Paluu menneisyyteen

Jokainen Tinder-käyttäjä törmää ennemmin tai myöhemmin samaan kysymykseen: kannattaako tykätä, jos vastaan tuleekin oikean elämän tuttava, johon tekisi mieli tehdä tuttavuutta vähän enemmän?

Viimeisen parin viikon aikana tapahtuneen perusteella sanoisin: kannattaa. 

Palataanpa ajassa vuosi jos toinenkin taaksepäin. 

On alkusyksy. Toinen opiskeluvuosi on juuri pyörähtänyt käyntiin ja ilmassa on pientä jännitystä, kevyesti kuplivaa uutuuden tuntua. Opiskelijajärjestön juhlissa musiikki soi ja siideri maistuu, tanssilattia täyttyy, uusia kasvoja tulee ja menee. Yksi jää juttelemaan: huomattavan komea ja keskustelutaitoinen mies, joka soittaa kitaraa, juoksee maratoneja ja tuntee siinä sivussa vielä yhteiskunnalliset kiemurat.

Ajoitus ei ole hyvä, oikeastaan se on aivan kauhean huono: minulla on jo meneillään aivan muita kuvioita. Silti ei tarvita kuin pari tuntia ja olen myyty. Tanssilattialla on vaikea pitää käsiä irti toisesta, askeleet vievät samaan opiskelijakämppään. Myöhemmin muistan lähinnä sen: askeettisen soluhuoneen, aamuyön utuisen valon, kesän viimeisen lämmön ja miehen, jonka lähellä on hirvittävän hyvä olla. 

Vähän liiankin hyvä. Viikonlopun jälkeen omatunto painaa. Seuraavissa juhlissa hädin tuskin moikkaan miestä. Välttelen häntä, välttelen itseäni hänen kanssaan. 

Kaikki unohtuu melkein yhtä nopeasti kuin alkaakin, mutta pelkkänä kaverina en miestä osaa enää myöhemminkään nähdä. Harvoissa kohtaamisissa on jotain kiusallista. Häpeän tylyä katoamistani, mutta en voi nostaa asiaa enää uudelleen esille.

Kuluu vuosia. 

Tammikuussa 2017 mies tulee yllättäen vastaan Tinderissä. Painan sydäntä. Joidenkin päivien kuluttua puhelin piippaa: It's a match! Ilahdun, mutta vielä enemmän ilahdun viisi minuuttia myöhemmin, kun Facebookiin tulee kutsu miehen järjestämiin juhliin seuraavalla viikolla. 

Perjantaina saavun juhliin, joista en tunne ketään muita kuin tämän miehen ja nyt-taas-pelkän-ystäväni Konsulttikaverin. Kun Konsulttikaveri tekee lähtöä, minä vastaan jääväni vielä hetkeksi silläkin uhalla, etten edelleenkään tunne muita paikallaolijoita. 

Ilta vierähtää, skumppapulloja avataan, karaokea lauletaan ja äkkiä havahdun siihen, että kello on viisi. Alan tehdä lähtöä kotiin, kun humalainen pianistinalku ehdottaa minulle ja miehelle illan viimeistä hidasta. Hetken päästä tanssimme valssia pianon säestyksellä, yritämme sovittaa askeliamme My Heart Will Go Oniin ja Walking in the Airiin. Turhaan, tietysti, tempo ja kappale vaihtuvat lennosta.

Musisointi katkeaa, kun yläkerran asukkaat tulevat ilmoittamaan, että nyt saa soitto loppua. Mutta kun lähdemme kotiin, lähdemme samalla ovenavauksella, askeleet vievät taas samaan suuntaan. 

Miehen kämppä on ehtinyt vaihtua välissä. Lähelläolo on aivan yhtä helppoa kuin ennenkin, niin käsittämättömän luontevaa, etten ymmärrä, miten olen voinut unohtaa koko ihmisen niin pitkäksi aikaa. Mies osaa halata tiukasti, silitellä hiuksia, painaa otsan otsaa vasten, ottaa syliin niin hellästi ja niin rakastavasti, että sydän pakahtuu, henki salpaantuu, melkein itkettää. En tiedä, ajatteleeko hän samoin – ei välttämättä, ehkä hänen yönsä ovat aina tällaisia. Minun eivät koskaan.

