torstai 6. lokakuuta 2016

Kun ei kuitenkaan

Jos ikuisesta deittailukierteestä jotakin oppii niin ainakin tunnistamaan sen, milloin homma ei vain sittenkään toimi.

Jos alla olevat kuulostavat tutulta, pahoitteluni. Ei hyvältä näytä.

– Nukkumaan mennessä toinen kääntyy aina poispäin.
– Saapuvien viestien määrä putoaa radikaalisti.
– Ette naura yhdessä, ette höpöttele, ette kiusoittele toisianne ihan muuten vain.
– Illalla tekisi mieli laittaa viesti, mutta vaikka kuinka miettisi, mieleen ei tule mitään muuta sanottavaa kuin tiedustella, kuinka päivä on sujunut.
– Olette katsoneet kahdessa viikossa kokonaisen tuotantokauden tv-sarjaa ja ravanneet ravintoloissa harva se ilta – lähinnä siksi, että ette keksi yhdessä muutakaan tekemistä.
– Petipuuhat ehkä toimivat, mutta niiden jälkeen ei sitten olekaan mitään sanottavaa.

Sanoisin mielelläni, että sanon näin vain lämpimikseni, kunhan tuli mieleeni, no reason. Totuus kuitenkin on, että pahoittelut kohdistuvat ennen kaikkea itselleni: pikaromanssini Fransmannin kanssa taitaa auttamatta vedellä viimeisiään. Se harmittaa yllättävän paljon siihen nähden, että olemme tunteneet toisemme vasta kaksi viikkoa – ja ehkä kuitenkin yllättävän vähän siihen nähden, kuinka paljon olemme viettäneet aikaa yhdessä.

Koko ajan olen tiennyt, ettei keskusteluyhteytemme ole ollut niin hyvä kuin voisi, mutta olen laittanut sen vain sen piikkiin, ettemme tunne toisiamme vielä niin hyvin, ettei meistä kumpikaan voi puhua toiselle äidinkieltään, että aika varmasti auttaa, saa keskustelun yhtäkkiä soljumaan ja molemmat vapautumaan.

Mene ja tiedä, ehkä se pitääkin paikkansa. Vielä enemmän paikkansa pitää kuitenkin se, ettemme osaa olla toistemme seurassa omia itsejämme. Odotan tapaamistamme aina innolla, ja silti lopputulos jää aina vähän valjuksi, jotenkin haaleaksi toisinnoksi siitä, mitä kuvittelin edessä olevan.

Ehkä ihastuin lopulta enemmän ajatukseen kuin ihmiseen. Siihen, että saisin taas mennä nukkumaan jonkun vieressä, puhelin piippaisi ranskankielisiä hyvänyönviestejä, anoppilani sijaitsisi pikkukaupungissa nimeltä Pariisi.

Ei taida tulla sijaitsemaan.

Sängyssäni on yhä kaksi tyynyä, kylpyhuoneen naulassa kaksi pyyhettä, keittiössä kaksi vesilasia. Toista tuskin enää tarvitaan. Se surettaa vähän. Siltikään ei itketä.

Kyllä tästäkin taas selvitään. Yhdet unelmat romukoppaan ja toiset tilalle. Tämän kuvion minä osaan.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti