Ei heilaa helluntaina, ei koko kesänä

Hellurei ja hellät tunteet! Blogi on näköjään viettänyt puolen vuoden ajan täyttä hiljaiseloa, enkä valitettavasti voi väittää, että se johtuisi siitä, että seuraelämäni on ollut niin vilkasta, etten ole vain ehtinyt kirjoittaa. Päinvastoin: parisuhderintamalla viimeinen puolivuotinen on ollut monella mittarilla hiljaisempi kuin ehkä koskaan ennen aikuiselämässäni.

Olen minä silloin tällöin Tinder-treffeillä käynyt, mutta mikään niistä ei ole suuremmin sykähdyttänyt.

Olen lähtenyt jatkoille lupaavan menneisyyden tuttavan kanssa vain huomatakseni, että hän valitsi seuraavalla viikolla jatkoseurakseen oman kaverini ja on hänen kanssaan nykyään mitä onnellisimmassa parisuhteessa. (Tämä kirpaisee vieläkin vähän, vaikka tapauksesta on jo aikaa. Lupaan avautua joskus lisää!)

Ja niin, olenhan minä ihastunutkin. Tyyppiin, jossa on aivan kaikki kohdallaan. Joka on osoittanut varsin ilmeistä kiinnostusta minua kohtaan. Ja joka sattuu olemaan varattu, kuinka muutenkaan.

Lähtöpisteessä ollaan siis.

Koska olen toistaiseksi raportoinut kaikki treffikumppanini tähän blogiin tunnollisesti, ajattelin ottaa itseäni niskasta kiinni ja kertoa edellisen merkinnän jälkeen eteen tulleista treffikumppaneista, ennen kuin unohdan kaiken. Järjestys ei ehkä mene oikein, osa muistikuvista on jo vähän hataria ja joku saattaa unohtuakin – mutta jääpähän jonkinlainen muistijälki kuitenkin.

48. deittini: Mukava sokkodeittituttu

Viime ystävänpäivänä yllätin itseni löytämällä itseni ja kaverini sokkotreffitapahtumasta vihreä nimilappu rinnuksista. Sillä välin kun ystäväni osallistui speed datingiin ja Napakymppiin, minä juttelin ympärillä olevien ihmisten kanssa ja tutustuin mukavan oloiseen, rauhalliseen insinööriin, joka oli kotoisin samalta suunnalta kuin minäkin ja kotiutunut kaupunkiin hiljattain. Juteltavaa tuntui olevan sen verran että vaihdoimme numeroita ja jatkoimme seuraavalla viikolla treffeille.

Tapasimmeko kerran vai kahdesti? En enää muista, mutta johtopäätös oli, että mies oli miellyttävä muttei ylitsevuotavan ihastuttava. Ehkäpä erostanikin oli vielä niin vähän aikaa, etten ollut edes valmis ihastumaan, joten juttu jäi lopulta nopeasti, vaikka mies olisi ollut halukas näkemään enemmänkin. Jälkikäteen olen miettinyt, olisiko hän sittenkin ollut pidemmän tutustumisen arvoinen, mutta mennyttä mikä mennyttä. Jos sukat eivät vain pyöri jalassa niin tuskinpa asia muuttuu myöhemminkään.


49. deittini: City-uskottava yhteisdeitti

Tämän herran Tinder-presenssi oli vaikuttava: lehtikuvaksi sopiva profiilikuva, skarppi ja hauska profiiliteksti, kiva hipster-tyyli, yhteinen työskentelyala. Tapasimme olutkuppilassa ja juttu luisti. Silti jokin miehen äänessä ja olemuksessa jäi mietityttämään, vaikken aivan osannut sanoittaa, mikä.

Tapasimme toisen ja kolmannenkin kerran, ja itselleni epätyypillinen päähänpisto sai minut kutsumaan hänet päiväkahveille luokseni. Missään ei ollut periaatteessa vikaa, mutta jotenkin mikään minussa ei liikahtanut, eikä kumpikaan meistä ottanut yhteyttä enää jälkikäteen. Viikkoa myöhemmin toivotin kivaa kevättä ja ajattelin, etten enää kuulisi hänestä.

Eipä aikaakaan, kun ystäväni (sama, jonka kanssa kävin ystävänpäivän deittitapahtumassa) kertoi mätchänneensä saman miehen kanssa Tinderissä ja tunnistaneensa, että kyse oli tyyppi, jonka olin treffannut. Sanoin, ettei minulla ole mitään sitä vastaan, että hän koettaa vuorostaan onneaan. Jälkikäteen kysyin ystäväni tuntemuksia tyypistä ja sain tyhjentävän yhteenvedon:

– Kivahan se oli, mutta aivan selvästi homo.

Niin. Kyllä. Jostain käsittämättömästä, vaikeasti selitettävästä syystä sellainen tunne minullekin jäi. Olimmepa oikeassa tai emme, kipinä-ilmasto tämän herran kanssa ei siis lopulta ollut otollinen kummallekaan meistä.

50. deittini: Harmillisen vannoutunut vegaani
Alkukesän korvilla tapasin kenties koko vuoden lupaavimman deittini. Pitkänhuiskea, hoikka mies saapui treffeille pyörällä ja osoittautui tiedostavaksi, hauskaksi ja fiksuksi keskustelukumppaniksi. Juteltavaa riitti tunneiksi, ja kävimme läpi niin politiikan käänteitä kuin omia perhesuhteitamme.

Ensimmäistä kertaa elämässäni jouduin kuitenkin tilanteeseen, jossa omasta ruokavaliostani (tai pikemminkin sen puutteesta) oli haittaa. Viinilasin tai parin jälkeen nälkä alkoi hiukoa, joten tilasin parmesaaniranskalaiset. Mies oli jo aiemmin kertonut olevansa vegaani, ja huomasin hänen vilkaisevan annostani epäilevästi. Kyselin huvittuneena, häiritseekö häntä, että syön maitotuotetta hänen seurassaan. "En, kunhan nyt et mitään pihviä syö", mies vastasi täysin vakavissaan.

Ok. Meillä olisi siis ongelma. Jonain päivänä minä nimittäin söisin pihviäkin, sekasyöjä kun olen.

Tapaamisen jälkeen olimme molemmat yhtä mieltä siitä, että ilta oli onnistunut – mutta myös siitä, että syömiseen heijastuvat arvomme eivät ehkä sittenkään ole sovitettavissa yhteen. Minua kenenkään vegaanius ei haittaa, mutta jos toista yököttää jo ajatuskin siitä, että syön itse lihaa, romanttisen suhteen perustukset ovat melko heiveröiset.

Sen verran mukavaa meillä silti oli, että päätimme tavata vielä uudelleenkin ihan kaveripohjalta. Toinenkin kohtaaminen oli mukava, mutta koska kumpikaan meistä ei pohjimmiltaan tainnut olla etsimässä uusia kavereita, yhteydenpito jäi lopulta siihen. Harmi, mutta ymmärrettävää. Eteenpäin!

Kesän deittejä löytyisi vielä lisää, mutta jotta postaus ei venyisi kohtuuttoman pitkäksi, jatketaan ensi kerralla.

Jonkinlaista hyvää karmaa kirjoittaminen muuten selvästi tuo, sillä tämän postauksen tekemisen aikana olen ehtinyt käydä mielenkiintoisimman Tinder-keskustelun aikoihin. Näytön toisella puolella on arkkitehti, joka kirjoittaa pitkästi ja hauskasti, jonka kanssa löydämme jatkuvasti yllättäviä yhteisiä asioita (Emme juo kahvia! Lapin-vaellus kesällä! Suku samalta seudulta!) ja joka vaikuttaa halukkaalta lähtemään huomenna oluelle. Vielä alustavan some-stalkkauksenkin jälkeen hän vaikuttaa kerrassaan hyvältä tyypiltä.

Valitettavasti hän on tässä kaupungissa vain käymässä, mutta ei murehdita sitä vielä. Sormet ristiin!

Kuvat: Unsplash.

