Nettideittailusta yhteiseen arkeen

En vieläkään aivan ymmärrä, miten kaikki on käynyt niin kovin äkkiä. Vielä pari kuukautta sitten olin sitä mieltä, että suhdekuviot eivät näytä mitään edistymisen merkkejä. Samat vanhat nimet pyörivät ympyrää. Perjantaina en voinut koskaan olla varma, kenen vierestä viikonlopun aikana heräisin, mutta yksinkään en halunnut olla. Olin mustasukkainen miehistä, joista en edes ollut tosissani kiinnostunut, ja roikuin ihmisissä, joiden kanssa yhteistä tulevaisuutta ei alun alkaenkaan ollut näkyvissä. Turhautti, harmitti. 

Tajusin kai lopulta, että mikään ei muutu, ellen itse tee jotain. Aktivoiduin entistä tarmokkaammin nettideittailussa.

Se kannatti.

Tapasin Opettajan. Ensimmäiset treffit jännittivät, mutta juttua tuli, eikä se loppunut seuraavalla tapaamisella, ei sitä seuraavallakaan. Ajatukset ja arvot osuivat alusta lähtien niin luontevasti yhteen, etten oikeastaan edes tajunnut ihmetellä asiaa sen suuremmin, vaikka syytä olisi ollut. Yhdessäolo oli helppoa, hämmentävän helppoa. Opettaja jäi yöksi jo toisten treffien jälkeen, eikä se tuntunut ollenkaan kummalliselta. Aamulla heräsin onnellisempana kuin pitkään aikaan.

Nyt, reilun kuukauden jälkeen, tilanne on se, että tapaamme lähes päivittäin. Olemme viettäneet iltoja elokuvia katsellen, pitsaa ja tortilloita tehden, Opettajan oman saunan löylyistä nauttien. Yhtenä iltana kävimme uimassa, toisena pelaamassa pingistä. Ihan tavallista, arkista yhdessäoloa - jotain sellaista, mitä satunnaisten jatkoseuralaisten kanssa ei pahemmin harrasteta. Tätä olen kaivannut.

Netti on oman kokemukseni mukaan erinomaisen hyvä paikka tavata ihmisiä, mutta yksi miinus siihen liittyy: nettideittiin ei tutustu "normaalissa" sosiaalisessa ympäristössä, ei kavereiden tai tuttavien seurassa. Tämä on siitä tärkeä pointti, että moni ihminen käyttäytyy ehkä tiedostamattaankin eri tavoin kahden kesken kuin suuremmassa seurassa. Ainakaan itselleni parisuhde ei kuitenkaan merkitse ainoastaan parisuhdetta: siihen ovat väistämättä sidoksissa myös perheet, ystäväpiirit ja muut sosiaaliset ympyrät. Siksi onkin mukavaa, että olemme aivan hiljattain päässeet näkemään myös tätä puolta toistemme elämästä.

Ystävänpäivänä otin Opettajan mukaan opiskelijabileisiin ja esittelin kavereilleni. Pari iltaa sitten kävimme puolestaan hänen ystäväpariskuntansa kanssa yksillä, tai oikeastaan kolmilla, niin mukavasti ilta sujui.

Kun jäin hetkeksi kahdestaan ystäväpariskunnan miehen kanssa, alkoi heti kysely: mitä mieltä olen Opettajasta? Hämmennyin ja vastailin ympäripyöreitä, mutta samalla olin hyvilläni. Kaveri tiesi jo valmiiksi esimerkiksi sen, milloin olimme tavanneet - minusta on siis puhuttu! Ystäväpariskunta viittasi meihin useammankin kerran parina, emmekä korjanneet käsitystä.

Ei tämä tietysti vieläkään mitenkään virallista ole. Facebook-statukseni on edelleen sinkku. Emme ole puhuneet suhteen tulevaisuudesta emmekä oikeastaan tunnustaneet tunteitakaan vielä sen suuremmin. Tällä hetkellä en silti näe yhtäkään syytä, miksi tästä ei voisi tulla jotain vakavampaakin.

Viimeisen kuukauden sisällä olen herännyt yhden ja ainoan miehen vierestä. Olo on koko ajan kummallisen tyytyväinen: en ole levoton, en kaipaa mitään muuta. Opettaja on hauska, älykäs, kypsä mutta silti juuri oikealla tavalla hassutteleva mies. Aika komeakin ainakin omiin silmiini, ja vaikka lihakset eivät koskaan ole olleet minulle mikään ykkösprioriteetti, eipä salilla käymisestä kai haittaakaan ole. Elämä on tasapainossa, asuntolaina ja auto hankittu, työkuviot vakaat hamaan tulevaisuuteen saakka. Ensimmäistä kertaa ties kuinka pitkään aikaan voin rehellisesti sanoa: siinä on mies, jonka kanssa voisin suunnitella yhteistä tulevaisuutta. Perheenisämatskua, mikä tässä tapauksessa on vain ja ainoastaan positiivinen määritelmä.

