Paluu Tinder-maailmaan: 46. ja 47. deittini

Vaikka erossa on varmasti vielä läpikäytävää, olen viimeisen parin viikon aikana suunnannut katseeni nopeasti eteenpäin ja palannut sinne, mistä kaikki alun perin alkoikin: nettideittailun ja Tinder-kulttuurin pariin. Joku voisi sanoa, että olen siirtänyt ajatukseni uuteen vähän liiankin sukkelaan, mutta niin tai näin, Tinder, Happn ja OkCupid löytyvät jälleen puhelimestani. 

Paluu oli yllättävän helppo. OkCupid oli jopa säilyttänyt kaikki aikaisemmat kuvaustekstini ja kyselyvastaukseni – hyvä niin, sen verran pitkät rimpsut olin itsestäni aikanaan kirjoittanut. Kuvat vaihdoin uudempiin ja tekstejä viilasin hieman, mutta kaiken kaikkiaan homma sujui vanhalla rutiinilla. 

Tietysti myös deittipalvelut ovat parin vuoden aikana ehtineet muuttua. Radikaaleimmin oli uudistunut OkCupid, joka toimi aikaisemmin lähinnä tietokoneen selaimella. Käyttäjiä pystyi selailemaan varsin vapaasti, ja kenelle tahansa pystyi laittamaan viestiä, mikä johti myös siihen, että sain jatkuvasti lähestymisiä ympäri maailmaa ihmisiltä, joiden kanssa treffien järjestäminen olisi ollut käytännössä mahdotonta. 

Nyt myös OkCupid on siirtynyt mobiilimaailmaan, ja käyttöliittymä on muuttunut huomattavan samankaltaiseksi Tinderin kanssa. Sikäli harmillista, että muutoksen myötä moni on tyytynyt vain parin sanan kuvausteksteihin, kun aikaisemmin OkCupidin paras ominaisuus oli juuri se, että sen kautta sai selkeästi parhaan käsityksen toisesta osapuolesta jo pelkästään tekstien ja kyselyihin annettujen vastausten perusteella. 

Hyvä puoli on, että toisen käyttäjän lähettämiä viestejä ei näe enää automaattisesti, ellei matchia ole syntynyt, mikä vähentää myös spämmiä: tyhjänpäiväisiä, ketjussa lähetettyjä hello darling -viestejä maailman toiselta puolelta ei tule ikävä. Toisaalta uuden ihmisen huomiota on hyvin vaikea enää kiinnittää, ellei matchia synny välittömästi. Ikävin huomioni on, että kun miehet hakemastani ikäryhmästä loppuvat kesken, sovellus rupeaa tarjoamaan toivettani vanhempia ja nuorempia ehdokkaita, vaikka tiedän täysin varmasti, etten ole tässä vaiheessa hakemassa 25- tai 40-vuotiasta miestä. 

Happnissa homma näyttäisi toimivan melko lailla kuten ennenkin, mitä nyt sekin on ottanut käyttöön Tinder-tyylisen swaippailun. Ehdottomasti rasittavin ominaisuus on edelleen se, että selailussa näkyviin jäävät edelleen kaikki ne miehet, joille olen itse painanut sydäntä, vaikka he eivät olisikaan tehneet samoin – eli feedissäni on jatkuvasti kasvava joukko miehiä, jotka eivät välitä minusta, mutta koska itse pidän heistä, en raaski heitä poistaakaan. 

Tinder on näennäisesti sama kuin ennenkin, mutta algoritmit vaikuttavat kääntyneen tavallista ilmaiskäyttäjää vastaan. Matcheja tulee huomattavasti huonommin kuin pari vuotta sitten, vaikka tekstini on käytännössä sama, ja vaikka olenkin välissä vanhentunut kahdella vuodella, en jaksa uskoa, että kuvieni taso olisi romahtanut niin dramaattisesti, että se selittäisi muutoksen. Ihan periaatteestakaan en kuitenkaan halua maksaa palvelusta, jonka lisäominaisuuksilla en tee juuri mitään: en käytä superlikeä, minun ei ole tarpeen tykätä yli 60 ihmisestä vuorokauden aikana enkä näe mitään syytä piilottaa omaa ikääni tai olinpaikkaani. Näillä siis mennään. 