Jotta en unohtaisi

Asioita, jotka haluan hänestä muistaa:

Lempeä katse. Ruskeat, paksuna kihartuvat hiukset. Suora nenä ja veistokselliset, sileät poskipäät, joiden silittämiseen en koskaan kyllästynyt. 

Tapa, jolla hän heilutteli päätään puolelta toiselle, katsoi ylös ja virnisti saadakseen minut hyvälle tuulelle. Kuinka hieroi hartioitani pyytämättä, kääntyi aina ovelta vielä vilkuttamaan minulle hyvästiksi. 

Hänen siisteytensä: kiiltävät lattia, pedattu sänky, rätti valmiina pyyhkäisemään leivänmuruset ja teerenkaat minun jäljiltäni. Ja hänen kämppänsä: olohuoneen liian kirkas luonnonvalo, keittiön kauniit perintökalusteet, parvekkeen huikaiseva näköala.

Sinivihreä neule, suosikkini. Ikivanhat Asicsin lenkkarit, inhokkini. 

Kaikki ne sarjat, joita katsoimme pienellä sohvallani. Handmaid’s Tale, Selviytyjät Suomi, Master of None. Aika on meidän, jota kutsuimme Källarmestareniksi. Westworld, jonka kakkoskaudesta en tajunnut juuri mitään, ja Master Chef Australia, josta hän ei koskaan innostunut niin paljon kuin minä. Babylon Berlin jäi meiltä kesken. Sen katsominen yksin tuntuu nyt oudolta, jotenkin väärältä.  

Hän eteläeurooppalaisella parvekkeella, hän laskettelurinteen huipulla vaahtokarkkikaakaot käsissään, hän mönkijän kyydissä juhannuksen tihkusateessa pitämässä minusta tiukasti kiinni. 

Se, kuinka hän jaksoi odottaa minua illasta toiseen, vaikka elämäni on ollut viimeiset vuodet pelkkiä kokouksia ja edustusjuhlia. Kuinka jaksoi vakuuttaa, että kaikki järjestyy, kun itkin perheessäni joulupäivänä syntynyttä riitaa. Kuinka laittoi minulle pitkän päivän päätteeksi ruokaa ja oli siitä joka kerta vilpittömän, liikuttavan ylpeä, vaikka hänen ruoanlaittotaitonsa olivat vielä vaatimattomammat kuin omani. 

Tiedän, että jos tosissani olisin halunnut, me olisimme vielä joskus muuttaneet yhteen, ottaneet minun sohvani ja tv:ni ja hänen keittiökalustonsa ja sänkynsä. Laittaneet yhteisen nimen oveen ja hankkineet kissan, joita hän rakasti, aivan kuten kaikkia muitakin eläimiä: pihalla hyppeleviä pieniä varpusia, puistossa vaappuvia sorsanpoikasia, nettivideon muurahaiskäpyä joka kuljetti hassuja pieniä poikasiaan selässään.

Tietysti sydäntäni särkee, kun ajattelen kaikkia niitä tulevaisuuksia, jotka itse tein tyhjäksi.

Vielä viikko sitten kaikki kotonani muistutti hänestä. Sininen hammasharja, keltainen hiiripyyhe, olohuoneeseen jätetty juomalasi. Televisio, jonka hän oli kääntänyt sänkyä kohti. Keittiön pöydälle unohtunut Hesari ja valkosuklaakonvehdit, joita hän minulle oli tuonut. 

Jääkaapin kulmalla yksinäisenä odottava vara-avain, jonka hän antoi minulle takaisin saateltuaan minut kotiin viimeisen kerran. 

Yksi vuosi, yhdeksän kuukautta ja kaksikymmentäneljä päivää. Niin kauan kesti aikamme yhdessä.

Ja nyt se on ohi. 

On siis aika palata jälleen blogiini. 

Kuva: Unsplash

Kun elämä jatkuu

Yksi deittailun vaikeimpia taitoja on kyky päästää irti. Vuosien saatossa vastaan tulee treffejä, jotka olisivat voineet johtaa toisiin, suhteita, jotka olisivat saattaneet syventyä ja miehiä, jotka olisi voinut ottaa vierelleen loppuelämäksi – jos aika olisi ollut toinen, jos paikka olisi ollut parempi, jos onni olisi ollut otollinen ja tuuli puhaltanut toiseen suuntaan. On miehiä, joita olen jäänyt miettimään, vaikka emme olisi tavanneet vuosiin. Tyyppejä, joiden ajatteleminen läikähdyttää ja joiden rinnalla kukaan muu ei tunnu oikein miltään. Jotka jossakin mielen sopukoissa saavat kuitenkin ajattelemaan: ehkä sittenkin vielä joskus.

Omien suhdekiemuroiden pyörteissä on kovin helppo unohtaa, että heidänkin elämänsä etenee. Omia Tinder-viestejä ja tasaisen tuloksettomia treffejä vatvoessa mieli hyppää sen tosiasian yli, että hekin jatkavat arkeaan, tapaavat uusia ihmisiä, ihastuvat ja rakastuvat. Aivan viime viikkoina olen herännyt odottamattomalla tavalla siihen, että paluuta entiseen ei enää ole.  

Elämässäni on kutakuinkin kolme suurta rakkautta, joista en pääse yli enkä ympäri, vaikka olen aikoja sitten tajunnut, että yksikään jutuista ei johda mihinkään. Nyt tiedän sen entistä varmemmin.

Yksi heistä on mies, josta en ole blogissani kertonut, sillä kaikki tapahtui jo kauan ennen sen perustamista. Lyhyesti: yllättäviä kohtaamisia, arvaamattomia yhteensattumia, sielujen sympatiaa ja unohtumattomia keskusteluja. Avoautoajelua kesäisillä kaduilla, piknik ruusujen täyttämällä autiolla saarella, elämäni kenties parhaat treffit merenrannalla rankkasateen keskellä. Lähes elokuvamaisen  kauniita kohtaamisia, joista jokaista muistan lämmöllä mutta jotka eivät koskaan johtaneet mihinkään vakavampaan. Eivätkä johda: jokin aika sitten sain kuulla miehen menneen kihloihin. Suhde oli kestänyt jo vuosia ja vaikuttanut Facebook-päivitysten perusteella onnelliselta – ei mitenkään yllättävä uutinen. Silti tunsin, että vaikka ovi takanani oli sulkeutunut jo aikoja sitten, nyt se naksahti lopullisesti lukkoon.

Törmäsimme viime viikolla aivan sattumalta. Jollakin tasolla aallonpituutemme on edelleen sama, ja tapaaminen oli kaikin puolin ilahduttava. Minä onnittelin häntä kihlauksesta, hän minua gradusta, vaihdoimme kuulumiset ja keskustelimme ohimennen mahdollisuudesta käydä joskus lounaalla. Suurella todennäköisyydellä kumpikaan ei koskaan ehdota sitä, mutta jollakin lailla tapaaminen tasapainotti mieleni. Meidän välillämme mitään ei tule enää tapahtumaan, mutta silti voimme yhä keskustella luontevasti, ehkä vielä joskus tavatakin. Kaikki hyvin, kaikesta huolimatta. 

Toinen minuun pysyvästi vaikutuksen tehnyt mies on tässäkin blogissa aikanaan poljon pohtimani, Brittimieheksi nimeämä brittimies. Viimeisen vuoden aikana mainintani hänestä ovat hiipuneet samaan tahtiin kuin yhteydenpitomme, ja hyvän joulun toivotusten jälkeen en ollut kuullut hänestä sanaakaan yli kolmeen kuukauteen – melkoinen kuilu siihen nähden, että pari vuotta sitten juttelimme päivittäin. Vaihdoimme kymmeniä kuvia ja viestejä kerrallaan, viikollakin valvoin aamu kahteen vain  kuullakseni hänestä vielä pari sanaa. Olin hirvittävän rakastunut, vaikka olimme tavanneet vain kerran tai kaksi. 

