Aivan toisenlaista tunnepuolta on päässyt edustamaan mahdoton iki-ihastukseni Sijoittaja. Mitään konkreettista ei ole tapahtunut, mutta alkuvuonna välimme ovat taas saaneet lämpimämpiä sävyjä, tai niin ainakin kuvittelen. Tammikuussa satuimme samoihin bileisiin, joissa hengasimme yhdessä melkein koko illan ajan – aina siihen saakka, että join enemmän kuin olisi kannattanut ja vetäydyin  kokemaan pientä välikuolemaa. Kun siitä selvisin, koko paikka oli jo hiljainen ja Sijoittaja poistunut paikalta. No, enpähän ainakaan jäänyt roikkumaan perään. 

Seuraavan kerran näimme tasan viikko sitten. Jälleen juhlat, jälleen satuimme samaan seurueeseen pitkin iltaa. Viideltä aamulla väsy alkoi viedä minusta voittoa. Laitoin takin päälle ja lähdin vielä hyvästelemään paikallaolijoita, mutta jostakin käsittämättömästä syystä jäinkin keskustelemaan Sijoittajan kanssa. "Käsittämättömästä" siksi, että keskustelu ei perinteisesti ole ollut kanssakäymisemme vahvin puoli. Fyysinen vetovoima toimii minuun hämmästyttävän voimakkaasti siihen nähden, etten yleensä keksi paljoakaan sanottavaa Sijoittajalle. Nyt kuitenkin keskustelimme politiikasta ja filosofiasta, aiheista, joita luulin miehen pääsääntöisesti karttelevan. Kun kello alkoi lähestyä kuutta, väittelimme yhteiskuntamuodoista ja puolueuskollisuudesta, kyynisyydestä ja naiiviudesta, ihmisen hyvyydestä ja pahuudesta. Yhtä syvillä vesillä en Sijoittajan kanssa ole ennen käynyt, ja hetken aikaa ehdin pohtia, voisiko ilta vielä johtaa johonkin. Sitten paikalle sattui yhteinen kaverimme, joka alkoi keskustella Sijoittajan kanssa mistäpä muustakaan kuin – sijoittamisesta. Siihen minulla ei ollut mitään lisättävä, ja lopulta päätin vain hyvästellä molemmat ja suunnata taksitolpalle ja kotiin. 

Täysin sattumalta kohtasimme kuitenkin vielä toissa yönä. Olin kollegoideni kanssa istumassa iltaa karaokebaarissa, kun satuin vilkaisemaan ulos ikkunasta. Hämmästykseni oli melkoinen, kun juuri samalla hetkellä ohi astelivat Sijoittaja ja Vakitapaus kolmannen kaverinsa kanssa. Miehetkin huomasivat minut, ja siinä vaiheessa iltaa automaattinen reaktioni oli syöksyä kadulle halaamaan heitä ja kyselemään suunnitelmista. Miehet olivat matkalla viereiseen baariin, vain parinkymmenen metrin päähän. Toivotin hyvää iltaa ja jatkoin kollegoideni luo, mitäpä muutakaan olisin voinut. 

Ilta oli erinomaisen hauska, mutta koko ajan päässä kaihersi ajatus: pitäisikö kuitenkin vaihtaa viereiseen paikkaan? Miehet olivat ohimennen heittäneet jotain aiheesta, mutta satuin tietämään, että erityisesti Vakitapaus on aina isku päällä eikä välttämättä suuremmin ilahtuisi saapumisestani – ja mistäpä minä tiesin, vaikka Sijoittajallakin olisi ollut siinä vaiheessa iltaa jo joku kiikarissa. Jäin siis karaokebaariin, kunnes kolmen jälkeen hain takkini ja siirryin kadulle. 