Olen tainnut tehdä aika hyvän löydön, vaikka itse sanonkin. Nyt pitää vain toivoa, että toisen osapuolen ajatukset pysyvät samoina.

Sen ainakin tiedän, että kylpyhuoneeni kaappiin on ilmestynyt toinenkin hammasharja. 

Oikealla tiellä

Viimeiset pari viikkoa ovat olleet melkoista hullunmylläkkää. Eivät niinkään parisuhderintamalla kuin ihan muuten vain: opiskelukiireet, viimeiset työviikot ja ulkomaanreissu ovat pitäneet minut varsin tehokkaasti pois blogin parista.

Ehkä olisi silti hyvä kertoa välillä täälläkin, mitä on tapahtunut - sillä tapahtunut on. 

Aloittaessani blogia kysyin sivupalkissani: "Ennen kaikkea: onko netistä todella mahdollista löytää sitä oikeaa?" Päivä päivältä alan tulla entistä varmemmaksi siitä, että vastaus voi totta tosiaankin olla kyllä.
 

Tuntuu uskomattomalta, ettei ole kulunut kuin alle kuukausi siitä kun tapasin Opettajan. Nyt kaiken kiireen keskellä olemme yrittäneet nähdä sen mitä olemme ehtineet, ja jo tässä vaiheessa yhdessäolo on niin helppoa ja luontevaa, että hämmästyn tajutessani, etten ole edes tuntenut koko tyyppiä kuin aivan pienen hetken. 

Pieniä, suuria asioita. En enää muistanutkaan, miten kivaa on käydä ostamassa jonkun kanssa yhdessä iltapalaa. En sitä, miten helposti kutian, enkä sitä, miten ihanaa on laittaa herätyskello soimaan vartin aikaisemmin ihan vain siksi että saa nukkua toisen kainalossa vähän pitempään. Yhdessä jaettu saunajuoma ihan tavallisena maanantai-iltana on aikamoista arjen luksusta.

Ei pitäisi nuolaista ennen kuin tipahtaa eikä intoutua liikaa tässä vaiheessa - tiedän kyllä. Sen verran olen silti suhteista oppinut, että pystyn aikamoisella varmuudella sanomaan, ettei tämä ole ihan mitä tahansa kevyttä tapailua. Kyllä tämä johonkin johtaa, niin uskon.

Tiedän itsekin olevani miestilanteiden suhteen aika ailahtelevainen. Mieli saattaa muuttua aivan päinvastaiseksi viikonkin sisällä. Nyt olen kuitenkin hiljalleen huomannut raivaavani tilaa jollekin uudelle.
 

 
Viime viikolla tapasin Kadetin ja sain viimein sanottua, että tilanne on nyt se, etten tällä hetkellä voi tarjota hänelle yöpaikkaa enkä muutenkaan muuta kuin kaveruutta. Vähän raskaastihan toinen sen ensin otti. Kertoi olevansa ihastunut minuun, minkä tietysti jo tiesinkin. Vetosin pitkään välimatkaan, toivoin, että pysytään kavereina jatkossakin ja sanoin, että saa kyllä soitella kun seuraavan kerran on tännepäin tulossa.
"Mutta ei mulla ole enää syytä tulla", kuului vastaus.
 
Mitäpä siihen olisi voinut sanoa?
 
Oli vähän paha mieli ja huono omatunto - mutta samalla helpotti. Hyvä, että asiat saatiin viimeinkin puhuttua halki. Olisi tämä joka tapauksessa ollut edessä ennemmin tai myöhemmin.
 
Deitti numero kolmelletoista laitoin lopulta pitkän tekstiviestin, jossa selitin tilanteeni. En koskaan saanut vastausta. En tiedä, loukkasinko, mutta joka tapauksessa asia on nyt selvitetty.

Vakitapausta ei ole kuulunut eikä näkynyt viikkokausiin. Taitaa olla jonkinlaisia kuvioita hänelläkin meneillään. Hyvä vain. Tällä hetkellä ei tuntuisi kovin reilulta viettää iltoja muiden kuin Opettajan seurassa. En haluaisi, että hän hengailee jonkun satunnaisen naapurisäädön kanssa, joten eipä kai passaa itsekään tehdä niin.

Juuri nyt kaikki näyttää kauhean kivalta ja hyvältä ja lupaavalta. :)

Huomenna mennään Opettajan kanssa uimaan.

Kuvat täältä ja täältä.