Viime viikolla kyllästyin radiohiljaisuuteen ja lähetin lyhyen viestin: mitä kuuluu, toivottavasti kaikki on hyvin. Jos syy vastaamattomuuteen on jossakin mitä olen tehnyt tai jättänyt tekemättä, olen pahoillani. Vastaus seurasi perässä lähes välittämättömästi, eikä se aivan lyhyt ollutkaan. Yhteen lyhyeen kysymykseeni sain peräti 55 viestin mittaisen vastauksen, jossa Brittimies kertoi keväästään ja elämästään, pahoitteli välinpitämättömyyttään, kyseli omista kuulumisistani ja lähetti kuvia menneiden kuukausien ajalta. Olin kohtuuttoman ilahtunut siitäkin huolimatta, että mies paljasti myös potentiaalisen syyn poissaolevaisuudelleen: kevään kuluessa hän oli löytänyt tyttöystävän. 

Ajatukseni olivat ristiriitaiset. Olin yhtä aikaa iloinen hänen puolestaan ja perusteettoman mustasukkainen, pettynyt mutta täysin tietoinen siitä, että meidän juttumme oli haudattu jo kauan sitten. Minua itketti, mutta enemmän ilosta kuin surusta: lopulta olin vain niin onnellinen kuullessani hänestä edes jotain, ettei uutinen tyttöystävästä ollut sen rinnalla paljoakaan. Arvattavissa oli, että näin käy ennemmin tai myöhemmin. Jos uutisen paljastaminen saa meidät pitämään yhteyttä jälleen edes hieman useammin, olen lopulta tyytyväinen. 

Kolmas iki-ihastukseni on Sijoittaja, josta puhun blogissani aivan liian usein siihen nähden, kuinka harvoin näemme ja kuinka vähän välillämme oikeasti on tapahtunut. Eilen kuitenkin kohtasimme pitkästä aikaa, ja yllätyksekseni keskustelukin sujui taas kohtalaisen sujuvasti. Istuimme iltaa suuremmalla kaveriporukalla, kuuntelin häntä sivukorvalla silloinkin kun keskustelin aivan muiden ihmisten kanssa. Tämä paljastui: hän ei juuri nyt näe itseään suhteessa, mutta ei pidä ajatusta aivan mahdottomana, kunhan molemmilla on selvästi oma elämänsä. Uutta minulle, sillä tähän asti olen elänyt siinä uskossa, että Sijoittaja on täydellisen sitoutumiskammoinen eikä osaa kuvitella itseään mihinkään vakavampaan, koskaan, kenenkään kanssa. Tämäkin paljastui: hän on kyllästynyt Suomeen ja sen mahdollisuuksiin ja kääntänyt katseensa uraan ulkomailla. On täysin mahdollista, että jossakin vaiheessa hänkin katoaa kuvioista lopullisesti, jättää kaupugin ja asettuu Lontooseen tai Tukholmaan, mihin nyt sijoittajat asettuvatkaan. 

Kaikki viimeaikaiset tapahtumat kertovat minulle melko lailla selvää viestiä. Menneeseen ei ole paluuta. On turha haikailla menneitä öitä ja sammuneita kipinöitä, elämäni rakkaus ei löydy taakse katsomalla. Sen myöntäminen ei ole helppoa eikä mukavaa. Osaan nähdä ensimmäisenä mainitun miehen kihloissa ja Brittimiehen toinen tyttö kainalossaan, mutta jonain päivänä joudun ehkä seuraamaan vierestä myös Sijoittajaa vakavassa suhteessa, ja se jos mikä tuntuu pahalta. 

Silti: mitään en vaihtaisi pois. On parempi pettyä ihastuksissaan kuin olla ihastumatta lainkaan. Ainakin tietää elävänsä, tietää yhä tuntevansa. 

CC-kuvat täältä, täältä ja täältä.

Melkein onnellinen

Kesäloma – mikä ihana tekosyy. Jäin lomalle perjantaina, ja rankan vaikkakin palkitsevan työkesän jälkeen olen antanut itselleni luvan nauttia kesästä, auringosta, vapaudesta. Gradu häämöttää viikon ja seuraavankin to do -listalla, mutta parin päivän ajan olen vain ollut ja mennyt, nähnyt ystäviä, laittanut kotia ja tehnyt juuri sitä mitä eniten tahdon tehdä. 

Perjantaina istuin kotona ja katsoin Netflixiä yöhön asti hyvällä omallatunnolla. 

Lauantaina pyöräilin keskustaan, ostin ilahduttavan värisiä kesäkukkia ihan vain itselleni ja kokeilin kavereideni kanssa uutta seikkailupuistoa. Lihaksissa tuntuu edelleen. Menisin uudestaan koska vain.

Illaksi suuntasin juhliin, jossa paikalla olivat myös vanhat tutut Sijoittaja ja Suomenruotsalaisherra. Mukavia keskusteluja, rentoa yhdessäoloa, yöksi yksin kotiin. Sijoittajan kanssa olemme löytäneet jonkinlaisen kohteliaan kaverillisen keskusteluyhteyden. Suomenruotsalaisherra tapailee ilmeisesti tätä nykyä toista tuttavaani, mutta yllättäen tulemme toimeen paremmin kuin aikoihin. Ei turhaa jännitystä tai säätämistä, pystymme vitsailemaan ja tilaamaan yhteisen pitsan. Pöydässä satuin miehen ja tämän uuden kumppanin väliin, eikä tilanne ollut niin kiusallinen kuin olisin kuvitellut. 

Totuus on, että olin silti salaa tyytyväinen, etteivät nämä kaksi lähteneet yhtä matkaa kotiin. Totuus on, että lähtisin yhä itse miehen mukaan, jos yökutsu koskaan kävisi. 

Heräsin seuraavaan aamuun mieli kirkkaana. Ostin keittiöön retroradion, kävin läpi piirongin päälle kerääntyneitä lehtiä ja kävin lenkillä. Tein uuniperunoita ja savulohta ja ostin jälkiruuaksi suosikkijuustojani, viikunahilloa ja kirsikoita. Mielessä käväisi, että ateria olisi ollut mukavampi jakaa jonkun toisen kanssa, mutta sysäsin ajatuksen sivuun. Katsoin lisää Netflixiä. Alan olla aika koukussa How I Met Your Motheriin. 

Ensimmäinen varsinainen lomapäivä käynnistyi puhelinsoitolla: teinivuosista saakka tuntemani kaveripoika oli käymässä kaupungissa ja ehdotti lounasta. Oli ihanaa jutella pitkästä aikaa ja huomata, että puhuttavaa on, vaikka emme ole nähneet kahdestaan vuosiin. Kun kaveripoika jatkoi matkaa saaristoon, minä suuntasin suosikkipuistooni meren rannalle. Ostin tötteröjäätelön ja  katselin meressä lipuvia veneitä ja puistossa kierteleviä turisteja. Luin Tove Janssonin elämäkertaa, annoin tuulen sekoittaa hiukset ja tunsin todella olevani lomalla. Kotona sain viimeinkin laitettua paikalleen jatkojohtolistat ja kasteltua kituvat viherkasvini. 

Kaikki oli hyvin, oikein hyvin. Hymyilin koko päivän itsekseni, olin selittämättömällä tavalla seesteisen onnellinen. 

Samaan aikaan tuttu tyhjyys on kuitenkin taas täällä. On kesäloma, viimein yli kahteenkymppiin kipuavat lämpöasteet, kaunis koti, jääkaappi täynnä hyvää ruokaa ja halu jakaa tämä kaikki jonkun muun kanssa. Eikä ketään, ei yhtään ketään. 

Viimeisimmän treffikumppanini Nappisilmän kanssa olemme vaihtaneet viestejä. Hän on jälleen kaupungissa. Silti emme edelleenkään ole nähneet. 

Tinderissä on hiljaista, Suomi24:ssa ja OkCupidissa niin täydellisen epäsopivia miehiä että harkitsen vakavasti profiilini piilottamista. 

