69. deittini: humaani taloustieteilijä

Monien mutkien ja loputtomien treffilistausten jälkeen olen pitkästä aikaa pääsemässä kiinni siihen, mitä minulle ihan oikeasti nyt kuuluu.

Hyvää, niin luulen. Olen nimittäin ihastunut. 

Hymyilyttää. 

Hengästyttää. 

Sisälläni lepattaa.

Ja koko ajan pelkään, että menetän tämän kaiken ihan milloin vain. 

Mutta peruutetaanpa vielä ajassa taaksepäin. Mennään loppiaista edeltävään lauantaihin, reilun kolmen viikon taakse. 

Takana olivat pitkät juhlapyhät, olin juuri käynyt lamauttavan lopetuspuhelun edellisen deittini kanssa ja itkenyt silmäni turvoksiin ennen ensimmäistä paluupäivää töihin. Lauantai-iltana mieli oli kuitenkin alkanut tasoittua. Luin kirjoja, katsoin MasterChef Australiaa, puuhailin kotona – ja päätin tarttua Tinderiin, kuten aina ennenkin kaiken jälkeen. 

Matcheja alkoi taas tulla, mutta yksi kiinnitti huomioni ylitse muiden: kivannäköinen, kuvassaan hymyilevä, kaikesta päätellen kotiseudultani kotoisin oleva mies, joka mainitsi profiilissaan monta periaatetta ja arvoa, jotka sopivat omaankin ajatusmaailmaani. Mies laittoi välittömästi viestiä, ja minä vastasin.

Monta sanaa ei tarvinnut vaihtaa, ennen kuin huomasimme, että yhteistä todella oli. Olimme kotoisin täysin samalta suunnalta, asuimme samassa kaupunginosassa, symppasimme kaikkea brittiläistä. Tunsimme alkavaa kolmenkympin kriisiä, pidimme matkustelusta ja unelmoimme samoista matkakohteista – vaikka samaan aikaan koimme myös huonoa omaatuntoa lentämisen ilmastovaikutuksista. Juttelimme perhe- ja ystävyyssuhteista, pohdimme elämän suuntaa. Keskustelu kantoi, yhteisten asioiden listaa olisi voinut jatkaa pidemmällekin. Mies totesi suoraan: nyt on planeetat kohdallaan. 

Jossain vaiheessa mies alkoi puhua nukkumaanmenosta, ja itselleni varsin poikkeuksellisesti päätin tehdä aloitteen: haluaisiko mies jatkaa keskustelua myös kasvokkain? Halusi hän. Sovimme treffit heti seuraavaksi illaksi. 

Tapaamispaikalla mies odotteli jo minua ja kättelimme kömpelösti. Sopimamme olutpaikka olikin sunnuntaina kiinni, mutta löysimme pienen nurkkauksen kotoisasta pubista, otimme oluet ja juttelimme. Ja juttelimme. Yhteistä nousi esiin niin paljon, että hämmästyin uudestaan. Puhuimme kouluajoista ja harrastustutuista, kävimme läpi sukumme kuvioita ja historiaa, löysimme keskustelun tavat ja aiheet jotka ylittivät tyypilliset ensitreffit. Mies teki töitä talouden parissa, harrasti aktiivisesti, keskusteli fiksusti, jakoi humaanit ja suvaitsevaiset arvot – vaikutti kaikin tavoin älykkäältä, aikuiselta ja tasapainoiselta ihmiseltä, joka hakee samaa kuin minäkin. Eikä aikaakaan kun kävi ilmi, että emme ainoastaan olleet käyneet lukiota samassa kaupungissa vaan samassa lukiossa. Useamman vuoden ajan, toisiamme silti tuntematta tai jälkeenpäin ollenkaan muistamatta. En jaksanut edes hämmästyä, kun selvisi, että asumme myös samalla kadulla, melkein naapureina, talomme näköetäisyydellä toisistaan. 

Otimme vielä oluen tai pari. Keskustelun lomassa mies hipaisi välillä kättäni pöydän päällä, jalkaani pöydän alla, ja yhtäkkiä istuimme vastakkain käsi kädessä. Jossain vaiheessa mies kysyi, voisiko tulla istumaan viereeni. Hän tuli ja suuteli minua, ihan tuosta vain, ensimmäisillä treffeillä, täydessä pubissa. Eikä mitenkään lyhyesti. 