Seuraava puolituntinen oli omalta kannaltani kaikin tavoin säälittävä ja epätoivoinen. Baarin edustalta näki viereisen baarin sisäänkäynnin, joten sain loistoajatuksen: voisin jäädä seisoskelemaan oman baarini eteen valomerkkiin saakka ja tarkkailla, tuleeko Sijoittaja ulos. Saadakseni toimintani näyttämään vähän vähemmän stalkkaamiselta keksin jo hyvän peitetarinan. Toisen baarin edustalla oli taksitolppa, joten oli täysin luonnollista pysähtyä selailemaan kännykkää ja katsomaan, vieläkö pääsisin kotiin bussilla vai pitäisikö ottaa taksi. 

Ilta ei ollut kovin kylmä, joten minä tosiaan otin ja seisoin baarin edessä puoli tuntia selailemassa kännykkää. Välillä ohitse kulkevat miehet koettivat ottaa katsekontaktia, tietysti turhaan. Kenen tahansa mukaan en lähtisi. Valomerkki tuli, väkeä virtasi ulos. Ei kuitenkaan ketään etsimästäni seurueesta. Kahtakymmentä vaille neljä tajusin viimein ottaa jalat alleni ja napata taksin. Ihmisiä poistui yhä baarista, mutta seisoskeluni alkoi tuntua tyhmältä itsestänikin. Kotiin päästyäni suuntasin suoraan sänkyyn meikit naamassa. Aamu oli hidas, hitaampi kuin jos olisin tajunnut lähteä kotiin heti kolmelta.

Jälkeenpäin ajatellen ihan hyvä, että en törmännyt miehiin. Kaikella todennäköisyydellä yritykseni olisi näyttänyt juuri niin säälittävän läpinäkyvältä kuin mitä se tietysti olikin. Huonoimmassa tapauksessa Sijoittaja olisi ilmestynyt uloskäynnille nainen käsipuolessaan, ja sitä en missään tapauksessa olisi halunnut jäädä todistamaan.

Tänään vietetään ystävänpäivää. Suunnitelmani ovat mitä romanttisimmat: aion hengailla koko päivän kotona raidallisessa yömekossa, pestä pyykkiä ja kirjoittaa gradua. Olen jokseenkin kiitollinen siitä, että suomalaisessa ystävänpäivässä kyse on myös ystävyydestä, ei pelkästään rakkaudesta. Ystäviä olen tällekin viikonlopulle ehtinyt nähdä, mutta olisi kauheaa joutua tuntemaan huonoa omaatuntoa siitä, että illalle ei olekaan sovittu treffejä.

Ahdistusta lieventää tietysti myös se seikka, että huomiselle on kuin onkin luvassa treffit. Pitkästä aikaa lupaavan oloinen löytö Suomi24:stä: fiksun ja keskustelutaitoisen oloinen tyyppi, joka on Instagram-profiilinsa perusteella kiinnostunut sisustamisesta, ruuanlaitosta, matkustelusta ja valokuvaamisesta. Paperilla en totta puhuen keksi miehestä oikeastaan minkäänlaista vikaa, mutta kuten hyvin tiedetään, vasta live-tapaaminen kertoo totuuden.

Peukut pystyyn ja sormet ristiin – mistäpä tiedän, vaikka tapaisin huomenna elämäni miehen! Sitä odotellessa jatkan pyykkikoneen täyttämistä ja haaveilua mahdottomista tapauksista.

CC-kuvat Flickr-käyttäjiltä Sally Crossthwaite, Pison Jaujip ja Sunchild57.

Parhaassa seurassa

Tänä aamuna heräsin osoitteesta, josta en uskonut enää herääväni. Vieläkin vähän huimaa ja hykerryttää. Sattuu nimittäin olemaan niin, että tässä kaupungissa ei ole yhtäkään toista miestä, jonka vierestä mieluummin löytäisin itseni. 

