Miksi mikään ei kelpaa?

Edellisen postauksen jälkeen lukijani heitti kysymyksen, joka jäi mietityttämään itseäni vielä sen verran, että päätin omistaa sille kokonaan oman postauksensa. Näin se kuului:

"Monet deittailusi päättyvät, koska et ole kiinnostunut miehestä. Harvemmin kuitenkin paneudut syihin, miksi mies ei ole kiinnostava. Lukiessani sain sellaisen vaikutelman, että miehellä ei ollut munaa, hän halusi miellyttää liikaa ja miehekkyys puuttui. Mitä mieltä olet tästä?"

On totta, että blogissani avaan harvemmin kovin syvällisesti sitä, miksi joku mies ei vain sittenkään kiinnosta, vaikka kaikki olisi periaatteessa kohdallaan. Suureksi osaksi tämä johtuu siitä, etten halua kertoa liian henkilökohtaisia asioita muista kuin itsestäni: jos kipinän puute perustuu vaikkapa ulkonäköön, älykkyyteen tai sänkytaitoihin liittyviin seikkoihin, en halua ruotia niitä kovin yksityiskohtaisesti, sillä ihmiset ovat ennenkin tunnistaneet itsensä blogini kautta. Tarkoitukseni on ennen kaikkea purkaa omia ajatuksiani, ei tölviä muita. Välillä tasapainottelu oman deittielämäni ja toisten yksityisyyden välillä on tässä suhteessa hankalaa, ja avoimempikin voisin varmasti olla. 

Väitän silti, että puhun jatkuvasti tärkeimmästä syystä, joka johtaa omalta puoleltani jutun hiipumiseen: kunnollinen keskusteluyhteys puuttuu. Intensiivinen keskustelu on ehdottomasti se, mikä vie jalat altani, ja jos sellaista ei synny, jatkoa on pitemmän päälle vaikea nähdä. Janoan keskusteluja, jotka ilahduttavat, ihastuttavat ja inspiroivat. Vuosien varrella olen kohdannut ihmisiä, joiden kanssa ajatukset loksahtavat yhteen ja juttu luistaa alusta lähtien – joidenkin kanssa olen kokenut jopa jonkinlaista sielunkumppanuutta. Sen jälkeen vähempi tuntuu vain laimealta korvikkeelta, yritykseltä tarttua johonkin kelvolliseen parempaa odotellessa. Pidemmän päälle se ei ole reilua ketään kohtaan. 

Mitä tulee liikaan miellyttämisenhaluun ja miehekkyyden puutteeseen, on totta, että liika myöntyväisyys ei sytytä minua. En kuitenkaan koe, että kyse olisi varsinaisesti siitä, että tyypillä täytyy "olla munaa": hyvä itsetunto ja itsevarmuus ei ole sukupuolikysymys, eikä perinteinen äijämatchoilu ihastuta itseäni yhtään sen enempää kuin liika miellyttämisenhalukaan. Tatuoinnit, nainen keittiössä -vitsit, moottoripyörät, salibodailut tai muu kliseinen "äijämeininki" ei kiinnosta minua missään määrin, ja itselleni on hurjan tärkeää, että mies pystyy puhumaan avoimesti myös tunteistaan ja ihmissuhteistaan, olemaan tarvittaessa myös herkkä. 

Etsin ihmistä, joka on sinut itsensä kanssa, tietää, mitä elämältään haluaa ja seisoo omien mielipiteidensä takana. Elää onnellista ja tasapainoista elämää jo yksinäänkin, ei muuta mielipiteitään tai harrastuksiaan vain miellyttääkseen minua. Myös avoimuus on minulle tärkeää: puhun mielelläni kokemuksistani, ajatuksistani ja tunteistani, ja jos toinen ei ole yhtä lailla halukas avaamaan omaa elämäänsä, keskustelu jää varsin yksipuoliseksi. Sosiaalisuus on kolmas seikka, jota minun on vaikea ohittaa. Pidän sosiaalisista tilanteista, isoista tapahtumista ja keskusteluista uusien ihmisten kanssa. Jos toisella ei ole samoja mielihaluja, ongelmissa ollaan: ahdistun, jos vaikkapa juhlissa kumppani on täysin riippuvainen vain minun huomiostani eikä uskalla itse avata keskustelua tuntemattomien kanssa.

Kuulostavatko nämä korkeilta vaatimuksilta? Ehkä, mutta uskallan väittää, että mahdottomia ne eivät ole.

Viime viikonloppuna tajusin nimittäin, että elämässäni on jo vuosien ajan ollut ihminen, joka on kaikkea sitä, mitä etsin. Aivan lähelläni on mies, joka on fiksu ja komea, keskustelu- ja tanssitaitoinen, sopivasti sosiaalinen ja mielipiteissään ja arvoissaan hyvin lähellä omiani. Meitä yhdistävät niin tiedekunta, järjestötausta kuin kotiseutu. Kaveripiirimme on yhteinen. Asumme liki naapurissa. Hänkin lukee paljon, juhlii mielellään ja pitää retkeilystä. Jopa OkCupidin match-prosenttimme on liki korkein mahdollinen.

Tämän miehen kanssa olen kiertänyt festareita, tanssinut valssia ja kiipeillyt seinillä; istunut pitkiä iltoja, kävellyt merenrannassa aamuyöllä, itkenyt päättyneitä suhteita ja iloinnut uusista. Ennen kaikkea käynyt keskusteluja, joissa puhuttava ei koskaan lopu kesken – jutellut rakkaudesta, unelmista ja elämän tarkoituksesta. Niidenkin suhteen käsityksemme ovat varsin lähellä toisiaan, kuinkas muutenkaan.

Viime lauantaina tajusin, että ehkä kaikkien kymmenien deittikumppanieni joukosta olenkin vain etsinyt ihmistä, jonka kanssa keskustelut olisivat edes melkein yhtä hyviä kuin hänen kanssaan – ihmistä, jonka kanssa viettäisin aikaa yhtä mielelläni kuin hänen seurassaan. Sellaista ihmistä en ole löytänyt.

Olen hänen paras ystävänsä. Hän on yksi parhaista ystävistäni.

Ainoa kysymys kuuluu: missä menee ystävyyden ja rakkauden raja?

En enää tiedä.

39. deittini: kohtelias lääkärismies

Vaikka hiljaiseloa on pitänyt, deittielämäni on jatkunut. Edellisiä merkintöjäni silmäillessäni havaitsin, että olen yllätyksekseni tapaillut samaa miestä jo kuukauden päivät. Ennen kuin kukaan ehtii innostua liikaa, joudun kuitenkin tuottamaan pettymyksen: en usko, että toista kuukautta tulee. 

39. deittini on Tinderistä bongattu lääkärinalku. Keskustelukykyinen ja kohtelias, minua paria vuotta vanhempi mies, joka käyttää trendikkäitä silmälaseja, moitteettoman siistejä kauluspaitoja ja suoria housuja ilman että työ siihen velvoittaa. Loistava ruuanlaittaja, huikean kämpän omistaja, taustaltaan selvästi niitä ihmisiä, joilla ei ole taloudellisia huolia mutta jotka eivät huutele siitä.

Kävimme ensimmäisillä treffeillä kahvilassa ja kuljeskelimme torilla. Toisella kerralla vierailimme historiallisessa museossa (täydellinen treffipaikka, jos minulta kysyy), kolmannella menimme töiden jälkeen salaatille ja sieltä kiintoisaan drinkkibaariin. Sen jälkeen olemme nähneet muutamia kertoja viikossa: laittaneet ruokaa, katsoneet leffoja, vierailleet ravintoloissa. 

Emmekä oikeastaan juuri muuta. Tämä on varmaan henkilökohtainen ennätykseni: kuukausi tapailua ilman yhtäkään yövierailua. 

Ei vain ole huvittanut. En sano, etteikö meillä olisi ihan mukavaa: keskustelu kulkee suhteellisen sujuvasti, mies on mukava ja vaikuttaa aidosti panostavaan tapaamisiini. Taitaa olla vähän ihastunutkin. 

Surukseni joudun huomaamaan, etten voi sanoa aivan samaa omasta puolestani. En jaksa vastailla viesteihin yhtä nopeasti, en odota tapaamisiamme kuin kuuta nousevaa, kellon lähestyessä puoltayötä poistun aina ystävällisesti mutta varmasti omaan kotiini.

Miehessä ei ole mitään vikaa, ja sitä kurjemmalta tuntuu joutua myöntämään, että erityislaatuista vetoa ei vain ole – ei fyysistä, ei henkistä. Vaikka on ihan mukava jutella, emme koskaan heittäydy sen syvemmälle. Emme naura yhdessä kovinkaan paljon, emme löydä juurikaan sanottavaa ravintolaillan lomassa. Ja vaikka mies selvästi tekee aloitteita, lähden mukaan vain puolivillaisesti, mikä harmittaa varmasti meitä molempia. 

Jos olisin todella kuunnellut itseäni, olisin tiennyt tämän jo paljon aiemmin ja voinut lopettaa koko jutun tekstiviestillä. Nyt on kuitenkin liian myöhäistä siihen: kaipa minun on vain jossain vaiheessa avattava suuni ja käytävä jälleen The Keskustelu. Äh ja möh.

Huomenna tapaamme taas. Jotain tunteistani kertoo, että treffit tuntuvat enemmän velvollisuudelta kuin parhaalta tavalta viettää perjantai-iltaa.

Ja niin. Saattaa sekin jotain kertoa, että deittikumppanini sijaan olen löytänyt itseni viimeisen kuukauden sisällä sekä booty call -heila Rokkipojun että (näköjään) kerran vuodessa elämääni palaavan Vakitapauksen vierestä – enkä oikeastaan voi luvata, etteikö moista kävisi vastaisuudessakin. 