Tässä vaiheessa aloin tuntea vieressämme istuvan parin silmät selässämme, joten päätimme jatkaa matkaa. Kävelimme kotiinpäin käsi kädessä, kaikki tuntui niin hyvältä että hykerrytti. Risteyksessä mies ehdotti, että menisimme luokseni, mutta kotoani odottavaa sotkua muistellen ehdotin hänen asuntoaan. Sinne jatkoimme. 

Kämppä oli siisti ja avara – vähän liiankin avara, kuten hieman myöhemmin tajusin. Yö oli ihana, vaikka nukuin hieman levottomasti vieraassa paikassa, kokonaan uuden ihmisen vieressä.

Aamulla ei ollut kiire minnekään. Mies paistoi purkkicroissantteja ja kaatoi teetä eriparisiin, hieman eriskummallisiin mukeihin. Pahoitteli, ettei hänellä tällä hetkellä ollut kunnollisia.

Juuri pois muuttanut eksä oli nimittäin vienyt ne mukanaan. 

Tajusin, että samasta syystä kämppä vaikutti niin tyhjältä: ei ruokapöytää, ei tuoleja, ei viherkasveja. Ei vielä ihan oikeaa, omaa eron jälkeistä elämää. Paikkojen asettamista, palasten kokoamista. 

En kysellyt asiasta enempää, en vielä silloin. Jatkoimme hidasta aamua ja vaihdoimme numeroita, ennen kuin lähdin kotiin.

Ensimmäiset treffit: 18 tuntia. Se taitaa olla henkilökohtainen ennätykseni. 

Mies laittoi ensimmäisen viestin melkein saman tien. Vaikka olimme nähneet koko edellisen illan, yön ja aamun, toiset treffit järjestettiin minun luonani vielä samana iltana. 

Sen jälkeen olemme viettäneet useampia päiviä yhdessä kuin erikseen. Kolmessa viikossa on tapahtunut enemmän kuin olisin uskaltanut uneksiakaan, ja silti kaikki on vielä aivan alussa. 

Mutta siitä lisää ensi kerralla. 

Kuvat: Unsplash. 

Kesän deittejä eli tyhjiä tapaamisia

Koska olen kirjoitellut viime aikoina niin harvakseltaan, en oikeastaan jaksaisi enää muistella kuukausien takaisia treffikumppaneitani, mutta blogin eräänlaisena tarkoituksena on ollut toimia myös oman muistini jatkeena – jotta jokaisesta tapaamisestani ihmisestä jäisi kuitenkin jonkinlainen jälki, jotta Sen Oikean löytyessä osaisin arvostaa sitä, mitä minulla on kaiken etsimisen jälkeen.

Oikeastaan olisi paljon muutakin kerrottavaa, mutta jatketaan kuitenkin vielä kesäisten treffien kertauksella. Jospa tässä hiljalleen päästäisiin nykypäivään ja vähän toisenlaisiinkin kuulumisiin saakka! Jos ei muuta niin ainakin näitä kirjoittaessa huomaan, että olen ainakin yrittänyt tehdä töitä elämäni miehen löytämiseksi, vaikka jo pitkään on tuntunut, ettei sillä saralla tapahdu mitään mainitsemisen arvoista.

