Moikka-miehet, kiitos ei

Toisinaan kuulee ihmettelyjä siitä, miksi viesteihin ei vastata. Syitä on tietysti lukemattomia, mutta tässäpä taas yksi:

Mies: Hmm...:-)

Minä: Hmm vain - en oikein tiedä, mitä tuollaiseen pitäisi vastata. Joka tapauksessa sanottakoon, että X on itselleni turhan kaukana, juttuseuraa etsin ihan vain Y:n seudulta. Kaikkea hyvää kuitenkin sulle, ja onnea etsintöihin! :)

Mies: Vittuako sit vastasit 

*blokkaa minut käyttäjistä*

En voi kuin ihmetellä. Toisena osapuolena olisin ylipäätään tyytyväinen, että joku vaivautuu vastaamaan yhtään mitään niin täydellisen mitäänsanomattomaan aloitukseen kuin "Hmm" – mitään muuta hän ei tosiaankaan vaivautunut minulle kirjoittamaan. Ehkäpä typerästä aloituksesta olisi pitänyt päätellä jotain muutakin: ruudun toisella puolella ei tosiaan tainnut olla ihan fiksuimmasta tai mukavimmasta päästä oleva kaveri. Että piti vielä blokatakin minut – minähän varmasti olinkin se, joka pommittaa toista tyhjänpäiväisillä viesteillä ja töykeällä kielenkäytöllä. Tässä se taas näkyy: typerä kostonhalu, tahto sanoa viimeinen sana ihan vain periaatteen vuoksi, ihan vain siksi, ettei kestä tulla torjutuksi, vaikka sitten kuinka kohteliaasti ja ystävällisesti tahansa.

Mitä enemmän yksisanaisia "Moikka"- tai ";)"-aloitteita saan, sitä vakuuttuneempi olen siitä, etteivät niiden lähettäjät ole erityisen potentiaalista seuralaisainesta. Olen kärsivällisesti naputellut vastauksia tyypeille, joiden profiili ammottaa tyhjyyttään, jotka asuvat aivan väärällä puolella Suomea ja jotka kuvittelevat, että sarjatykityksellä jokaiselle naiselle lähetetty "moi mitä kuuluu" riittää käynnistämään erinomaisen keskustelun. Hiljalleen olen alkanut pohtia, kannattaako tämä. Miksi minä käytän aikaani kohteliaisiin vastauksiin niille, jotka eivät selvästi ole vilkaisseetkaan profiiliani tai panostaneet aloitukseensa pienintäkään ajatusta? Miksi edes yritän olla mukava ihmisille, jotka eivät tunne minkäänlaista empatiaa ja suhtautuvat naisiin kuin esineisiin?

En oikein tiedä. Olen jo kauan sitten oppinut, että tyhjänpäiväiset aloitteet eivät koskaan johda mihinkään. Ehkä silti ajattelen, että hyvä levittää hyvää, mutta toisinaan välinpitämättömyys saattaisi olla parempi ratkaisu. Kovin vakavissani en törkeyksiä ota enkä pahoita niistä mieltäni sen pitemmäksi aikaa, mutta tuskinpa kukaan tökeryyksistä varsinaisesti ilahtuukaan. 

Itse satun onneksi tietämään, että nettipalstoilla pyörii varsin kunnollisia ja mukaviakin miehiä. Jos töykeämpiä tapauksia sattuu kuitenkin useampia aloittelevan nettideittaajan tielle, enpä ihmettele, että into vastaamiseen hiipuu melkoisen vikkelästi. Monella taktiikkana varmasti onkin vastata vain aidosti mielenkiintoisen ja mukavan oloisille tyypeille, enkä voi heitä siitä juurikaan syyttää. 

Olen melkoisen varma, että juuri tällaisten hmm-miesten mukaan mahtuu myös niitä, jotka itkevät sitten Suomi24:n Nettideittailu-keskustelupalstalla, mikä siinä oikein on, kun naiset eivät vastaa. Jo on kumma, kun silmäniskuhymiö tai "moi oot söpö" ei herätä valtaisaa vastakaikua! Jotkut ovat jopa kirjoittaneet pitkän viestin, jossa kirjoittavat itsestään ja kyselevät toisesta osapuolesta ja tämän harrastuksista ja toiveista – ja jonka lähettävät sitten samanlaisena ihan jokaiselle, nyt kun kerran on viesti kirjoitettu. Tuntuu typerältä vastata, että harrastukset löytyvät kyllä profiilista, samoin miestoiveet ja tulevaisuuden tavoitteet, niin että jospa vilkaisisit nyt ihan vain sitä ennen kuin lähetät saman viestin taas kymmenelle muulle naiselle.