Mutta hypätäänpä asiasta seuraavaan. Vaikka paluu deittimaailmaan on ollut osaltani melko rauhallinen, muutamat treffitkin ehdin jo tällä välin sopia ja kokea. Yhteenvetona sanoisin, että ei mitään elämää mullistavaa, mutta kiva alku kuitenkin – I’m back on track!

46. deittini: pitkä tietotekniikan opiskelija 

Tämän miehen tunnistin Tinderissä välittömästi: olimme matchanneet jo joskus vuosia sitten, mutta silloin kumpikaan ei aloittanut keskustelua. Nyt mies aloitti, vaihdoimme muutamia viestejä ja sovimme pian treffit paikalliseen museoon. 

Näyttely oli kiinnostava, historiafani minussa hykerteli. Myös mies oli mukava, fiksu, kivan näköinen – ei mitään erityisempää vikaa. Kun lähdimme näyttelystä, mies ei kuitenkaan osannut oikein ehdottaa jatkoa, joten otin asian omiin käsiini ja ehdotin kahveja. Sopivaa paikkaa ei löytynyt. Miehellä ei ollut ehdottaa treffipaikkaa ja omakin ehdotukseni ehti sulkeutua juuri parahiksi, joten päädyimme kauppakeskuksen kliiniseen, hiljaiseen kahvinurkkaukseen. Juttelu sujui mutta ei noussut mitenkään erityiselle tasolle, ja kun mies ilmoitti, että hänen täytyisi lähteä kotiin nukkumaan, minäkään en nähnyt syytä viivytellä. Erotessamme kumpikaan ei edes ehdottanut, että olisi kiva nähdä uudestaankin, enkä ollut mitenkään yllättynyt, ettei miehestä kuulunut sen enempää. 

Mikä sitten tökkäsi omalta osaltani? Tietysti se, ettei mies vaikuttanut mitenkään erityisen kiinnostuneelta minusta itsestäni: keskustelu ei kulkenut syvälliselle tasolle enkä ottanut selvää, olisiko mies itse saanut aikaiseksi ehdottaa edes kahveja vai olisiko koko tapaamisemme jäänyt yhteen näyttelykierrokseen, jos asia olisi ollut hänestä kiinni. Toisaalta koin, että myöskään elämäntilanteemme eivät tällä kertaa kohdanneet. Mies oli vasta aloittanut kokonaan uuden alan opiskelun, ja vaikutti siltä, että kestää vielä vuosia, ennen kuin hän pystyy siirtymään työelämään, jossa olen itse ollut täysipäiväisesti jo vuosia. Opiskelijaelämässä ei ole mitään vikaa, mutta tässä vaiheessa olen jo kypsä siirtymään seuraavaan vaiheeseen. Nuudelien ja opiskelijasolujen aika on ohi, myös parisuhteessa. 

47. deittini: amerikkalainen asiakaspalvelija

Seuraava deittini löytyi Happnin syövereistä: kivan näköinen, fiksun oloinen amerikkalaismies, joka oli viihtynyt Suomessa jo useammin vuoden. Ajatukset vaihtuivat sujuvasti, ja tapaaminen viihtyisässä pubissa oli nopeasti sovittu. Tapaamispaikassa minua oli vastassa mukava tyyppi, jälleen kerran: miellyttävät kasvot, hyvät keskustelutaidot, hymyilevä olemus. Mies oli itseäni vain aavistuksen pidempi, mutta ruumiinrakenne ei ole koskaan ollut itselleni tärkempiä kriteerejä, joten tämän olisin pystynyt ohittamaan, jos kaikki muu olisi täsmännyt. 

Jotain jäi silti puuttumaan. Tätä ”jotain” on aina yhtä vaikea määritellä, mutta mitä enemmän olen käynyt treffeillä, sitä selkeämmin olen oppinut huomaamaan, jos homma ei vain klikkaa ihan loppuunsa saakka. Voisin kuvitella tapaavani miestä toistekin, mutta vain kaverina. Treffeistä on nyt pari päivää eikä kumpikaan ole ottanut yhteyttä toiseen, joten seikkailu jatkukoon jälleen!

Seuraavan treffikumppanini tapaankin sitten jo tänään. Siitä lisää myöhemmin. 

CC-kuvat: Pixabay.

45. kerta toden sanoo?

Kun käy kymmenillä ja taas kymmenillä sokkotreffeillä, oppii huomaamaan, että hyvillä ja loistavilla ensitapaamisilla on eroa. Olen kuullut väitettävän, ettei ensimmäisen tapaamisen perusteella pysty sanomaan vielä paljoakaan toisesta ihmisestä ja kemioista. Uskallan olla eri mieltä: usein pystyy.

Vajaa kolme viikkoa sitten päädyin pitkästä aikaa ensimmäisille treffeille, jotka olivat enemmän kuin "ihan kivat". Mies tuli vastaan Tinderin tapaisessa nettideittipalvelu Happnissa ja laittoi viestiä heti matchin jälkeen. Oikeastaan en tiedä, kumpi kysyi treffeille kumpaa: minä tiedustelin, mitä miehellä on viikolla ohjelmassa ja hän sanoi, että kaikenlaista, mutta yksille oluille löytyisi kyllä aina aikaa. Niille lähdimme.

En asettanut tapaamiselle suuria oletuksia ennakkoon. Viestimme olivat olleet lyhyitä ja kuvissaan mies näytti vähän liiankin tyylikkäältä: jäin miettimään, olisiko kyseessä jälleen "sports, travelling & healthy lifestyle" -tyyppinen urheilullinen mutta hieman pinnallinen kauppismies.

Ei ollut. Treffeille ilmestyi hauska ja hymyileväinen, siististi pukeutunut, fiksu ja filmaattinen humanistimies, joka oli komea juuri sillä tavalla, joka vetoaa minuun. Tummat, tuuheat hiukset, veistokselliset kasvot, lempeä katse. Ei erityisen pitkä, mutta enpä ole minäkään; ei valtavan lihaksikas, mutta sellaisen perään en koskaan ole ollutkaan. Täydellinen, jos minulta kysytään.

Juttu sujui: löysimme heti hämmentävän paljon yhteistä ajatusmaailmastamme, arvoistamme, työtehtävistämme, kiinnostuksenkohteistamme. Perinteisten treffipuheenaiheiden sijaan puhuimme poliittisista näkemyksistämme, urasuunnitelmistamme ja historiasta, ja kun lähdimme eri suuntiin, minulla oli voimakas tunne siitä, että puhuttavaa olisi ollut vielä paljon, paljon enemmänkin.

Heti treffien jälkeen viestitin sinkkukerhollemme:

Hurraa, uskoni nettitreffeihin palautui tänään! Tapasinpas ihan kerrassaan mukavan miehen. Kaikki kohdallaan: asuu [samassa kaupunginosassa kuin minä], työskentelee [samalla alalla kuin minä], poliittisesti samoilla linjoilla, fiksu ja innoissaan historiasta. Puhuttiin ekoilla treffeillä kulttuurivallankumouksesta ja kaupunkisuunnittelusta, virkistävää vaihtelua perinteisille aloituskeskusteluille. Vielä tosi hyvännäköinen eikä edes tullut treffeille fleece-paidassa. :D Nyt vain pitää toivoa, että sekin on vielä innokas näkeen uudelleen. 

Ilokseni mies oli kuin olikin halukas näkemään vielä. Tapasimme keskiviikkona, seuraavat treffit sovittiin perjantaina spontaanisti samalle illalle: pitsalle paikalliseen, ei mitään sen mutkikkaampaa.

Söimme pitsat ja löysimme jälleen hassun paljon pieniä yhteisiä asioita. Intoilimme siitä, kuinka molemmat iloitsevat niinkin pienestä ja arkisesta asiasta kuin kierrätys, ja vielä siinäkin vaiheessa,  kun keskustelimme muovipullojen koostumuksesta, keskustelu tuntui sujuvalta ja mielenkiintoiselta.  Matka jatkui pitseriasta vielä oluille, ja niiden jälkeen oltiinkin kiinnostavan kysymyksen äärellä. Jonnekin tekisi vielä mieli mennä, mutta ei enää oluille. Mihin siis?

Iltateelle hänen luokseen, mies ehdotti.

Suostuin, tietysti. Miehen kämppä sijaitsi vain kivenheiton päästä omastani ja oli sisustukseltaan hyvin lähellä omaa makuani: yhdistelmä vanhaa ja uutta, modernia muotoilua ja tyylikkäitä perintöhuonekaluja – ja täydellinen näköala. Teekupposten jälkeen jäimme juttelemaan pitkäksi aikaa. Unohduin kertoilemaan niitä näitä lapsuudestani ja kotipaikkakunnastani ja mies vain katseli, hymyili, suuteli sitten yllättäen, kesken lauseen.