Voisiko joku keksiä palvelun, jolla voisi ilmoittaa ystävällisesti mutta helposti, ettei enää näe jutulle jatkoa? Yksinkertaisemmin kuin tapaamalla kasvokkain mutta silti henkilökohtaisemmin kuin WhatsApp-viestillä? Olisin varma vakiasiakas.

CC-kuvat täältä, täältä ja täältä. 

Vinkkejä ensimmäisille treffeille: Q&A

Kun takana on sokkotreffit 38 eri netissä tavatun tuttavuuden kanssa, voisin ehkä hiljalleen väittää, että ensimmäiset treffit alkavat olla itselleni melko lailla tuttu konsepti. En hermoile tai stressaa ensitapaamista kovinkaan paljon, sillä kokemus on osoittanut, että peruskaava on yleensä varsin sama: kevyttä jutustelua ja tutustumista useimmiten ruuan tai juoman äärellä.

Monille muille sokkotreffien kulku ei kuitenkaan ole välttämättä aivan yhtä selvä. Niinpä päätin koota yhteen muutamia aiheeseen liittyviä kysymyksiä ja vastauksia. Treffikokemukset ovat tietysti henkilökohtaisia, ja joku muu voisi vastata aiheeseen toisinkin – ja toki toisenlaisista ikä- ja sukupuoliasetelmista käsin. Uskallan silti väittää, että näilläkään perusajatuksilla ei mene aivan metsään.

Vastaukset koskevat ennen kaikkea nettideittailua, mutta sopivat toki osittain myös muuhun deittailuun etenkin niissä tapauksissa, joissa toinen osapuoli ei ole vielä entuudestaan kovin tuttu.

Luvassa on melkoinen mammuttipostaus, mutta toivottavasti se valaisee ainakin jollekin hieman sitä, mistä ensimmäisissä treffeissä on kysymys.

Q: Milloin toista kannattaa pyytää treffeille?
A: Mahdollisimman pian sen jälkeen kun keskustelu on selvästi lähtenyt luistamaan ja toinenkin vaikuttaa kiinnostuneelta tutustumaan. Tämä riippuu paljon ihmisestä ja keskustelusta, mutta itse olen sopinut treffeistä usein noin 3–5 pidemmän viestin (etenkin OkCupidissa, Suomi24 Treffeissä ym.) tai parin illan aktiivisen / vajaan viikon verkkaisemman pikaviestittelyn (etenkin Tinderissä ym.) jälkeen. Perinteisemmillä deittisivustoilla treffeille voi periaatteessa pyytää jo vaikka ensimmäisessä viestissä, jos molemmat ovat kertoneet itsestään profiilissaan laajasti ja pyyntöä on pohjustettu pidemmällä, monipuolisella viestillä. Tällöin pyyntö vaatii kuitenkin jo jonkinlaista varmuutta siitä, että kyseessä on todellinen match: varmempaa on katsoa ensin, kiinnostuuko toinen ylipäätään vastaamaan.

Tinderissä en pyytäisi ketään ulos vielä ensimmäisessä viestissä vaan vasta sitten, kun viestejä on lähetetty useampi ja vaikuttaa siltä, että keskustelu todella sujuu. Liikaa ei kuitenkaan kannata odottaa: puolikin viikkoa alkaa olla pitkä aika, jos viestejä on vaihdettu päivittäin, ja harvemmallakin keskustelutahdilla pari viikkoa on omasta mielestäni ehdoton maksimi, jos juttu on kuitenkin jatkunut aktiivisesti koko ajan.


Q: Mikä on paras paikka ensimmäisille treffeille?
A: Tästä voi olla muutakin mieltä, mutta omien kokemusteni mukaan paras paikka ensimmäisille treffeille on viihtyisä pubi, mikäli molemmat juovat alkoholia. Kahvilakaan ei ole huono vaihtoehto, mutta siinä huono puoli on se, että toisin kuin pubissa, kahvilassa ei ole tapana tilata toisia. Jos juttu luistaa, pubissa ensitreffeillä voi vierähtää kolmekin tuntia – kahvilassa puolitoista tuntia on melko lailla maksimi, ja sen jälkeen on kehiteltävä sitten muuta tekemistä, jos haluaa treffien vielä jatkuvan.

Myös ravintola voi sopia treffipaikaksi, mutta ainakin itse olen kokenut, että oluen tai kahvien äärellä on hieman helpompi jutella ensimmäisen kerran. Ainakin nuorempien ihmisten keskuudessa on myös hyvä huomioida, että ensimmäisen treffipaikan ei ole syytä olla kovin kallis ja fiini, joten fine diningit siirtäisin suosiolla vasta siihen vaiheeseen, kun ollaan nähty ainakin kerran tai pari jo aiemmin.

Muita vaihtoehtoja ensimmäisille treffeille on lähteä kävelylle tai käydä yhdessä vaikkapa näyttelyssä, ulkoilmatapahtumassa tai muussa aktiviteetissa, jossa keskusteleminen on mahdollista. Treffiaktiviteettia miettiessä on kuitenkin tärkeää muistaa, että ensimmäisten treffien tarkoituksena on ennen kaikkea tutustua toiseen ihmiseen, joten vaikka esimerkiksi urheilulliset aktiviteetit sopisivat molempien persoonaan, kannattaa miettiä, pystyykö esimerkiksi keilailun tai seinäkiipeilyn lomassa todella juttelemaan toiselle sujuvasti ja keskeytyksettä. Samasta syystä erityisen huono idea ensimmäisille treffeille on mennä elokuviin: vaikka leffa olisi hyvä, sen aikana on paha tutustua toiseen kovinkaan paljon enempää, elleivät leffaa todella edellä esimerkiksi kahvit.

Vielä yksi huomio: ensimmäiset treffit on pääsääntöisesti syytä sopia julkiselle paikalle ihan jo turvallisuussyistä. Vaikka en itse ole koskaan törmännyt deittikumppaneihin, jotka eivät olisi sitä, mitä väittävät, kyse on periaatteesta, josta kannattaa pitää kiinni. Mikään ei tietenkään estä jatkamasta iltaa vaikka suoraan toisen luokse, jos kaikki vaikuttaa hyvältä, mutta ennen kuin toista tuntee, ei välttämättä ensimmäisenä kannata hypätä auton kyytiin tai kolkutella kotiovella, ellei keskustelu ole jatkunut poikkeuksellisen pitkään ja luottamus ehtinyt syntyä jo aiemmin – eikä ehkä siltikään. Fiksu treffikumppani ymmärtää tämän myös itse.

Q: Pitääkö miehen tarjota?
A: Tämä kysymys jakaa varmasti mielipiteitä, ja kyse on myös kulttuurisista eroista: vaikkapa Yhdysvalloissa vastaus olisi "kyllä" huomattavasti todennäköisemmin kuin Suomessa. Oma kantani on, että miehellä ei ole minkäänlaista velvoitetta tarjota, mutta etenkin ensimmäisillä treffeillä se on mukava pieni ele, joka osoittaa, että kyse ei ole vain kahden kaveruksen kahvitteluhetkestä. Tässä puhun siis lähinnä yhdestä kahvista tai juomasta: jos ilta jatkuu pitempään ja mies on vaikkapa maksanut ensimmäisen oluen, on ihan kohtuullista, että nainen hakee seuraavat. Yhtä lailla kohtuullista on, että molemmat maksavat lähtökohtaisesti kaiken omasta pussistaan.

Oma oletukseni on se, että molemmat maksavat erikseen, joten jos joku haluaa tarjota, se vaatii toiselta pientä oma-aloitteisuutta. Käytännössä tarjoaminen onnistuu helpoimmin silloin, kun mies tilaa ensin itse oman kahvinsa tai juomansa ja voi maksamisen yhteydessä kysyä naiselta, mitä tämä haluaa. Jos nainen maksaa ensin, kysymys siitä, tulevatko tilaukset yhteen vai erikseen, esitetään hänelle, ja tässä tilanteessa vastaan ainakin itse hyvin nopeasti, että erikseen.

Se, että toinen ei tarjoudu maksamaan puolestani, ei ole koskaan miinus itsessään. Itse asiassa lupaavimmat deittailusuhteeni ovat muistini mukaan alkaneet yleensä tilanteista, joissa molemmat ovat maksaneen osansa. Itse saattaisin miehenä ajatella asiaa jopa pienenä testinä: jos nainen loukkaantuisi siitä, että mies ei tarjoa vain sen vuoksi että sattuu olemaan mies, en välttämättä pitäisi juttua kovin potentiaalisena. Tasa-arvo  on ihan jees myös tässä asiassa.

Yhden poikkeuksen maksamiseen mainitsen: jos toinen kutsuu toisen jo alkuvaiheessa johonkin aivan tiettyyn, selvästi fiinimpään paikkaan, velvollisuus maksamisesta lankeaa hänelle. Jos molemmat juttelevat yhdessä, että olisipa kiva testata kaupungin uusi meksikolainen, tilit menevät tasan – jos toinen ehdottaa suoraan treffejä tulevana lauantaina ravintola tässä-ja-tässä, maksuvelvollisuus syntyy sitä suuremmin, mitä kalliimmasta paikasta on kyse. Kun eräs treffikumppanini taannoin pyysi minua toisilla treffeillä pieneen, tunnelmalliseen ja varsin kalliiseen fine dining -paikkaan, oletin alusta saakka, että hän tarjoaa – muussa tapauksessa olisin todennäköisesti joutunut kieltäytymään koko treffeistä, opiskelija kuin olin. Tässä tapauksessa väärinkäsityksiltä vältytään tietysti parhaiten käymällä keskustelu jo etukäteen.

