Blogini on ollut viime aikoina hiljainen. Osittain
epäsäännöllisyyden ja kirjoituslaiskuuden, osittain epätietoisuuden vuoksi: en
ole halunnut puhua meneillään olleesta tilanteesta, ennen kuin tiedän itsekään,
missä mennään.
Nyt luulisin jälleen tietäväni, joten on aika sanoa muutama
sana aiheesta nimestä ystävyyden ja kaiken muun rajat.
Sattuu olemaan niin, että elämässäni on monta läheistä
kaveripoikaa. Olen kirjoittanut heistä ennenkin:
lähipiiriini kuuluu hyväntahtoinen, sittemmin huomattavasti rauhoittunut hulivilipoika
Humanistikaveri, sympaattinen hipster-musiikkifiilistelijä Lääkiskaveri, monta
hauskaa, kiinnostavaa ja keskustelutaitoista miespuolista kaveria, jotka ovat
nimenomaan kavereita. Heistä tärkein ja läheisin on jo vuosien ajan ollut
analyyttinen, tutkijahenkinen Konsulttikaveri. Hänestä olen aikanaan
kirjoittanut näin:
”Konsulttikaverin
kanssa minulla –– ei koskaan ole tapahtunut mitään, minkä voisi tulkita
kaveruutta kummemmaksi, vaikka tulemme juttuun loistavasti. Ehkä juuri sen
takia juuri hän onkin kaveripojistani läheisin, kenties paras ystäväni koko
opiskelupaikkakunnallani.
Ehkä kaunein tunnustus
oli, kun Konsulttikaveri joskus totesi, että olen kuin sisko, jota hänellä ei
koskaan ollut. Vähän sama fiilis on minullakin: neljässä vuodessa meistä on
tullut siinä määrin hyvät ystävykset, että pystymme itsekin keskustelemaan
ystävyytemme laadusta. Konsulttikaveri pyörähti hetken aikaa OkCupidissa ja
huomasimme huvittuneina, että match-prosenttimme oli 99 % – korkeampi kuin
kenenkään muun kanssa. Perheeni taitaa elää siinä luulossa, että meillä on
jotain juttua meneillään, niin usein tulen ystäväni maininneeksi. Väärässä
ovat.
Luultavasti juuri sen
tajuaminen, että pidämme toisistamme mutta nimenomaan kavereina, on tehnyt
meistä niin läheiset. Konsulttikaverin voin koska vain pyytää yksille tai
leffaan ilman että kumpikaan näkee siinä mitään ihmeellistä. Hän on niitä
harvoja miehiä, jotka voivat juhlien jälkeen kolmelta yöllä ehdottaa, että
tulen hänen luokseen vielä vähän juttelemaan, ja sitten oikeastikin vain
juttelemme.”
Marraskuun alussa tapahtui kuitenkin jotakin, mikä oli
kääntää ystävyytemme päälaelleen. Vietimme iltaa samoissa juhlissa, tiirailimme
muita juhlavieraita sillä silmällä, tulimme lopulta siihen tulokseen ettei
illalla olisi suurempia jatkoedellytyksiä ja hyppäsimme samaan taksiin –
naapureita kun olemme.
Kun nousimme taksista asuntoni kohdalla, Konsulttikaveri
yllätti minut perinpohjaisesti ja kysyi: ”Entä jos jäisinkin sun luo?”
Olin hämmentynyt, otettu ja oudolla tavalla ilahtunut.
Jatkoimme luokseni, ja toisin kuin ennen, tällä kertaa kyse ei ollut vain
yökahveista tai keskusteluhetkestä: alusta lähtien oli selvää, että ystäväni
jäisi yöksi. Vaikka kello lähenteli viittä ja olimme kumpikin humalassa,
pelkästä loppuyön satunnaisesta, merkityksettömästä päähänpistosta ei ollut
kyse.
Kävimme yön aikana pitkiä keskusteluja, joiden pääasiallinen
sisältö oli tämä: olemme olleet niin läheisiä niin pitkään, että kaikki on
tuntunut johtavan lopulta tähän pisteeseen. Kumpikaan ei ole palavan ihastunut,
ei tulisen rakastunut toiseen, muttei myöskään osaa sanoa varmuudella, onko
kyse pelkästä ystävyydestä – vai ehkä sittenkin rakkaudesta. Vuosien saatossa
kumpikin on tullut miettineeksi, voisiko välillämme olla sittenkin enemmän. Välimuodoille
ei ole sijaa: joko olemme yhdessä tai sitten pelkästään ystäviä, meidän kohdallamme
epämääräinen säätö ei ole vaihtoehto. Ja vielä: minun on vaikeaa kuvitella
elämää ilman häntä, hänen ilman minua. Kaikista pahinta olisi tehdä jotakin
sellaista, mikä tuhoaisi ystävyyssuhteemme. Kävi miten kävi, siitä emme
luopuisi.
Suuria sanoja, joita emme olleet koskaan ennen sanoneet. Oli
outoa kuulla ystäväni kutsuvan minua kauniiksi.
Yhdessäolo oli toisaalta helpompaa ja luontevampaa kuin
olisin kuvitellut – ja toisaalta myös arkisempaa ja vähemmän taianomaista kuin
olisin odottanut. Aamulla ei kaduttanut, ei ollut kiire nousta sängystä. Olo
tuntui mukavalta, hyvällä tavalla tavalliselta. Siltä, että tähän voisi tottua.