51. deittini: herttainen perusinsinööri

Alkukesästä tapasin mukavan insinöörismiehen, jonka kanssa juttu luisti sen verran, että tapasimme useammankin kerran. Kävimme ravintolassa, olimme oluilla, vierailimme ruokatapahtumassa ja lopulta mies kutsui minut kotiinsakin syömään. Elämän raamit olivat periaatteessa kunnossa, ja mies oli hiljattain ottanut kotiinsa kissanpennun – kuinka voisin vastustaa sellaista! Tyyppi olikin hyvin herttainen, hyvä ruoanlaittaja ja selvästi ihastunut minuun. Harmi kyllä en kuitenkaan voi sanoa, että tunne olisi ollut molemminpuolinen. Vaikka mies oli perusfiksu, tuntui, että olemme pohjimmiltaan kiinnostuneita eri asioista. Kun virittelin keskustelua kevään eduskuntavaaleista, hän totesi, ettei seuraa politiikkaa "sillä tavalla", ja kun kiinnitin huomiota tunnetun teoksen pohjalta tehdyn teatteriesityksen mainokseen, hän ei ollut kuullutkaan koko kirjasta. Pieniä juttuja – mutta juuri niitä, jotka minulle itselleni ovat tärkeitä: haluan suhteen, jossa voin keskustella myös muusta kuin arjesta: yhteiskunnasta, historiasta, kirjallisuudesta. En oleta, että toinen tietää kaiken, enhän tiedä itsekään, mutta tietynlainen luontainen uteliaisuus olisi kovasti toivottavaa.

Vaikka mies oli herttainen, romanttisessa mielessä hän oli auttamattoman kömpelö, eikä ehkä niinkään suloisella kuin kiusallisella tavalla. Yhteisen ruokahetken jälkeen istuimme sohvalle katsomaan sarjaa ja hän siirtyi hitaasti lähemmäksi, suuteli minua (ei kovin hyvin) ja rupesi näpräämään paitani vetoketjua auki, vaikka itselleni oli ilmeistä, ettei aurinkoinen iltapäivä, kevyt komediasarja ja toistaiseksi pinnallinen kanssakäymisemme ollut oikea edellytys sellaiselle. Väistin lähestymisen ja ehdotin aurinkoista iltapäiväkävelyä, jolle lähdimmekin. Eri suuntaan erotessamme mies antoi vielä kömpelön suudelman – itse olin jo tajunnut, ettei jatkoa tulisi. Miehessä itsessään ei ollut mitään vikaa ja hänestä tulisi varmasti hyvä kumppani jollekin. Ei kuitenkaan minulle.

52. deittini: turhankin välitön katutaiteilija

Tämä deittini lukeutuu erikoisimpiin tapaamistani. Jo viestien perusteella mietin hieman, mikä tyyppi olisi miehiään – jutut olivat ihan fiksut, mutta hymiöiden käyttö ylitsevuotavan runsasta, sydämiä lauseissa joihin en niitä osaisi itse sijoittaa. Tapasimme paikallisessa baarissa, pelasimme erän biljardia ja lähdimme puistoon pussikaljoille. Mies oli periaatteessa mukava ja ystävällinen, mutta huomasin hyvin pian, että olemme täysin eri maailmoista. Kun kyselin, mitä mies tekee elääkseen, selvisi, ettei oikeastaan mitään – keskittyy musisointiin ja katutaiteiluun. Työttömyydessä ei sinänsä ole mitään vikaa eikä ihminen aina voi vaikuttaa siihen itse, mutta tässä tapauksessa tuntui, että mies oli tietoisesti valinnut elämäntapansa, ettei hän oikeastaan edes haaveillut muusta. Eikä siinäkään mitään, mutta olisi hyvin vaikea nähdä, kuinka se sopisi yhteen oman elämäni kanssa.

Myös miehen persoona oli suomalaisittain erikoinen: hän oli erittäin välitön, rauhaton, ylitsepursuavan avoin, todella lähelle tuleva. Kun tuntematon ihminen tulee aivan viereen, tarttuu käsivarteen tämän tästä ja kysyy hyvin suoria, psykoanalyysilta kuulostavia kysymyksiä, menen itse lukkoon, vaikka pidänkin itseäni perussosiaalisena ihmisenä. Asetelmaa on vaikeaa kuvailla, mutta tunsin kuin olisin yhtäkkiä päätynyt osaksi jonkinlaista näytelmää, jossa minunkin kuuluu näytellä avointa, rentoa ja menevää elämäntapataiteilijaa, vaikka olen pohjimmiltani rauhallinen, kunnollinen, tunnollinen ja epämukavassa tilanteessa varautunut ihminen. Kun mies kuuli, että pidän karaokesta, hän innostui ajatuksesta niin, että ehdotti karaokeen lähtemistä saman tien, keskellä kirkasta iltapäivää. En lähtenyt. Treffit jäivät yksiin.