Eilisiltana vietettiin juhlia, joissa oli vanha tuttu porukka. Blogissa vilahtaneista miehistä paikalla olivat muun muassa Suomenruotsalaisherra, Vakitapaus – ja saavuttamaton iki-ihastukseni Sijoittaja. Booli maistui, tanssilattia täyttyi. Juttelin pitkään Suomenruotsalaisherran kanssa, vaihdoin kuulumiset Vakitapauksen ja Sijoittajan kanssa ja etsin sopivaa tasapainoa täytekakun ja gin tonicin välillä. Illan kuluessa Suomenruotsalaisherra jatkoi toisiin juhliin ja puoliltaöin Vakitapauskin katosi paikalta. Pikkutuntien kuluessa huomasin päätyväni jatkuvasti Sijoittajan seuraan – ja ehkä vähän toisinkin päin. Hän tarjosi juoman, piteli ohimennen kättä selälläni, vilkaisi silmiin tanssilattialla ja  herätti kysymyksen, jota en ollut uskaltanut kysyä itseltäni aikoihin: voisiko tässä sittenkin olla vielä jotain?

Puoli viiden maissa Sijoittaja totesi, että taitaa olla aika lähteä nukkumaan ja kysäisi ohimennen: mites sä? Ulko-ovella sain suudelman ja yökutsun, jota olin odottanut melkein kahden vuoden ajan. 

Aamuaurinko sarasti jo taivaanrannassa, kun kuljimme kaupungin tyhjiä katuja pitkin tuttuun osoitteeseen. Olisitko vielä löytänyt tänne? Sijoittaja kysyi. En välttämättä, minä valehtelin. 

Yö – tai oikeastaan aamu – oli juuri niin ihana kuin ajattelinkin. Sijoittajalla on minuun hassu fyysinen vetovoima, joka saa hakeutumaan lähelle aivan toisella tapaa kuin satunnaisissa yövierailuissa yleensä. Juttelemme niitä näitä sen verran kuin hyvä on jutella, mutta pohjimmiltaan kemia ei perustu niinkään keskusteluyhteyteen tai yhteiseen ajatusmaailmaan kuin puhtaaseen tunteeseen: juuri tässä, juuri tämän ihmisen vieressa on hyvä olla juuri nyt. 

Vaikka olen viettänyt öitä monissa osoitteissa, samanlaista tunnetta minulla ei yleensä synny kuin vakavammassa suhteessa, jos siinäkään. Ei tarvitse miettiä, voiko tulla lähelle, voiko silittää poskea tai tulla kainaloon. Kaikki vain tapahtuu. Kenenkään muun vieressä olo ei ole yhtä turvallinen, yhtä varauksettoman rakastettu. Kukaan muu ei noin vain tartu leukaan, katso silmiin ja hymyile. Hengitys salpautuu vieläkin pelkästä ajatuksesta.

Kaikki tämä siitä huolimatta, että meistä kumpikin tietää hyvin, että suurempaa suhdetta ei tule koskaan syntymään. Seuraavaan kertaan voi hyvin mennä taas kaksi vuotta, jos seuraavaa kertaa ylipäätään tulee. Olen oppinut hyväksymään ajatuksen, iloitsemaan niistä harvoista hetkistä jotka itselleni saan. 

Yö Sijoittajan kanssa on täyttänyt hellyyskiintiöni taas hetkeksi paremmin kuin mikään. Samalla se saa pohtimaan: onko jossain olemassa ihminen, jonka kanssa kaikki yöt voisivat olla samanlaisia? Joku, jonka kanssa fyysinen vetovoima toimisi yhtä taianomaisesti mutta jonka kanssa myös keskusteluyhteys löytyisi heti ja joka haluaisi sitoutua, jakaa satunnaisten öiden lisäksi yhteisen arjen?

Toisinaan olen miettinyt, olenko liian nirso, jätänkö liian helposti jutun sikseen jos kaikki tuntuu vain "ihan kivalta". Ehkä toistan itseäni, mutta tällaisen yön jälkeen tajuan taas, ettei muuta vaihtoehtoa ole. Kun tiedän, miltä yhdessäolo parhaimmillaan tuntuu, kuinka hirvittävän kokonaisvaltainen ihastuksen ja hellyyden tunne voi olla, on mahdotonta tyytyä mihinkään muuhun. 