Brittimies on käynyt ajatuksissani enemmän kuin pitkiin aikoihin ja laittanut viestejä harvemmin kuin koskaan ennen. Olemme vielä yhteyksissä, mutta hyvä jos pari kertaa kuussa. Kaipaan keskustelujamme, kaipaan Brittimiehen pitkiä viestejä. Hänen hyvänyöntoivotuksiaan ja pieniä arjen havaintojaan, tunnetta siitä että tunnemme toisemme paremmin kuin moni muu. Hieman yllättäen tajusin, että vuoteen tai ehkä pariinkaan en ole ollut keneenkään ihastunut niin paljon kuin häneen. Kenenkään muun viestit eivät ilahduta yhtä paljon, kukaan muu ei saa minua hymyilemään pelkästään parilla sanalla. 

Vaikka viestimme ovat edelleen kauniita ja lämpimiä, pelkään, että tämä kaikki on hiljalleen hiipumassa pois. Ajatus sai minut viime yönä kyyneliin, ihan yhtäkkiä ja ennalta-arvaamatta. 

Olen ruvennut tykkäämään Tinderissä jokaisesta brittimiehestä. 

Ei se paljoa korvaa. Eihän se mitään korvaa. 

Puoleen vuoteen en ole herännyt minulle aidosti tärkeän ihmisen vierestä. Se kirpaisee. 

CC-kuvat täältä ja täältä. 

Elämäni lyhyt suhdeoppimäärä

Viime vuosina olen toisinaan ihmetellyt, kuinka paljon tapailukulttuuri on muuttunut eri ikä- ja elämänvaiheiden myötä. Ala-asteihastuksista ensimmäisiin poikakavereihin, lukioaikojen suloisesta mustavalkoisuudesta yliopistovuosien loputtomaan vapauteen ja ahdistavaan epävarmuuteen – noin viiden vuoden välein kaikki seurustelun säännöt tuntuvat kääntyvän päälaelleen.

Jo aivan pienestä saakka olen ollut kova tyttö ihastumaan. Kaksivuotiaana vannoin meneväni naimisiin hoitopaikan Jampan kanssa. Ekaluokkalaisena sydämeni läikähti, kun kaikille luokkalaisille arvottiin pari ja sain suurimmalta ihastukseltani sydänkortin, jossa toivotettiin "hyvää ystävänpäivää ja onnellista päivänjatkoa". Tokaluokalla kirjoitin ihailijapostia luokan neljälle kivoimmalle pojalle, ja kolmosella minulla olikin jo ensimmäinen "poikakaverini", jonka kanssa kävimme karkkiostoksilla ja tanssimme kömpelösti hitaita koulun discossa. Silloinhan homma toimi niin, että mikäli oli johonkin ihastunut, pystyi lähettämään kaverisaattueen kysymään omasta puolestaan, alkaako tämä "olemaan". Jos alkoi, hieno juttu. Jos ei, elämä jatkui ihan niin kuin ennenkin.

Syntymäpäivinä sain nalleja ja suklaata; rakkausprosenttilaskut ja kaikin puolin kesyt pullonpyöritykset tulivat tutuiksi. Kun "poikaystäväni" sai tehtäväksi suudella minua suulle, hän suuteli hihansuulle. Ovela veto! Ensimmäisen maistiaisen kolmoisdraamasta sain kuudennella luokalla, kun kaksi poikaa meni ihastumaan minuun yhtä aikaa. 

Ennen yläastetta pelkäsin ihan tosissani, että jäisin ikuisesti yksin. Olin nimittäin kuullut huhua, että seiskaluokalla ei enää voisikaan lähettää kavereita asialle vaan aloitteet ihastuksen suhteen olisi tehtävä ihan itse. Sekös kauhistutti!

Onneksi olivat tekstiviestit ja harrastus, joka toi elämään mielenkiintoisempia poikia kuin oma luokkani. Pienet asiat olivat valtavan suuria: kun ihastus kysyi kaupassa lainaksi euroa limsan ostoon, se oli heti merkittävä tapaus. Sen jälkeen pitikin sitten väijyä samassa kaupassa samaan aikaan viikkokausia ihan vain siinä toivossa, että törmäisimme uudestaan. 13-vuotiaana bongasin kesäleirillä samanikäisen pojan, joka näytti ainakin 16-vuotiaalta, ja pääsin ensimmäistä kertaa pussailun ja käsi kädessä kävelyn makuun. Yläasteen lopussa kokeilin jotain pientä seurusteluntynkääkin, mutta ei siinä kovin pitkälle päästy – jotenkin kahdestaan olo taisi kuitenkin vielä ujostuttaa turhan paljon. Samoihin aikoihin koulun käytävillä nähtiin toki melkoisia suuteloita ja IRC-Galleriassa stalkattiin tuoreita teinikihlauksia, mutta omaa elämääni se ei koskaan ollut.

Yläasteen jälkeinen kesä toi tullessaan juhannuksen, ensihumalan ja ensimmäisen yövieraan, jonka kanssa juttu kääntyikin vuosia kestäväksi seurusteluksi. Koko lukioajan olin varattu, eivätkä muut kuviot koskettaneet omaa elämääni. Silloin tällöin joku saattoi hieman ihastua, mutta kellekään osapuolelle ei olisi tullut mieleenkään tehdä mitään asian suhteen. Myös tuttavieni elämässä kuviot näyttäytyivät varsin selkeinä: joko oltiin yhdessä tai sitten ei. Jos kaksi ihmistä ihastui toisiinsa, käytiin ehkä pari kertaa kahveilla, ja sen jälkeen oltiinkin sitten virallisesti yhdessä. Ei jatkuvia säätöjä, friends with benefits -kuvioita, yhden illan juttuja eikä mitään muutakaan, joka olisi rikkonut onnellisen mustavalkoisen käsitykseni ihmissuhteista. Niin helppoa se oli: jos tykätään, silloin seurustellaan. Jos ei, niin ei. 

Yliopistossa kaikki kuvitelmani kääntyivät päälaelleen ja päässäni sievästi nököttävät suhdelokeroinnit kaatuivat iloisesti. Opiskelijaelämä vei mennessään, mies vaihtui ja myöhemmin uudempikin jäi pois kuvioista. Vähitellen tajusin, että mustan ja valkoisen lisäksi on lukematon määrä harmaan eri sävyjä, joissa voidaan puhua ehkä suhteesta, säädöstä tai ihastuksesta, muttei silti seurustelusta. Seurustelevatkin saattavat katsella muita; unelmaparitkin voivat erota tuosta vain. Yö sinne tai tänne ei merkitse enää yksinään yhtään mitään. 

Tässä käsityksessä elän edelleen. Vakavien suhteiden solmiminen ei ole yhtään niin helppoa kuin aikanaan kuvittelin. Vaikka kiinnostusta ihmiseen olisi, se ei tarkoita, että kiinnostusta suhteeseen välttämättä löytyisi. Elän tietynlaisessa kuplassa, jossa kaikki on ohimenevää ja hetkellistä.  Juhlitaan, päädytään minne päädytään, seuraavana viikonloppuna uuksiksi. Opiskelukavereistani harva seurustelee, vielä harvempi asuu yhdessä tai on kihloissa – lapsia on turha edes mainita. 

Empiiriset havaintoni kertovat, että tämä vaihe ei ole sidoksissa ainoastaan ikävaiheeseen. Pienemmillä paikkakunnilla ja erilaisissa piireissä ikäiseni ihmiset saattavat olla pääsääntöisesti jo sitoutuneita, rakentaa omakotitaloa ja perustaa perhettä. Vilkkaassa yliopistokaupungissa ja suuren kaveripiirin keskellä on kuitenkin helppo liihotella menemään, sillä aina tulee uusia tyyppejä vastaan. Olisiko elämäni toisenlaista, jos eläisin jossain muualla ja kaikki ympärilläni olisivat jo asettuneet aloilleen? Luultavasti. 

Nyt opiskelijaelämä on kuitenkin jäämässä hiljalleen taakse, ja olenkin miettinyt, onko edessä taas täysin uusi vaihe ihmissuhderintamalla. Sen olen huomannut, että hiljalleen pitkäänkin sinkkuina viihtyneet kaverit ovat alkaneet sitoutua ja muuttaa yksiin. Viini-illat saattavat nousta opiskelijabileiden edelle. Ensimmäinen oikeasti läheisistä kavereistani saa pian lapsen. Voisinko ehkä päätellä, että ihmiset alkavat taas hiljalleen ottaa elämänsä vakavammin ja jättää viikonloppuiset säädöt vähemmälle? Sitä ainakin toivon. Itse olisin enemmän kuin valmis siirtymään eteenpäin elämässäni. 