Yleensä irtaudun toisesta nukkuessani, käännän kylkeä, vohkin peiton, huomaan asennon hankalaksi ja käteni puutuneeksi. En nyt. Nukumme koko yön aivan lähekkäin, samalla tyynyllä, kasvot kymmenen sentin päästä toisistaan. Olo on lämmin ja turvallinen, seesteisen onnellinen. En tahtoisi olla missään muualla koko maailmassa.

Aamu on hiljainen. Teen lähtöä nopeasti ja mietin, näemmekö enää. Ovella mies sanoo ilokseni: olipa hyvä alku vuodelle, mennäänkö joku ilta oluelle.

Seuraavalla viikolla menemme oluelle. Juttu luistaa ihan mukavasti, keskustelu kulkee arkisten asioiden ja yhteisten tuttavapiirien ympärillä. Minua jännittää enemmän kuin sokkotreffeillä. On suurempi kynnys keskustella ihmisen kanssa, jonka tuntee jo vuosien takaa muttei sittenkään kunnolla: emme ole pitkiin aikoihin olleet tekemisissä kuin satunnaisesti.

Pubista jatkamme elokuvaan, jota mies on etukäteen ehdottanut: italialainen kuusikymmentäluvun taide-elokuva, mustaa ja valkoista, maalauksellisia kohtauksia ja vähäeleinen juoni. Koko elokuvan ajan istun jäykästi paikoillani, tunnen miehen käsivarren omaani vasten mutta en uskalla liikahtaa. Ei uskalla mieskään – olemme lähekkäin mutta emme niin lähekkäin, että siitä voisi tehdä minkäänlaisia tulkintoja. Deittailun absurdiutta: juhlien jälkeen on täysin luonnollista nukkua kiinni toisessa, suudella ja silitellä kuin vakavammassakin suhteessa, ja silti kädestä kiinni pitäminen elokuvissa on niin suuri askel, ettei kumpikaan rohkene sitä ottaa.

Elleivät molemmat viivyttelisi eri suuntiin lähtemistä, ellen saisi vielä hyvänyönsuukkoa, saattaisin jo vähän pelätä, ettei jutussa sittenkään ole sen enempää. Mutta viivyttelemme, suutelemme ja viestittelemme vielä illalla seuraavasta tapaamisesta.

En malttaisi odottaa ensi torstaita. Ja samaan aikaan en haluaisi ajan menevän sekuntiakaan eteenpäin.

Koko jutun taustalla väijyy nimittäin raskas tietoisuus siitä, että tälläkin kertaa ajoitus on täysin väärä, huonoin mahdollinen. Vaikka kaikki menisi juuri niin kuin pitääkin, vaikka haluaisimme jatkaa tapailua ja viettää aikaa yhdessä, en voi tehdä yhtikäs mitään sille tosiasialle, että parin viikon päästä tämä kaikki on jälleen ohi.

Ensi viikolla mies muuttaa toiselle puolelle Atlanttia.



CC-kuvat täältä, täältä ja täältä. 

Uusi blogipalvelu

Kirjoitettavaa ja kerrottavaa olisi jälleen postaukseen jos toiseenkin, mutta mainitaanpa tässä välissä uusi blogipalvelu, jonka olemassaoloon havahduin itse vasta viime viikolla. Sen jälkeen kun Blogilista.fi lopetti toimintansa viime keväällä, olen itse kaivannut kattavaa suomalaista sivustoa, joka kokoaisi yhteen blogit, nostaisi esiin uutta luettavaa ja tarjoaisi keinon seurata omia suosikkeja. 

Muutamia viritelmiä on vuoden aikana nähtykin, mutta nyt silmiini sattui viimein palvelu, jolla olisi potentiaalia nousta uudeksi Blogilistaksi: jos joltakin muultakin on mennyt aiemmin ohi, suosittelen vierailemaan Blogit.fi:ssä.

Lisää samalla suosikkeihisi myös Nettideittaajan päiväkirja!