Vaikka en yleensä ole erityisen taipuvainen uskomaan hormonien, feromonien, biologian ja geenien vaikutukseen suhdeasioissa, olen joutunut myöntämään yhden tosiasian. On olemassa kolme miestä, joiden tuoksun muistan. Sijoittaja on heistä yksi. 

23. deittikumppanini: valloittava nappisilmä

Rasti seinään: olen päätynyt toista kertaa ikinä Tinder-treffeille!

Pohjustetaanpa vähän. Kevään aikana nettideittailuintoni on ollut jokseenkin laimea, ja paljon on ehtinyt tapahtua sitten aktiivisimpien treffiaikojeni – hyvässä ja huonossa. 

Olen pitkään puhunut perinteisempien nettideittipalstojen puolesta: itselleni Suomi24 Treffit ja OkCupid ovat tuntuneet Tinderiä mieluisammilta tutustumispaikoilta. Kun tekstiä on paljon ja kuviakin muutama, deittivaistoni on kehittynyt löytämään joukosta melko nopeasti ainakin jossakin määrin kiinnostavat tyypit. 

Toista se on Tinderissä. Jonkinlaista karsintaa osaan toki kuvien ja lyhyiden tai puuttuvien tekstien perusteella tehdä, ja kaikista oudoimmilta tapauksilta, ehdottelijoilta ja häiriköiltä olen välttynyt täysin. Noin muuten matcheista on kuitenkin vaikea tietää etukäteen, osuvatko ajatukset ollenkaan yksiin. Hakeeko toinen vakavaa seuraa vai yhden yön juttuja? Etsiikö fiksua, ajattelevaa naista vai äidin korviketta? Onko kiinnostunut yhteiskunnasta ja ympäröivästä maailmasta vai pitääkö pääasiallisena uutislähteenään Seiskaa ja kaukaisimpana kuviteltavissa olevana matkakohteena Haaparantaa? Tätä on vaikea sanoa etukäteen, kovin harva kun vaivautuu avaamaan ajatuksiaan selkeän profiilitekstin muodossa – ja siinäkin tapauksessa tekstin lyhyys tulee auttamatta vastaan. 

Viime kuukausien kokemus kuitenkin osoittaa, että Tinder on hiljalleen vienyt voiton muista deittailuareenoista. Siinä missä Suomi24 tarjosi vielä puolitoista vuotta sitten kiinnostavia miehiä melkein jonoksi asti, nyt ensimmäistäkään aidosti mielenkiintoista tyyppiä ei ole tullut vastaan kuukausiin. Niinpä olen hiljalleen koettanut voittaa ennakkoluuloni ja kotiutua Tinderin hektiseen huumaan. 

En ole mikään pikaviesti-smalltalkkaaja. En jaksa käydä kovin pitkiä keskusteluja aiheesta "Mitäs sun viikonloppuun?" tai "Onko ollut kiva kesä?" Useimmissa tapauksissa juttu tyrehtyykin alkuunsa: keskusteltavaa ei vain ole, eikä toinen selvästikään ole sitä mitä on ollut etsimässä. Parhaiden tyyppien kanssa juttu taas lähtee nopeasti kehittymään eteenpäin ja keskusteltavaa riittää niin paljosta muustakin, että kuulumiset alkavat tuntua hieman toissijaiselta aiheelta.