Töykeys ja välinpitämättömyys on karhunpalvelus jokaiselle nettideittaajalle. Mitä enemmän kuraa tulee niskaan, sitä haluttomampi kukaan on vastaamaan ja sitä turhemmalta aloitteenkin tekeminen tuntuu, kun kukaan ei "kuitenkaan" vastaa. Panostamisen määrä pienenee, ei-vastauksien määrä kasvaa ja jossain välissä niihin tuleekin sitten sanottua ikävästi takaisin, vaikka syytä ei oikeastaan olisi. Noidankehä on valmis.

Tällöin nekin, jotka lähettävät pelkän moikka-viestin ihan hyvällä tarkoituksella ja pelkkänä keskustelunherättäjänä, jäävät auttamatta alakynteen.

Senpä vuoksi: jos olet tosissasi, kirjoita ensimmäiseen viestiin enemmän kuin sana tai kaksi. Sano jotain itsestäsi, kysy muutakin kuin kuulumisia. Tadaa: jo näin yksinkertaisilla keinoilla erotut eduksesi monesta muusta!

PS. Jottei ihan synkistelyksi menisi, sanottakoon silti, etteivät kaikki kohtaamiset suinkaan näin negatiivisia ole. Useimmat eivät. Tänään sain yhtä lailla myös seuraavanlaisen vastauksen: "ihanasti vastattu :) kiitos. ––  kaikkea hyvää sulle myös. oispa ihmiset jatkossakin noin kivoja." Ehkäpä vastaaminen ei silti aivan turhaa touhua ole!

Deittikausi käyntiin

Olen jo kertonut palanneeni jälleen nettideittailun maailmaan, mutta vielä toistaiseksi en ole puhunut tuoreista kokemuksistani juurikaan enempää. Puhutaanpa siis!

Pari viikkoa sitten päätin jälleen liittyä nettideittailijoiden suureen ja jatkuvasti kasvavaan joukkoon. Tinderistä olen kerennyt jo puhuakin, mutta sen lisäksi palasin takaisin vanhaan tuttuun Suomi24 Treffeihin sekä OkCupidiin. Sekä Suomi24:ssa että OkCupidissa profiilini olivat hieman yllätykseksenikin vielä olemassa, joten riitti, että laitoin ne jälleen näkyville myös muille käyttäjille ja viilailin hieman perustietojani ajankohtaisempaan suuntaan. Paluu deittimaailmaan oli helpompi kuin luulinkaan.

Reilut puoli vuotta taukoa, onko mikään muuttunut?

Uskallan väittää, että on – hyvässä ja huonossa. Ehdottomasti suurin pettymykseni oli Suomi24 Treffeihin jossain vaiheessa livahtanut uudistus, jonka myötä ilmaiskäyttäjä saa nykyään keskustella ainoastaan viiden käyttäjän kanssa vuorokaudessa. Aion palata aiheeseen vielä myöhemmin erillisessä postauksessaan, mutta tällä hetkellä sanon vain: älytön asetus, joka varmasti rajoittaa ilmaiskäyttäjien määrää ja heijastuu sitä kautta koko sivuston suosioon. On vaikea pitää yllä mielekästä ja aktiivista keskustelua, kun viestit loppuvat tämän tästä kesken. Myös periaatteeni kaikille vastaamisesta on joutunut koetukselle. Silti itse sivusto on mielestäni edelleen omaan käyttööni toimivin, ja muutamaan kiinnostavampaankin tyyppiin olen törmännyt.