Täydellisen Tinder-kuvan valinta

Olen huomannut, että moni päätyy blogiini etsiessään tarkempia tietoja Tinderistä ja sen käytöstä. Siinä missä yksittäistä postaustani luetaan yleensä noin 100–300 kertaa, parin vuoden vuoden takaista Tinderin alkeet -kirjoitustani on luettu tähän mennessä yli 41 000 kertaa. Tinder siis selvästi kiinnostaa – ja myös askarruttaa – googlailijoita.

Siksipä ajattelinkin vastata omasta puolestani kysymykseen, jota moni aloitteleva ja ehkä kokeneempikin Tinder-deittailija varmasti pohtii: Millainen on hyvä Tinder-profiilikuva? Profiilikuvan valintaa olen sivunnut blogissani jo vuosia sitten, mutta tuolloin pohdin aihetta lähinnä perinteisempien nettideittisivustojen näkökulmasta.

Tinderissä kuvan merkitys on kuitenkin vielä suurempi: moni käyttäjä ei välttämättä edes vilkaise profiilitekstiä tai muita tietoja, vaan päätös tehdään hyvin nopeasti ensimmäisen kuvan perusteella. Itsekin myönnän syyllistyväni tähän. Ellei ensimmäinen kuva vakuuta, en vilkaisekaan tietoja tai muita kuvia vaan pyyhkäisen profiilin kylmästi vasemmalle. 

Ei siis ole aivan se ja sama, millaisen otoksen palveluun itsestään laittaa: parhaimmillaan tai pahimmillaan kuvavalinta voi ratkaista, pyyhkäiseekö elämäsi rakkaus sinut vasemmalle vai oikealle. Hätä ei kuitenkaan ole tämän näköinen! Omaan profiilikuvaan voi nimittäin vaikuttaa varsin paljon. Enkä puhu nyt ulkonäöstä: omia kasvonpiirteitä tai vartaloa on vaikea muuttaa tuosta vain, mutta uskallan väittää, että hyvän profiilikuvan pystyy ottamaan käytännössä kuka tahansa. Ilme, tilanne, kuvanlaatu, vaatetus, muut kuvassa olijat – nämä ja monet muut seikat vaikuttavat ratkaisevasti siihen, onko oma profiilikuva hitti vai huti.

Oma empiirinen kokemukseni perustuu ennen kaikkea miesten profiileihin, joten seuraavat vinkkini on suunnattu erityisesti heille. Samoja ohjenuoria voi kuitenkin soveltaa melko pitkälti myös naisiin. Kyseessä on tietysti vain yhden akateemisen, noin 25-vuotiaan, vakavaa seuraa etsivän kaupunkilaisnaisen näkemys, ja makuja on monia muitakin. Tinderiä selaillessani uskallan silti väittää, että moni hyötyisi, kun pysähtyisi edes hetkeksi tarkastelemaan profiilikuvaansa hieman tarkemmalla silmällä. Profiilikuvasi edustaa muiden silmissä sitä, mitä haluat itsestäsi sanoa. Millaisen tarinan kuvasi kertoo?

Vinkit koskevat ennen kaikkea ensimmäistä profiilikuvaa, joka on ensimmäinen asia, mitä muut Tinder-käyttäjät sinusta näkevät. Samoja linjoja kannattaa kuitenkin soveltaa myös muihin otoksiin.

Ennen tarkempia yksityiskohtia tiivistettäköön vielä yhteen:

Paras profiilikuva on hyvälaatuinen otos, jossa sinä (ja vain sinä) näyt tunnistettavasti, lähietäisyydeltä, niin että kasvot ja silmät näkyvät ja ilme on neutraali tai positiivinen.

Siitä päästäänkin liikkeelle!

Vältä näitä

eli asiat, jotka saavat pyyhkäisemään profiilin vasemmalle

• Liian kaukaa kuvattu. Profiilikuvasi tarkoitus on näyttää, millainen tyyppi mobiiliverkon toisessa päässä on. Jos kuvassa näkyy pelkästään kaukaisuudessa seisova, tunnistamaton tumma hahmo auringonlaskun valossa, vasemmalle menee, olipa auringonlasku sitten kuinka hieno hyvänsä. Tinderistä etsitään ihmisiä, ei maisemia.