Nyt olen kuitenkin tavannut tyypin, jota en osaa luokitella äkikseltään kumpaankaan lokeroon. Keskustelu ei ole saumattoman sujuvaa. Mies on kovin niukkasanainen siinä missä minä vähän turhankin paljon höpöttelyyn taipuvainen: hän sanoo kolme sanaa, minä vastaan kolmella lauseella. Jossain tapauksessa saattaisin oikopäätä sanoa, että turha yritys: puhuttavaa ei ole. En tässä. Jollain hassulla tavalla vähäsanaisuudessa on pientä pilkettä, huumoria joka kurkistelee lyhyiden viestien välistä. 

Sekään ei varsinaisesti haittaa, että mies on omissa silmissäni varsin katseltavan näköinen. Sopusuhtainen, tuuheatukkainen, nappisilmäinen. 

Ja sitten on vielä se seikka, että me itse asiassa tunnemme toisemme. Niin uskomattomalta kuin se  tuntuukin, myös tämä tapaus on vanha lukiotuttuni, aivan kuten edellinenkin treffikumppanini. Ei yhtä läheinen, ei yhtä tuttu. Emme ole olleet edes Facebook-kavereita. Muistikuvani ovat silti positiiviset: fiksu, jollakin määrittelemättömällä tavalla kiehtova tyyppi. 

Pari viikkoa viestittelimme satunnaisesti. Mies asuu yhä kotiseudullani, mutta oli tulossa käymään nykyiseen asuinkaupunkiini. Yhtenä iltana sain mutkattoman viestin ilman suurempaa pohjusteltua: lähdetkö drinkille? Lähdin, vaikka oli jo myöhä ja vaikka työt odottivat seuraavana aamuna. Drinkit vaihtuivat oluihin, oluet toisiin. Ja vaikka olin pelännyt, että epätasapainoinen keskusteluasetelma jatkuisi myös livenä, pelkoni oli turha. Puhuttavaa riitti, riitti paremmin kuin kenenkään kanssa aikoihin. Ei mitään ensimmäisten treffien sievistelyä – tosin siinä vaiheessa kun keskustelu eksyi joukkomurhiin ja terrori-iskuihin, päätimme suosiolla siirtyä hieman keveämpiin aiheisiin. 

Lähtiessä kumpikaan ei kysynyt, tapaammeko uudestaan. Oletimme niin. Halatessa mahanpohjassa muljahti pikkuisen.

Harmi vain, että välimatkamme on kovin pitkä. En edelleenkään tiedä, milloin olemme jälleen samassa kaupungissa. Satunnainen yhteydenpitomme on kuitenkin jatkunut. Uskon ja toivon, että vielä näemme. 

Jo ensimmäisten treffien jälkeen mies on siirtynyt uniini. 

***

Vielä pieni, edelliseen tapaukseen mitenkään liittymätön havainto, jota en voi olla kirjaamatta ylös: 

Vakitapaus on jälleen Tinderissä. Vapaana? Näin oletan. 

Ihmettelinkin, miksi hän laittoi minulle Facebook-kutsun viikonloppuna järjestettävään tapahtumaan. 

Saas nähdä, alkaako kutsuja taas kuulua lisää. Ajatus ilahduttaa enemmän kuin tahtoisin myöntää. 

CC-kuvat täältä, täältä ja täältä.

Pieni teehetki

Vappu hujahti ohi juuri niin lupaavasti kuin toivoinkin. Juhlia, ystäviä, karaokea ja kuohuvaa – eikä edes kovin paljon sadetta tai hyytävän kylmää säätä! Myös miesrintamalla loppuviikko oli kaikin puolin onnistunut.

Tapasin kuin tapasinkin Lukiotutun vappupäivän piknikillä, ja kohtaaminen sujui lämpimissä merkeissä. Istuskelimme piknik-seurueessa, kilistimme vapulle ja juttelimme niitä näitä. Olin itse varsin yltiöpositiivisessa ja maailmaasyleilevässä mielentilassa (lue: nousuhumalassa), ja tuntui ainoastaan luontevalta, että Lukiotuttu nappasi minut kainaloonsa pitemmäksikin aikaa. Jälkeenpäin en oikeastaan muista kovinkaan paljon keskustelun sisällöstä, mutta iltapäivä oli hauska, ja sovimme näkevämme vielä viikonloppuna. 