Q: Mitä laitan päälleni?
A: Päälle kannattaa laittaa siistit, mukavat vaatteet, joita käyttäisi mielellään muutenkin. Pynttäytyä ei tarvitse: tavallisilla treffeillä naiselta ei vaadita mekkoa, korkoja ja juhlameikkiä, ja miehellä puku ja kravatti ovat ehdottomasti liikaa, elleivät ne ole muutenkin arkiasu työn vuoksi. Toisaalta on hyvä arvostaa toista sen verran, ettei myöskään heitä päälleen kuluneimpia kollareitaan sai säntää treffeille suoraan juoksulenkiltä. Hupparit ovat omissa silmissäni aina pieni miinus, vaikka toisten tyyliin ne ehkä kuuluvatkin. Tärkeää on toki huomioida myös tilanne: jos treffit on sovittu urheilupuistoon, pukeutuminen on luonnollisesti eri kuin cocktail-baarissa tavattaessa.


Q: Pitääkö toiselle viedä tuomisia?
A: Tv:ssä näkee ehkä joskus, että mies tuo naiselle treffeille kukkia tai suklaata. En tiedä, miettiikö joku tätä vakavissaan, mutta selvennyksenä sanottakoon: toiselle ei pidä eikä kannatakaan vielä treffeille mitään ylimääräistä. Ensimmäisellä kohtaamisella se tuntuisi ainakin itsestäni vähän kiusalliselta yliyrittämiseltä, niin paljon kuin kukista ja suklaasta pidänkin.


Q: Kuinka tervehtiä toista?
A: Kättely ja oman nimen kertominen on ensimmäisillä treffeillä varmin tapa, jonka kanssa ei juuri voi mennä metsään. Jos ennalta on juteltu jo pidempään tai yhteys tuntuu jostakin syystä erityisen vahvalta, myös halaus saattaa tulla tietyissä tapauksissa kyseeseen, mutta täysin vieraan ihmisen kanssa se saattaa olla vähän liikaa.

Ekojen treffien päätteeksi halaus on sen sijaan hyvinkin toimiva ele, etenkin jos haluaa tavata vielä toisenkin kerran. Se, että lähdetään vain eri suuntiin tai, mikä vielä pahempaa, kätellään uudestaan, on melko selvä sanaton viesti siitä, että toisia treffejä ei tule.

Suudelmaa kannattaa harkita vain siinä tapauksessa, että molemmat ovat viihtyneet silminnähden poikkeuksellisen hyvin toistensa seurassa. Omalla kohdallani ensimmäiset kohtaamiset ihanan Brittimiehen ja tähän saakka ainoan nettitreffipoikaystäväni Opettajan kanssa päättyivät suudelmaan, ja se tuntui hurjan oikealta. On kuitenkin niitäkin kertoja, kun minulle melko lailla merkityksetön herra on aivan tavallisten ensitreffien päätteeksi yhtäkkiä päätellyt, että kielikontakti sopisi tilanteeseen. Voin kertoa: kiusallista molemmille.

Jos tuntuu, että jotakin romanttista hommassa voisi olla, mutta ei ole vielä niin varma toisen tunteista, mies voi halauksen yhteydessä suikata suukon ohimolle tai päälaelle. Silloin ele ei mene liian henkilökohtaiseksi, mutta osoittaa kuitenkin, että kiinnostusta on.


Q: Mistä voisimme keskustella?
A: Ensimmäisten treffien keskustelunaiheista ei kannata stressata etukäteen liikaa: keskustelua ei kannata suunnitella vaan mennä vain sen mukaan, mihin se luonnollisesti ajautuu. Hyviä ja turvallisia aiheita ja keskustelunavauksia ovat esimerkiksi oma opiskelu- ja työtausta, kotiseutu, perhe, harrastukset, matkustaminen, ruuanlaitto ja lemmikit. Jos yhteistä tuntuu olevan enemmänkin, keskustelu voi hyvin ajautua omien mielenkiinnon kohteiden mukaan esimerkiksi elokuviin, kirjallisuuteen, peleihin, urheiluun, asumiseen tai jopa politiikkaan ja ihmissuhteisiin.

Tärkeää on kuunnella toista ja lähteä mukaan keskustelunavauksiin, joita toinen antaa. Treffit eivät ole yhtä kuin työhaastattelu: kysymyksellä pääsee toki keskustelun alkuun, mutta jos treffit alkavat muistuttaa lähinnä suullista tenttiä, jatkomahdollisuudet ovat lähellä nollaa. Kun toinen kertoo itsestään jotain, keskity siihen, mitä hän sanoo ja tartu aiheeseen: pahinta on keskustelu, jossa toinen yrittää kertoa itsestään ja elämästään jotakin keskeistä ja mielenkiintoista, ja toinen toteaa aina vain "okei" ja siirtyy seuraavaan aiheeseen. Muista myös, että olet tullut tapaamaan toista, et hoitamaan omia asioitasi: puhelin pois ja katse treffikumppaniin.

Q: Mitä puheenaiheita pitää vältellä?
A: Jos todellinen sielunkumppani löytyy, kaikesta pitäisi tietysti pystyä puhumaan, mutta on aiheita, joita ei välttämättä kannata lyödä pöytään heti ensimmäisillä treffeillä. Omaa suhde- ja deittihistoriaa voi sivuta hieman, mutta eksistä en lähtisi keskustelemaan missään muodossa, hyvässä enkä pahassa. Myös muut negatiiviset, selkeästi henkilökohtaiset kokemukset kannattaa pitää pois ensimmäisistä keskusteluista: vaikeaa lapsuuttaan ei kannata purkaa ennen kuin toinen on ehtinyt tutustua edes omaan aikuisuuteen.

Sairaudet ja terveydentila ovat niin ikään herkkä aihe, jota ei kannata lähteä retostelemaan ja jolla ei varsinkaan kannata vitsailla. Jos omassa terveydentilassa on jotakin erityistä, jonka haluaa avoimesti kertoa, se on tietysti ok, mutta kovin yksityiskohtaisiin kuvauksiin ei heti kättelyssä kannata lähteä – eikä myöskään udella toiselta henkilökohtaista sairaushistoriaa.

Myös raha on aihe, johon en sukeltaisi kovin syvälle ensimmäisillä enkä vielä toisillakaan treffeillä: palkkataso tai käsilaukun arvo eivät olet aiheita, jotka sopisivat keskusteluun, ellei halua antaa itsestään poikkeuksellisen pinnallista kuvaa. Pätee myös negatiivisesti: jos toinen valitsee ruokalajinsa sen perusteella, missä on paras hinta-määräsuhde ja kommentoi jatkuvasti, kuinka kallista kaikki on, se on ainakin itselleni melkoinen turn-off.

Politiikka ja uskonto ovat aiheita, jotka ovat mielestäni sen verran olennaisia, että niistä voi hyvin keskustella jo alkuvaiheessa, jos juttu tuntuu sujuvan muuten, mutta tietynlainen hienovaraisuus on hyvä pitää mielessä. Ennen kuin tietää toisen uskonnollista tai poliittista taustaa ja ajatusmaailmaa, ei kannata naureskella kokoomusnuorille, vihervassareille tai lestadiolaisille – enkä toki sano, että pilkkaaminen kannattaisi myöhemminkään. Ylipäätään negatiiviset kommentit muista ihmisistä, kohdistuivatpa ne sitten ulkonäköön, ajatusmaailmaan tai tekoihin, on parempi pitää itsellään. Pätee elämään myös yleensä.

Ehkä ilmeinen mutta silti mainitsemisen arvoinen tabu ensimmäisillä treffeillä on myös seksi. Itse jättäisin treffit hyvin todennäköisesti viimeisiksi, jos toinen alkaisi äkkiä udella mieltymyksiäni, kokemuksiani ja toiveitani tai kertoa omistaan, vaikka sitten kuinka asiallisessa sävyssä tahansa. Tästä aiheesta useimmilla ei ole tapana puhua ihmisille, joita ei tunne hyvin, ja tähän joukkoon lukeutuu ehdottomasti myös ensimmäisten treffien deittikumppani.

Q: Mikä on sopiva aika ottaa yhteyttä treffien jälkeen?
A: Milloin vain, jos treffit ovat olleet onnistuneet. "Kolmen päivän sääntö" (ts. toiseen tulisi ottaa yhteyttä vasta kolme päivää ensimmäisten treffien jälkeen) ja muut vastaavat viritykset ovat täyttä huuhaata. Silloin kun treffit ovat onnistuneet, toiselle on sallittua ja suotavaakin laittaa viestiä vaikka jo samana iltana tai viimeistään seuraavana: onnistuneimmilla treffeilläni seuraavat tapaamiset on usein sovittu jo hyvinkin pian, ja jos treffeistä ehtii kulua puolikin viikkoa ilman että kumpikaan sanoo toiselleen mitään, tulkitsen sen yleensä merkiksi siitä, ettei kiinnostus sittenkään ole kovin suurta puolin tai toisin. Jos siis tekee mieli ottaa yhteyttä toiseen – ota!


Onnea siis matkaan ja hauskoja treffejä! Jäikö mieleen vielä muita kysymyksiä tai oletko eri mieltä vastauksista? Kerro se kommenteissa!


CC-kuva täältä, täältä, täältä, täältä ja täältä. 

Uutta kohti

Huh, on tämä vuoristorataa. Yhteen ja samaan vuorokauteen on mahtunut yllättävän paljon kohtaamisia sekä hyvässä että pahassa.

Eilisiltana kävin oluella ystäväni Konsulttikaverin kanssa, avauduin Fransmannin tilanteesta ja palasin kotiini keventynein mielin. 

Myöhemmin illalla kävimme Fransmannin kanssa WhatsApp-keskustelun, joka päättyi juuri siihen lopputulokseen, jota uumoilinkin: tämä oli nyt tässä. Vielä sittenkin kun päätös oli tehty, huomasin selviäväni kuivin silmin. Oikea ratkaisu, en kai voi muutakaan päätellä. 