Seuraavalla viikolla laitoin viestin: ”Nähtäisiinkö?”
Konsulttikaveri tuli luokseni vielä seuraavana perjantaina, jäi yöksi. Lähti
aamulla syömättä aamupalaa, palasi hetken päästä hakemaan unohtuneen
puhelimensa, sanoi: ”Viestitellään.”
Emme viestitelleet.
Seuraavien viikkojen aikana näimme toisiamme, mutta emme
kahdestaan. Olimme jo aikaisemmin varanneet yhdessä Lääkiskaverin kanssa kolmen
hengen uudenvuodenreissun, ja yhdessä Lääkiskaverin
kanssa kävimme myös leffassa, jouluglögeillä, oluilla. Minä ja Konsulttikaveri käyttäydyimme
kuten aina ennenkin. Elokuvissa emme hipaisseetkaan toisiamme vaikka istuimme
vierekkäin pimeässä salissa, kulkiessamme kahdestaan kotiin poistuimme nopeasti
omiin suuntiimme. Ei sanaakaan tapahtuneesta, ei yhtäkään.
Ja sillä tiellä olemme edelleen. Aluksi minua harmitti,
turhautti, ehkä jopa vähän suututti: mistä lähtien me kaksi olemme ryhtyneet
hoitamaan asioita näin? Vaikenemalla, kiertelemällä, sivuuttamalla tapahtuneen
kuin sillä ei olisi mitään merkitystä? Sillä olihan sillä. Oli sillä.
Nyt aikaa on kulunut ja olen tottunut tilanteeseen. Olemme
palanneet pelkkään ystävyyteen vailla aavistustakaan mistään muusta. Viime
viikolla lähdin pitkästä aikaa Tinder-treffeille, ja lähipubissa törmäsin omia
Tinder-treffejään viettävään Konsulttikaveriin. Tilanne hymyilytti molempia –
vaikka toisin olisin saattanut kuvitella, tunsin itseni ennemmin huvittuneeksi
kuin mustasukkaiseksi. Uudenvuoden reissulla kävimme jo avoimesti läpi tuoreimpia
treffikuvioita ja selailimme Tindereitä. Olimme kuin aina ennenkin.
Silti luulen, että tämä ei ole vielä täysin tässä. Ennemmin tai myöhemmin tulemme vielä käymään keskustelun siitä, mitä marraskuisten
juhlien jatkoilla tapahtui ja miksi unohdimme kaiken niin helposti ja nopeasti.
Siihen asti jatkamme elämäämme kuten ennenkin – hyvinä ystävinä. Siinä kaikki.
Ehkä näin pitikin mennä. Ehkä tämä oli vain vaihe, joka piti
kokea, jotta emme jää harmittelemaan, kysymään kiikkustuolissa entä jos
-kysymyksiä. Nyt tiedämme: jotkin ystävyydet on tarkoitettu ystävyydeksi. Se
siitä.
Jännä että päätit kirjoittaa samasta asiasta mitä olen miettinyt viime viikkoina paljon. Samassa tilanteessa ollaan sen suhteen että miespuolisia kavereita löytyy useita, ja muutama on tosiaankin niin läheisiä että voidaan puolin ja toisin mennä kahville tai jäädä yöksikin ilman että siinä olisi mitään kummallista tai seksuaalista. Silti aina välillä tulee mietittyä että miten niin läheinen ystävä voi olla samaan aikaan niin tärkeä, mutta silti niin etäinen. Menneisyyteen kuuluu yksi humalainen päähänpisto mutta kumpikin todettiin jälkeenpäin että ei, ei sitä kemiaa silläkään tullut. Tavallaan se olisi niin helppoa kun toisen jo tuntee ympärikotoisin ja voisi vain skipata sen treffivaiheen ja hypätä suoraan parisuhteeseen. Muttakun ei, se kuuluisa kemia vain puuttuu. Jotkut ystävyydet tosiaankin on tarkoitettu vain ystävyydeksi :)
VastaaPoista-Sahramililja
Todella tuttuja ajatuksia! Juuri tuo helppous siinä kiinnostaisi: ei olisi mitään ongelmaa hypätä suoraan suhteeseen, toisen tavat, tottumukset ja ajatukset olisivat jo hyvin tiedossa ja niin hyvät kuin huonot puolet selvillä. Olisi varmuus siitä että keskusteltavaa riittäisi aina, varmuus siitä, että yhdessä viihtyisi. Mutta toisaalta kaikista kutkuttelevin, kiinnostavin ja romanttisin vaihe jäisi kokonaan kokematta. Kun siirtyisi suoraan ystävyydestä tasaisen varmaan suhteeseen, myöhemminkään ei voisi muistella, miten kauhean rakastunut alkuvaiheessa olikaan, ja jossa vaiheessa ehkä huomattaisiin jälleen, että ystäviähän tässä vain ollaankin, ei enempää.
PoistaEnnenvanha oli silleen että jos on nuorien kesken (tyttö×poika) löytyy läheistä ystävyyttä se oli juuri sitä seurustelua romanttisessa mielessä. Nykyään kulttuuri on muuttunut... jopa yhteisen yön jälkeen ihmiset eivät tiedä missä suhteessa ovat... onkohan tässä mitään järkeä? Olen itse miettinyt että kaipaisin enemmän "vanhanmallin seurustelua" :) Onko se edes mahdollista nykyään?
VastaaPoista