Näin teimme. Eilen Lukiotuttu laittoi minulle viestin ja ehdotti iltateetä. Kutsuin miehen luokseni, siivosin kämpän, leivoin aivan kelvollista teeleipää ja pistin veden kiehumaan. 

Teenjuonti jäi kuin jäikin ihan vain teenjuonniksi: istuskelimme ja juttelimme liki kolme tuntia, puhuttavaa tuntui riittävän. Vaikka emme koskaan aiemmin ole olleet mitenkään erityisen läheisesti tekemisissä, olen aina vain vakuuttuneempi siitä, että ajatuksemme tosiaan kulkevat melko samanlaisia reittejä. Puhuimmepa sitten politiikasta tai tulevaisuudensuunnitelmista, suurempia ristiriitoja ei ainakaan toistaiseksi ole löytynyt. Miehellä on ilahduttavan arvoliberaali maailmankuva, mutta samaan aikaan silti jalat tukevasti maan pinnalla. Hän on uskoakseni niitä ihmisiä, jotka voivat keskustella sujuvasti niin nanoteknologiasta, renkaiden vaihtamisesta kuin ihmissuhteista.

Pienistä merkeistä tulkitsin, ettei vierailu ollut luonteeltaan pelkästään kaverillinen, mutta kymmenen jälkeen mies teki oma-aloitteisesti lähtöä. Aika herrasmiesmäistä, oikeastaan: nämähän tosiaan olivat vasta toiset treffimme, jos nyt sitä sanaa voin käyttää. Halasimme pitkään. Mies silitti hiuksiani, antoi pusun poskelle. Kysyi, näemmekö seuraavallakin viikolla, tällä kertaa vaikka hänen luonaan. Sovimme näin. 

Kaikkien nettitreffien ja bilejatkojen jälkeen on oikeastaan hirvittävän virkistävää, että juttu etenee kerrankin muun elämän keskellä, pienin mutta varmoin askelin. 

Nettitreffeissä tylsää on parinhaun ilmeisyys ja toisaalta koko homman irrallisuus muista ihmissuhteista. Jos treffejä tulee useammat, on heti selvää, että kiinnostusta löytyy. Jännittävän sykähdyttävä "tykkääköhän, eiköhän se tykkää musta" -vaihe jää usein väliin, kun tuntemattomuudesta siirrytään suoraan vakavampaan tapailuun. Toisaalta nettituttuja tavatessa on vaikea hahmottaa, millainen toinen osapuoli on muissa sosiaalisissa tilanteissa. Aika moni ihminen nimittäin tuppaa olemaan melko erilainen kahden kesken kuin suuremmassa joukossa. Hauska ja puhelias nettituttu voikin paljastua suuremmassa porukassa hiljaiseksi syrjäänvetäytyjäksi, mukava ja sympaattinen mies ärsyttäväksi känniretostelijaksi. Tällä kertaa voin kuitenkin kerrankin ihan varmuudella sanoa, että mies on niin sanottu "hyvä tyyppi", sosiaalisena ja joviaalina tunnettu kaveri – ihminen, jota muut muistelevat lämmöllä myös jälkeenpäin. 

Bileseuralaisiin verrattuna plussaa taas on tietysti se, että juttu tosiaan etenee. Viestit vaihtuvat päivittäin, tapaamisen jälkeen suunnittelemme seuraavaa. Keskusteltavaa on selvinkin päin, eikä koko homma ole kiinni tulevan viikonlopun bileistä ja niiden jatkoista. Juhlista voi päätyä kotiin kenen tahansa kanssa milloinkin, mutta tällainen yhteydenpito on jo lähtökohtaisesti intensiivisempää ja nimenomaan yhdelle ihmiselle suunnattua.