13-vuotiaana kalvanut pelko on edelleen olemassa. En halua jäädä yksin. 

CC-kuvat täältä, täältä ja täältä.

Aikaa ahdistua

Minulla on viime aikoina ollut aivan liikaa aikaa. Se ei tiedä hyvää. Lähinnä

– ahdistun asioista, jotka kuitenkin periaatteessa pitäisi tehdä, mutten tee (lue: gradu)

– istun hirvittävän paljon liikaa koneella (mitä kertoo se, että sormeni ovat viime viikkoina olleet kipeänä?)

– liikun aivan liian vähän (tänään en ole edes poistunut kämpästäni) ja

– huomaan kipeän kirkkaasti olevani yksin.

Viikonloppuisin menee hyvin. On juhlia, on illanviettoja, on valmistujaisia ja synttäribileitä. Kun on suuri kaveripiiri ja aktiivinen opiskelijaelämä, ei perjantaita ja lauantaita tarvitse juuri koskaan viettää itsekseen, ellei halua. Sunnuntaitkin kuluvat vielä viikonlopusta palatessa, kämppää siivotessa, ruokaostoksia tehdessä, lehtiä lukiessa. Sitten: ei mitään. Tyhjää tyhjää tyhjää.

Herään kun jaksan, luen lehden, laitan ruokaa, selaan nettiä ja jo iltapäivästä huomaan, etten keksi enää mitään tekemistä. Pelaan typeriä mobiilipelejä. Järjestelen kaappeja. Alan lukea Anna Kareninaa.

Tajuan, kuinka erilainen tilanne olisi, jos minulla olisi poikaystävä tai edes jonkinlainen vakituisempi säätö. Mitä kaikkea voisimmekaan tehdä! Käydä luistelemassa, testata uutta vietnamilaista, arvostella tv-kokkeja, käydä kävelyllä. Mitä vain. Yhdessä pienet arkiset asiat ovat kovin paljon enemmän. Onhan minulla tietysti kavereita, mutta ei heitä tässä iässä enää joka ilta kutsuta kylään, ei varsinkaan kun tapaamme joka tapauksessa viikonloppuisin (ja parhaiden kanssa hyvä jos edes parin kuukauden välein, niin eri suunnilla asumme). Kaikilla on omat elämänsä, useimmilla vilkkaammat kuin minulla tällä hetkellä. Sinkkukerhomme viidestä jäsenestä kolmella on nyt vakituisempia kuvioita ja neljännelläkin joku, jonka voi pyytää yöksi kun siltä tuntuu. Minä olen sitten se viides.

Niin hullulta kuin se kuulostaa, tekemättömyys ja tietämättömyys stressaavat minua enemmän kuin mikään kiire ja deadline-suma koskaan. Minun kohdallani stressi näkyy varmimmin yhdestä merkistä: itkeskelen ilman syytä. 

Tänä iltana kirjoitin Brittimiehelle viestiä. Ei mitään ihmeempiä: kerroin viime aikojen kuulumisista, opiskelukuvioista, reissusuunnitelmista. Yhtäkkiä alkoi itkettää, vaikken oikeastaan edes tiedä miksi. Ahdisti, puristi, painoi.

Saattaa asialla tietysti jotain tekemistä olla senkin kanssa, että minun ja Brittimiehen välit ovat tapaamisemme jälkeen muuttuneet. En ole sanonut sitä vielä ääneen, en ehkä halunnut myöntää sitä. Niin asia kuitenkin on. Kirjoittelemme toki edelleen pitkiä viestejä, mutta harvemmin kuin aikanaan, harvemmin ja jotenkin sieluttomammin. Puhumme yleisistä kuulumisista, asioista joita voisi sanoa oikeastaan kelle tahansa. En tiedä, missä tai kenessä vika pohjimmiltaan on, mutta tietysti se surettaa. Välillämme on jonkilainen möykky, josta kumpikaan ei oikein osaa puhua. On keskustelu, joka meidän olisi pitänyt käydä kun näimme ja jonka puute estää nyt kaiken luontevan, arkisen läsnäolevan kommunikaation. 

Joskus saatoin kirjoittaa, kuinka bussipysäkillä on kylmä ja kuinka harmittaa, etten ottanut hanskoja mukaan. Vastauksena sain lapaset, tai ainakin kuvan niistä. 

Pitkän junamatkan aikana Brittimies saattoi kirjoittaa minulle "It's boring here, entertain me", ja pidimme toisillemme seuraa monen tunnin ajan. 

Baari-iltojen jälkeen saatoimme molemmat raportoida toisillemme kotimatkasta, kertoa vastaantulevista laitapuolenkulkijoista ja tyhjistä metrovaunuista. Lähettää kuvat kotiovista, kun pääsimme perille kumpainenkin. 

Hymyilin spontaanisti, nauroin viesteille usein ääneen.

Enää se ei ole samanlaista. Voi mennä viikko, ennen kuin saan vastauksen viestiini; harvoin kumpikaan vastaa saman päivän sisällä. Viestit ovat toki mukavia ja ystävällisiä, paikoilleen varsin sydämellisiäkin. Eivät kuitenkaan samalla tavoin hykerryttäviä, hellyyttäviä. Pohjimmiltani luulen, että muutos juontaa juurensa viime kevääseen. Kun aloin tapailla Opettajaa, viestittelin harvemmin enkä monen kuukaudenkaan kuluessa saanut kerrottua, että olen tavannut jonkun. Brittimies sai tietää asiasta vasta Facebook-parisuhdestatuksestani, ei suoraan minulta. Olihan se väärin, olihan se hirvittävän tökeröä ja tylyä nyt kun asiaa ajattelen. Ehkä jotain katosi tuolloin eikä enää palannut, vaikka pian erosinkin.

Mieli on haikea, tulevaisuus tänä iltana harmaa. Onneksi se menee ohi, tiedän kyllä sen. Oikeasti kaikki on silti pohjimmiltaan hyvin.

Huomenna on taas helpompi hymyillä. Helpompi hengittää.


Kuvat täältä, täältä ja täältä.

Vapaa, onnellinen

Huopatossutehtaalta päivää! Hiljaista on pitänyt, niin blogin kuin seuraelämänkin puolella.

Jostakin kumman syystä minua ei silti oikeastaan edes haittaa, että eron jälkeen olen saanut seuraa ainoastaan yhdeksi yöksi. Sen lisäksi takana on kolmet treffit ja tarkemmin määrittelemätön iltapäivä Vakitapauksen kanssa sekä mukavia viestejä deittipalveluissa ja WhatsAppissa. Suosikkityypiltäni Brittimieheltä sain jopa kortin, jossa luki selvällä suomen kielellä "<3:llä", ja kyllähän siinä omakin sydän väkisin hieman suli.

En tunne itseäni yksinäiseksi, en ainakaan vielä. Ystäviä on ympärillä ja miehiäkin silti sen verran, että mielenkiinto ja toivo pysyvät yllä. Juhliin lähden yhä toiveikkaana, vaikka palaankin kotiin yksin. Treffejä olen edelleen innokas sopimaan, vaikka pari edellistä tapausta eivät olekaan suuremmin sykähdyttäneet. Sinkkuelämää on takana vasta reilu kuukausi, mitä muuta tässä vaiheessa nyt olisi pitänytkään tapahtua? Luultavasti en olisi edes valmis sitoutumaan vielä sen suuremmin. Tietyllä tapaa nautin jälleen vapaudesta ja jännityksestä, uusien ihmisten mahdollisuudesta ja siitä, että voin antaa miesten tarjota drinkkejä ilman huonoa omaatuntoa.