OkCupid on juuri sellainen kuin muistelinkin – sivustona toimiva, mutta suomalaisilta käyttäjämääriltään selvästi monia kilpailijoitaan pienempi. Englanninkielisyytensä vuoksi sivusto on suosittu etenkin ulkomaalaisten ja maahanmuuttajien keskuudessa, minkä huomaa nopeasti: saamistani viesteistä ehkä yhdeksän kymmenestä on englanniksi. Valitettavan usein huonoksi englanniksi. Noin lähtökohtaisesti en näe ajatusta ulkomaalaisen miehen deittailusta mitenkään mahdottomana, mutta potentiaalisen mieskandidaatin kanssa haluan pystyä jakamaan vähän muutakin kuin jokapäiväisiä kuulumisia, ja se vaatii myös melko lailla peruskoulutasoa parempaa kielenhallintaa. Minuun vetoaa leikittelevä, kekseliäs kielenkäyttö, ja tässä tapauksessa parhaiten pärjää natiivitasoinen tai sitä hipova englanninpuhuja. Useimmat saamani yhteydenotot edustavat kuitenkin valitettavasti tyyliä "hi how r u? ur beutiful, wanna go out sumtime?" Kun olen reilun vuoden verran viestitellyt sukkelasanaisen Brittimiehen kanssa, vaatimukseni ovat... noh, tiukentuneet.

Tinder on Tinder. Aluksi tutustuin jokaiseen profiiliin huolellisesti ennen kuin painoin rastia tai sydäntä, mutta nyt selailusta on tullut nopeampaa ja rutiininomaista, mikä on tietyllä tapaa sääli. Se kuitenkin taitaa kuulua pelin henkeen. Match-pareja on tällä hetkellä noin 150, mutta läheskään kaikkien kanssa en tietenkään ole jutellut. Monien kanssa keskustelunavaukset ovat jääneet kuulumisten tasolle, ja siitä juttu harvemmin lähtee sen suuremmin lentoon. Joukossa on kuitenkin myös yksi ehdottoman virkistävä poikkeus.

Pari viikkoa sitten viestiä laittoi mukavan ja fiksun oloinen tapaus, jonka hyvällä tavalla persoonalliseen profiilitekstiin olin jo aikaisemmin kiinnittänyt huomiota. Varsin varhaisessa vaiheessa huomasimme, että meillä oli enemmän yhteistä kuin olimme arvanneetkaan: opiskelemme täysin samaa alaa täysin samassa vaiheessa, mikä on jo sinänsä aikamoinen yhteensattuma, sillä tieteenalani on varsin pieni. Kun jatkoimme juttelua, kävi ilmi, että juttukumppani oli edellisenä keväänä asunut pari kuukautta samassa taloyhtiössä kuin minä, aivan naapurissani. Tajusin juuri, että on hyvinkin mahdollista, että olemme törmänneet. Jollakin hassulla tavalla ajatus lämmittää mieltä.

Olen edelleen tottuneempi Suomi24:n pitkiin viesteihin kuin nopeisiin pikaviesteihin, ja se on tuntunut sopivan myös toiselle osapuolelle: kirjoittelemme pikemminkin pitkiä viestejä muutaman kerran päivässä kuin lyhyitä jatkuvasti. Näin ilahduttavia viestejä en ole lähetellyt aikoihin kenenkään (ellen sitten Brittimiehen) kanssa. Hymyilyttää. Jos minulta kysytään, tahtoisin jo ehdottomasti tavata tyypin, sen verran mukavasti juttu tuntuu kulkevan. Asiassa on kuitenkin yksi pieni probleema: tämä herra sattuu asumaan aivan toisessa kaupungissa, parin tunnin matkan päässä. Itse asiassa on aikamoista sattumaa, että ylipäätään löysimme toisemme Tinderistä – oma rajaukseni kun tosiaan on 30 kilometriä. Hyvä kuitenkin, että se tällä kertaa lipsui. Jos juttu sujuisi oikeassakin elämässä näin mukavasti, uskon, että välimatka olisi kyllä selätettävissä. Juna kulkee ja valmistuminen häämöttää molemmilla jo näköpiirissä. Vaan eipä mennä asioiden edelle! Jutellaan ja katsellaan, toivotaan että jompikumpi saa pian hyvän tekosyyn pistäytyä toisen kotikaupungissa.

Ja niin, on minulla yhdet treffitkin jo sovittuna, eri tyypin kanssa tosin. Niistä lisää ensi kerralla!

CC-kuvat täältä ja täältä.