Vaikka mitään suurempaa ei varsinaisesti ole vielä tapahtunut, minulla on outo varmuus siitä, että tässä on kyse jostain vakavammasta. Emme ole puhuneet meistä kahdesta vielä monikossa, mutta silti ajatus muiden tyyppien deittailusta tuntuisi tällä hetkellä hassulta. 

Siksipä olen hiljattain taas piilottanut nettideittiprofiilini. Miksi odottaisin viestejä, kun vastaukseni uusiin tapaamisehdotuksiin olisi jo lähtökohtaisesti kielteinen? Tinderiä en vielä ole poistanut, mutta enpä minä siellä toisaalta ole aikoihin kenenkään kanssa jutellutkaan – en edes selaillut profiileja. Mitä selittäisin, jos matchiksi tulisi yhtäkkiä vaikkapa Lukiotutun kaveri?

Juuri nyt on hyvä näin. En halua kiirehtiä, en syöksyä suin päin eteenpäin ennen kuin tiedän, että suunta on varmasti oikea. Silti luulen, että se on. 

CC-kuvat täältä, täältä ja täältä. 

Vappuheila kiikarissa

Opiskelijaa kutsuvat kohta vappuhulinat, mutta sitä ennen ajattelin kirjoittaa vielä pienen tilannepäivityksen. Edellisen postauksen jälkeen aika on kulunut hurjan nopeasti ja mukavissa tunnelmissa: ohjelmassa on ollut töitä, vappuvalmistautumista ja pieni Saksan-reissu kavereideni kanssa. Aurinkolasit on kaivettu lipaston uumenista, döneriä popsittu ja haalareihin ommeltu pari merkkiä lisää. 

Erityisen iloiseksi minut on tehnyt se seikka, että puhelimeni on piipitellyt varsin ahkerasti. Toisin sanoen olemme pitäneet Lukiotutun kanssa edelleen yhteyttä. Päivittäin, voisin hyvinkin sanoa: harvassa ovat ne illat, jolloin en kuulisi, kuinka hänen päivänsä on mennyt tai saisi hyvän yön toivotuksia. Viestien sävy on edelleen varsin kepeä ja yleisluontoinen, mutta tässä tapauksessa väliä ei ehkä ole niinkään sillä, mitä juttelemme, kuin sillä, että ylipäätään juttelemme – ja paljon. 

Vaikka en aluksi ollut asiasta aivan varma, hiljalleen alkaa näyttää siltä, että jotain tässä tosiaan on meneillään. Eilen sain viestin, jota on vaikea tulkita mitenkään muutenkaan. Lukiotuttu tiedusteli viikonloppusuunnitelmistani ja kysäisi, tahtoisinko käydä teellä tai kävelyllä. Tahtoisinpa hyvinkin! Ja jos tämä ei ollut treffikutsu niin en tiedä, mikä sitten. 

Kaikella todennäköisyydellä näemme siis viikonlopun aikana, mutta luultavasti myös sitä ennen. Vappupäivänä pyörimme samassa paikassa piknikillä, ja Lukiotuttu varmisti jo etukäteen: "Varmaan näemme siellä?" Emmeköhän, jos minulta kysytään. 

Ilmassa on odotusta. Vappu on tietysti hauska juhla jo muutenkin, mutta voin helposti myöntää, että eniten odotan Lukiotutun näkemistä. Faktahan on, ettemme edelleenkään ole tavanneet kuin yhden kerran hänen eronsa jälkeen, ja vaikka tunnemme toisemme, emme silti vielä kovin syvällisesti. Jokin tunne sanoo, että tästä voisi oikeasti tulla jotakin, mutta mihinkään kovin konkreettiseen se ei vielä tässä vaiheessa perustu. Jännä nähdä, mitä loppuviikko tuo tullessaan. 

Hauskaa ja iloista vappua! Ja mitä vappuheiloihin tulee – olkoon onni myötä itse kullakin!

CC-kuva täältä.