Kämppäni on siistimpi kuin koskaan. Olen jälleen alkanut lukea aamulla sanomalehteä ja laihtunut pari kiloa ilman mitään ylimääräistä työtä. Iltaisin on taas aikaa kahlata romaaneja ja katsoa tv-sarjoja. Elämä tuntuu olevan järjestyksessä. Arkisilta kauppareissuilta kuljen kotiin kevein askelin. Kahlaan kumpparit jalassa lehtien seassa ja tunnen olevani onnellinen nytkin, onnellinen yksinkin. Hymyilen bussissa lauleskeleville pikkulapsille ja Silja Linen veikeälle mainoshylkeelle.

Näin sen mielestäni pitää ollakin. Kun on hyvä olla yksin, on helpompi olla myös kaksin.

Tällä hetkellä kiinnostavin suomalaisherra on edelleen toisessa kaupungissa asuva Tinder-tuttavuuteni. Mitä enemmän juttelemme, sitä enemmän yhteistä löydämme. Viestit saavat hymyilemään: niinpä, juuri noin minäkin ajattelen.

En koskaan aikaisemmin ole viestitellyt kenenkään deittituttavuuden kanssa näin pitkään ja aktiivisesti ilman ensimmäistäkään tapaamista, ja se alkaa hiljalleen huolestuttaa. Yleinen totuus on, että treffit pitäisi järjestää, kunhan lähtökohdat ovat suunnilleen kunnossa; pidempi viestittely synnyttää ainoastaan turhia mielikuvia ja odotuksia, jotka eivät välttämättä pidäkään paikkaansa tai täyty. Niin sanotaan. Silti haluan uskoa, että tässä voisi kenties olla ainekset johonkin suurempaankin. Tähän mennessä mikään ei ole viitannut siihen, että tyyppi olisi mitään muuta kuin olen ajatellutkin hänen olevan.

Vielä tämän viikon olemme molemmat kiinni eri kaupungeissa, mutta sen jälkeen aion vakaasti jatkaa aiempaa keskusteluamme mahdollisesta tapaamisesta. Jos ei nyt, milloin sitten? Selvää on, että molemmat ovat kiinnostuneita toisen Tinder-olemuksesta ja kirjallisesta ulosannista. Kaikki muu selviää kuitenkin vasta tavatessa.

CC-kuva täältä.

Odotusta ilmassa

Olen hiljalleen sopeutunut sinkkuuteen. 

Opettajaa en ole unohtanut, en aivan vielä. Hän vilahtaa ajatuksissani yhä päivittäin, toisinaan öisinkin. Viimeksi viime yönä näin unta, jossa olin saattamassa Opettajaa lentokentälle. Jätin hänet kahvioon ja pyysin odottamaan minua, kun kävisin hakemassa jotakin. Kun palasin takaisin, Opettaja olikin jo kadonnut sanomatta mitään. Taskussani oli hänen puhelimensa, mutta tiesin, ettemme enää näkisi. Pohdin, voisinko lähettää kännykän postipaketilla hänen peräänsä. Ehkä pelkkä sim-kortti riittäisi, minä päätin.

Unia en osaa tulkita, mutta selvää on, että en enää haikaile yhdessäolon perään enkä näe meitä käsi kädessä edes alitajunnassani. Eteenpäin on siirryttävä, ja olen kai alkanut hyväksyä ajatuksen.

Surun ja haikeuden tilalle on alkanut hiljalleen tihkua intoa ja odotusta. Samoin kuin nuoruudessa, myös sinkkuudessa parasta on unelmointi. Kaikki on taas mahdollista!  Seuraava mies voikin olla unelmieni täyttymys, hurmaava herrasmies, komea ja kunnianhimoinen unelmavävy. Ehkäpä löydänkin juuri sen, mitä etsin, ehkä tapaan elämäni rakkauden ja elän onnellisena loppuun asti.

Miesrintamalla on näkynyt pieniä, mutta lupaavia merkkejä. Valitettavasti ei kylläkään parin viikon takaisen jatkoseuralaiseni suunnalta. Olen tiennyt, että hänellä on ollut jonkinlainen friends with benefits -suhde erään puolituttuni kanssa, mutta iltamme jälkeen tilanne on saanut dramaattisia piirteitä. Naispuolinen osapuoli ei sittenkään ollut tainnut ottaa tilannetta aivan yhtä keveästi kuin yöseuralaiseni, ja kun piireissämme alkoi liikkua huhu, että mies on iskenyt muita naisia ja pussaillut jonkun toisen tytön (kröhöm...) kanssa jatkoilla, tyttö vietti eräidenkin juhlien lopun itkien ja yöseuralaistani uhkaillen. Nyt yöstämme on ilmeisesti syytä olla mahdollisimman hiljaa, vaikka silminnäkijöitä on joka tapauksessa liian monta, että juttu pysyisi erityisen salassa. Viimeisimmät juhlat ovatkin sitten kuluneet korostetun neutraaleissa merkeissä meidän kahden osalta. Hohhoi, sanon minä. Mitenhän tässä taas näin kävi?

Nettirintamalla tilanteeni sen sijaan näyttää lupaavammalta. Seuraavat treffit on sovittu perjantaiksi. Tyyppi on varsin mukavan ja kohteliaan oloinen, sujuvasanainen ja fiksu miekkonen. Ehkä ulkonäkö mietityttää vielä hieman - kuvien puolesta herra tuntuu olevan suorastaan liian laitetun oloinen. Tietysti minusta on hyvä ja arvostettava asia, että miehetkin huolehtivat ulkonäöstään, mutta esimerkiksi korvalävistykset ja värjätyt hiukset eivät ole se juttu, joka miehessä itseäni eniten viehättää. Eivät myöskään salibodailukuvat. 

Katsotaan nyt kuitenkin. Tyhjäpäiseltä toinen osapuoli ei missään tapauksessa vaikuta, joten uskoisin, että illasta tulee joka tapauksessa aivan mukava.

Vielä asteen verran innostuneempi olen eräästä toisesta tapauksesta. Jokin aika sitten kerroin, että tähän saakka mielenkiintoisin Tinder-tuttavuuteni asuu aivan väärässä kaupungissa, mutta muuten juttu luistaa erinomaisesti. Se on luistanut edelleen: olemme viestitelleet lähes päivittäin nyt miltei kuukauden ajan. Mies nosti aiheen tänään esille ja tulimme siihen tulokseen, että olisi kiva myös nähdä. Bussit kulkevat. Katsotaan, saammeko aikataulut kohdalleen. Ennen kaikkea: saammeko kemiat kohdalleen? Toistaiseksi juttelu on ollut hyvin antoisaa ja olemme löytäneet kliseisesti ilmaisten paljonkin yhteistä. Nyt alamme kuitenkin olla siinä pisteessä, että toinen alkaa vaikuttaa jo sen verran tutulta, että ainut askel eteenpäin on tavata in real life. 

Jännää!

CC-kuva täältä.

Back in the game

Sinkkuelämän hyviä puolia:

1. Kukaan ei purista hammastahnatuubia väärästä päästä.

2. Tv-kompromissien aika on ohi. Tervetuloa takaisin, romanttiset komediat ja hääohjelmat!

3. Voin lähteä juhlista hyvännäköisen miehen matkaan, jos siltä tuntuu.

Perjantaina tuntui.

Opiskelijabileissä meno oli kohdallaan. Onnistuin pitkästä aikaa juomaan itseni iloisen sosiaaliseen humalaan, jossa kaikki oli mahdollista, fisu hyvää, 90-luvun hitit parasta musiikkia ikinä ja tanssimuuvini suorastaan häikäisevällä tasolla. Tuttuja kasvoja riitti, mutta harmikseni totesin useimpien miespuolisten henkilöiden olevan joko turhan nuoria tai muuten vain ei-niin-makuuni. Jossain vaiheessa iltaa mukaan ilmestyi kuitenkin useampia vanhoja tuttuja, joista huomioni kiinnitti ennen kaikkea itseäni muutamia vuosia vanhempi, melko lailla komea ja mukavana tyyppinä tunnettu teekkarimies. Olemme tunteneet useamman vuoden, muttemme oikeastaan koskaan tehneet sen syvempää tuttavuutta. Yksi syy voi olla sekin, että herra oli alkuvuoteen saakka varattu ja minä puolestani siitä eteenpäin. Kuten tiedämme, tilanne on muuttunut.

