Pakkien jalo taito

Nettideittaillessa on alusta asti selvää, että aina toinen osapuoli ei lämpene tutustumisyritykselle. Jos jokaisen moikkaajan kanssa pitäisi saman tien lähteä treffeille, vuorokaudesta loppuisivat tunnit kesken ja tuloksena olisi valtavasti turhia, jo lähtökohtaisesti tuhoon tuomittuja tapaamisia. Pakkien antamisesta ja saamisesta tuleekin nopeasti arkipäivää, eikä sitä sen kummemmin kannata jäädä murehtimaan: uusia ihmisiä tulee kyllä vastaan.

Siksi jaksankin edelleen ihmetellä, kuinka huonosti monet ihmiset ottavat pakit vastaan. Olen pitänyt tapanani vastata kaikille viestin lähettäneille edes jotakin, ellei kyseessä ole poikkeuksellisen törkeä tai muuten vain uhkaava aloite, mitä tapahtuu varsin harvoin. Olipa vastaus sitten myönteinen tai kielteinen, viestissäni on positiivinen sävy: pakkeja antaessanikin kiitän viestistä, kerron kohteliaasti, miksi vastaukseni on kuitenkin tällä kertaa ei ja toivottelen hyvää jatkoa. Liian suorasukainen tai tökerö en ole. En esimerkiksi sano suoraan, että naamataulu ei miellytä tai että toisen kirjoitustaidot ovat 6-vuotiaan tasolla, vaikka tilanne olisikin tämä. Tarvittaessa vetoan kemian puuttumiseen, mutta etenkin Suomi24:ssä tai OkCupidissa riittää yleensä hyvin, kun osoittaa, että tietyt peruskriteerit eivät nyt kohtaa. Toinen on liian vanha tai nuori, asuu eri puolilla Suomea, inhoaa politiikkaa tai kuvailee itseään ujoksi, kun itse haen ulospäinsuuntautuneempaa tyyppiä.

Useimmat ottavat pakit vastaan varsin hyvin: moni vielä kiittää ja sanoo, että on kivempi saada kohtelias ei kuin ei vastausta ollenkaan. Näin ajattelen itsekin. 

Ja sitten ovat ne, jotka eivät kestä pakkeja ollenkaan. He raivostuvat, masentuvat tai koettavat kaikin tavoin vakuuttaa, että minä olen väärässä ja he oikeassa, että olen erehtynyt ja että minun tulisi vain vaihtaa mielipiteitäni, tuntemuksiani, ikärajaustani tai elämänkatsomustani.

Turkissa asuva mies vakuuttaa, ettei sijainnilla ole väliä: hänhän voi tulla lomalle Suomeen!
 

Isäni ikäinen mies väittää olevansa nuorekas, ja ikähän on vain numero. Jepjep, kolmikymppisenähän olisikin hauskaa seurustella eläkeläisen kanssa.
 

Fundamentalistiuskovainen suosittelee katsomaan elokuvan, joka vakuuttaa myös minut siitä, että kohtalomme on Herran käsissä ja naisen paikka kotona. 

Erityisesti toiveeni korkeakoulutetusta miehestä tuntuu herättävän ihmisissä selittämätöntä katkeruutta. Vai mitäs tuumaatte esimerkiksi tästä keskustelusta? (Sitaatit suoria, kirjoitusvirheitä myöten.)

Mies: Moi, oot todella ihana ja olisi mukava tutustuu suuhun paremmin. Itse olen tällainen 22vuotias töissä käyvä ja omassa kämpässä asuva mies jotain vailla :) 

Minä: Moikka! Kiitti viestistä, mutta tällä kertaa luulen, että etsin ehkä hieman toisenlaista tyyppiä (korkeakoulutettua, itseäni vanhempaa tai ainakin samanikäistä jne.). Oikein kivaa syksyä kuitenkin sinulle ja onnea etsintöihin! :)

Mies: Just :DD vittu mikä asenne , korkeakoulutettua hyvää jatkoa ja toivon että tuollainen diiva löytää mahdollisemman paskan ja itserakkaan persreijän itselleen 

Minä: Just. Tuo kommenttisi kertookin sitten aika hyvin, minkälainen ihminen profiilin takana todella on.