• Tunnistamaton. Sukua edelliselle. Moni tuntuu kuvittelevan, että sukellusmaski, moottoripyöräkypärä tai halloween-naamio ovat pätevä asuste, joka kertoo harrastuksesta tai huumorintajusta. Mieti kuitenkin vielä: kasvot ovat nimenomaan se, mitä potentiaalinen Tinder-match haluaa sinusta nähdä.

• Aurinkolasit. Ei ihan yhtä suuri synti kuin edelliset, mutta silmät ovat asia, johon ihminen kiinnittää ensimmäisenä huomionsa. Jos ne on peitetty heti ensimmäisessä kuvassa, mielenkiinto laskee. Muissa kuvissa aurinkolasit voivat olla ihan ok, mutta itse en lähtisi treffeille ihmisen kanssa, joka on peittänyt silmänsä jokaisessa kuvassa.

• Huono laatu. Rakeiset, sumuiset, tärähtäneet, hämärät ja räikeään vastavaloon otetut profiilikuvat tekevät huonon vaikutelman ja saavat kysymään, onko itse tyyppikään lopulta kovin skarppi. Hyvälaatuisuus ei tarkoita ammattikuvaajan ottamia studio-otoksia: nykyään millä tahansa älypuhelimella saa vähintään keskiverron lopputuloksen, kunhan valitsee paikan oikein. Siis: ei puolihämäriä baareja ja valjuja kylpyhuoneita taustaksi.

• Aggressiivinen, ylimielinen tai masentunut ilme. Kasvoilta välittyvä ilme on yksi tärkeimpiä viestejä, ja jos ilmeesi sanoo: ”Vihaan sua!” tai ”Olen epätoivoinen, otan kenet vain”, vastapuoli tuskin hurraa ilosta. Myöskään ylimielisen halveksuva katse ei saa sukkia pyörimään jaloissa – kuten ei myöskään etenkään naisten suosima vanha klassikko, duckface.

• Aseet ja kansainväliset käsimerkit. Voisi kuvitella, ettei tätä tarvitsisi erikseen edes  mainita, mutta niin vain vastaan on tullut profiileita, joissa mies tähtää kuvaajaa ja samalla kuvan katsojaa kiväärillä, pistoolilla tai keskisormella. Siinä voi hetken verran miettiä, mikä on kuvan viesti.

• Muut ihmiset. Profiilikuvassa  tärkeintä on yksi ihminen, ja se olet sinä. Muut kannattaa jättää suosiolla pois, ellei kuvasta käy esimerkiksi valaistuksen vuoksi välittömästi selväksi, kenestä on kyse. Jos profiilikuvassa möllöttää kolme nuortamiestä, mistä tinderöijä tietää, kenen profiilista on kyse? Ja jos mies poseeraa naisseurassa tai toisin päin, vielä pahempi: vaikka kyseessä olisi siskosi, katsoja ei sitä tiedä. Pahinta ovat eksän kanssa otetut yhteiskuvat, joista eksä on rajattu pois niin että kuvasta huomaa edelleen selkeästi, että kainalossa on toinen nainen/mies. Lasten paikka ei ole Tinderissä, ainakaan tunnistettavasti. Myöskään kaveria/kummia/mummia ei ole reilua ottaa mukaan omaan Tinder-kuvaan kysymättä lupaa. Toki muiden päät voi peittää, minkä jotkut fiksusti tekevätkin, mutta helpoin ratkaisu on laittaa kuvia, joissa olet sinä ja vain sinä. 

• Ilman paitaa. Miehet ilman paitaa: ei, ei ja ei. Sixpackilla tai tynnyrillä, superhaballa tai spagettikäsillä – sama se. Omiin silmiini salipullistelukuvat kertovat lähinnä pinnallisuudesta tai sen kaltaisesta urheilullisuudesta, jolla peitetään älyllisiä puutteita. Tämä väite jakanee mielipiteitä, sillä sixpack-kuvilla on epäilemättä tykkääjänsäkin ja pullistelijoihin mahtunee ihan hyviäkin tyyppejä. Jos tavoitteena on löytää sopiva biitsikissa tai väliaikaista sänkyseuraa, paidattomuus voi hyvinkin toimia. Jos etsinnässä on kuitenkin syvällisempi, älykkäisiin keskusteluihin ja yhteiseen ajatusmaailmaan perustuva ihmissuhde, neuvoisin välttämään – tyylistä tai hyvästä tilannetajusta paidattomuus ei erityisemmin viesti. Sama pätee naisten bikini- ja peppuselfiekuviin.

