Toivoin, etten enää koskaan joutuisi palaamaan tähän blogiin. Toivoin, että suhde Opettajaan kestäisi, että siinä olisi nyt mies, jonka kanssa jakaisin yhteisen arkeni ja elämäni. Toivoin turhaan.
Minut jätettiin toissapäivänä. Tekstiviestillä. Sitä en olisi osannut odottaa, en kolmikymppiseltä opettajalta, jonka kuvittelin mukavaksi ja fiksuksi, ajattelevaiseksi ja kohteliaaksi mieheksi.
"Mitä helvettiä, tekstiviestillä. Onko se yläasteella vai mitä?" joku kavereistani kysyi, kun kerroin asiasta. Ironia olisi naurattanut, ellei samaan aikaan olisi itkettänyt.
"Itse asiassa on. Yläasteella nimenomaan."
Eron syyt eivät olleet suuria ja ihmeellisiä, eivät erityisen dramaattisia tai järkyttäviä. Itse asiassa en vieläkään ole varma, mitä ne lopulta todella olivat. Minusta meillä meni hyvin.
Hyvä on: en tuntenut oloani päästä varpaisiin rakastuneeksi tai rakastetuksi. Emme lähetelleet iltaisin pienempikuinkolme-viestejä, emme ikävöineet toisiamme kun toinen lähti reissuun. En kokenut, että tässä on nyt Elämäni Suuri Rakkaus. Silti ajattelin, että kaikki on hyvin. Kävimme Tallinnassa, patikoimme Nuuksiossa, kävimme pitkällä pyörälenkillä ja vietimme juhannusta mökillä. Teimme yhdessä sushia ja thai-ruokaa, uimme kesän kuumentamassa meressä, pussailimme tavallisella kauppareissulla Alepan hyllyjen välissä. Mukavaa yhteistä arkea, niin minä kuvittelin.
Ehkä se ei silti riitä suhteen pohjaksi. Eihän se riitä.
Opettaja itse väitti lopulliseksi syyksi sitä, ettei ole tarpeeksi kunnollinen minulle, että hän haluaa polttaa tupakkaa jos siltä tuntuu eikä osaa kuvitella naimisiinmenoa tai perhettä elämäänsä. Kaverini sanoi ääneen sen, mitä itsekin ajattelin. Kuulostaa tekosyyltä. Sattuu nimittäin olemaan niin, että nettideittiprofiilissani olin alun alkaenkin ilmaissut varsin selvästi, ettän inhoan tupakkaa ja haluan jonain päivänä lapsia. Jos nämä seikat eivät siinä vaiheessa häirinneet, en voi käsittää, että ne yli puolta vuotta myöhemmin aivan yllättäen ja arvaamatta olisivat nousseet eron syyksi. Oikeaksi syyksi epäilen sitä, jonka voin paremmin ymmärtää: että juttu ei vain pohjimmiltaan tuntunut oikealta. Vaikeapa sitä on ääneen selittää, helpompi tarttua syihin jotka äkkiseltään tuntuvat hyviltä ja ymmärrettäviltä vaikka eivät ole todelliset. Tupakkaa Opettaja poltti ehkä kerran parissa kuussa kavereidensa kanssa kapakassa. Lisäksi epäilen vahvasti, että pohjimmiltaan hän edelleen haluaa perheen. Ei vain minun kanssani.
Yhden illan itkin. Seuraavana aamuna olo oli jo yllättävän tyyni. Tein itselleni lohdutuskaakaota ja banaanilettuja, luin rauhassa sanomalehden ja söin lounaaksi epäterveellistä roskaruokaa, sillä katsoin, että tällaisessa tilanteessa se on sallittua. Illalla pääsi onnekseni parhaiden kavereideni luokse, mikä helpotti jo itsessään. Vaikka ohjelmaan sisältyi alkoholia, edes itkukänniä ei koskaan tullut.
Huomenna Opettaja tulee luokseni tuomaan yöpaitani ja shampooni. Tuskinpa selviän kuivin silmin, mutta sitten se on ohi ja voin jälleen kääntää katseeni eteenpäin.
Nettideittailuun palaamista harkitsen vielä hetken. Ensinnäkin siksi, että on mielestäni hieman kyseenalaista lähteä etsimään seuraa vain pari päivää eron jälkeen. Ainakaan itse en tahtoisi treffeille aivan äskettäin eronneen tyypin kanssa, sillä vanhat tunteet on parempi käsitellä ensin rauhassa yksin ennen kuin alkaa kehitellä uusia tilalle.
Toisekseen tapaus nimeltä Brittimies kiinnostaa minua edelleen petollisen paljon. Asiasta enemmän ehkä myöhemmin, mutta olemme edelleen pitäneet yhteyttä, ja viime aikoina hän on jälleen puhunut tulevansa tähän kaupunkiin viikonlopuksi. Jos niin käy, haluan nähdä, voiko se johtaa mihinkään.
Erosta huolimatta oloni on kokonaisuudessaan yllättävän levollinen ja tasapainoinen. Ehkä sekin kertoo jostain: loppujen lopuksi päätös saattoi olla oikea.
Ihmissuhdeseikkailu jatkukoon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti