Minne katosi päivät? En tiedä, mutta marraskuuta viedään, eivätkä elämäni kuviot ole muuttuneet miksikään. Töissä on yhtä mukavaa kuin ennenkin, gradu on yhtä keskeneräinen kuin ennenkin, minä vähintään yhtä sinkku kuin ennenkin. "Vähintään" siksi, että jossain vaiheessa sinkkuelämäni sentään sisälsi jos jonkinlaista säätöä ja sutinaa. Nykyään harvemmin.
Vuosien ajan elämässäni pyörivien miesten määrä on korreloinut kohtalaisen hyvin aamuyölle venyvien opiskelijabileiden määrän kanssa. Tänä vuonna olen jättäytynyt aktiivitehtävistä, ja samalla bileidenkin määrä on laskenut. Lisäksi omanikäiseni ja vanhemmat miehet ovat alkaneet siirtyä yliopistosta työelämään, eikä viikonlopun suunta ole enää automaattisesti opiskelijajärjestön tanssilattia. Voitte siis päätellä, mihin suuntaan potentiaalisten miesten määrä on kääntynyt. Viiden pisteen vihje: ei ylöspäin.
Olen minä parilla treffeillä käynyt, tarkistanut Suomi24-viestini, viuhtonut Tinderiä vasemmalle ja oikealle. Silti: ei ketään maailmaani mullistavaa, ei miestä jonka kanssa edes harkitsisin yhteistä elämää. Vanhoista tapauksista ei ole apua. Vakitapauksen paluu ei ollutkaan varsinaisesti paluu, sillä emme ole olleet yhteydessä yhteisen yömme jälkeen. Sijoittajaa en ole nähnyt kuukausiin. Suomenruotsalaisherra kertoi tänään muuttavansa vuodenvaihteessa työn perässä toiselle puolelle Suomea.
Siksi olen yrittänyt tutustua uusiin ihmisiin, olla sallivampi, päästä yli typeristä ennakkovaatimuksistani. Ollaan jo siinä pisteessä, että voisin ehkä potentiaalisesti harkita meneväni treffeille pitkähiuksisen tai itseäni nuoremman miehen kanssa. Kai. Ehkä. Olen koettanut pitää silmäni auki baarissa, tehnyt jopa ilmoituksen Facebookin sinkkuryhmään. (Monta tykkäystä, nolla treffipyyntöä.)
Kun mitään ei vieläkään ole kuulunut, olen jatkanut elämääni ihan onnellisena itsekseni. Hamstrannut romaaneja, nähnyt ystäviä, käynyt kummallisen nimisillä ryhmäliikuntatunneilla. (Sh'bam, CXWORX, Piloxing Barre. Kuka näitä keksii?)
Ensimmäistä kertaa koko elämässäni viherkasvini ovat alkaneet pysyä hengissä. Johonkin minunkin pitää huolenpitoni kohdistaa.
Huomaan olevani umpikujassa: mitään ei tapahdu, ellen itse tee jotain, ellen muuta jotakin muutakin kuin Tinderin profiilikuvaa. Oikeastaan vastaus on selvääkin selvempi. Gradu. Sen tulisi nyt olla tärkein tavoitteeni, tärkeämpi kuin satunnainen Tinderin selailu tai samaa kaavaa toistavat perustreffit. Kunhan maisterin paperit ovat kädessä, elämä on taas edessä ihan uudella tapaa. Töissä on hyvä mahdollisuus vakipaikkaan, jatkuva huono opiskeluomatunto katoaa ja iltaisin on taas aikaa harrastaa jotain aivan uutta. Juuri nyt mikään ei estä minua valmistumasta, ellei sitten oma laiskuuteni. Työ ei ole tunteihin sidottu, harrastukset eivät ole aikaan sidotut, minä en ole kehenkään sidottu.
Olen huomannut puhuvani elämästäni sitten kun -muodossa. Sitten kun ehdin harrastaa, menen yksinlaulutunnille. Sitten kun opinnot ovat takana, luen maailmankirjallisuuden klassikot. Sitten kun vähän laihdutan, saan varmasti helpommin huomiota. Ja sitten kun löydän sopivan miehen, ei minulta mitään puutu. Sitten elämässä on kaikki kohdallaan.
Niinpä niin.
Joka tapauksessa seuraavien kuukausien aikana aion keskittyä elämässäni kerrankin johonkin muuhun kuin sopivan miehen etsintään. Tulee kohdalle kun on tullakseen – en voi laittaa muuta elämääni paussille vain sen takia, etten ole onnistunut löytämään sopivaa ihmistä, niin kipeästi kuin sitä haluaisinkin.
Hiljaiselo saattaa jatkua blogin puolella vielä jonkin aikaa. Kokonaan en kuitenkaan katoa mihinkään.