Mies: Ei vaan minua vituttaa se kun jotku luulee olevansa niin vitun paljon parempia ihmisiä kun muut, ja sä oot sellainen  

Että näin. Sanottakoon, että ainakaan tuo keskustelu ei erityisemmin vakuuttanut minua muuttamaan kantaani...

Myös suhtautumiseni huumeisiin tuntuu herättävän ihmisissä käsittämätöntä pätemisen ja vastaanvänkäämisen tarvetta. Huumeiden suhteen kantani on ehdoton ei, ja tämä pätee myös kannabikseen. Tiedetään, tiedetään: terveysvaikutukset eivät ole sen pahemmat kuin alkoholillakaan, oikeastaan päinvastoin, pilven laillistaminen vapauttaisi poliiseja oikeisiin töihin, pössyttely ei aiheuta väkivaltaa, ja niin edelleen, ja niin edelleen. 

Kyllä minä nämä argumentit tunnen ja rationaalisesti ymmärrän. Silti en vain halua pilvenpolttelijaa miehekseni. Miksi se on niin vaikeaa ymmärtää ja hyväksyä? Kyllä minä tiedän, ettei pari tupakkaa silloin tällöin vielä keuhkoja saman tien tuhoa. Silti en tahdo tupakoivaa miestä. Tatuoinneissa ei ole absoluuttisesti yhtään mitään väärää, mutten silti ihastuisi yhtä päältä musteen peitossa olevaan mieheen. Sydämeni ei ala tykyttää vanhempiensa helmoissa kolmikymppisenä pyörivälle miehelle, enkä välitä selvästi itseäni nuoremmista tyypeistä. Kyse ei ole rationaalisuudesta, ei tietenkään: tunteet nyt vain syttyvät tietynlaisiin ihmisiin ja tietynlaisiin ei, vaikka kuinka yrittäisi. Pilvenpössyttelijä ei vetoa minuun romanttisesti, miten tahansa asiaa sitten käännelläänkään. Miksi siis väkisin yrittäisin muuttaa kantaani? Tunteita ei voi taivutella aivan miten tahansa.

Kun yritän esittää tätä argumenttia, vastaus on poikkeuksetta halveksiva tai ylimielinen. "Minuun taas vetoaa rationaalinen ajattelu", mies heittää ja ikään kuin asettuu yläpuolelleni, vaikka rationaalisessa kyvykkyydessäni sinällään on tuskin mitään vikaa. En vain ole kiinnostunut nyt juuri sinusta, ok? Moni tuntuu pitävän pakkeja jonkinlaisena loukkauksena ja koettaa kaikin keinoin löytää mahdollisuuden sanoa viimeisen sanan – näin minä asiaa tulkitsen. 

Nettideittailu olisi huomattavasti helpompaa, kun kaikki omaksuisivat pari kohteliasta käytössääntöä.

Pakkien antaja: Jos joku lähettää sinulle viestin, vastaa siihen. Sitä suuremmalla syyllä, mitä enemmän viestiin on käytetty aikaa ja vaivaa. Kohteliaasti muotoiltu "kiitos ei" ei paljoa maksa, mutta toiselle se voi merkitä paljon.

Pakkien saaja: Jos toinen sanoo selvästi ei, älä vänkää vastaan. Toisen ihmisen ei tarvitse muuttaa mielipiteitään, elämänarvojaan tai tunteitaan vain siksi, ettet sinä saisi kieltävää vastausta. Pakkeja ei tarvitse kostaa. Viimeisten sanojen ei tarvitse sisältää ilmaisuja "huora", "diiva", "ylimielinen", "nirso" tai "idiootti". "Kiitos, hyvää jatkoa sinullekin!" riittää hyvin. 

CC-kuvat täältä, täältä, täältä ja täältä.