En oikeastaan muista, mistä kaikki lähti liikkeelle, mutta yhtäkkiä seisoimmekin baaritiskillä lähempänä kuin yleensä, pidimme kädestä, tanssimme hitaita. Tämäkin herra sattuu asumaan naapurissani, joten aamuyöllä hyppäsimme samaan taksiin yhdessä kolmannen kaverimme kanssa. Kerran blogissakin vilahtanut Humanistikaveri tulkitsi tilanteen erinomaisen hyvin ja livahti kämppäänsä ennen kuin ehdimme edes moita sanoa. Oli varsin helppo päätös jatkaa samaan osoitteeseen miehen kanssa.

Yö oli hyvä. Aamulla ei kaduttanut, ei ainakaan minua. Seuralaisesta en ole aivan varma: seuraavana iltana hän laittoi vielä viestin, jossa toivoi, että jutusta ei kerrota eteenpäin. Lupasin, vaikka siinä vaiheessa asia oli jo muutamien tiedossa. Edellisen illan lähentymisemme ei ollut jäänyt bileissä olijoilta huomaamatta. Ymmärrän kuitenkin toivetta varsin hyvin, sillä yhteinen kaveripiirimme on suuri ja juuri tämäntapaisilla juoruilla on taipumus alkaa elää aivan omaa elämäänsä. 

Voi olla, että juttu jää tähän yhteen yöhön, eikä siinä mitään. Jos toinen yökutsu vielä kävisi, en kuitenkaan sanoisi ei.

Niin tai näin, illasta jäi hyvä mieli. "Helvetin hyvä juttu. Back in the game", sinkkukerhostamme kommentoitiin. Saatan olla samaa mieltä. 

CC-kuva täältä.

Erään eron kulku

Toivoin, etten enää koskaan joutuisi palaamaan tähän blogiin. Toivoin, että suhde Opettajaan kestäisi, että siinä olisi nyt mies, jonka kanssa jakaisin yhteisen arkeni ja elämäni. Toivoin turhaan.

Minut jätettiin toissapäivänä. Tekstiviestillä. Sitä en olisi osannut odottaa, en kolmikymppiseltä opettajalta, jonka kuvittelin mukavaksi ja fiksuksi, ajattelevaiseksi ja kohteliaaksi mieheksi.

"Mitä helvettiä, tekstiviestillä. Onko se yläasteella vai mitä?" joku kavereistani kysyi, kun kerroin asiasta. Ironia olisi naurattanut, ellei samaan aikaan olisi itkettänyt.

"Itse asiassa on. Yläasteella nimenomaan."

Eron syyt eivät olleet suuria ja ihmeellisiä, eivät erityisen dramaattisia tai järkyttäviä. Itse asiassa en vieläkään ole varma, mitä ne lopulta todella olivat. Minusta meillä meni hyvin.

Hyvä on: en tuntenut oloani päästä varpaisiin rakastuneeksi tai rakastetuksi. Emme lähetelleet iltaisin pienempikuinkolme-viestejä, emme ikävöineet toisiamme kun toinen lähti reissuun. En kokenut, että tässä on nyt Elämäni Suuri Rakkaus. Silti ajattelin, että kaikki on hyvin. Kävimme Tallinnassa, patikoimme Nuuksiossa, kävimme pitkällä pyörälenkillä ja vietimme juhannusta mökillä. Teimme yhdessä sushia ja thai-ruokaa, uimme kesän kuumentamassa meressä, pussailimme tavallisella kauppareissulla Alepan hyllyjen välissä. Mukavaa yhteistä arkea, niin minä kuvittelin.

Ehkä se ei silti riitä suhteen pohjaksi. Eihän se riitä.

Opettaja itse väitti lopulliseksi syyksi sitä, ettei ole tarpeeksi kunnollinen minulle, että hän haluaa polttaa tupakkaa jos siltä tuntuu eikä osaa kuvitella naimisiinmenoa tai perhettä elämäänsä. Kaverini sanoi ääneen sen, mitä itsekin ajattelin. Kuulostaa tekosyyltä. Sattuu nimittäin olemaan niin, että nettideittiprofiilissani olin alun alkaenkin ilmaissut varsin selvästi, ettän inhoan tupakkaa ja haluan jonain päivänä lapsia. Jos nämä seikat eivät siinä vaiheessa häirinneet, en voi käsittää, että ne yli puolta vuotta myöhemmin aivan yllättäen ja arvaamatta olisivat nousseet eron syyksi. Oikeaksi syyksi epäilen sitä, jonka voin paremmin ymmärtää: että juttu ei vain pohjimmiltaan tuntunut oikealta. Vaikeapa sitä on ääneen selittää, helpompi tarttua syihin jotka äkkiseltään tuntuvat hyviltä ja ymmärrettäviltä vaikka eivät ole todelliset. Tupakkaa Opettaja poltti ehkä kerran parissa kuussa kavereidensa kanssa kapakassa. Lisäksi epäilen vahvasti, että pohjimmiltaan hän edelleen haluaa perheen. Ei vain minun kanssani. 

Yhden illan itkin. Seuraavana aamuna olo oli jo yllättävän tyyni. Tein itselleni lohdutuskaakaota ja banaanilettuja, luin rauhassa sanomalehden ja söin lounaaksi epäterveellistä roskaruokaa, sillä katsoin, että tällaisessa tilanteessa se on sallittua. Illalla pääsi onnekseni parhaiden kavereideni luokse, mikä helpotti jo itsessään. Vaikka ohjelmaan sisältyi alkoholia, edes itkukänniä ei koskaan tullut.

Huomenna Opettaja tulee luokseni tuomaan yöpaitani ja shampooni. Tuskinpa selviän kuivin silmin, mutta sitten se on ohi ja voin jälleen kääntää katseeni eteenpäin. 

Nettideittailuun palaamista harkitsen vielä hetken. Ensinnäkin siksi, että on mielestäni hieman kyseenalaista lähteä etsimään seuraa vain pari päivää eron jälkeen. Ainakaan itse en tahtoisi treffeille aivan äskettäin eronneen tyypin kanssa, sillä vanhat tunteet on parempi käsitellä ensin rauhassa yksin ennen kuin alkaa kehitellä uusia tilalle.

Toisekseen tapaus nimeltä Brittimies kiinnostaa minua edelleen petollisen paljon. Asiasta enemmän ehkä myöhemmin, mutta olemme edelleen pitäneet yhteyttä, ja viime aikoina hän on jälleen puhunut tulevansa tähän kaupunkiin viikonlopuksi. Jos niin käy, haluan nähdä, voiko se johtaa mihinkään. 

Erosta huolimatta oloni on kokonaisuudessaan yllättävän levollinen ja tasapainoinen. Ehkä sekin kertoo jostain: loppujen lopuksi päätös saattoi olla oikea.

Ihmissuhdeseikkailu jatkukoon.

Ihmissuhdetyhjiö

Taas on hetki vierähtänyt edellisestä merkinnästä. En oikeastaan osaa selittää, miksi - ihmissuhde-elämässäni ei kai vain ole tapahtunut mitään radikaalia muutosta. Ei mitään uutta ja mullistavaa, ei uusia kiinnostavia tapauksia eikä uusia sovittuja treffejä.

Viimeiset viikot ovat pyörineet lähinnä yhden miehen ympärillä, ja se on tuttu ja turvallinen Vakitapaus. Sanoin, ettei mitään ole tapahtunut, mutta tavallaan silti on: viime viikkoina olemme viettäneet enemmän aikaa yhdessä kuin koskaan ennen. En edes valehtele, jos väitän viettäväni hänen luonaan kolme tai neljäkin iltaa viikossa. Enimmäkseen kuitenkin lähinnä kaverillisissa merkeissä. Vakitapaus keittää minulle teetä ja tarjoaa keksiä, katselemme sarjoja ja höpöttelemme niitä näitä. Olohuoneessa hän ei koskaan ota minua edes kainaloonsa. Toisinaan kysäisee ehkä lopuksi jäämään yöksi, muttei läheskään aina. Edelleenkään hän ei ole käynyt omassa kämpässäni kertaakaan, ei kertaakaan.

