Erosta on aivan huomaamatta tullut kuluneeksi jo kolme kuukautta, ja uskaltaisin väittää, että olen päässyt suhteesta yli hyvin ja helposti – mikä itsessäänkin kertoo, että ero on ollut oikea päätös. En ole katunut, en kipuillut, ei kaivannut takaisin.
Eron syistä voisin kirjoittaa pitkästikin, mutta tyydyn siteeraamaan parin vuoden takaista blogiminää: On parempi olla yksin kuin suhteessa, jossa molemmat eivät ole mukana täydellä sydämellään.
Siitä kaikessa nimittäin lopulta oli kyse: en ollut suhteessa mukana aivan sydänjuuriani, korvannipukoitani, niskavillojani myöten.
Juttelimme paljon, mutta emme koskaan uppoutuneet kiihkeisiin, ajantajun kadottaviin keskusteluihin. Puhuimme päivän uutisista mutta emme väitelleet yhteiskunnan rakenteista, hyvyyskäsityksistä tai suuremmista merkityksistä sanojen takana. Tiesimme toisemme tuttavat nimeltä ja naamalta mutta emme päässeet sille loputtoman kiinnostavalle ihmissuhteiden puimisen polulle, joka löytyy aina mutkattomasti hyvien ystävien kanssa. Haaveilimme kissoista mutta keskustelu yhteisestä tulevaisuudesta tuntui aina tukahtuvan ennen kuin pääsi kunnolla alkuunkaan.
Laitoimme yhdessä keskinkertaista ruokaa, katsoimme sohvallani sarjan toisensa perään, juhlistimme syntymäpäiviä hienoilla ravintolaillallisilla ja kävimme kävelyretkillä ja lomareissuilla, mitä pariskunnat nyt yleensä tekevätkään.
Parhaiten viihdyimme yhdessä, kun molemmat tekivät omiaan: hän pelasi, minä luin. Välillä pari sanaa, yhteistä iltapalaa, sitten taas molemmat katse oman puhelimensa näytöllä, ajatukset jo muualla.
Nauroimme yhdessä, mutta emme tikahtuaksemme, emme vedet silmissä.
En koskaan sanonut rakastavani.
Ja lopulta tiesin, ettei näin voi enää jatkua, etten voi viettää loppuelämääni suhteessa joka on vain melkein.
Ero kävi lopulta helpommin kuin olisin arvannutkaan. Olin jo pitkään ollut vähän vaikea ja vaisu, haikea ja hankala omien eroajatuksieni kanssa. Tavallisena tammikuun iltana käperryin hänen kainaloonsa enkä osannut sanoa enää mitään.
– Kyllä mä tiedän mitä sä ajattelet, hän totesi.
– Mitä mä sitten ajattelen?
– Että et halua enää olla mun kanssa.
Siihenkään en osannut sanoa mitään.
Itkimme illan, silittelimme, istuimme lähekkäin ja yritimme laittaa ajatuksiamme sanoiksi. Lopulta kovin paljon puhuttavaa ei ollut: jotain vain puuttui, kaikki ei ollutkaan silti tarpeeksi, eikä sellaista asiaa puhumalla muuteta.
Hän saattoi minut kotiini ja kävelimme käsi kädessä hämärtyvässä talvi-illassa. Lunta satoi suurina, hiljaisina hiutaleina, kaupunki oli kaunis katsella. Ovella halasimme pitkään. Hän antoi minulle takaisin omat avaimeni, minä hänen.
Sovimme, että näemme vielä, kun aikaa on hieman kulunut. Olin unohtanut hänen luokseen sähkövatkaimeni ja hän lupasi leipoa kakkua.
Kuukautta myöhemmin astuin taas tuttuun keittiöön. Söimme suklaakakkua ja juttelimme niitä näitä, kunnes en enää voinut väittää itkuani flunssaksi. Käperryimme hänen sänkyynsä vielä kerran ja jäin yöksi. Hänen kainalossaan oli hyvä ja rauhallinen olla, aamu tuntui häkellyttävän samalta kuin kaikki muutkin yhteiset aamut. Silti paluuta ei ollut.
Päivällä hän viestitti, että yöstä jäi hyvä mieli, ja minä vastasin samoin. Suorastaan hymyilytti: juuri näin tämän pitikin päättyä.
Sen jälkeen olemme tavanneet vielä kerran. Hän laittoi parsaa ja uunilohta, kävimme hakemassa Mäkkäristä kevään ensimmäiset jäätelöt ja istuimme merenrantaan syömään niitä. Mukavaa, arkista jutustelua mutta ei enää kulkua käsi kädessä, ei haikeita jäähyväishalauksia.
Olemme vaihdelleet muutamia viestejä silloin tällöin, ehkä joskus vielä tapaammekin. En kuitenkaan enää ajattele asiaa.
Ero on ohi. Säilyimme kuivin jaloin, kumpainenkin meistä.
Olen valmis jatkamaan eteenpäin.
Ja vähän jo jatkanutkin, jos totta puhutaan.