53. deittini: väsähtänyt teatteriharrastaja

Näissä treffeissä ei ole suoraan sanoen paljoakaan kerrottavaa. Tapasin teatteria harrastavan tyypin ja päädyimme kävelylle merenrantaan. Tyyppi tuli suoraan jostain muualta ja oli omien sanojensa mukaan uupunut, väsynyt ja nälkäinen, ja hieman siltä minustakin vaikutti: keskustelu ei oikein lähtenyt lentoon, vaikka meillä olikin teoriassa paljon yhteistä.

Rannalla sijaitsi jonkinlainen musiikkitaideteos, ikään kuin tuulikello, jota pystyi kilkuttelemaan metalliputkilla (ja ei, en puhu Sibelius-monumentista!). Minulla on teoria: se, miten ihmiset tällaiseen teokseen suhtautuvat, jakaa heidät kahteen luokkaan, jotka ovat auttamatta keskenään yhteensopimattomia. Mies rupesi välittömästi rummuttelemaan kilkutinta. Minä löin metalliosaa muutaman kerran näön vuoksi, mutta enimmäkseen vilkuilin meitä tuijottavia ihmisiä ja toivoin, että siirtyisimme eteenpäin mahdollisimman nopeasti. Julkinen performanssi: ei minun juttuni. Selvästi hänen.

Treffien jälkeen kumpikaan ei laittanut enää viestiä.

54. deittini: menevä puolituttu

Seuraava treffikumppanini oli tyyppi, jonka tunsin hämärästi: meillä oli yhteisiä tuttuja, olimme todennäköisesti olleet useammankin kerran samoissa juhlissa mutta emme koskaan jutelleet. Itse asiassa mies oli erään tuttuni eksä – kuitenkin sen verran kaukainen, ettei asialla olisi ollut väliä. Menin kuitenkin tekemään asian, jota olisi ehkä kannattanut välttää: kysyin etukäteen tutuiltani, mitä mieltä he ovat miehestä. "Tosi mukava tyyppi, mutta vähän häntäheikki. Ei kohtele naisia hyvin" oli tuomio. Luultavasti ei kuitenkaan kovinkaan objektiivinen sellainen ottaen huomioon, että se perustui lähinnä miehen ex-tyttöystävän kertomiin vaikutelmiin.

Treffit menivät hyvin: ostimme viiniä ja piknikeväitä, kävelimme merenrantaan, juttelimme tuntikausia, makoilimme auringon lämmittämillä kallioilla vielä kun auringonlasku vaihtui kesäiseen hämärään. Puhuttavaa oli, yhteistä oli – mutta jotenkin etukäteen saamani tuomio pyöri mielessä. Vaikka mies vaikutti kiinnostuneelta, en onnistunut vakuuttamaan itseäni siitä, että hän olisi aivan pohjimmiltaan sellainen tyyppi, jota olin etsimässä. Mielessä pyöri myös jonkinlainen käsitys siitä, että mies on humalassa hieman turhankin rellestävää sorttia – mutta tästäkään minulla ei ole varmuutta. Treffien jälkeen en kuullut hänestä kolmeen päivään ja kun lopulta laitoin itse viestiä, mies sanoi, että oli jäänyt odottelemaan omaa yhteydenottoani. Keskustelu ei kuitenkaan enää oikein lähtenyt käyntiin, ja kun parin päivän päästä asensin Tinderin uusiksi, en jäänyt kaipaamaan yhteyttä.

55. deittini: täysi tuppisuu

Tässäpä treffikumppani, jollaista en ollut ennen tavannutkaan: mies, jolla ei tuntunut olevan minulle kerrassaan mitään sanottavaa. En tiedä, oliko hän vain pohjimmiltaan todella ujo vai olinko todella toisenlainen tyyppi kuin hän oli ajatellut, mutta harvoin olen kohdannut ihmistä, jonka kanssa keskustelu olisi yhtä täydellisen vaikeaa ja yksipuolista. Kun esitin kysymyksiä, sain vain lyhyitä vastauksia, jotka eivät vieneet keskustelua eteenpäin, joihin oli mahdotonta tarttua. Tuntui kuin olisin ollut haastattelemassa työntekijää, joka ei edes halunnut päästä paikkaan töihin. Sanomattakin selvää, että se jäi siihen.