Jäin yöksi. Aamulla ei ollut kiire mihinkään. Mies laitteli aamupalaa, teki meille smoothieta, antoi lähtiessäni lapun, jossa oli hänen puhelinnumeronsa. Saatteli vielä kotiovelle saakka.

Sen jälkeen olemme nähneet lähes päivittäin.

Seuraavalla kerralla mies tuli luokseni katsomaan leffaa. Popcornit paloivat, ilta onnistui. Välissä kävin reissussa, mutta näimme heti samana iltana palatessani kaupunkiin. Ja sitäkin seuraavana: tavallisena arki-iltana mies tuli hakemaan minut autolla. Ajelimme lähiseudulla, kävimme katsomassa lähteviä lentokoneita ja hylättyjä kaivoslampia, söimme thaimaalaista. Ja mikä parasta: kävimme Prismassa! Muille kuin sinkuille on ehkä vaikea avata sitä, kuinka mahtavaa onkaan kulkea jonkun kanssa kahdestaan jättitavaratalon illan tyhjentämiä käytäviä, kurkata taloustavaraosaston alelaarit, valita leipä, ostaa jotakin niin täydellisen arkista kuin vessapaperia.

Täsmälleen tuota olen sinkkuvuosinani eniten kaivannut. Pieniä, suuria asioita, arkista yhdessäoloa, oman curryannoksen jakamista, paikkaa etupenkillä, suudelmaa sorakuopilla.

Bileillan jälkeisenä aamuna saatua viestiä: lähdetkö syömään sushiöverit?
Selkähierontaa surkean sunnuntaileffan lomassa.
Tekstiviestiä kesken työpäivän.

Taidan olla pahasti ihastumassa.

Olemme tunteneet alle kolme viikkoa, josta liki kolmasosan olen viettänyt ulkomailla. Silti olemme ehtineet nähdä yli kymmenen kertaa, mikä ylittää monin kerroin sen määrän, jonka yleensä uutta treffikumppania ensimmäisten viikkojen aikana näen. Toissapäivänä mies lisäsi minut Facebookiin.

Lupaavinta on, että olemme jo käyneet keskusteluja, jotka luotaavat tulevaisuutta, vaikka toki  vain huolettomasti, ohimennen. Tiedän, että mies haluaisi asua joskus vanhassa pitsihuvilassa, saada lapsia, antaa heille kansainväliset nimet. Omassa päässäni alan kehitellä taas valtavasti tulevaisuuksia.

On toki myös muutamia muttia. Tietenkään mitään ei ole vielä sovittu, ei tunnustettu, ei päätetty. Olen itse lopettanut tinderöinnin ja käynyt Happnissakin vain harvakseltaan kurkkaamassa – mutta mies on ollut siellä paikalla samana päivänä joka kerta, kun olen asian tsekannut. Etsiikö vielä matcheja, käykö sittenkin treffeillä samaan aikaan jonkun toisen kanssa? En tiedä.

Lisäksi mies on kovin huono nukkumaan yhdessä. Viikolla menemme yleensä eri osoitteisiin nukkumaan, vaikka ilta olisikin jatkunut jo pitkälle. Onko unensaanti todellinen syy? Ja onko tilanne ratkaistavissa vähitellen? En tiedä.

Epävarmuudestakin huolimatta näen tässä jutussa niin paljon enemmän rohkaisevia kuin lannistavia merkkejä, etten mitenkään voi olla olematta hirvittävän innoissani.

Eilen kävimme kahden tunnin iltakävelyllä. Kiipesimme aidan yli ratapihalle, kiersimme työmaan läpi hylätyille tunneleille, katselimme graffitiseiniä jotka pian katoavat uuden kaupungin tieltä. Mies vei minut talonsa kattoterassille, jolta avautui huikea näkymä kaupunkiin, ja aamulla heräsin miehen sängystä laina-t-paidassa, onnellisena.

Minulla on hänen luonaan oma hammasharja. Se on enemmän kuin mikään muu vuosiin.

CC-kuvat täältä, täältä, täältä ja täältä.