• Tupakka ja alkoholi. Jos kuvissasi näkyy tupakka, varaudu siihen, että yhä useampi painaa rastia. Tupakka kun ei ole nykyään enää yhtä siisti juttu kuin yläasteen seiskaluokalla. Alkoholin kanssa raja on häilyvämpi – lasi skumppaa tai viiniä tai laatuolut oikeassa tilanteessa voi toimia, Koff-tölkki kädessä tai lärvilautanen edessä ei niinkään.

• Esineet ja asiat. Vaikka olisit maailman suurin Jokerit-fani, vaikka ikkunastasi olisi mielettömät merinäkymät ja vaikka haluaisit jakaa myös Tinder-tuttavien kanssa kerrassaan mahtavan nettimeemin, hillitse itsesi: käyttäjät haluavat nähdä kuvissa nimenomaan sinut, eivät lätkälogoa tai maisemakuvia.

• Vanhat kuvat. Älä käytä kuvia, joissa et näytä enää nykyiseltä itseltäsi. Vaikka ne johtaisivat matchiin, totuus tulisi ilmi viimeistään treffailuvaiheessa, joten miksi peitellä sitä? Vuosi tai pari sinne tai tänne ei välttämättä ole paha asia, jos ulkonäkö ei muuten ole muuttunut, mutta esimerkiksi vaate-, hius- ja silmälasityyli muuttuvat ajan mukana ja vievät vanhan kuvan vetoa. Etenkin silmälaseissa vanhentunut kehysmalli antaa helposti kuluneen, nörtähtävän vaikutelman.

• Yksipuolisuus. Profiilikuvissa toisto ei kannata. Yksi ainut kuva on parempi vaihtoehto kuin kuusi kuvaa samalla ilmeellä, samalla rajauksella ja samalla kuvakulmalla. Jos haluat laittaa kuvia enemmän, huolehdi siis siitä, että ne ovat keskenään riittävän erilaisia ja lisää vain yksi kuva yhdestä tilanteesta. Jos olet pyytänyt ystävääsi ottamaan sinusta kivoja profiilikuvia syksyisellä puistonpenkillä, kuva toimii kerran. Kolme hieman eri kulmasta kuvattua puistonpenkkikuvaa vaikuttaa lähinnä hölmöltä. Ja vaikka yksi sporttikuva voikin olla kiva, käsitys persoonasta jää yksipuoliseksi, jos kaikissa kuvissa ollaan vain sukeltamassa, laskuvarjohyppäämässä, vuorikiipeilemässä ja juoksemassa maratonia.

• Filtterit ja kuvanmuokkaus. Jos osaat hienosäätää kirkkautta ja kontrastia ja tehdä rajauksesta vähän skarpimman, kaikin mokomin. Selkeästi näkyvät filtterit kannattaa kuitenkin jättää välistä: useimmiten ne huonontavat kuvanlaatua ja tekevät lopputuloksesta suttuisemman ja geneerisemmän. Ihoa tasoittava kauneusfiltteri toimii vain tiettyyn pisteeseen asti ja menee helposti överiksi. Snapchatin koirankorvafiltterit ovat jo menneen talven lumia ja estävät näkemästä, miltä oikeasti näytätkään. Prisma-sovelluksen käytön voisi kieltää profiilikuvissa kokonaan. Usko pois: se tuo profiiliisi enemmän massateini- ja white trash -viboja kuin sielukasta taiteellisuutta.

• Seksuaaliset vihjaukset. Ellet ole etsimässä vain yhden yön seuraa (ja toisinaan silloinkin), seksuaalisia vihjauksia kannattaa välttää. Ei ylös vedettyä paidan helmaa tai alas valutettuja olkaimia, ei silmäniskuja ja huulten puremista, ei koskaan kuvaa, jossa näkyy vain vartalosi ilman päätä, sillä tällaisen kuvan keskeisin viesti on: haluan pelkkää seksiseuraa. Omassa sängyssä otetut, usein vähävaatteiset selfiet menevät samaan mauttomuuden kategoriaan.