56. deittini: arkkitehti toisesta kaupungista

Tämä on deitti, jota hehkutin vielä edellisen postauksen alussa, enkä sinänsä syyttä: tyyppi oli toisessa kaupungissa asuva arkkitehti, erittäin mukava, erittäin sosiaalinen, samoista asioista kiinnostunut ja fiksu. Istuimme terassilla loppukesän auringossa, ja ainakin minä viihdyin hyvin. Hän oli kuitenkin lähdössä kaupungista jo samana iltana, eikä ollut oikeastaan edes realistista miettiä toisten treffien mahdollisuutta. Jos jotain, mies palautti kuitenkin monien epäonnistumisten jälkeen taas uskoni treffailuun: kivojakin tyyppejä on vielä vapaana.

57. deittini: samanhenkinen konsultti

Tämä deitti jatkoi jollakin tapaa edellisen linjaa: mukava, fiksu, sosiaalinen tyyppi, jonka kanssa meillä tuntui olevan paljonkin juteltavaa, paljonkin yhteistä oluiden ääressä. Valitettavasti minusta tuntui kuitenkin, että olin tällä kertaa itse innokkaampi kuin toinen osapuoli. Minä olin se, joka ehdotti treffejä, joka ehdotti paikkaa ja aikaa, joka laittoi viestiä treffien jälkeen. Ja vaikka mies vastasikin epämääräisesti, että olisi mukava nähdä uudestaankin, hän ei tehnyt mitään sen eteen – joten en tehnyt lopulta minäkään.

58. deittini: sosiaalisesti kiusallinen keilaaja

Jälleen kerran muistutus siitä, että jos toinen vaikuttaa jotenkin erikoiselta ja levottomalta viestitellessä, hän todennäköisesti on sitä myös oikeassa elämässään. Profiilissaan mies oli korostanut olevansa sosiaalisesti skarppi tyyppi ja oli toivonut samaa myös toiselta, mutta tavatessa totesin, ettei väite pitänyt kovinkaan hyvin paikkansa: mies oli puhelias, mutta jollakin lailla tilannetajuton, huumorintajultaan täysin toisenlainen kuin minä.

Menimme keilaamaan: kävi ilmi, että mies oli varsin hyvä, minä taas varsin epätasainen. Välillä täyskaato, enimmäkseen melkein täyshuti. "Naisethan on tuollaisia vuoristoratoja", mies heitti, enkä hämmästyksekseni osannut kuin hymähtää – minä, joka olen luonteeltani poikkeuksellisen kaukana vuoristoradasta melkein kehen tahansa verrattuna. Kun mies heitti vielä myöhemminkin useampia arvioita siitä, millaisia "naiset" ovat, tajusin treffiseurani olevan melko lailla pihalla nykyaikaisista tasa-arvokäsityksistä. Myös lakonian taju oli tyypille vieras. Kun hän heitti täyskaatoja, kommentoin mielestäni ihan yleiseen tyyliin: "Ei huono", "Olipa aika hyvin!"

"Vai että aika hyvin", mies vinoili minulle, enkä voinut kuin hämmästellä. Mitä hän sitten odotti? Fanfaareita ja ylistyssanoja?

Eniten jutussa jäi harmittamaan, että mies ehti poistaa minut Tinderistä ennen kuin minä ehdin poistaa hänet.

Sen sellaista. Treffeillä on siis käyty, mutta se, mitä ne ovat tuoneet tullessaan – niin, vähänpä kerrassaan. Ei auta kuin toivoa, että Tinderin swaippailu tuo kuitenkin vielä tulosta ennemmin tai myöhemmin.

Näiden jälkeen luulin itse asiassa jo kerran törmänneeni täyskymppiin, mutta väärässä olin. Siinä on kuitenkin sen verran kerrottavaa, että jätettäköön seuraavaan kertaan!