 

Viime viikolla kävimme ensimmäistä kertaa yhdessä iltalenkillä. Tänään jäin ensimmäistä kertaa nukkumaan hänen kämpilleen vielä sen jälkeen kun hän itse lähti. Kaverini totesi, että olemme kuin vanha pariskunta. Olemmeko? Ehkä niin. Olemme kangistuneet kaavoihin ennen kuin koskaan ehdimme mitään muuta kokeillakaan. Sana tapailustamme (jos sitä sillä nimellä voi edes kutsua) on hiljalleen levinnyt eteenpäin, enkä ole oikeastaan enää edes vaivautunut kiistämään asiaa.

 

Vaikka olemme asiasta jo kerran keskustelleetkin, en ole aivan varma, missä mennään. Miksi viettää melkein joka vapaailta yhdessä ja olla silti enemmän kaveri kuin mitään muuta? Omalta osaltani tiedän vastauksen. Olen viime aikoina alkanut jollain tapaa ahdistua yksinäisistä illoista. Olen aina ajatellut viihtyväni ihan hyvin yksiksenikin, mutta perjantai- tai lauantai-illat ilman tekemistä saavat minut nykyään levottomaksi. Olen niin tottunut menemään ja näkemään ihmisiä, että yksinolo saa minut apaattiseksi. Seilaan pitkin nettiä, katson sarjoja enkä saa mitään aikaiseksi. Ja toisekseen: viihdyn Vakitapauksen kanssa. Keskustelumme käy ilta illalla helpommaksi. Nauran enemmän, kerron enemmän - välillä huomaan pohtivani, voisiko tästä ikinä tulla jotain enemmän.

 

Eiliseltä yksinäisyydeltä minut pelasti Vakitapaus, mutta tänään hän lähti reissuun (Sijoittajan kanssa, kuinkas muutenkaan), eikä minulla ole mitään suunnitelmia illaksi. Pitää varmaan pyytää jotakin kaveria juoruilemaan viinilasillisen ääreen. 

Reissuista tulikin mieleeni: vietän uuttavuotta itsekin reissussa. Pienehköön matkaseurueeseen kuuluvat sekä Vakitapaus että Sijoittaja. Jänniä aikoja edessä.

Viimeinen kuukausi on ollut nettideittailun suhteen huomattavan passiivista, mutta nyt olen päättänyt ryhdistäytyä. Yksi kiinnostava tapaus onkin taas löytynyt, mutta jostain syystä en saa itseäni vastaamaan hänelle niin usein kuin kohteliasta olisi. En enää jaksa höpistä niitä näitä kovin kauan - tahdon mieluummin tavata mahdollisimman pikaisesti, sillä vasta silloin minä oikeasti tiedän, onko jutussa potentiaalia. 

 

Brittimies on ihana. Ja sanoo minun olevan ihana. Ja asuu edelleen Lontoossa. 

Hän suunnittelee kuitenkin edelleen vakavasti tulevansa tänne. Ja on ilmoittanut, ettei ole tulossa katsomaan niinkään Suomea kuin minua. 

Tuntuu, että elämässäni on kaikki hyvän ihmissuhteen palaset, mutta valitettavasti ne vain tulevat eri lähteistä. Hyviä öitä on milloin kenenkin kanssa. Mukavaa, luontevaa arkista yhdessäoloa Vakitapauksen kanssa. Sydäntä sykähdyttäviä keskusteluja Brittimiehen kanssa.

Mutta missä on ihminen, jonka kanssa elämä olisi kaikkea tätä?

Kuvat: We Heart It

Kun sinkkuelämä ei riitä

Blogissani olen puhunut nettideittailusta ja omista deittikokemuksistani, mutta en ole oikeastaan tarttunut kovinkaan tiukasti varsin perustavanlaatuiseen kysymykseen: miksi ylipäätään kaipaan kumppania niin kovasti, että sitä pitää oikein etsimällä etsiä? Mitä vikaa on sinkkuelämässä - miksen yhtä hyvin voisi antaa vain elämän viedä ja katsoa, mitä vastaan tulee? Olen vielä sen verran nuori, että mitään hengenhätää ei kumppanin löytämisessä pitäisi olla. Häät tai perheen perustaminen eivät joka tapauksessa ole suunnitelmissa vielä moneen vuoteen.

Moni kaverini on ollut suorastaan hämmentynyt kuullessaan minun harrastavan nettideittailua. "Miksi ihmeessä", kysytään, "kyllähän sulla noita miehiä tuntuu riittävän." Ja tottahan se onkin. Viimeksi kuluneen puolentoista vuoden aikana nimet ovat vaihtuneet siinä määrin vauhdikkaasti, että parhaat kaverinikaan eivät enää oikein taida pysyä perässä, hyvä kun edes minä itse. Eikä kyse ole mistään satunnaisesta baariseurasta: kaikki ovat olleet ihan oikeasti tuttuja ja hyviä tyyppejä, opiskelijabileissä, kaveripiirissä ja järjestötoiminnassa tavattuja. Mukavia tapauksia, joista osan kanssa tapailu on jatkunut pidemmänkin aikaa - johtamatta silti mihinkään sen suurempaan.

Minun ei tarvitse nukkua viikonloppuöitä yksin, ellen halua. Olen saanut romanttisia kortteja, helliä sanoja, treffikutsuja ja tekstiviestejä kello kolmelta yöllä. Olen kävellyt kaupungilla käsi kädessä, käynyt autoreissuilla idyllisissä pikkukaupungeissa, katsellut elokuvaa jonkun kainalossa. Ollut piknikillä ja ottanut loppuillasta yhteisen taksin.

Se riittää pitkälle, eikä sittenkään. Opiskelijaelämä ja kaverit pitävät päivät sen verran vauhdikkaina, etten useimmiten edes ehdi kaivata sen enempää. Nautin elämästäni juuri nyt, olen tälläkin hetkellä suorastaan kohtuuttoman onnellinen. Hymyilen paljon, nauran usein, itken äärimmäisen harvoin. En pyöri öisin unettomana miettien, miten kiva olisi edes halata jotakuta, ja muistan kyllä aivan hyvin, miltä tuntuu herätä toisen ihmisen vierestä. 

Kyse on pienistä asioista, jotka erottavat pelkän tapailun ja oikean parisuhteen toisistaan. En voi soittaa turhanpäiväisiä puheluita vain siksi että oli ikävä ja teki mieli jutella, vaikka mitään asiaa ei ollutkaan. En voi ilahduttaa toista tuomalla kaupasta tämän lempiruokaa tai jättämällä hölmöjä pieniä lappuja ympäri kämppää. Margariini ja leipä ehtivät aina mennä vanhaksi ennen kuin ehdin syödä ne yksin.

Olen asunut yhdessä kahdenkin eri miehen kanssa, joten kaipaan yhteistä arkea, aivan tavallisia pieniä juttuja. Kauppareissuja, tv:n katselua, käyntejä vanhempien luona. Varmuutta siitä, että toinen tykkää minusta ihan taatusti ja pitää kauniina, vaikka päällä olisi kulahtanein nalleyöpaita ja naamassa eilisillan meikit.

Kun käyn ulkomailla, minulla ei ole ketään, jolle ostaa tuliaisia. Kukaan ei ole asemalla vastassa auttamassa laukkujen kantamisessa. Ei ole ketään, jota voisin sanoa kullaksi tai jonka syliin voisin hypätä tuosta noin täysin varmana siitä, että toinen ilahtuu.

En ole kenenkään elämän tärkein ihminen. Siihen se ehkä lopulta kiteytyy.

Siksi sinkkuelämä ei enää ole tarpeeksi. Siksi olen valmis laittamaan oman naamani ja profiilikuvauksen kenen tahansa nähtäville, odottamaan viestejä ja käyttämään tuntikausia vastausten näpyttelyyn ja treffeillä ravaamiseen siinä toivossa, että se oikea lopulta osuisi kohdalle.

Tahdon saada taas posket punoittamaan ja vatsan täyteen perhosia.


Kuva: We Heart It