Suosi näitä

eli asiat, jotka todennäköisemmin johtavat  matchiin

• Hymy ja positiivinen ilme. Kenties tehokkain keino saada tykkäys: kiva hymy kiinnittää heti huomion ja luo positiivisen kuvan sinusta. Hymyn puuttuessa myös neutraali, kohteliaan avoin ilme toimii hyvin.

• Hyvälaatuisuus. Tarkka, hyvin rajattu, riittävästi valaistu kuva tekee automaattisesti paremman vaikutukset kuin hämärä suttu. Hyvä tarkennus (tarkasti näkyvä hahmo, sumeampi tausta) luo erityisen hyvän vaikutelman. 

• Harrastukset, elävän elämän tilanteet. Persoonallisuutesi saa näkyä kuvissa. Jos tykkäät soittaa kitaraa, laita kuva sinusta soittamassa kitaraa. Jos viihdyt akateemisissa juhlissa, laita kuva sinusta frakissa tai iltapuvussa. Jos tykkäät retkeillä, laita kuva itsestäsi luontopolulla tai nuotiota sytyttämässä. Luonnolliset tilanteet ovat kivoja ja kiinnostavia ja kertovat sinusta lisää, antavat syyn aloittaa keskustelun.

Mieti vielä

eli asioita, jotka voivat toimia – tai sitten ei

• Huumori on vaarallinen laji. Vaikka viime syksyn crossdressing-bileet ja työväenopiston vartalonmaalauskurssi olisivat olleet hauskin juttu ikinä, erikoiset asut ja pilailukuvat eivät välttämättä avaudu sivullisille. Ilveilyt, irvistelyt ja tekoviikset voivat olla hauska juttu tuttujen kesken, mutta kun tuntematon ihminen tutustuu profiiliisi kymmenen sekunnin ajan, ovatko nämä se asia, jonka haluat itsestäsi ensimmäisenä nostaa esille? Parhaimmillaan erikoisasut kiinnittävät huomion ja antavat syyn aloittaa keskustelu – pahimmillaan saavat pyyhkäisemään ohi, kun kuva ei oikein aukea tai tyyppi vaikuttaa oudolta.

• Lemmikit. Lemmikit kuvissa voivat olla sekä uhka että mahdollisuus. Kun kuvassa on söpö kissa tai koira, ainakin itse myönnän tykkääväni profiilista matalammalla kynnyksellä. Toisaalta on myös paljon ihmisiä, jotka eivät erityisemmin pidä eläimistä ja saattavat pyyhkäistä ohi, vaikka lemmikki ei edes kuuluisi profiilikuvan omistajalle. Joskus valinnat ovat pienestä kiinni: itse rakastan terriereitä mutta pelkään isoja koiria. Erityisesti saksanpaimenkoirille ja niiden kanssa poseeraaville miehille annan aina ja kaikkialla rastin, ansaitusti tai ei. Yleissääntönä sanoisin: jos omistat lemmikin, se tulee joka tapauksessa mukana paketissa, joten sen voi hyvin ottaa mukaan kuviinkin. Poseeraamalla lainalemmikin kanssa otat sen riskin, että karkoitat eläinkammoisia kauemmas. Esimerkiksi käärme kaulassa tuntuu olevan suosittu Aasian-reissaajien poseeraus, joka saattaa herättää myös vastenmielisyyttä.

• Kulkupelit.  Autot ja moottoripyörät profiilikuvissa herättävät ristiriitaisia fiiliksiä. Uudella autolla tai moottoripyörällä rehvastelu ei vetoa useimpiin naisiin, joten jos välttämättä haluat ottaa kulkupelin mukaan kuvaasi, rajaat samalla potentiaalisia matchejasi. Jos toisaalta olet moottoripyöräharrastaja henkeen ja vereen, kuva ajopelistä voi myös auttaa löytämään samanhenkisiä kumppaneita. Kuva pelkästä kulkuneuvosta ilman kuljettajaa itseään ei useinkaan vie juttua eteenpäin.

Jäikö jotain pois listasta? Oletko eri mieltä? Kerro se kommenteissa!