Samaan aikaan kun kävin päättämiskeskusteluja eräänkin pariisilaismiehen kanssa, sain aivan toiselta mieheltä viestin samasta kaupungista: Jenkkitutkija lähetti terveisiä työreissultaan, vaikkemme olleet olleet missään yhteyksissä viikkoihin. Tuskinpa tämä suuremmaksi kaveruudeksi koskaan kehittyy, mutta oli silti hauska kuulla taas hänestäkin.

Yön tunteina palasin takaisin Tinderiin ja rupesin jälleen metsästämään matcheja. Muutama löytyikin saman tien, ja aivan erityisesti huomioni kiinnitti sopivilla hipsteri-viboilla varusteltu lääkärismies. Hänelle saattaisin vaikka laittaakin viestiä vielä myöhemmin, minä päätin. 

En ehtinyt, sillä tänä iltana sama mies laittoi viestiä ensin. Hyvää, fiksua keskustelua, suora mutta kiinnostava viestittelytyyli: lupaavaa, kaikin puolin. Keskustelun edetessä kävi ilmi, että ystäväni Lääkiskaveri on yhteinen tuttavamme – ja tietysti menin heti kysymään tältä, olisiko tyypissä treffipotentiaalia. Suositukset olivat vahvat ja niiden lomassa paljastui, että olemme itse asiassa jo todennäköisesti kohdanneetkin Lääkiskaverin tupareissa pari vuotta sitten, vaikken sitä muistakaan. Pieni maailma!

Jatkoimme viestittelyä ja äskettäin tulimme jo sopineeksi treffit huomiselle. Nopeaa toimintaa, ja hyvä niin. Totta puhuen olen aika innoissani!

Vaikka deittailu on välillä kuluttavaa, uuvuttavaa ja aikaavievää, on se samalla myös ilahduttavaa silloin kun asiat tuntuvat menevät juuri oikein eivätkä vain melkein sinnepäin. Pitkä aamu kotona, treffit kiinnostavan miehen kanssa viihtyisässä kahvilassa, illalla vielä syömään Konsulttikaverin ja Lääkiskaverin kanssa. Parempaa alkua viikonlopulle en voisi toivoa. 

Seuraavaksi ohjelmassa noutoruokaa ja Netflixiä. Eilen ahdisti, mutta tänään olen taas hurjan tyytyväinen elämääni juuri tällaisena kuin se on. 

CC-kuvat täältä ja täältä. 

Kun ei kuitenkaan

Jos ikuisesta deittailukierteestä jotakin oppii niin ainakin tunnistamaan sen, milloin homma ei vain sittenkään toimi.

Jos alla olevat kuulostavat tutulta, pahoitteluni. Ei hyvältä näytä.

– Nukkumaan mennessä toinen kääntyy aina poispäin.

– Saapuvien viestien määrä putoaa radikaalisti.

– Ette naura yhdessä, ette höpöttele, ette kiusoittele toisianne ihan muuten vain.

– Illalla tekisi mieli laittaa viesti, mutta vaikka kuinka miettisi, mieleen ei tule mitään muuta sanottavaa kuin tiedustella, kuinka päivä on sujunut.

– Olette katsoneet kahdessa viikossa kokonaisen tuotantokauden tv-sarjaa ja ravanneet ravintoloissa harva se ilta – lähinnä siksi, että ette keksi yhdessä muutakaan tekemistä.

– Petipuuhat ehkä toimivat, mutta niiden jälkeen ei sitten olekaan mitään sanottavaa.

Sanoisin mielelläni, että sanon näin vain lämpimikseni, kunhan tuli mieleeni, no reason. Totuus kuitenkin on, että pahoittelut kohdistuvat ennen kaikkea itselleni: pikaromanssini Fransmannin kanssa taitaa auttamatta vedellä viimeisiään. Se harmittaa yllättävän paljon siihen nähden, että olemme tunteneet toisemme vasta kaksi viikkoa – ja ehkä kuitenkin yllättävän vähän siihen nähden, kuinka paljon olemme viettäneet aikaa yhdessä.

Koko ajan olen tiennyt, ettei keskusteluyhteytemme ole ollut niin hyvä kuin voisi, mutta olen laittanut sen vain sen piikkiin, ettemme tunne toisiamme vielä niin hyvin, ettei meistä kumpikaan voi puhua toiselle äidinkieltään, että aika varmasti auttaa, saa keskustelun yhtäkkiä soljumaan ja molemmat vapautumaan.

Mene ja tiedä, ehkä se pitääkin paikkansa. Vielä enemmän paikkansa pitää kuitenkin se, ettemme osaa olla toistemme seurassa omia itsejämme. Odotan tapaamistamme aina innolla, ja silti lopputulos jää aina vähän valjuksi, jotenkin haaleaksi toisinnoksi siitä, mitä kuvittelin edessä olevan.

Ehkä ihastuin lopulta enemmän ajatukseen kuin ihmiseen. Siihen, että saisin taas mennä nukkumaan jonkun vieressä, puhelin piippaisi ranskankielisiä hyvänyönviestejä, anoppilani sijaitsisi pikkukaupungissa nimeltä Pariisi.

Ei taida tulla sijaitsemaan.

Sängyssäni on yhä kaksi tyynyä, kylpyhuoneen naulassa kaksi pyyhettä, keittiössä kaksi vesilasia. Toista tuskin enää tarvitaan. Se surettaa vähän. Siltikään ei itketä.

Kyllä tästäkin taas selvitään. Yhdet unelmat romukoppaan ja toiset tilalle. Tämän kuvion minä osaan.

Tapailua ranskalaisittain

Olen viimeisen viikon aikana lukenut melkoisen määrän artikkeleita hakusanalla dating a French guy. Mitä enemmän luen, sitä enemmän hämmennyn, sillä joka ikinen vastaantuleva artikkeli kertoo käytännössä samaa viestiä: ranskalaiset eivät deittaile. Ilmeisesti koko kielessä ei ole edes sanaa ilmiölle nimeltä deittailu, treffailu tai tapailu. 

Mikäli artikkeleita on uskominen, näin se pääsääntöisesti menee: ranskalaiset viettävät aikaa kaveriporukoissa, tutustuvat toisiinsa, ehkä lopulta ihastuvatkin. Kun niin käy, edessä ei kuitenkaan ole pitkää tapailun ja treffien sarjaa: jossakin vaiheessa pari vain päätyy suutelemaan, ja se onkin sitten jo merkki yhdessäolosta. Sen sijaan, että ensin tutustuttaisiin kunnolla, tapailtaisiin kuukausia ja ehkä sitten päätettäisiin olla yhdessä, ranskalainen tyyli onkin ilmeisesti olla yhdessä kutakuinkin ensimmäisestä suudelmasta lähtien ja tutustua paremmin vasta sitten. 

Keskusteluja siitä, milloin päätetään lakata näkemästä muita ihmisiä ja sitoutua suhteeseen, ei käydä, sillä alusta lähtien oletus on, että samaan aikaan ei tapailla muita. Ensimmäinen (selvin päin) vaihdettu suudelma on merkki siitä, että meneillään on jotakin vakavampaa, ja sen jälkeen onkin ihan ok hypätä sänkyyn vaikka saman tien, ryhtyä käyttäytymään kuin vakavammassakin suhteessa ja kutsua toista tyttö- tai poikaystäväksi, vaikka ensimmäisistä treffeistä olisi aikaa vasta muutama viikko.

Tietenkään tämä ei päde jokaiseen ranskalaiseen, varsinkaan sellaiseen, joka on jo vuosia asunut aivan toisessa maassa. On täysin mahdollista, että oma ranskalainen treffikumppanini (jota kutsuttakoon tästä eteenpäin Fransmanniksi) on vuosien varrella jo tottunut suomalaisempaan treffailukulttuuriin, ja nettitreffeissä etikettiä lienee joka tapauksessa tarpeen venyttää – tuskinpa edes Ranskassa uskotaan, että yhdessä on oltava heti ensi hetkestä lähtien, vaikka ei oikeastaan edes tuntisi toista. 

Niin tai näin, tapailu Fransmannin kanssa on ollut silti monella tapaa erilaista kuin tapailu kaikkien edellisten nettitreffituttavuuksieni kanssa. Sitä kuvastaa jo yksistään se, että vain viikko ensimmäisen kohtaamisemme jälkeen käytän jo sanaa tapailu. Siltä se kuitenkin tuntuu: kymmenen päivän sisällä olemme nähneet seitsemänä päivänä, nukkuneet samassa osoitteessa kolmena yönä, katsoneet kaksi leffaa, aloittaneet yhteisen tv-sarjan, käyneet kahdesti kävelyllä, kolmesti ravintolassa ja kokanneet yhdessä. Tahti on ollut hurjan tiivis, mikä on toisaalta hyvä ja toisaalta ei.

Tietysti on mukavaa, ettei tarvi arpoa, tarkoittaako kyläilykutsu yhtä kuin yökutsu (tarkoittaa) tai onko soveliasta käydä keskellä päivää tekstiviestikeskusteluja siitä, mitkä asiat toimivat edellisenä yönä erityisen hyvin (ilmeisesti on, vaikka se vaatiikin itseltäni vielä hieman totuttelua). Tv:tä katsoessa voin luottaa siihen, että pääsen kainaloon, eikä minulla ole kerrassaan mitään sitä vastaan, että toinen tulee pitkäksi venyneen päivän jälkeen luokseni ruokatarvikkeet mukanaan ja laittaa illallista, kun vatsani kurnii ja oma jääkaappini ammottaa tyhjyyttään. Se on ihanaa.