Kuvat: Unsplash

Paluu Tinder-maailmaan: 46. ja 47. deittini

Vaikka erossa on varmasti vielä läpikäytävää, olen viimeisen parin viikon aikana suunnannut katseeni nopeasti eteenpäin ja palannut sinne, mistä kaikki alun perin alkoikin: nettideittailun ja Tinder-kulttuurin pariin. Joku voisi sanoa, että olen siirtänyt ajatukseni uuteen vähän liiankin sukkelaan, mutta niin tai näin, Tinder, Happn ja OkCupid löytyvät jälleen puhelimestani. 

Paluu oli yllättävän helppo. OkCupid oli jopa säilyttänyt kaikki aikaisemmat kuvaustekstini ja kyselyvastaukseni – hyvä niin, sen verran pitkät rimpsut olin itsestäni aikanaan kirjoittanut. Kuvat vaihdoin uudempiin ja tekstejä viilasin hieman, mutta kaiken kaikkiaan homma sujui vanhalla rutiinilla. 

Tietysti myös deittipalvelut ovat parin vuoden aikana ehtineet muuttua. Radikaaleimmin oli uudistunut OkCupid, joka toimi aikaisemmin lähinnä tietokoneen selaimella. Käyttäjiä pystyi selailemaan varsin vapaasti, ja kenelle tahansa pystyi laittamaan viestiä, mikä johti myös siihen, että sain jatkuvasti lähestymisiä ympäri maailmaa ihmisiltä, joiden kanssa treffien järjestäminen olisi ollut käytännössä mahdotonta. 

Nyt myös OkCupid on siirtynyt mobiilimaailmaan, ja käyttöliittymä on muuttunut huomattavan samankaltaiseksi Tinderin kanssa. Sikäli harmillista, että muutoksen myötä moni on tyytynyt vain parin sanan kuvausteksteihin, kun aikaisemmin OkCupidin paras ominaisuus oli juuri se, että sen kautta sai selkeästi parhaan käsityksen toisesta osapuolesta jo pelkästään tekstien ja kyselyihin annettujen vastausten perusteella. 

Hyvä puoli on, että toisen käyttäjän lähettämiä viestejä ei näe enää automaattisesti, ellei matchia ole syntynyt, mikä vähentää myös spämmiä: tyhjänpäiväisiä, ketjussa lähetettyjä hello darling -viestejä maailman toiselta puolelta ei tule ikävä. Toisaalta uuden ihmisen huomiota on hyvin vaikea enää kiinnittää, ellei matchia synny välittömästi. Ikävin huomioni on, että kun miehet hakemastani ikäryhmästä loppuvat kesken, sovellus rupeaa tarjoamaan toivettani vanhempia ja nuorempia ehdokkaita, vaikka tiedän täysin varmasti, etten ole tässä vaiheessa hakemassa 25- tai 40-vuotiasta miestä. 

Happnissa homma näyttäisi toimivan melko lailla kuten ennenkin, mitä nyt sekin on ottanut käyttöön Tinder-tyylisen swaippailun. Ehdottomasti rasittavin ominaisuus on edelleen se, että selailussa näkyviin jäävät edelleen kaikki ne miehet, joille olen itse painanut sydäntä, vaikka he eivät olisikaan tehneet samoin – eli feedissäni on jatkuvasti kasvava joukko miehiä, jotka eivät välitä minusta, mutta koska itse pidän heistä, en raaski heitä poistaakaan. 

Tinder on näennäisesti sama kuin ennenkin, mutta algoritmit vaikuttavat kääntyneen tavallista ilmaiskäyttäjää vastaan. Matcheja tulee huomattavasti huonommin kuin pari vuotta sitten, vaikka tekstini on käytännössä sama, ja vaikka olenkin välissä vanhentunut kahdella vuodella, en jaksa uskoa, että kuvieni taso olisi romahtanut niin dramaattisesti, että se selittäisi muutoksen. Ihan periaatteestakaan en kuitenkaan halua maksaa palvelusta, jonka lisäominaisuuksilla en tee juuri mitään: en käytä superlikeä, minun ei ole tarpeen tykätä yli 60 ihmisestä vuorokauden aikana enkä näe mitään syytä piilottaa omaa ikääni tai olinpaikkaani. Näillä siis mennään. 