CC-kuvat täältä, täältä, täältä, täältä ja täältä.

Ystävyyden ja rakkauden rajoista

Blogini on ollut viime aikoina hiljainen. Osittain epäsäännöllisyyden ja kirjoituslaiskuuden, osittain epätietoisuuden vuoksi: en ole halunnut puhua meneillään olleesta tilanteesta, ennen kuin tiedän itsekään, missä mennään.

Nyt luulisin jälleen tietäväni, joten on aika sanoa muutama sana aiheesta nimestä ystävyyden ja kaiken muun rajat. 

Sattuu olemaan niin, että elämässäni on monta läheistä kaveripoikaa. Olen kirjoittanut heistä ennenkin: lähipiiriini kuuluu hyväntahtoinen, sittemmin huomattavasti rauhoittunut hulivilipoika Humanistikaveri, sympaattinen hipster-musiikkifiilistelijä Lääkiskaveri, monta hauskaa, kiinnostavaa ja keskustelutaitoista miespuolista kaveria, jotka ovat nimenomaan kavereita. Heistä tärkein ja läheisin on jo vuosien ajan ollut analyyttinen, tutkijahenkinen Konsulttikaveri. Hänestä olen aikanaan kirjoittanut näin:

”Konsulttikaverin kanssa minulla –– ei koskaan ole tapahtunut mitään, minkä voisi tulkita kaveruutta kummemmaksi, vaikka tulemme juttuun loistavasti. Ehkä juuri sen takia juuri hän onkin kaveripojistani läheisin, kenties paras ystäväni koko opiskelupaikkakunnallani.

Ehkä kaunein tunnustus oli, kun Konsulttikaveri joskus totesi, että olen kuin sisko, jota hänellä ei koskaan ollut. Vähän sama fiilis on minullakin: neljässä vuodessa meistä on tullut siinä määrin hyvät ystävykset, että pystymme itsekin keskustelemaan ystävyytemme laadusta. Konsulttikaveri pyörähti hetken aikaa OkCupidissa ja huomasimme huvittuneina, että match-prosenttimme oli 99 % – korkeampi kuin kenenkään muun kanssa. Perheeni taitaa elää siinä luulossa, että meillä on jotain juttua meneillään, niin usein tulen ystäväni maininneeksi. Väärässä ovat.

Luultavasti juuri sen tajuaminen, että pidämme toisistamme mutta nimenomaan kavereina, on tehnyt meistä niin läheiset. Konsulttikaverin voin koska vain pyytää yksille tai leffaan ilman että kumpikaan näkee siinä mitään ihmeellistä. Hän on niitä harvoja miehiä, jotka voivat juhlien jälkeen kolmelta yöllä ehdottaa, että tulen hänen luokseen vielä vähän juttelemaan, ja sitten oikeastikin vain juttelemme.”

Marraskuun alussa tapahtui kuitenkin jotakin, mikä oli kääntää ystävyytemme päälaelleen. Vietimme iltaa samoissa juhlissa, tiirailimme muita juhlavieraita sillä silmällä, tulimme lopulta siihen tulokseen ettei illalla olisi suurempia jatkoedellytyksiä ja hyppäsimme samaan taksiin – naapureita kun olemme.

Kun nousimme taksista asuntoni kohdalla, Konsulttikaveri yllätti minut perinpohjaisesti ja kysyi: ”Entä jos jäisinkin sun luo?”

Olin hämmentynyt, otettu ja oudolla tavalla ilahtunut. Jatkoimme luokseni, ja toisin kuin ennen, tällä kertaa kyse ei ollut vain yökahveista tai keskusteluhetkestä: alusta lähtien oli selvää, että ystäväni jäisi yöksi. Vaikka kello lähenteli viittä ja olimme kumpikin humalassa, pelkästä loppuyön satunnaisesta, merkityksettömästä päähänpistosta ei ollut kyse.