Samaan aikaan pelkään silti, että kaikki on edennyt liiankin nopeasti: vietämme yhdessä paljon aikaa siihen nähden, ettemme oikeastaan edes vielä tunne toisiamme. En tiedä, johtuuko se kielimuurista, vähäisestä tuntemisesta vai siitä, että tapaamisemme lähtevät helposti suuntaan, jossa puhuminen ei ole niin olennaista, mutta en edelleenkään koe, että keskusteluyhteytemme olisi täysin saumaton. Vaikka tiedän, että arvomme ja ajatuksemme kohtaavat, emme unohdu keskustelemaan tuntikausiksi, emme piikittele toisimme, emme naura yhdessä yhtään niin paljon kuin pohjimmiltani haluaisin. Vaikka fyysinen yhdessäolo on helppoa, toisinaan en ylipäätään ole varma, pitääkö Fransmanni minusta sittenkään kovin paljon. Välillä hän vaikuttaa poissaolevalta ja torjuvalta, hetken päästä saattaakin kaapata syliinsä ja tuijotella silmiin niin että heikottaa. Tiedä siinä sitten.

Yhtäältä voin kuvitella, että tästä tulee vielä jotain todella huikeaa. Toisaalta voin kuvitella, että kaikki loppuukin hetkellä millä hyvänsä – mikä tahansa tapaaminen tai viesti voi jäädä viimeiseksi. En osaa sanoa, en miettiä rationaalisesti, en arvioida suhteemme laatua kovinkaan objektiivisesti.

Toistaiseksi aion vain nauttia niin kauan kuin tätä kestää ja katsoa, mihin se johtaa. 

38. deittini: Komea ranskalaishurmuri

Edellisessä merkinnässä pohdin, kuinka sanoa treffikumppanille sievästi "kiitos, mutta ei kiitos". Melko helposti se onneksi lopulta sujui. Viikon ajan vastailin hieman hitaasti ja lyhytsanaisesti, kunnes lopulta lähetin perään pitemmän viestin, jossa avasin ajatuksiani, pahoittelin poissaolevuuttani ja toivotin kaikkea hyvää jatkoon. Sain takaisin samat sanat ja loppufiilis oli kohteliaan positiivinen. Uskoisin, että suuremmilta mielensäpahoittamisilta vältyttiin hienosti. 

Ei siis muuta kuin eteenpäin deittirintamalla! Tällä viikolla olenkin ottanut melkoisia harppauksia uuteen suuntaan. 

Kuukausi sitten kirjoitin, että miehiä tuntuu äkkiä olevan näkyvissä enemmän kuin ehdin toivoakaan. Neljästä tyypistä kolmen kanssa olin jo ehtinyt käydä treffeillä – neljännestä arvelin näin: 

"Kiinnostavan oloinen ranskalaismies, joka on asunut Suomessa jo pidempään ja vastannut OkCupidin kysymyksiin niin hämmentävän samalla tavoin kuin minä, että näen tyypissä väistämättäkin potentiaalia. Kuvien perusteella ulkonäkö on hyvinkin minun mieleeni, ja vaihtamistamme viesteistä on tullut sen verran pitkiä, että uskoisin treffien olevan todennäköinen skenaario, jos sille tielle lähden."

Päätin lähteä. Viime viikonloppuna kerroin ranskalaismiehelle, että edellinen tapailu oli nyt ohi, eikä kestänyt kovinkaan kauan ennen kuin olimme sopineet treffit oluttuoppien ääreen töiden jälkeen. 

Vastassa oli omissa silmissäni hurjan hyvännäköinen luovan alan työntekijä, joka puhui suloisesta pienestä ranskalaiskorostuksestaan huolimatta varsin mainiota englantia. Hyvä niin, sillä oma ranskani sattuu olemaan varsin olematonta. Joimme tuopit, poikkesimme lähiravintolaan burgereille ja lähdimme kävelylle merenrantaan. 

Keskustelumme oli hyvää, joskaan ei täydellisen sujuvaa – ei vielä toistaiseksi kovin sykähdyttävää tai syvällistä, mikä saattoi toki johtua siitäkin, ettei kumpikaan puhunut omaa äidinkieltään. Ilmassa oli kuitenkin kipinöitä, joiden voimin unohduimme jo ensimmäisillä treffeillä puistonpenkille pussailemaan niin pitkäksi aikaa, että vain syysillan kolea kylmyys pakotti lopulta jatkamaan matkaa. Mies saattoi minut kotiovelleni ja kääntyi kohti omaansa. Herrasmiehen elkeitä!

Havaintojeni mukaan aidosti onnistuneet treffit johtavat yleensä jatkokeskusteluun ja seuraavaan tapaamiseen varsin pian. "Kolmen päivän sääntö" on täyttä höttöä: jos ensimmäisten treffien jälkeen kestää kolme päivää ennen kuin kummallakaan on toiselle mitään sanottavaa, ei hyvältä näytä. 

Onneksi niin kauan ei tarvinnut odottaa. Seuraavat treffit olivat vuorossa jo eilen. Poikkesimme ravintolaan kotini lähelle ja jatkoimme minun luokseni teelle. Arvaahan sen, miten siinä kävi. 

Googlailin huvikseni vähän sanalla French men. Tällaisia tuloksia sain ensimmäisenä vastaani:

The French man has long been considered the holy grail of international lovers. 

French men are known for their smoldering good looks & great romance.

French men know they are charming, so they will go over the top and foreigners are seduced and wrapped into it. 

Vaikka en oikeastaan ole taipuvainen tällaisiin kulttuuristereotypioihin, yhden hengen otokseni perusteella on pakko sanoa: en väitä vastaan. 

Tietysti jatkoin googlettelua vielä lisää ja törmäsin The Local -lehden juttuun How to Date a Frenchman – Kuinka tapailla ranskalaismiestä.

Näin siinä neuvottiin:

1. "Let him run after you. – – French men are all about the chase, and playing hard to get is part of it."

Jaahas. Myöhäistä. 

2. "Get used to all his texts. – – A Frenchman's favourited method of communication is the SMS."

Jep. WhatsApp-viestejä tosiaan tulee melkoisella tahdilla. 

3. "Don't freak out when he says I love you after three weeks. In my mind, those three little words carry weight – – but to a Frenchman they mean more like – 'I kinda like you baby'."

Jo toisilla treffeillä mies kuiskasi: "I like you." Ja ei, se ei tuntunut yhtään niin omituiselta kuin edellisen treffikumppanini liian aikainen ihastuksentunnustus. Saatoin vilpittömästi sanoa samoin takaisin.

4. "Don't let him take a photo of you. If you make it to the second date, you may well find it's become his screensaver."

Tästä en tiedä, mutta näytönsäästäjäkuvat taitavat tosiaan olla jonkinlainen juttu. Satuin huomaamaan treffikumppanini puhelimen näytöllä kuvan vanhemmasta naisesta, jonka epäilen aika vahvasti olevan tämän – äiti. No, laitetaan kulttuurierojen piikkiin. 

5. "French men like their women to have beautiful, flawless skin naturally. If you're not blessed with dermatological perfection, you can either scream in frustration of rethink your skincare routine."

Tämän suhteen olen onneksi ollut teini-iän jälkeen kohtalaisen kuivilla vesillä. 

6. "Don't expect him to show up on time. French men are notorious for being late."

No jaa. Tähän mennessä minä olen molemmilla kerroilla ollut se, joka on ilmestynyt paikalle myöhemmin. 

7. "Get used to being in a relationship the second he kisses you. – – It's time to skip the dating part and head straight into an exclusive relationship. Because as soon as a Frenchman plants a kiss on your lips, the two of you are a couple."

Hmm. Tämäpä mielenkiintoista. En vielä osaa sanoa, pitääkö tämä paikkansa millään lailla, mutta ennen ensimmäistä tapaamistamme kävimme keskustelun siitä, onko ok käydä treffeillä useiden ihmisten kanssa samaan aikaan. Mies kertoi käyneensä hiljattain kaksilla treffeillä erään tytön kanssa ja sanoi, ettei tunne, että voisi aivan vapaasti tapailla muita – "although nothing happened, we didn't even kiss or anything". Hmmmm. 

8. "Prepare to be fed. Pretend you're allergic to everything he orders – – because being confronted with a forkful of meringue (for example) coming at you across the table is a terrifying but highly plausible possibility."

Tästä minulla ei ole minkäänlaista näyttöä. 

9. "Play nice with his ex (or exes). French men see no reason why they shouldn't stay friends with former flings."

Onneksi en satu olemaan kovin mustasukkaista tyyppiä. Varsinkaan kun ranskalaismiehen ex todellakin on Ranskassa.

10. "Don't be a prude in the bedroom. Sex is something of a national sport for French men. – – They'll try to get into bedroom as fast as they can by whispering sweet nothings in your ear."

Niin, noh, niin. Johan siihen tosiaankin kahdet treffit vaadittiin. 

Mitään peruuttamatonta mokaa en ilmeisesti ole vielä tehnyt, sillä mies tahtoo nähdä vielä tänään. Ja huomenna. Aikoo kuulemma jäädä yöksi, eikä minulla ole mitään sitä vastaan. Viime aikoina yövieraita ei ole ollut tässä osoitteessa varsinaisesti ruuhkaksi asti, joten ajatuskin siitä, että saan herätä komean, fiksun ja hurmaavan ranskalaismiehen vierestä, on kieltämättä aika ilahduttava. 

Olen oppinut jo yhden lauseen ranskaa. Se on dors bien. Nuku hyvin. 

Tänä yönä varmasti nukunkin.

CC-kuvat täältä, täältä, täältä, täältä ja täältä. 

Liian pian

Olen jälleen ajanut itseni umpikujaan. Puhun kauppatieteilijästä, jonka kanssa olin viime kirjoituksessa lähdössä toisille treffeille. Nyt, neljänsien treffien jälkeen, edessäni on alkanut hahmottua tuttu kuvio. 

Näin se menee: lupaava suhteen alku, jossa olisivat kaikki palaset valmiina. Mukava, fiksu ja kivannäköinen mies, jolla on hyvä huumorintaju, sujuvat sosiaaliset taidot ja paljon yhteistä puhuttavaa kanssani. Mielekäs työpaikka, loppusuoralla olevat opinnot, riittävästi menemistä ja tekemistä ja silti tilaa vakavammallekin suhteelle – ei huono ollenkaan.