Mutta hypätäänpä asiasta seuraavaan. Vaikka paluu deittimaailmaan on ollut osaltani melko rauhallinen, muutamat treffitkin ehdin jo tällä välin sopia ja kokea. Yhteenvetona sanoisin, että ei mitään elämää mullistavaa, mutta kiva alku kuitenkin – I’m back on track!

46. deittini: pitkä tietotekniikan opiskelija 

Tämän miehen tunnistin Tinderissä välittömästi: olimme matchanneet jo joskus vuosia sitten, mutta silloin kumpikaan ei aloittanut keskustelua. Nyt mies aloitti, vaihdoimme muutamia viestejä ja sovimme pian treffit paikalliseen museoon. 

Näyttely oli kiinnostava, historiafani minussa hykerteli. Myös mies oli mukava, fiksu, kivan näköinen – ei mitään erityisempää vikaa. Kun lähdimme näyttelystä, mies ei kuitenkaan osannut oikein ehdottaa jatkoa, joten otin asian omiin käsiini ja ehdotin kahveja. Sopivaa paikkaa ei löytynyt. Miehellä ei ollut ehdottaa treffipaikkaa ja omakin ehdotukseni ehti sulkeutua juuri parahiksi, joten päädyimme kauppakeskuksen kliiniseen, hiljaiseen kahvinurkkaukseen. Juttelu sujui mutta ei noussut mitenkään erityiselle tasolle, ja kun mies ilmoitti, että hänen täytyisi lähteä kotiin nukkumaan, minäkään en nähnyt syytä viivytellä. Erotessamme kumpikaan ei edes ehdottanut, että olisi kiva nähdä uudestaankin, enkä ollut mitenkään yllättynyt, ettei miehestä kuulunut sen enempää. 

Mikä sitten tökkäsi omalta osaltani? Tietysti se, ettei mies vaikuttanut mitenkään erityisen kiinnostuneelta minusta itsestäni: keskustelu ei kulkenut syvälliselle tasolle enkä ottanut selvää, olisiko mies itse saanut aikaiseksi ehdottaa edes kahveja vai olisiko koko tapaamisemme jäänyt yhteen näyttelykierrokseen, jos asia olisi ollut hänestä kiinni. Toisaalta koin, että myöskään elämäntilanteemme eivät tällä kertaa kohdanneet. Mies oli vasta aloittanut kokonaan uuden alan opiskelun, ja vaikutti siltä, että kestää vielä vuosia, ennen kuin hän pystyy siirtymään työelämään, jossa olen itse ollut täysipäiväisesti jo vuosia. Opiskelijaelämässä ei ole mitään vikaa, mutta tässä vaiheessa olen jo kypsä siirtymään seuraavaan vaiheeseen. Nuudelien ja opiskelijasolujen aika on ohi, myös parisuhteessa. 

47. deittini: amerikkalainen asiakaspalvelija

Seuraava deittini löytyi Happnin syövereistä: kivan näköinen, fiksun oloinen amerikkalaismies, joka oli viihtynyt Suomessa jo useammin vuoden. Ajatukset vaihtuivat sujuvasti, ja tapaaminen viihtyisässä pubissa oli nopeasti sovittu. Tapaamispaikassa minua oli vastassa mukava tyyppi, jälleen kerran: miellyttävät kasvot, hyvät keskustelutaidot, hymyilevä olemus. Mies oli itseäni vain aavistuksen pidempi, mutta ruumiinrakenne ei ole koskaan ollut itselleni tärkempiä kriteerejä, joten tämän olisin pystynyt ohittamaan, jos kaikki muu olisi täsmännyt. 

Jotain jäi silti puuttumaan. Tätä ”jotain” on aina yhtä vaikea määritellä, mutta mitä enemmän olen käynyt treffeillä, sitä selkeämmin olen oppinut huomaamaan, jos homma ei vain klikkaa ihan loppuunsa saakka. Voisin kuvitella tapaavani miestä toistekin, mutta vain kaverina. Treffeistä on nyt pari päivää eikä kumpikaan ole ottanut yhteyttä toiseen, joten seikkailu jatkukoon jälleen!

Seuraavan treffikumppanini tapaankin sitten jo tänään. Siitä lisää myöhemmin. 

CC-kuvat: Pixabay.