Tervehdys, pitkästä aikaa! Edellisestä
merkinnästä on taas päässyt venähtämään hetki, mutta tässä tapauksessa
hiljaisuus on ollut vain ja ainoastaan positiivinen merkki. Opettaja on
edelleen kuvioissa yhtä vakaasti kuin ennenkin, joten sen ihmeempiä
suhdekäänteitä ei ole ollut raportoitavaksi. Hyvä niin - olen
tilanteeseen enemmän kuin tyytyväinen.
Ensimmäisestä
tapaamisesta on nyt reilut kaksi kuukautta. Yhdessäolosta on tullut osa
arkea. Näemme kun voimme, soittelemme kun emme, vietämme enemmän iltoja
yhdessä kuin erikseen. Kämppämme ovat onneksi yhden ja saman
bussireitin varrella, joten toinen on aina kahdenkymmenen minuutin
päässä.
Yhteisestä
ruuanlaitosta on tullut viikoittainen harrastus. Yksin olen laiska ja
mielikuvitukseton kokki: keittiöni on olemattoman pieni, ylimääräiset
ainekset ehtivät pilaantua ennen kuin kerkeän ne käyttää, enkä jaksa
syödä samaa ruokaa neljä päivää putkeen. Niinpä nuudelista ja
pakastepitsoista tulee täysin validi vaihtoehto. Kahdestaan hommasta sen
sijaan tulee huomattavasti mielekkäämpää. Opettajan keittiössä riittää
tilaa useammallekin kokille, ja ruokakin tulee syödyksi ennen kuin ehtii
alkaa kyllästyttää. Perjantaiaamuna suunnittelimme bussissa illan
intialaista menuta, ja siinä vaiheessa kun puhe kääntyi sopivaan
taustamusiikkiin, vastapäätämme istuva täysin tuntematon nainen rupesi
nauramaan, pyysi anteeksi ja lisäsi, ettei vain voinut olla
kuuntelematta juttujamme. Tuli kuulemma nälkäiseksi jo pelkästä
ajatuksesta. Mainittakoon, että tikka masala -kana, raitakastike ja
naan-leipä onnistuivat varsin erinomaisesti. Kuuntelimme intialaista
mysteerimusiikkia koko illan.
Olemme
myös tutustuneet yhdessä paremmin omaan asuinseutuumme. Opettaja
tosiaan osti hiljattain oman auton, ja niinpä liikkuminen on ollut
varsin vaivatonta. Vaikka olen asunut tässä kaupungissa jo useita
vuosia, oma elämä pyörii niin tiiviisti keskustan suunnalla, että kaikki
lähialueet ja -kunnat ovat jääneet varsin vieraiksi. Aika muuttaa asia!
Pari viikkoa sitten ihmettelimme taloja, joissa omat vanhempani
nuoruudessaan asuivat. Eilen kävimme nauttimassa kaakaot järvenrannalla sijaitsevassa mukavassa kuppilassa. Ajelimme pikkuteitä ja
katselimme heikkoja jäitä, viimeisiä lumia ja leikkipaikalla temmeltäviä
lapsia. Aurinko paistoi, tuntui sunnuntailta vaikka oli lauantai.
Otin
Opettajan viime viikolla mukaan opiskelijajärjestöni brunssille.
Eilisillan bileissä (aika myöhään, aika humalassa) useampikin kaveri
tuli kehumaan, kuinka sympaattinen tyyppi tämä oli. Olen jo etukäteen
aika varma, että sekä vanhempani että parhaat kaverini tulevat
tykästymään Opettajaan, jos hänet joskus tapaavat.
Mitä
muuten tulee nettideittailuasiaan, olen itse kertonut avoimesti
kaikille asiasta kiinnostuneille, että tapasimme Suomi24:ssä.
Vastaanotto on ollut yksinomaan positiivista ja kiinnostunutta - juuri
eilen eräs sinkkukerhoomme kuuluva kaveripoika muistutti, että minun pitäisi pitää muillekin vähän koulutusta nettideittailun saloista. Tämä siis tiedoksi niille, jotka pohtivat, onko se sitten jotenkin noloa sanoa, että tavattiin netissä. Ei ole.
Opettajan
suhteen kaikki näyttää edelleen varsin valoisalta. Ainoastaan se hieman
mietityttää, ettemme edelleenkään ole saaneet puhuttua tulevaisuudesta
tai suhteestamme sen kummemmin. Virallisesti olen edelleen sinkku,
vaikka en väitä, että sellaiseksi enää kovinkaan paljon itseni tuntisin.
Olen kai vanhanaikainen - jollain tapaa toivoisin, että mies ottaisi
ensimmäisenä askeleen eteenpäin. Jos näin ei lähitulevaisuudessa käy, on
kai kuitenkin pakko nostaa kissa pöydälle ihan itse. Ainakaan minulle
tämä ei enää tässä vaiheessa ole pelkkää kevyttä tapailua: haluaisin
sitoutua juttuun ihan oikeasti.
Hammasharjan lisäksi olen hiljalleen onnistunut ujuttamaan Opettajan kylpyhuoneeseen myös oman shampooni ja kasvojenpesuaineen. Toivoa on.