Silti palaset eivät aivan loksahda kohdalleen. Yhdessäolo on helppoa ja mukavaa, mutta ei taianomaista. Keskustelu on mutkatonta mutta kovin keveää: jaamme hauskoja sattumuksia nuoruudestamme ja opiskelijavuosiltamme ja intoudumme juttelemaan ruuanlaitosta, mutta emme puhu yhteiskunnasta, emme ihmissuhteista, emme mistään sellaisesta, mitä en voisi jakaa kenen tahansa tuttavan kanssa. Höpöttelen iloisesti ja huoletta, mikä voisi olla hyvä merkki muttei oikeastaan ole: suurten ihastusteni kanssa jännitän enemmän ja mietin sanojani tarkemmin, vaikka se ei aina päällepäin näykään.

Toisilla treffeillä kävimme yhdessä maistelemassa viiniä ja tapaksia. Sain hyvänyönsuukon. Kolmannella tapaamisellamme kävimme ulkoilmakahvilassa ja kävelimme merenrannassa. Mies otti minua kiinni kädestä. Neljänsillä treffeillä kävimme lähikaupassa ja Alkossa, teimme yhdessä ruokaa ja jaoimme viinipullon. Aterian jälkeen siirryimme sohvalle, päädyimme vähän läheisempiin tunnelmiin ja kävimme keskustelun, jonka olisin ehkä mieluummin jättänyt käymättä. 

Mies: "Taidan tykätä susta aika paljon."

Minä: (Pitkä hiljaisuus.) "Kiva kuulla."

Mies: "Tietenkään en tiedä, mitkä sun omat fiilikset on...?"

Minä: "Hmmmmjooniinmäkinsusta." (Epämääräistä muminaa.)

Toivon kovasti, että olisin voinut tarkoittaa sanojani. Totuus kuitenkin on, että ihastuksentunnustus tuli omasta näkökulmastani aivan liian pian enkä voinut vastata siihen takaisin täydellä sydämellä. Emme me toisiamme vielä tunne, emme tarpeeksi. Emme ole puhuneet tulevaisuudesta tai toiveistamme, emme käyneet romanttisen kutkuttavia yöllisiä WhatsApp-keskusteluja emmekä jakaneet itsestämme kuin pienen pintaraapaisun. 

OKCupidin kysymyksistä yksi kuuluu näin: "Ensimmäisten treffien jälkeen treffikumppanisi tunnustaa rakastavansa sinua. Onko se sinusta a) romanttista b) pelottavaa?" Vastaukseni on ehdottomasti b) pelottavaa. 

Vähän sama fiilis pätee tähänkin: en halua ihastuksentunnustuksia ennen kuin minkäänlaisia tunteita on omalla puolellani edes kehittynyt. En missään tapauksessa olisi halunnut myöskään johtaa harhaan, mutta mitä muutakaan olisin voinut? En edelleenkään tiedä, miten olisin voinut olla sekä rehellinen että välttää loukkaamasta toista ja pilaamasta koko iltaa.

On kurjaa joutua myöntämään, että en ole yhtään niin ihastunut kuin mielelläni olisin, varsinkaan kun miehessä itsessään ei ole mitään varsinaista vikaa. On hirvittävän mukavaa, kun joku ottaa pitkästä aikaa kainaloon ja silittelee hiuksia. Mutta kun mies tulee lähelle, suljen silmäni ja ajattelen tahattomasti aivan eri miehiä kuin sitä, joka juuri istuu vieressäni.

Fyysinen vetovoima, se kuuluisa kipinä, ei harmi kyllä kuuntele järjen ääntä. Olisiko tässä hyvä ja luotettava perheenisä? Ehdottomasti. Veisinkö tämän miehen luokseni jatkoille? Ehkä, jos muutakaan ei olisi kiikarissa. Kieltäytyisinkö iki-ihastusteni yökutsuista tämän miehen vuoksi? En usko. 

Sinä on riittävästi vastausta. Jos en edes alussa ole riittävän ihastunut ja innoissani, että haluaisin sulkea muut miehet pois mielestäni, että jaksaisin vastata jokaiseen viestiin ja että odottaisin viidensiä treffejämme toiveikkaana, tämä ei taida riittää.

Viikko sitten törmäsin kotikadullani täysin sattumalta Sijoittajaan ja vaihdoimme pari sanaa. Ei mitään arjesta poikkevaa, ja pelkästään se heitti ajatukseni raiteiltaan koko loppuillaksi. Sen sijaan niinkin iso asia kuin suora ihastuksentunnustus tuoreimmalta treffikumppaniltani ei näköjään herätä minussa mitään tunteita. Jatkoa on vaikea nähdä.

Mutta kuinka kertoa se toiselle? Pelkkä tekstiviesti tuntuisi tässä tilanteessa liian tylyltä. Mutta olisiko yhtään sen reilumpaa sopia treffit, joille mies ilmestyisi iloisen toiveikkaana, ja kertoa sitten uutiset ilman minkäänlaista ennakkovaroitusta?

Jos onkin kurjaa saada pakit, ei niiden antaminenkaan mukavaa ole. Harmittaa jo etukäteen.

CC-kuvat täältä, täältä ja täältä.

Triplatreffiviikko

Kävi kuten arvelin: treffejä on tällä viikolla riittänyt. Kolme tapaamista ja kolme eri miestä, joista kaksi olen oikeastaan tavannut jo aiemminkin.

36. deittini: Samanhenkinen kauppatieteilijä

Mainitsin jo aiemmin kahvittelusuunnitelmistani tiistaille, ja ne toteutuivat aivan kuten uumoilinkin. Taisin aiemmin kutsua tyyppiä teekkariksi, mutta kivassa lähikuppilassa tavatessamme muistin, että kauppatieteilijähän hän olikin. Ja varsin mukava sellainen! Juttu kulki ja yhteistä löytyi niin opiskelukokemuksistamme kuin liikuntatottumuksistamme (tai toisaalta niiden puutteesta: olimme yhtä mieltä siitä, että sali ei ole meidän juttumme). Mies oli keskimääräistä selvästi sosiaalisempi, sopivasti avoin ja puhelias, kaikin puolin tasapainoisen ja fiksun oloinen. Jollakin tavalla minun tyyppiäni, mikä ei ole asia, jota sanoisin kovinkaan monesta treffikumppanistani.

Mies paljastui innokkaaksi viiniharrastajaksi ja lupasi pitää minulle ensi viikolla lyhyen johdatuksen aiheeseen. Toiset treffit siis sovittuna! Fiilis on positiivisen odottava. Vielä on vaikea vannoa enempää, mutta ensimmäisten treffien perusteella tässä on mies, josta voisin kuvitella kiinnostuvani vaikka pitemmälläkin tähtäimellä, jos kaikki osuu kohdalleen.

37. deittini: Suomenruotsalainen puolituttu

Ehkä joku voisi katsoa pahalla taipumustani käydä treffeillä useiden ihmisten kanssa lyhyen ajan sisällä, mutta kuten sanottua, olin tullut lupautuneeksi ulos myös jo entuudestaan kaveripiirini kautta tuntemani suomenruotsalaismiehen kanssa. Tapasimme torstaina: kuljeskelimme pitkin keskustaa, kävimme valokuvanäyttelyssä, nautimme illasta jossa oli vielä pieni ripaus loppukesän valoa ja lämpöä. Tilasimme salaatit ja istuimme terassille, keskustelu kulki suhteellisen sujuvasti ruuanlaitossa ja mökkeilyssä. Myöhemmin popsimme vielä ulkoilmaletut.

Mitähän sanoisin? Oli mukavaa tutustua, hauska oppia tuntemaan vähän paremminkin tuttu tyyppi, jonka kanssa en kuitenkaan aikaisemmin ollut juuri jutellut. Suurempaa sielujen sympatiaa en silti löytänyt: päällimmäiset tunteeni olivat kaverilliset, ja sellaisiksi ne taitavat jäädäkin. Emme ole olleet yhteydessä torstain jälkeen, vaikka perjantaina törmäsimmekin kaveriporukan tapahtumassa. Vaihdoimme pari sanaa, mutta ulkopuolinen ei olisi osannut mitenkään päätellä, että olimme edellisenä iltana olleet treffeillä. Toivon kovasti, että molempien fiilikset ovat samat: ei suurta romanssia, mutta ehkäpä vähän aktiivisempi keskustelukontakti tulevissa kohtaamisissa.

23. deittini: Valloittava nappisilmä

Kolmas deittikumppani oli sama herra, jonka tunnen alun perin lukiosta, tapasin muutaman kerran viime kesän lopussa ja ehdin nimetä Nappisilmäksi ennen tämän lähtöä vaihtoon. Vaikka miehen viestittelytyyli on edelleen hieman levoton, livenä jutut kohtasivat ihan niin kuin aikaisemminkin. Kävimme baarissa kaksilla ja toisessa yksillä, keskustelimme kuluneesta vuodesta ja päädyimme melko syvälliseen pohdintaan suomalaisen yhteiskunnan, median ja globaalin turvallisuuden tilanteesta. Keskustelun lomassa en voinut olla huomaamatta, että mies oli edelleenkin omissa silmissäni hurjan hyvännäköinen. Enkä sitä, että hän edelleenkin poltti tupakkaa aivan liikaa omaan makuuni.

Kolmien juomien jälkeen väsy vei voiton: halasimme ja lähdimme omille teillemme. Nyt olen yrittänyt miettiä, mitä haluaisin tapahtuvan seuraavaksi vai haluaisinko mitään. Veisinkö miehen juhlista kotiini? Ehdottomasti. Näenkö hänessä vastuullinen perheenisä -ainesta? Paha sanoa. Kiinnostava tapaus, mutta en ole aivan varma, osaanko kuvitella meille yhteistä tulevaisuutta – tai osaako välttämättä hänkään. Mitään halausta suurempaahan välillämme ei edelleenkään ole tapahtunut.