Kävimme yön aikana pitkiä keskusteluja, joiden pääasiallinen sisältö oli tämä: olemme olleet niin läheisiä niin pitkään, että kaikki on tuntunut johtavan lopulta tähän pisteeseen. Kumpikaan ei ole palavan ihastunut, ei tulisen rakastunut toiseen, muttei myöskään osaa sanoa varmuudella, onko kyse pelkästä ystävyydestä – vai ehkä sittenkin rakkaudesta. Vuosien saatossa kumpikin on tullut miettineeksi, voisiko välillämme olla sittenkin enemmän. Välimuodoille ei ole sijaa: joko olemme yhdessä tai sitten pelkästään ystäviä, meidän kohdallamme epämääräinen säätö ei ole vaihtoehto. Ja vielä: minun on vaikeaa kuvitella elämää ilman häntä, hänen ilman minua. Kaikista pahinta olisi tehdä jotakin sellaista, mikä tuhoaisi ystävyyssuhteemme. Kävi miten kävi, siitä emme luopuisi.

Suuria sanoja, joita emme olleet koskaan ennen sanoneet. Oli outoa kuulla ystäväni kutsuvan minua kauniiksi.

Yhdessäolo oli toisaalta helpompaa ja luontevampaa kuin olisin kuvitellut – ja toisaalta myös arkisempaa ja vähemmän taianomaista kuin olisin odottanut. Aamulla ei kaduttanut, ei ollut kiire nousta sängystä. Olo tuntui mukavalta, hyvällä tavalla tavalliselta. Siltä, että tähän voisi tottua.

Seuraavalla viikolla laitoin viestin: ”Nähtäisiinkö?” Konsulttikaveri tuli luokseni vielä seuraavana perjantaina, jäi yöksi. Lähti aamulla syömättä aamupalaa, palasi hetken päästä hakemaan unohtuneen puhelimensa, sanoi: ”Viestitellään.”

Emme viestitelleet.

Seuraavien viikkojen aikana näimme toisiamme, mutta emme kahdestaan. Olimme jo aikaisemmin varanneet yhdessä Lääkiskaverin kanssa kolmen hengen uudenvuodenreissun, ja yhdessä  Lääkiskaverin kanssa kävimme myös leffassa, jouluglögeillä, oluilla. Minä ja Konsulttikaveri käyttäydyimme kuten aina ennenkin. Elokuvissa emme hipaisseetkaan toisiamme vaikka istuimme vierekkäin pimeässä salissa, kulkiessamme kahdestaan kotiin poistuimme nopeasti omiin suuntiimme. Ei sanaakaan tapahtuneesta, ei yhtäkään. 

Ja sillä tiellä olemme edelleen. Aluksi minua harmitti, turhautti, ehkä jopa vähän suututti: mistä lähtien me kaksi olemme ryhtyneet hoitamaan asioita näin? Vaikenemalla, kiertelemällä, sivuuttamalla tapahtuneen kuin sillä ei olisi mitään merkitystä? Sillä olihan sillä. Oli sillä.

Nyt aikaa on kulunut ja olen tottunut tilanteeseen. Olemme palanneet pelkkään ystävyyteen vailla aavistustakaan mistään muusta. Viime viikolla lähdin pitkästä aikaa Tinder-treffeille, ja lähipubissa törmäsin omia Tinder-treffejään viettävään Konsulttikaveriin. Tilanne hymyilytti molempia – vaikka toisin olisin saattanut kuvitella, tunsin itseni ennemmin huvittuneeksi kuin mustasukkaiseksi. Uudenvuoden reissulla kävimme jo avoimesti läpi tuoreimpia treffikuvioita ja selailimme Tindereitä. Olimme kuin aina ennenkin.

Silti luulen, että tämä ei ole vielä täysin tässä. Ennemmin tai myöhemmin tulemme vielä käymään keskustelun siitä, mitä marraskuisten juhlien jatkoilla tapahtui ja miksi unohdimme kaiken niin helposti ja nopeasti. Siihen asti jatkamme elämäämme kuten ennenkin – hyvinä ystävinä. Siinä kaikki.

Ehkä näin pitikin mennä. Ehkä tämä oli vain vaihe, joka piti kokea, jotta emme jää harmittelemaan, kysymään kiikkustuolissa entä jos -kysymyksiä. Nyt tiedämme: jotkin ystävyydet on tarkoitettu ystävyydeksi. Se siitä.

CC-kuvat täältä, täältä ja täältä.