Tällä hetkellä aloitan joka tapauksessa uuden viikon hyvällä mielellä, viininmaistelua odotellen. Katsotaan, miten käy!

CC-kuvat täältä, täältä ja täältä. 

Sieniä sateella

Kun yksi ovi sulkeutuu, toinen avautuu. Tai ehkä kolmas ja neljäskin, jos tarkkoja ollaan. Nimittäin: treffejä pukkaa jälleen suunnasta jos toisesta niin että melkein hengästyttää. 

Ehkä kyse on alkavan syksyn aktivoitumisesta, ehkä puhtaasta sattumasta, mutta äkkiä näköpiirissä on niin monta kiinnostavaa tapausta, etten oikein tiedä, mistä aloittaa. Noh, yritetään silti. 

Tapaus 1: Hauskan, fiksun ja sosiaalisen oloinen teekkarismies, jonka kanssa olemme vaihtaneet viestejä Tinderissä jo muutamia viikkoja. Samansuuntaiset ajatukset ja kevyen helppoa jutustelua – ja viimeinkin myös sovitut treffit. Huomenna kahville töiden jälkeen, sen jälkeen lienen viisaampi!

Tapaus 2: Kiinnostavan oloinen ranskalaismies, joka on asunut Suomessa jo pidempään ja on vastannut OkCupidin kysymyksiin niin hämmentävän samalla tavoin kuin minä, että näen tyypissä väistämättäkin potentiaalia. Kuvien perusteella ulkonäkö on hyvinkin minun mieleeni, ja vaihtamistamme viesteistä on tullut sen verran pitkiä, että uskoisin treffien olevan todennäköinen skenaario, jos sille tielle lähden. 

Tapaus 3: Blogissani vuosi sitten muutamaan otteeseen vieraillut vanha lukiotuttuni Nappisilmä, jonka kanssa kävin muutamilla onnistuneilla treffeillä ennen kuin mies katosi vuodeksi Itä-Eurooppaan. No, nyt hän on sitten palannut kaupunkiin, ja Tinder-matchasimme toisen kerran. Mies on edelleen mystisellä tavalla hurmaava ja lähettelee edelleen vähän kryptisiä, lyhyitä viestejä, joihin en oikein osaa vastata. Viime lauantaina mies kyseli iltasuunnitelmistani, ja ellen olisi ollut itse järjestämissäni juhlissa, pyyntö lähteä yksille olisi uskoakseni ollut varsin todennäköinen. 

Tapaus 4: Opiskelijapiireistä naamatutuksi tullut suomenruotsalaismies, jonka olen nähnyt lukuisia kertoja ja jota ehkä moikkaisin kadulla, mutta jonka kanssa en koskaan ole vaihtanut paria sanaa enempää – en ainakaan ennen kuin matchasimme Tinderissä. (Onko matchata-/mätsätä-verbille minkäänlaista järkevää suomenkielistä vastinetta?) Jo muutamien viestien jälkeen mies kysyi, haluaisinko nähdä tällä viikolla, ja taisin tulla vastanneeksi myöntävästi. Plussaa: tiedän varmuudella, että meillä on paljon yhteisiä jutunaiheita ja yhteisiä tuttuja. Miinusta: meillä tosiaan on yhteisiä tuttuja. Vaikkapa eräätkin tapaukset Sijoittaja, Vakitapaus ja Suomenruotsalaisherra. Onkohan enää mitään mieltä sekoittaa soppaa näissä piireissä? Mene ja tiedä.

Mihin suuntaan siis kallistua? En tiedä vielä.

Edellä mainituista herroista puheen ollen: viikonloppuna vietin valmistujaisjuhliani, ja oli jollakin tavalla hauska huomata, kuinka moni entisistä säädöistäni on pysynyt yhä enemmän tai vähemmän ystävinäni. Oli ilahduttavaa vaihtaa kuulumisia nykyään toisessa kaupungissa asuvan Suomenruotsalaisherran kanssa ja mukavaa nähdä pitkästä aikaa Lukiotuttua, joka halasi edelleen melko lailla tiukasti ollakseen pelkkä lukiotuttuni. Sijoittaja ja Vakitapaus (joka ilmeisesti on jälleen vakavammassa suhteessa) antoivat minulle yhdessä lahjaksi kylpylälahjakortin kahdelle. Näin asiassa jotain hykerryttävällä tavalla huvittavaa. 

Kortissa Sijoittaja kuvaili minua sanalla ihana, mistä olin kohtuuttoman onnellinen – ihan niin kuin siitäkin, että aamuyön tunteina hän jälleen tarjosi drinkin ja otti minut ohimennen kainaloon tavalla, joka saattoi olla kaverillinen mutta saattoi olla muutakin. Illan päätteeksi otin reippaasti taksin itselleni enkä onneksi jäänyt roikkumaan kenenkään perään, mutta jollakin tavalla nämäkin pienet kohtaamiset yhä ilahduttavat minua, vaikka eivät enää johtaisi mihinkään. 

Lieväksi yllätyksekseni myös Jenkkitutkijasta on kuin onkin edelleen kuulunut: olemme viestitelleet useampanakin iltana ja vaihtaneet kevyitä kuulumisia. Ollakseni rehellinen viestit eivät ole ylimaallisen mielenkiintoisia, enkä edelleenkään ole ihan varma, tuleeko ystävyytemme kestämään – minulla on jo ihana ystäväpiiri, enkä tiedä, olenko varsinaisesti kiinnostunut Jenkkitutkijasta pelkkänä kaverina. Omien kaveripoikieni kanssa puheenaiheet liikkuvat hyvin usein ihmissuhteissa, ja kun se vaihtoehto on suljettu pois, on vaikea sanoa, jääkö meille lopulta paljoakaan syvällistä sanottavaa. Niin tai näin, en enää ole sydän syrjällään Jenkkitutkijan vuoksi, ja se on hyvä se.

Tällä hetkellä päällimmäinen tunteeni on kevyen pirskahteleva ilo ja uuden syksyn odotus. Juuri tähän aikaan vuodesta teen yleensä päätöksiä ja otan elämässäni uusia askelia – jossakin sisimmässäni kuvittelen kai edelleen eläväni koululaisen elämää, jossa syksy on yhtä kuin uusi luokka-aste ja harrastuskauden alku. Niinpä olen saanut jälleen itseni ryhmäliikuntatunneille ja selaillut innoissani työväenopiston kursseja: kahden viikon päästä aloitan elämäni ensimmäistä kertaa virallisesti kirjoitusharrastuksen luovan kirjoittamisen kurssilla.

Tervetuloa siis, tihkusade ja pimenevät illat! Tästä syksystä tulee aivan hyvä – näin olen päättänyt. 

CC-kuvat täältä, täältä ja täältä.

35. deittini: teoriassa täydellinen oikeustieteilijä

Niin vakaasti olen päättänyt taas päästä kiinni tavalliseen päiväjärjestykseen ja uuden alkuun, että palasin minun ja Jenkkitutkijan tapailun päätyttyä välittömästi takaisin jokaiseen mahdolliseen deittikanavaan ja -sovellukseen. Hetken ajan mietin, teenkö oikein: jos aivan kirjaimellisia ollaan, Jenkkitutkija taisi keskustelussamme mainita, ettei varsinaisesti ilahtuisi, jos säntäisin treffeille heti seuraavalla viikolla. Mutta jos hän on se, joka haluaa tapailun lopettaa, mikä velvollisuus minulla on sulkeutua neljän seinän sisään viettämään suruaikaa? Kellekään ei ole varsinaisesti salaisuus, että tahtoisin vakavan suhteen niin pian kuin mahdollista, ja jos en hänen niin sitten jonkun muun kanssa.

Niinpä annoin itselleni luvan heittäytyä deittimaailmaan ilman sen huonompaa omaatuntoa.  Kauan ei tarvinnut odotella: matcheja ja keskustelunavauksia alkoi pian putkahdella ihan niin kuin ennenkin. Lupaavimmalta vaikutti OkCupidissa saamani, ajatuksella kirjoitettu viesti suomenruotsalaiselta oikeustieteilijältä, joka vaikutti profiilinsa perusteella kutakuinkin täydelliseltä: hyvin täytetty profiili, samankaltaiset ajatukset ja hämmentävän yksimieliset vastaukset kaikkiin sivuston kysymyksiin – OkCupidissahan niitä riittää. Samat odotukset tulevaisuudelta, toiveet suhteelta, käsitykset yhteiskunnasta ja arvoista: tästähän voisi vaikka tullakin jotain! 99 prosentin synkkausprosentti ja hyvin otetut Instagram-otokset, jotka paljastivat miehenkin pitävän retkeilystä ja valokuvauksesta – mikä voisi mennä vikaan?

Vastasin miehelle lauantaiaamuna, ja seuraavassa hetkessä olimmekin jo sopineet iltapäivätreffit viihtyisään lähikahvilaan. Edeltävän keskustelun (ja oman Facebook-stalkkaukseni) pohjalta olin odottanut puheliasta, sanavalmista, fiksua mutta huumorintajuista tyyppiä, jonka kanssa juttu luistaisi  lähes väistämättä. 

Tunnin kuluessa sain kuitenkin jälleen muistutuksen siitä, että se, mikä toimii paperilla, ei välttämättä toimikaan oikeassa elämässä. Periaatteessa miehessä ei toki ollut mitään vikaa: hän oli sitä mitä sanoikin, näytti siltä miltä kuvissaankin, paljasti työskennelleensä samassa paikassa kuin minäkin ja olevansa Museokortista ihan yhtä innoissaan kuin minä itsekin. Jotenkin keskustelu ei kuitenkaan edennyt erityisen luontevasti: tartuimme uuteen aiheeseen, kävimme nopeasti läpi ajatuksemme, hyppäsimme seuraavaan. Kun rupesin jutustelemaan niitä näitä, puheenvuoroani seurasi hieman liian pitkä hiljaisuus ja vastakommentti, joka riittää tappamaan minkä tahansa keskustelun: Jees. Mies ei heittäytynyt mukaan, keskustelu ei kulkeutunut millään tavalla yllättävään suuntaan – tuntui kuin olisin joutunut pakolliseen small-talk-hetkeen asiakkaan tai minulle tuntemattoman kaverin kaverin kanssa.

Tietysti jäyhyys saattoi johtua siitäkin, että mies oli ruotsinkielinen, vaikka puhuikin suomea varsin sujuvasti. Voi hyvin olla, että toisen osapuolen fiilikset olivat aivan samat kuin minunkin: vika oli varmasti minun ihan siinä missä miehenkin. Sekin on aivan mahdollista, että jää olisi sulanut, jos olisimme jatkaneet kauemmin – mutta sitä en koskaan saanut selville. Vain tunnin jälkeen kahvila sulkeutui, ja lähtiessämme pois kumpikaan ei ehdottanut, että jatkaisimme vielä vaikkapa oluille, vaikka se olisi tuntunut luontevalta siirrolta eikä kummallakaan ollut suunnitelmia illaksi. Emme edes halanneet emmekä vaihtaneet sanaakaan seuraavan tapaamisen mahdollisuudesta. Oli kiva tavata ja äkkiä omille teillemme. 

Enpä oikein usko, että kuulemme toisistamme sen enempää. 

Onneksi miehiä on muitakin. Seuraavat keskusteluyhteydet on jo avattu.

PS. Jos joku tarkkasilmäinen on sattunut huomaamaan, olen hypännyt treffikumppaneissani yhden numeron yli. Se johtuu siitä, että tapasin deittini numero 34 hyvin pian sen jälkeen kun kävin ensimmäisillä treffeilläni Jenkkitutkijan kanssa – minähän en ollut täysin vakuuttunut vielä ensimmäisestä kohtaamisestamme, enkä silloin arvannut, että tapailu jatkuisi pidempäänkin. Tarina deittikumppani numero 34:n kanssa jäi sitäkin lyhyemmäksi: yhdet jätskit ja kahvit, jotka minä jouduin tarjoamaan, sillä miehellä ei sattunut olemaan käteistä mukana eikä kahvilassa kelvannut kortti. Ihan kiva tyyppi, mutta jotenkin nuoren, ehkä aavistuksen nörtähtävän oloinen (missä ei ole mitään vikaa sinänsä – mutta siitä ihmistyypistä olen tainnut saada tarpeekseni jo edellisissä suhteissani). Kumpikaan ei ottanut yhteyttä jälkeenpäin.

CC-kuvat täältä ja täältä. 

Suhteen loppu – ystävyyden alku?

Torstaina kävin keskustelun, jota olin ehtinyt jo ennakoida ja pelätä jo hetken. Jos tapaamisellamme olisi ollut agenda, se olisi näyttänyt tältä:

Aihe: Vakava keskustelu suhteen jatkosta

Aika: Torstai 11.8. klo 18.30

Paikka: Minun kämppäni, olohuoneen sohva

Osallistujat: Minä ja Jenkkitutkija

1. Ajankohtaiset kuulumiset ja viimeaikaisten käänteiden läpikäynti

2. Yleinen itkeskely

3. Tapailun virallinen päättäminen

4. Päätöksen syiden läpikäynti

5. Jenkkitutkijan oman elämäntilanteen kartoitus

6. Jenkkitutkijan päätösehdotus: ystävyyssuhteen luominen

7. Päätösehdotuksen läpikäynti ja pohdinta, yleinen itkeskely (osa II)

8. Päätösehdotuksen hyväksyminen (varauksin)

9. Muut esiin tulevat asiat

10. Kokouksen päättäminen 

1. Jenkkitutkija saapui luokseni. Avasin ulko-oven ja kuljimme vaitonaisina ja vakavina luokseni. Kävin suoraan asiaan: So what's going on? Miksi viestit olivat yhtäkkiä lakanneet tulemasta, miksi näkeminen ei enää kiinnostanutkaan? Omasta näkökulmastani mies oli kadonnut äkkiä täysin, enkä osannut lainkaan selittää, miksi. Mitä olin tehnyt väärin, mitä jättänyt huomaamatta?

2. Itkuksihan se meni. Eikä ainoastaan minun: toisin kuin olin ehkä kuvitellut, tilanne ei ollut ihan helppo toisellekaan. Miehen silmät kiiltelivät vähintään yhtä paljon kuin omani. 

3. Sieltä se sitten lopulta tuli: Jenkkitutkija ilmoitti, ettemme voi jatkaa enää tapailua. En ollut yllättynyt. 

4. Syyt olivat kuitenkin toisenlaiset kuin olin ajatellut. Miehen omassa elämässä asiat olivat nyt kovasti sekaisin, kovasti pois paikoiltaan. Juuri tällä hetkellä hän ei osannut nähdä itseään vakavassa suhteessa minun tai kenenkään muunkaan kanssa. Hän ei asuisi Suomessa enää kahden vuoden päästä eikä tiennyt, mitä tulevaisuus toisi. Ei, hän ei ollut ihastunut toiseen. Ei, hän ei ollut kyllästynyt minuun. Actually my feelings towards you haven't really changed, Jenkkitutkija lisäsi. I really like you.

5. Siinäpä sitten kävimme ensimmäistä kertaa vähän syvemmän keskustelun Jenkkitutkijan ajatuksista ja elämästä, raskaasta työtilanteesta, hämärän peitossa olevasta tulevaisuudesta, juurettomuuden tunteesta ja siitä tosiasiasta, että hän ei pystyisi olemaan minulle sitä mitä haluaisin ja tarvitsisin. Vaikka olisin halunnut sanoa vastaan, järki myönsi, että mies oli pohjimmiltaan oikeasssa. Tulevaisuutemme ei koskaan tulisi mahtumaan samaan perhealbumiin. Ja vaikka voisimmekin jatkaa näennäisesti niin kuin ennenkin, ilman vakavampaa päämäärää jompaankumpaan sattuisi ennemmin tai myöhemmin. Ihastuisin liikaa, polttaisin siipeni. 

6. Tässä vaiheessa keskustelua olin jo varautunut siihen, että kaikki yhteydenpito olisi pian ohi meidän väliltämme. Siksi Jenkkitutkijan tekemä tunnustus yllätti: I'm afraid I'll never see you again. I really can't think about leaving and never talking to you again. Olin hämmentynyt. Jos emme enää jatkaisi tapailua, mitä sitten? – Ystävyyttä, ehdotti Jenkkitutkija. Voisimme tutustua toisiimme kunnolla, viettää aikaa niin kuin ennenkin, kierrellä kaupunkia ja hengailla yhdessä. Just without physical contact.

7. Helpommin sanottu kuin tehty, ilmoitin. Alkoi taas itkettää: kiva ajatus, mutta entäpä sitten, kun Jenkkitutkija alkaakin taas tapailla uutta tyttöä? Miten ikinä voisimme käydä elokuvissa ilman että saisin edes koskea häneen, yrittää olla ystävä vaikka tuntisin paljon enemmän? Olisin hajalla koko ajan. En usko, että voimme olla pelkästään ystäviä, sanoin suoraan, ja sitten olikin miehen vuoro murtua. 

8. Pitkän keskustelun jälkeen tulin lopulta siihen tulokseen, että voisihan sitä yrittää – olla ihan vain kavereita, vaihtaa kuulumisia ja viettää aikaa siinä missä kenen tahansa kanssa. En kuitenkaan lupaisi mitään: yleensä entiset tapailukumppanini ovat hävinneet elämästäni kertaheitolla, enkä tiedä lainkaan, onko muu edes mahdollista. We'll see. 

9. Mies kysyi, onko ok, jos hän laittaa lähiaikoina vielä viestiä. Voisimmeko joskus nähdä vai haluanko ensin miettiä asioita? Sanoin, että laittakoon vain – parempi onkin, sillä itse en aivan hetkeen aio olla se, joka aloittaa keskustelumme.

10. Klo 21 kummallakaan ei ollut enää muuta sanottavaa. Halasimme pitkään ja päätimme tapaamisen. Ja tapailun.  

***

Entä nyt? En todellakaan tiedä. Ainakaan vielä sunnuntai-iltapäivään mennessä en ole kuullut tuoreesta ystävästäni vielä sanaakaan, joten nähtäväksi jää, aiommeko ihan oikeasti pysytellä yhteyksissä vai alkaako sittenkin tuntua, että on parempi siirtyä eteenpäin kertaheitolla. 

Mitä kauemmin asiaa mietin, sitä paremmalta olo kuitenkin tuntuu. On taas helppo hengittää,  helppo olla. Alkusyksyn koleus ja kadulla kulkevat pikkukoululaiset hymyilyttävät aamulla töihin kävellessä, ja nukun yöni rauhassa heräämättä enää pikkutunteina.

Ehkäpä kaveruus toimisikin. Ihastukset tulevat ja menevät, ystävyydellä on usein taipumus olla pysyvämpää. Torstain jälkeen en ole itkenyt kertaakaan, en jäänyt päiväksi piiloon peiton alle enkä menettänyt ruokahaluani: tuskinpa tästä mitään vuosisadan rakkaustarinaa olisi koskaan tullutkaan. Elämä jatkuu.

Kiitos siis kesä ja kesäheila 2016 – nyt on aika aloittaa alusta. Eikä se tunnu yhtään niin pahalta kuin pelkäsin. 

Vaikka blogistani saattaakin saada toisinaan toisenlaisen kuvan, pohjimmiltani olen aika onnellinen ja onnekas tyttö – suhteessa tai ilman.